Luokaton luokkataistelu
Nyt on kuulkaas niin, että on alkanut sota. Nimittäin luokkasota.
Vaikkei eihän tämä sota missään vaiheessa kadonnut. Silti vielä vähän aikaa sitten väitettiin, että yhteiskunnallisia luokkasuhteita - ja siten luokkia ja luokkataistelua - ei ole olemassa. Yhdet kyllä tekevät päätökset ja keräävät massit, toiset joustavat ja tekevät puoli-ilmaista työtä paskoilla ehdoilla, mutta mitään luokkia ei ole.
Megafonin jälleensyntymästä lähtien on alettu puhua suoremmin sanoin kommunismista, luokkataistelusta ja organisoitumisesta. Murrostorstai 2009 oli osittain tästä teoreettisesta ympäristöstä ponnistava aloite. Molemmat avaukset nostattivat pelkoa ja inhoa kentällä. Se revari älähtää, johon…
Koska kirjoitin tämän alun perin vappuna, lainasin Vihreän Langan 30.5 julkaistua artikkelia. Siinä vallitseva ilmapiiri kärjistettiin näin:
Uuden liikkeen aktiivit ovat organisoituneita, radikaaleja ja puhuvat marxilaisittain vallankumouksesta.
He ovat eri maata kuin vuosituhannen vaihteen globalisaatiokriitikot ja prekariaattiaktivistit, jotka olivat ylpeitä siitä, etteivät järjestäytyneet tai puoluepolitisoituneet.
Murrostorstain järjestäjät yrittävät sen sijaan kerätä yhteen mahdollisimman paljon eri tahoja, myös lähiöiden työttömiä ja maahanmuuttajia. Monet heistä pitävät ay-liikettä potentiaalisena kumppanina.
Uusi liike ei halua päteä moraalisella ylemmyydellä. Se haluaa riveihinsä taviksia.
En tiedä puhutaanko vallankumouksesta, olivatko prekariaattiaktivistit niin kaukana puolueista tai onko Sompasaaren sosiaalikeskus jotenkin "marxilainen". Mutta perusidea pitää paikkaansa. Jos uudet yhteiskunnalliset liikkeet ovat olleet häilyviä, epävarmoja, anarkistisia, puritanistisia, moralistisia, performatiivisia ja rihmastomaisia, nyt on haluttu tehdä murros tähän uuteen - mutta samalla jo vanhaan ja joidenkin mielestä myös väsyvään - perinteeseen. Tilalle halutaan jotain muuta, joka ei kuitenkaan ole totutun täysi vastakohta.
Seuraa lause, jota en uskoisi kirjoittavani, mutta koska kommunikaatio perustuu väärinymmärtämiselle, niin selvennetään: nyt ei haluta pystyttää ehdottomia puoluehierarkioita anarkismin tilalle, ei haluta pelkkää kylmää stalinistista teknokratiaa moralismin tilalle, eikä haluta pelkkää suoraa toimintaa mediaperformanssien tilalle. (Megafoni #1 ei provokikseissään korostanut tätä pienen pientä pointtia tarpeeksi - toki suurempi miinus menee Megan vihamielisille lukijoille…)
Talouskriisin ja lisääntyvän kontrollin olosuhteissa halutaan joka tapauksessa kahta asiaa, joita uudet liikkeet kavahtavat: marxilaista luokkataistelun analyysia ja järjestäytymistä.
Skipataan ajatteluprosessi ja hypätään arvioon: uusi aloite on analyysinsa puolesta oikeassa. Luokkataistelu on totta, ja organisoitumista tarvitaan. Mutta yhteiskunnallisen liikehdinnän liikkeelle potkimisen kannalta uusi keskustelu on saattanut olla vähän… huono.
Se johtuu estetiikasta. Prekariaattiliikehdintä oli sentään blingiä: EuroMayDayn pop-kuvasto, trikoot, vanhan Megafonin porno, yomango, bilettely… Se oli välillä oikeasti seksikästä & sokkimaista. Siis affektiivista.
Miten tehdä sosialismista seksikästä?
Tietokykyjään käyttävälle työläiselle sosialismilla ei ole mitään muuta tarjottavaa kuin kahleet tai kitsi.
- Jussi Vähämäki: Itsen alistus (2009)
Uusi, epämääräinen ja muotoutumassa oleva liikehdintä yrittää tavoittaa taviksia, juntteja ja mutakuoppalähiösankareita, mutta on samalla uhkaavan lähellä ysäriretroilua ja lamaa. Eikö joku juuri sanonut, että ysärikaiuista halutaan päästä eroon? Mitä muuta Murrostorstain retoriikka oli kuin ysäriä? Mtä uutta siinä oli? Mitä seksikästä siinä oli? Mikä siinä vetosi esteettisesti? Sosialismilla ei enää ole tietotyöläiselle muuta tarjottavaa kuin kahleet tai kitsi, ja kitsiäkään sillä ei ole tarpeeksi. Sama ongelma vuoden ekan Megan kanssa: Leninin karisma ei riitä innostamaan uusia barbaareja…
… ei ees kokiksen kaa
Analyysipuoli alkaa olla hallussa. Esimerkiksi 2006 julkaistiin monumentaalinen Uuden työn sanakirja, 2008 tuli ulos retorisesti ehkä kömpelö mutta kattava & terävä Vasemmisto etsii työtä, ja 2009 on julkaistu prekarisaatiokeskustelua konkretisoiva Paskaduuneista barrikadeille sekä Jussi Vähämäen ranskalais-italialaisen esseismin huipennus Itsen alistus. Sitten on vanha Mega ja ulkomaiset lehdet, Tutkijaliiton ja Liken Polemos-sarja jne.
Nämä julkaisut ovat saaneet varovaista suitsutusta. Niitä on luettu. Niillä on jopa ollut vaikutusta. Sen sijaan uuden Megafonin ja Murrostorstain tekstit saivat yhdet raivoihinsa, toiset hämmentymään ja kolmannet häipymään. Mölähdettiin täälläkin ja syystä, mutta Murrostorstain jälkeen erityisesti luokkataistelu on alkanut kiinnostaa sen herättämän hätäännyksen myötä.
Luokan kohdalla radikaalin teorian uusin käänne osui vasemmiston arkaan paikkaan. Niin moni itseään "vasemmistolaiseksi" kutsuva sävähti luokkapuheesta.
Miksi?
Jos ensimmäinen poliittinen kysymys on "miten pakottaa porvarit perustuloon", toinen kysymys kuuluu: mitä vasemmistosta on enää jäljellä, jos luokkataistelun moottori sammutetaan. Ja mitä tekee luokalla ilman luokkataistelua tai luokkataistelulla ilman luokkia.
On väitetty, että luokasta puhuminen tarkoittaisi moneuden palauttamista homogeenisiin joukkoihin. Moneudesta ei pidä luopua. Mutta kukaan ei olekaan luopumassa siitä! Sen sijaan kritiikitön moneudesta ja "tuhansista luokista" puhuminen luisuu helposti postmoderniksi relativismiksi, joka typistää kaiken "kulttuuriksi" tai "estetiikaksi". Aivan kuin eläisimme mainoksessa… Idealismia.
On selvää, ettei tuotannon ja riiston analyysille ole "postmodernissa diskurssissa" enää mitään sijaa, ja yhtä vaikeaa on kollektiivisen vastarinnan rakentaminen siitä käsin ilman luokkasuhteiden analyysia. Postmodernismi on olemukseltaan konservatiivista, niin kuin muukin yleinen kulttuurisosiologisointi, joka näkee kaiken esteettisenä.
On myös esitetty, että uudet taistelut olisivat klassisen luokkataistelun ulkopuolella, koska ne tavoittelevat "leikillistä vapaa-aikaa" (tai mitä leisurea milloinkin) eivätkä lisää liksaa. Ongelmana tässä on, että leikillinen vapaa-aika nykyään edellyttää sitä liksaa - tai vähintään rikkaat sukulaiset…
Luokasta ja työväestä luopuminen on antanut oikeistolle mahdollisuuden vallata vasemmiston alueita. On tullut uuden työväen puolue ja uuden työväen presidenttiehdokas, kun olisi pitänyt organisoitua omaehtoisesti ja ottaa muuttunut työelämä haltuun. On ollut ylistettyä puhetta "luovasta luokasta" ja sen pakenemisesta, kun olisi pitänyt puhua työväenluokasta ja sen kyvystä tuottaa autonomisesti ja kieltäytyä työstä. Vasemmiston heikkouden vuoksi luokan ja työn käsitteiden porvarilliset rekuperaatiot ovat uponneet julkisuuteen ja kollektiiviseen psykosfääriin kuin porvarin värisevä elin työläisen peräaukkoon. Porvarit panevat nyt ennätyshalvalla.
Mitä luokkapuhetta kavahtavat ystävämme oikein tahtovat sanoa: että mitään yhteiskunnallisia konflikteja ei itse asiassa ole olemassa? Että niitä ei pitäisi olla olemassa? Että niitä pitäisi tyynnytellä eikä lietsoa?
Moi Hedelmä,
saako sulle perustaa fanikerhon. Taas parasta tekstiä mitä on !
Comment by Fani — 29.05.2009, 16:35 @ 16:35
Saa. Jos teet sillä rahaa, niin puolet tänne!
Vaihtoehtoisesti perustulokin tekisi gutaa.
Comment by Klementiini — 30.05.2009, 03:56 @ 03:56
Vaikka en kovin punamusta olekaan, niin nyt täytyy kyllä sen verran sanoa että esim. “punamustat anarkistit” eivät missään vaiheessa ole lakanneet puhumusta työväenluokasta, sen mahdollisuuksista ja järjestäytymisestä.
Nyt kun tämä keskiluokkaistaustaisempi yliopisto-opiskelijajengi naureskeli vuosikaudet tuolle työväenluokkaiselle anarkismille, koska nämä olivat vanhanaikaisia kun eivät lähteneet mukaan kaikkiin viimeisimpiin postmoderneihin muotivirtauksiin, niin ehkä tämä yliopistoporukan paluu puheeseen työväenluokasta ja järjestäytymisestä on samalla jonkinlainen osoitus työväenluokan anarkisteille että nämä olivat koko ajan “oikeassa”
Comment by an-arkia — 02.06.2009, 13:00 @ 13:00
An-arkialle voisin sanoa että musta on tehtävä ero “oikeassa olemisen” ja “oikeassa olemisen oikeaan aikaan” välillä.
Jos nyt sanoisin huomenna että aloitetaan aseellinen vallankumous ja joku tekisi sen onnistuneesti 50 vuoden päästä, olisinko ollut oikeassa, vai kenties esittämäni näkemys olisi oikea vain tietyssä historiallisessa hetkessä?
Musta kaikistä härömmällekin PM diskurssille oli nousukauden tilansa, eikä musta pidä nähdä että aikojen muuttuessa ajattelun päivittäminen olisi osoitus siitä että ennen oltiin “väärässä” vaan aikojen muuttuessa kannattaa päivittää ajattelua.
Comment by Ak — 05.06.2009, 21:55 @ 21:55
an-arkia: Ak vastasi jo. Lisään vielä: en ole lukenut “punamustilta anarkisteilta” kovin laajaa luokka-analyysia (miten luokkasuhteet ovat muuttuneet) tai pohdintaa luokan käsitteestä (onko luokka joukko ihmisiä vai suhde; miten luokka-asema määrittyy jne.). Luokkakeskustelu on myös koko ajan ollut esimerkiksi vanhan Megafonin (ja vaikkapa EuroMayDayn) taustalla. Nyt se on vain artikuloitu selkeämmin ja tuotu esiin räikeämmällä retoriikalla.
Comment by Klementiini — 06.06.2009, 13:30 @ 13:30
Tähän on pakko vielä vastata, kun ehkä olen ilmaissut itseäni aiemmin huonosti: kyse on kuvastosta ja retoriikasta, se, miten puhutaan työväenluokasta on jo puolet merkityksestä. Onkin nähtävä tämä semioottisena tehtävänä, miten kumota ihmisten ennakko-oletukset jotka liittyvät historialliseen painolastiin? Pidin jonkin aikaa prekariaattia mahdollisuutena tähän suuntaan, mutta tämä retorinen käänne on todella outo.
Mitä identiteetteihin tulee Vähämäen lause “pitää muistaa että työväenliikkeen historiallinen tehtävä on aina ollut työstä vapautuminen. Työllä vapautuminen on ollut aivan toisenlaisen liikkeen tunnuksia” tämä on nerokasta, olkoonkin natsikortilla pelaamista, ja sitä voi hyvin toistaa vaikka loputtomiin SAK:n “kaikki työ on arvokasta” horinaa kohtaan.
Itse esimerkiksi yhä vierastan hyvin voimakkasti tuota sanaa, niinkuin työtä ylipäätään… muuten, leikillisen vapaa-ajan tai jo leisuren edessä ei ole pelkästään liksa, vaan aivan muita poliittisia asioita, jotka on olleetkin vuosia asialistalla, piratismi, nollatole, sosiaalikeskukset, yliopistopolitiikka … ja porvarin värisevässä elimessä on kyllä tiettyä fetissiarvoa, liituraitapuvut, biljardipöydät jne.
Comment by Hemi — 26.06.2009, 08:20 @ 08:20
Loistava blogi, hyviä juttuja ja kiva myös silmille. Inspaa erityisesti näin tulevaa sosiologian opiskelijaa.
Comment by Martti — 27.06.2009, 14:57 @ 14:57
Martti: kiitokset, pistänpä oman blogisi seurantaan.
Hemi: monin osin tärkeitä pointteja, erityisesti työstä eroon pääseminen. Tosin siitä tuskin on kukaan näissä piireissä eri mieltä!
Käsittääkseni työväkeä ja luokkaa käytetään tässä “uudessa käänteessä” analyyttisina käsitteinä, ei normatiivisesti, kuten itse näytät ne ymmärtävän. Ei autonomikommunistien alkuperäinen päämäärä eli palkkatyöstä kieltäytyminen ole mihinkään kadonnut.
Täältäkin päin on pudoteltu kritiikkiä luokka- ja työpuheesta erotiikan tappajina, niin kuin yllä:
Kai tässä vain yritetään sanoa yksinkertaisesti, että tarvitaan sekä analyyttisia kategorioita, jotka pystyvät käsittelemään yhteiskunnallisia valtasuhteita ja mainitsemiasi vastarinnan muotoja, että “sopivasti motivoivaa kuvastoa ja retoriikkaa”. Kliseisesti: anarkohenkiset ovat olleet heikompia edellisten kanssa ja “vasemmistolaiset” jälkimmäisten kanssa.
Comment by Klementiini — 28.06.2009, 08:24 @ 08:24
“Hemi: monin osin tärkeitä pointteja, erityisesti työstä eroon pääseminen. Tosin siitä tuskin on kukaan näissä piireissä eri mieltä!”
Musta tuntuu, että työstä eroon pääseminen ja blaa blaa blaa on yleensä pikemminkin jonkinlainen kannanotto sitä käsitystä vastaan, että työ määrittäisi ihmisen arvon ja vain palkkatyö olisi arvokasta. Nyky-yhteiskunnasta on kuitenkin aika pitkä matka yhteiskuntaan, jossa tarpeet tyydytetään ilman palkkatyötä, enkä ole törmännyt yhteenkään kovin hyvään spekulaatioon siitä, miten tällaiseen tilanteeseen päästäisiin.
Tietenkin yhä suurempi määrä yhteiskunnalle aiheutuvasta hyödystä on peräisin jostain muualta kuin palkkatyöstä, mutta on kuitenkin paljon mielestäni välttämättömiä aloja, joiden on vaikea kuvitella toimivan ilman palkkatyömallia.
Minusta tuntuu, että “kaikki palkkatyö on paskaa”-retoriikka usein on “näissä piireissä” kuitenkin jossain määrin provokatiivista tai kärjistävää. Tietenkin palkkatyöpakon vastustamiselle on paljon hyviä perusteluita, ja kärjistäminen tuntuu olevan radikaalimmassa liikkeessä joku “päivän sana” (mikä voi olla hyväkin asia).
Comment by pttp — 29.06.2009, 01:25 @ 01:25