Utooppiset affektit
Olen kiinnostunut affekteista. Toisen blogin kirjoittaja on kiinnostunut utopioista. Kun eräänä päivänä Jyväskylän Vakiopaineessa yhdistimme kiinnostuksemme, syntyi "utooppisen affektin" käsite.
Kerrataan: affekti on ruumiillinen vaikutus (lat. affectus), jonka seuraus(*) (affectio) koetaan ja tulkitaan esimerkiksi "emootioksi". Utopia puolestaan on "paikka, jota ei ole", tai ihanteelliseksi ajateltu (yhteiskunta)tila. Utooppinen affekti on siis ruumiillinen vaikutus, johon liittyy kokemus tai ajatus paikasta, jota ei ole mutta jonka pitäisi olla.
Voi ehkä sanoa, että yksi utooppisten affektien tulkituista seurauksista on toivon tunne.
Affektit ovat tällä hetkellä muodissa filosofian kentällä. Utopiat eivät ole, koska postmodernismin jälkeen tuonpuoleisuus ja eskatologiat ovat olleet epäsuosittuja (hyvä niin). Toivon tunnekaan ei ole kovin suuressa huudossa, mikä on varmasti osittain (suosiossa olevan) Nietzschen ja (erittäin suuressa suosiossa olevan) Spinozan ansiota. Molemmat ovat pitkälti stoalaisia, ja muistaakseni molemmat vastustavat toivoa, koska se on joko heikko tai reaktiivinen (Nietzsche) tai sitten passivoiva (Spinoza) tunne.
Näin utooppinen affekti on syntyessään 2/3 epäsuosittu käsite.
Kuten tavallista, filosofit ovat tässä kohtaa väärässä. Mutta vain puoliksi. Pitää paikkaansa, että toivo voi kiepsahtaa passivoivaksi ja heikentäväksi tunteeksi, kun on kyse yksilöstä ja hänen hyvästä elämästään. Minun on järkevämpää rakastaa kohtaloani ja kokea iloa ymmärtämällä maailmaa kuin elätellä loputonta toivoa esimerkiksi Tapahtumasta, joka pelastaa elämäni kertaheitolla. On parempi kontrolloida sitä, mitä pystyy kontrolloimaan ja sulkeistaa tuomionsa siitä, mitä ei pysty kontrolloimaan, kuin toivoa että "jotakin tapahtuu" ja kärsiä, kun "mitään ei tapahdu".
Asetelma kuitenkin muuttuu, jos tarkastellaan (länsimaisia, kapitalistisessa yhteiskunnassa toimivia jne.) ihmisryhmiä. Tämä on niin yksinkertaista, että tuntuu absurdilta kirjoittaa, mutta näyttää olevan niin, että toivo tuottaa iloa ja yhdistää ihmisiä, kun taas epätoivon tuottama pettymys hajottaa ryhmiä.
Väite ei tietenkään voi pitää täysin paikkaansa. Epätoivoisten ja pettyneiden työmiesten muodostamat oikeistoryhmät ovat ilmeinen vastaesimerkki. Ehkä esimerkin voisi kääntää jotenkin niin, että oikeistolaisetkin ryhmät pysyvät koossa niin kauan kun niillä on toivoa omista vaikutusmahdollisuuksistaan - vaikka ryhmän taustalla toimisikin pettymys ja epätoivo.
Joka tapauksessa: toimiakseen ihmisryhmät tarvitsevat toivoa riippumatta siitä, onko toivo "realistista" vai ei ja perustuuko se illuusiolle vai ei. Utooppisten affektien synty, liike ja kuolema ovat tärkeä tutkimuskohde ryhmien ja organisaatioiden kannalta - myös ja varsinkin yhteiskunnallisten liikkeiden kannalta.
Toivoa ei kannata väheksyä. Miten se menikään: "Saavuttaakseen edes vähän on vaadittava mahdotonta."
Tämän postauksen eettinen opetus on: henkilökohtaisesti ole stoalainen, mutta kollektiivisesti etsi jotain muuta. Kokeile ja toivo. Ole realistinen ja vaadi mahdotonta.
Lisäksi lue Lavastekaupunkia: sellaiset blogit tuottavat toivoa.
(*) "Vaikutuksen seuraus?" Tässä "vaikutus" viittaa prosessiin (A<->B) ja "seuraus" prosessin jättämään jälkeen tai tilaan (B’). Affekteista tässä blogissa ks. Spinozan syntiset sulot, Emme ole koskaan olleet mainoskriittisiä sekä Affekti ja shokki.
