Mistä ne arvot sinne luontoon menee?
Vihreät nuoret ja opiskelijat ilmoittivat Kööpenhaminan aikaan ryhtyvänsä nälkälakkoon "ilmastonmuutosta vastaan". Ei nyt puututa siihen, koska, metsästäjien kieltä käyttääkseni, maahan köytetyillä jäniksilläkin on oikeus jäädä ampumatta. Puututaan ViNOn uusimpaan tiedotteeseen. Sisältö on oikein mainio, mitä nyt olisi mukavaa, jos vihreät korostaisivat enemmän sosiaalisia kysymyksiä ja puhuisivat joskus toisessa yhteydessä vaikka työtaisteluista. Tiedotteen otsikko tässä kiinnostaa:
Talouspolitiikalla onnellisuutta luonnon itseisarvoa kunnioittaen
Voisiko joku kertoa minulle mikä on "luonnon itseisarvo" ja mistä tämä arvo on mennyt luontoon?
En nyt halua piikitellä vihreitä nuoria, kunhan käytän otsikkoa hyväkseni. Epäilen nimittäin, että varsin monella meistä on jonkinlainen hämärä käsitys luonnon ja eläinten itseisarvosta, biodiversiteetin pyhästä hyvyydestä ja syväekologian ylemmyydestä. Mutta mitä nämä tarkoittavat? Ja kuka sen arvon sinne luontoon asettaa?
En nyt halua yrittää mitenkään provosoida tai väittää, ettei "luonnosta" pitäisi välittää. Olen kasvissyöjä, kannatan eläinten oikeuksia, luen välillä OE:n foorumia, olen joskus äänestänyt vihreitä jne. Mutta en silti ymmärrä, mitä tarkoittaa, että luonnolla on itseisarvo. Ehkä sillä yritetään sanoa, että luontoa ei saa alistaa muille arvoille, esimerkiksi tehokkuudelle, nautinnolle, onnelle tai kauneudelle. Mutta mitä tämä sitten tarkoittaa?
Ei varmaankaan kovin paljon. Arvopuheella onkin tapana olla tarkoittamatta kovin paljon. Arvoista puhumisen ongelma on keskustelun tason abstraktius. Esimerkiksi jokainen puolue kokoomuksesta vasemmistoon ja vihreistä perussuomalaisiin kannattaa oikeudenmukaisuutta, reiluutta, hyvinvointia jne. arvoja, ja erot ovat tällä tasolla pieniä.
Oikeat erot politiikassa - myös puolueiden ulkopuolella - liittyvät puolen valitsemiseen ja tapaan suhtautua yhteiskunnallisiin konflikteihin. Politiikka koostuu konflikteista, ja siinä ei paljon itseisarvoilla ole sijaa, vaan haluilla, nautinnolla ja vallalla - ja tietenkin solidaarisuudella ja yhteisen luomisella .
Luontokin on mahdollista politisoida.
Jos on hegeliläinen, voi sanoa, että ihminen on luonnon haava. Ihminen on siis luonnossa oleva reikä tai puute, jonka ihminen on itse aiheuttanut ja jota ihminen yrittää itse parantaa. No, siinähän yrittää!
Jos ei ole hegeliläinen, voi olla naturalisti. Naturalisti ei myönnä olevaksi muuta kuin luonnon ja sen voimat. Luonnollisesti myös ihminen on osa luontoa, samoin ihmisen luomat arvot. Niinpä on turha yrittää irrottaa luontoa ihmisestä ja ihmistä luonnosta, ja yhtä turha on mystifioida luontoa arvopuheella. Joudumme tulemaan yhdessä toimeen, samaa luontoa kun olemme, ja siinä tarvitaan politiikkaa.
Tiedän, että tämä postaus on tällaisena varsin epätäydellinen, koska tällaiset kirjoitukset ovat omiaan synnyttämään lisää entistä mystisempää arvopuhetta.
Sitä odotellessa: hyvää joulua, kanssahedelmät. Tänään syödään elävän ravinnon joulumureketta.
“Itseisarvon” käsite itsessään on kyllä aika hämärä. Ehdottaisin, että “luonnon itseisarvolla” voitaisiin tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että kun menee luontoon, (jolla tässä tarkoitettakoon esimerkiksi semmoista suhteellisen ihmisvapaata ja villiä kohdetta) on yksinkertaisesti mahdollista havaita, että wohohou, tämäpä hyvä paikka! Siinä kaikki. Mutta toki se itseisarvokin, josta voimme puhua, on itseisarvo ihmiselle ja ihmisestä, ei luonnossa itsessään. Miltä kuulostaa?
Comment by Jukka — 24.12.2009, 10:44 @ 10:44
Mietin myös että kokemuksellisuus on varmaan ainoa tapa määritellä otsikossa haettu arvo. Mikäs siinä! Niin kauan kun kokemuksellisuutta ei yritetä ylevöittää moralismilla.
Comment by Klementiini — 24.12.2009, 14:59 @ 14:59
Terve,
Kun kysyit “Ja kuka sen arvon sinne luontoon asettaa?” niin eikö tässä koko “luonnon itseisarvo” -käsitteessä on käsittääkseni vain kyse siitä, että luonto on arvokas - riippumatta siitä onko luonto arvokas ihmiselle. Toisin sanoen, että luonto ei ole olemassa (tai luotu) vain ihmisiä varten (tai että ihmiset olisivat jollain lailla universumin keskipisteessä). Eikö tämä aina ole oikean ‘environmentalismin’ lähtökohta? (Mutta tämän sinä jo varmaan tiesit)
Comment by Urban Schmutz — 30.12.2009, 04:50 @ 04:50
Mitä tarkoittaa, että “luonto on arvokas- riippumatta siitä onko luonto arvokas ihmiselle”?
Comment by Klementiini — 30.12.2009, 13:58 @ 13:58
Tämä ei välttämättä edusta nykyistä kantaani, mutta voisin moraalirealismin hengessä kysyä: millä tavalla voidaan mielestäsi erottaa tosiseikat (tässä postauksessa siis luonto) ja arvot (kuten normi “Luonnolla on itseisarvo”)?
Hyvänä esimerkkinä tämän dikotomian ongelmallisuudesta toimii esimerkiksi aborttikeskustelu. Pietarinen & Poutanen antavat tästä hyvän esimerkin teoksessaan Etiikan teorioita (2005). Ajatellaanpa, että X ja Y kiistelevät ihmisen/sikiön ihmisarvosta: X väittää, että abortti on ihmisarvon (sikiön oikeuksien) loukkaamista, kun taas Y ei pidä aborttia ihmisarvon loukkauksena, sillä hän ei pidä sikiötä ihmisenä. Tästä keskustelusta on siis hyvin vaikea erottaa oletettuja arvoja ja tosiseikkoja, kuten kirjoittajat asian tiivistävät:
Ongelman ytimen muodostaa se seikka, että sellaisia käsitteitä kuin “ihminen”, “persoona”, “kunnioittaminen”, “lupaaminen” ja muita vastaavia moraalidiskurssissa yleisiä ilmauksia käytetään kuvaamaan sosiaaliseen elämään sisältyviä asioita, joihin on jo tietyllä tavalla rakennettu sisään arvoja ja normeja. Sosiaalisena ilmiönä “ihminen” ei ole pelkkä asiantilojen tai tosiasioiden kokonaisuus, vaan hän saa merkityksensä siitä sääntöjen, asenteiden, sopimusten, odotusten ja uskomusten moninaisuudesta, joista sosiaalinen toiminta muodostuu.
Em. esimerkin “ihminen” voitaisiin ajatella vaihdettavan postauksesi “luontoon”. Nyt asettamasi otsikko Mistä ne arvot sinne luontoon menee? muodostuu ongelmalliseksi, sillä siinä jo tehdään se esi-oletus,
että on olemassa jokin täysin ei-identifioitu todellisuus, jokin täysin inhimillisen merkityksenannon kannalta riippumaton luonto, johon sitten vasta jälkikäteen heijastamme arvomme. Asia taitaa kuitenkin olla niin, että käsitteenä luonto on jo arvosidonnaisesti jäsennetty, jolloin arvot kuuluvat olennaisesti luontokäsitykseemme - siis siihen tapaan, jolla luonnon oliona identifioimme.
Comment by makislav — 30.12.2009, 21:08 @ 21:08
Hei Klementiini,
Kun kirjoitit:
“Mitä tarkoittaa, että “luonto on arvokas- riippumatta siitä onko luonto arvokas ihmiselle”?”
—————————
En tiedä jos tämä selventää yhtään mitään, mutta yritän. Mikäli olet tutustunut “syväekologiaan”, niin nämä pitäisivät olla perusjuttuja. Siksi epäilenkin vähän että emme puhu samoista asioista. Oletan että “itseisarvolla” tarkoitetaan samaa kuin “intrinsic value”. Silloin luonnon arvo ei ole riippuvainen siitä mitä arvoa ihmiset liittävät (attach) siihen. Eli luonnolla on itseisarvo.
En ole suomenkielinen joten voi olla että tuo kömpelö selitys ei vielä selventänyt yhtään mitään. Tämä selittää sen ehkä vähän paremmin:
http://cnx.org/content/m12160/latest/
Minusta tuntuu kuitenkin silti että nämä ovat niin perusjuttuja, että luultavasti haet takaa jotain ihan muuta? Jotain mitä en oikein ymmärrä.
Peace.
Comment by Urban Schmutz — 31.12.2009, 10:12 @ 10:12
makislav: hyvä ja poliittinen kyseenalaistus. Otsikko olisi tietysti yhtä hyvin voinut kuulua: “Kuka päättää mikä on luonto ja mikä arvo sillä on?” Eli muuttuuko postauksen kysymys olennaisesti, jos pointtisi otetaan huomioon?
Luonto eli substanssi, siinä on kaikki, mitä on.
Urban Schmutz: ymmärrän tuon sanojen tasolla, mutta en sen tasolla, mihin sanat viittaavat. Miten jollakin voi olla arvo ilman että ihmiset liittävät siihen arvoa?
Comment by Klementiini — 02.01.2010, 02:05 @ 02:05
Klementiini, kiitos vastauksestasi!
Kommentini oli tarkoitettu pikemminkin metaeettiseksi huomioksi arvojen ja tosiseikkojen suhteesta. Ja tämä kytkös valottaa mielestäni sitä, kuinka tiiviisti etiikka - vaikka näin ei usein ajatellakaan - liittyy metafyysisiin ja/taikka tieto-opillisiin kysymyksiin.
Näyttäisi siltä, että itse puolustat jonkintyyppistä spinozalaista monismia, kun itse taas lämpeän enemmän Kantin transsendentaalisen idealismin mukaiseen tietoteoriaan(/metafysiikkaan).
Tästähän kehkeytyisi lisää mielenkiintoisia kysymyksiä!
Comment by makislav — 03.01.2010, 17:16 @ 17:16
makislav: sanotaan, että spinozalaista naturalismia, jos sitä luetaan Deleuzen ja Nietzschen läpi.
Kantilaisuudessa näen ongelmaksi mm. kysymyksen transsendentaalisen subjektiivisuuden genealogiasta. Tämän ongelman veivät johdonmukaiseen loppuunsa Fichte ja Husserl; (empiirinen) minä on (transsendentaalisen) itsensä jälkeläinen ja itse on taas jotenkin absoluuttinen.
Toinen ongelma kantilaisuudessa on tilan tekeminen uskolle. Emme voi tietää oliota-itsessään, siitä puhuminen olisi arroganttia ja dogmaattista -> fundamentalismit saavat jyllätä vapaasti.
Kolmas ongelma on ennakko-oletus harmoniaan ja konsensukseen tähtäämisestä (ainakin kahdessa ensimmäisessä kritiikissä), mikä on porvarillista.
Comment by Klementiini — 03.01.2010, 17:28 @ 17:28