Pyhä uusperhe ja filosofian sukutauti
On aika laittaa postmodernit mikroanarkistit molaariseen makropakettiin
60-luvulla toimineiden täytyi tuntea Marxinsa, Freudinsa ja Nietzschensä. Foucault’n (Foucault/Nietzsche) mukaan nimiä yhdisti "epäilyn hermeneutiikka", joka kysyy kaksi kysymystä:
- mitä kieli itse asiassa sanoo, ja tarkoittaako se sitä mitä sanoo?
- kuka tai mikä puhuu? Puhuvatko luonto, eläin, kasvot, naamiot tai tekstit? Onko sanatonta kieltä?
Kysymyksistä seurasi ranskalaisessa teoriassa, että
- kielen alla nähtiin virtaavan allegorioita (huomio kääntyi merkkeihin; kielellinen käänne, semiotiikka)
- Subjekti isolla S:llä liukeni rakenteisiin ja muotoutui uudelleen (strukturalismi ja jälkistrukturalismi)
60-luvun tunnetuinta radikaaliteoriaa olivat toisaalta Frankfurtin koulun perillisten erilaiset Marx-Freud-synteesit ja toisaalta erilaisten ortodoksilahkojen uskontunnustukset, kuten marxilaisten ja psykoanalyytikkojen. Marxilais-freudilaiset teoriat yhdistelivät libidon haluvirtaa ja sosiaalista haluvirtaa makrotasolla, ja nietzscheläisyys tuli vuosikymmenen lopussa mukaan anarkistien, Foucault’n, Deleuzen ja Derridan kautta (taustalla tietenkin olivat myös Bataille, Heidegger, eksistentialismi…).
Juuri Deleuze lähti Nietzschen kanssa vuodesta 1962 alkaen ohittamaan radikaalien filosofien pyhää perhettä. Deleuzen ja Guattarin Anti-Oidipus vuonna 1972 lähes lopetti uskottavien freudo-marxilaisten synteesien sarjan. Kirjassa freudilainen porvarillis-perheellinen libido sulautuu marxilaiseen sosiaalisesti tuotettuun haluun nietszcheläisittäin, mistä syntyy mikropoliittisen anarkoautonomian skitsoanalyyttinen rihmasto-oppi…
Yksinkertaisesti sanottuna AO oli epädialektinen synteesi, joka lopetti kaikki dialektiset synteesit. Se käytti hyväkseen Marxin, Freudin ja Nietzschen pyhää perhettä ja samalla hajotti sen.
Tietenkin on nyttemmin syntynyt pyhä uusperhe. Foucault’n, Deleuzen ja Derridan kolminaisuus on korvannut Marxin, Freudin ja Nietzschen aseman radikaalin teorian pappeina.
Foucault on luonnollisesti lähinnä Marxia. Molempien metodeja ja yksittäisiä ideoita voidaan joten kuten käyttää hyväksi yhteiskuntatieteissä ja historiantutkimuksessa ilman että niiden radikaalia viitekehystä ja eetosta tarvitsee ottaa vakavasti. Kuitenkin Marxin kapitalismin kriittisessä analyysissa ja Foucault’n vallan mikrofysiikassa on molemmissa äärettömästi vallankumouksellista virtuaalisuutta, mikä tekee niistä historian ulkopuolella jääviä puhtaita käsitteellisiä tapahtumia.
Ero on tietysti siinä, että yleisen mielikuvan mukaan Foucault on molekulaarinen ja mikrotasolla viihtyvä, Marx taas molaarinen ja historian makromuodostelmista kirjoittava. Erityisesti anarkistien vaalimista kertomuksista voidaan noukkia lisää eroja: edellinen on antiautoritaarinen ja jälkimmäinen halusi keskittää vallan byrokraattiselle keskuskomitealle, edellinen taisteli poliisia vastaan rautaputkilla ja jälkimmäinen idlasi museossa tai määräili Internationaalia, jne.
Foucault’n ydin on tosiaan anarkistinen. Se on teesi, jonka mukaan valta rakentuu 1) alhaalta ylöspäin 2) mikroprosesseissa 3) niin, että vastarinta tulee aina ensin. Mikroanarkismi on Foucault’a parhaimmillaan. Se taistelee mikrofasismia vastaan: kaikki Foucault’n tällä hetkellä merkittävät analyysit tuntuvat liittyvän tähän.
Derrida oli 60-luvun Freud: nopeasti äärimmäiseksi muodikkaiksi nousseiden käsitteiden ja taktiikkojen kehittäjä, joka päätyy skandaalien keskelle syytettynä epätieteellisyydestä ja moraalisesta sopimattomuudesta. Molemmat lopulta rekuperoitiin kehittyvän kapitalismin aseeksi. Freud päätyi mainostoimistojen ja pr-päälliköiden yöpöydille. Derridan dekonstruktio taas heräsi henkiin jälkiteollisen kapitalismin heterogeenisista identiteeteistä elävillä brändimarkkinoilla (mainostoimistojen tuotteita ei tosiaan enää erota niiden dekonstruktioista).
Nuoren Derridan ydin on tietysti eron ensisijaisuus. Derridan freudilainen hokema oli "ero tulee aina ensin" (ja sukupuolieron ensisijaisuudesta onkin sittemmin kirjoitettu paljon…). Jotta meillä voi olla x ja y, tarvitaan ensin jakautuminen x:ään ja y:hyn, siis eron prosessi. Tämä on myös se viiva, josta Deleuze lähtee liikkeelle. Derridan varhainen erosofia saattaakin olla vain alkeellisempi ja vielä osittain dialektinen versio kolmikon tärkeimmästä jäsenestä…
Deleuze on muun muassa mini-Nietzsche, epäilyttävä arvojen uudelleenarvioija ja käsitteiden luoja, identiteetin kuoleman analysaattori ja hulluksi tuleva eläinten rakastaja. Molempia on luettu hyvin "väärillä tavoilla", mikä on tuottanut mielenkiintoisiakin tuloksia. Ennen kaikkea molempien ajattelussa on kyse luomisen ongelmasta, käsitteiden, tutkimuksen ja ongelmien luomisesta. Luominen taas edellyttää eron, joka on Deleuzelle käsitteiden käsite ja virtuaalinen siemen, josta kaikki vallankumouksen hedelmät aktualisoituvat.
Siinä missä "perinteinen kriittinen rationalismi" on arvokonservatiivista ja keskittyy teorioiden ja kantojen väliseen kilpailuun ja "totuudellisimman" teorian voittamiseen, deleuzismi korostaa myönteistä yhteistyötä ja kokeilevia yhdistelmiä. Se ottaa etäisyyttä kriittiseen ylituomarointiin ja keskittyy luomaan.
Mainittua radikaalin filosofian uusperhettä yhdistää kvasitranssendentaalis-genealoginen argumentointi (ks. argumentin perusmuoto ja argumentti vasemmistolaisena analyysina). Foucault kartoittaa tiedon ja vallan genealogiaa, historiallisia ennakkoehtoja ja mikrosuhteiden rakentumisia, Deleuze ja Derrida tutkivat identiteettien ja olioiden syntymistä erojen tuotantoprosessista ja Deleuze vielä pyrkii luomaan tästä uuttakin materiaalisuutta.
Kuitenkin jo Marx, Freud ja Nietzsche harrastivat tällaista genealogiaa: pääoman kasautuminen, tavarat, tietoisuus, moraali… Heitä edeltävä kolmikko Fichte - Schelling - Hegel niin ikään harrasti subjektin transsendentaalifilosofiaa. Niin teki eri tavoin myös Kant, ja häntä ennen (ilman transsendentaalista puolta) Hume ja Spinoza ja…
Mahtipontisesti ilmaistuna: "Uuden ajan filosofian historia on eräänlaista subjektin kvasitranssendentaalista genealogiaa eli tutkimusta siitä, miten subjekti nousee maailmasta tai miten maailma on mahdollinen subjektille."
Tämä liittynee siihen "korrelationismiin", josta Quentin Meillassoux kirjoitti kohua aiheuttaneen kirjansa Après la finitude (2006). Subjektikeskeisyys on filosofien sukutauti. Tällä hetkellä mielenkiintoisin vaihtoehto sille on spekulatiivinen realismi. Ehkä sen tutkimisen myötä päästäisiin eroon myös filosofian perhekeskeisyydestä.
