Minä ja aktivistit
Aktivismi on ruma sana (Guattari sanoisi: "molaarinen"). "Aktivisti" on liberalistien keksimä identiteetti. Liberalismissa on aktivisteja ja on ei-aktivisteja. Aktivistit tekevät aktivismia, koska se kuuluu aktivistien toimenkuvaan, vähän niin kuin politiikka kuuluu poliitikoille. Ei-aktivistit eivät sitten tee aktivismia, koska he eivät ole aktivisteja.
Aktivismiin tarrautuminen marginalisoi itse aktivismin ajaman asian ja pelaa näin "ei-aktivistien" pussiin.
Ollaan nyt liberaaleja tämän postauksen ajan ja puhutaan aktivismista.
Suomessa aktivistit voidaan jakaan vulgäärifreudilaisesti kolmeen pinoon, ja nyt tosiaan tehdään aika brutaalia jälkeä.
1. Anarkistit ovat tiedostamaton. Tiedostamaton on yhtä aikaa viaton, lapsellinen, leikkisä ja aggressiivinen. Niin myös useimmat havainnoimani anarkistit, Suomessa. Vittuun strategia, uho päälle ja kadulle. Tai sitten ei koskaan mitään päihteitä (streittarius) eikä uhoa (feminismi), mutta ei strategiaakaan (anarkismi). Joka tapauksessa: alasti punkkikeikalle! Mutakuoppa-anarkiaa! Kiljua Puntalassa! Identiteetinvahvistusrituaaleja kuokkavierasretroilulla!
Tunnustuksellinen anarkismi pysyy pienimuotoisena alakulttuurina eikä kauheasti kasva, koska edellä mainitut anarkokliseet pitävät täysin paikkaansa. Ne eivät tietenkään ole kuin pieni osa totuutta - mutta totta yhtä kaikki. Esimerkiksi helsinkiläinen anarkoskene on punk-painotteinen. Anarkistien järjestämät mielenosoitukset ja kirjoittamat tai kääntämät tiedotteet ovat uhonneet väkivallalla ja kaaoksella ("tuomme epäjärjestystä Helsingin kaduille", takku.nettiin käännetyt tiedotteet). Kadulla ja mediassa näkyvistä anarkisteista suurin osa on nuoria, jotka juovat bisseä tai kiljua. Tämän kuvan muuttamiseksi - puhumattakaan vallankumouksen tekemisestä - ei riitä satavuotinen jaarittelu siitä, että "anarkia on järjestystä ja sitä paitsi filosofinen aate".
Anarkojen meininki vaikuttaa siis ulkoa päin sekasortoiselta ja asioiden normaalia järjestystä loukkaavalta, mutta toki sillä on oma sisäinen "logiikkansa", aivan kuten tiedostamattomalla ja Harpo Marxilla. Kuitenkin anarkistit ovat tiedostamattoman luonteensa vuoksi itse anarkismin pahin este, aivan kuten Bob Musta kirjoittaa.
2. Vasemmistolaiset ja keskiluokkaisemmat autonomit liikkuvat egon alueella. "Radikaalivasemmisto" esittää yhä vaatimuksia valtiolle, kommunikoi enemmän tai vähemmän tervejärkisellä kielellä, taktikoi, laskelmoi, liittoutuu ja neuvottelee. Sen toiminta on objektiivisesti ottaen tehokasta ja järkevää. (Tekstissä ei nyt ole mitään ironista, vaan tällainen toiminta on usein oikeasti "järkevää".) Tämä luonnehdinta voi viitata yhtä hyvin demarien vasemmistosiipeen kuin siirtolaisaktivisteihin, mediaprojekteihin ja nollatoleranssia vastustavan liikehdinnän retoriikkaankin.
On toki eri asia, mitä nämä ryhmät ajattelevat, puhuvat ja tekevät yksityisessä elämässään - siellä he voivat olla vaikka "anarkisteja" tai "aktivisteja". Julkisesti ne kuitenkin kommunikoivat tavalla, joka liittää ne egoon, ja samoin teki Chico Marx.
3. Kansalaisjärjestö-aktivistit kuuluvat yliminään. Oikeistokolumnistitkin osuvat sentään joskus oikeaan: osa vihervasemmistosta ja hipeistä perustaa identiteettinsä moralismille ja ylimielisyydelle. Pahimpia ovat nuoret stereotyyppiset kansalaisjärjestötoimijat, jotka ovat sekä hysteerisiä itsensä suhteen ("olenko varmasti ollut tänään tarpeeksi ekologinen") että terroristisia toisen suhteen ("sä oot vaan vitun tyhmä kun sä syöt lihaa, dokaat, äänestät mitä sattuu, lennät lentokoneella, ajat autoa" jne.).
Myös Groucho Marx kuuluu tälle alueelle.
Psyyken vulgäärifreudilainen topologia menee kai niin, että tiedostamaton uhkaa egoa psykoosilla ja samaan aikaan yliminä uhkaa egoa neuroosilla. Ego muotoutuu tiedostamattoman ja yliminän välisessä konfliktissa: egon tie on keskite. Keskiluokan tie… Tarvitaan uusi topologia.
