Vallankumouksessa riittää tekemistä
Suurin osa länsimaisten yliopistojen humanisteista ja sosiologeista vaikuttaa olevan vasemmistolaisia jossakin löyhässä mielessä: vasemmiston äänestäjiä, anarkohenkisiä, kommunistimielisiä, abstraktisti marxilaisia tai yksinkertaisesti "arvovasemmistolaisia maailmanparantajia". (Sen sijaan harvempi heistä on demari - mistä niitä demareita oikein tulee? - Ei onneksi enää mistään…)
Syitä akatemian "vapaamielisyyteen" ei ole vaikea löytää: akateemikot, varsinkin humanistit, ovat yhteiskunnassa taloudellisesti melko aliarvostettuja, heillä on paljon tietoa historiasta ja monimutkaisista yhteiskunnallisista prosesseista ja seurasta sekä perinteistä johtuen heillä on tietynlaiset "suvaitsevaiset arvot ja asenteet". Jere P. Surber analysoi näitä syitä The Chroniclen artikkelissaan.
Ehkäpä samat syyt selittävät taiteilijoiden ja kirjailijoiden perinteisen vasemmistolaisuuden. Hienoa: meillä on sekä akateemisia että taiteellisia vasemmistolaisia. Voisi kuvitella, että näillä ryhmillä on yhteiskunnassa melkoisesti valtaa ainakin suhdeverkostojensa ja "inhimillisen pääoman" tasolla. Miksi sitten elämme suuryritysten, oikeistohallituksen ja netsien (nettinatsien) sääntelemässä todellisuudessa?
Sekä akateemikoilla että taiteilijoilla on tapana keskittyä vasemmistolaisena olemiseen. Ei siis esimerkiksi politiikan tekemiseen. Halutaan omistaa mielipiteitä, arvoja ja asenteita ja olla tekemättä yhtään mitään - korkeintaan välillä "analysoidaan kriittisesti". En nyt aio esittää moralistista vaatimusta siitä, että jokaisen pitäisi käyttää viikkonsa politiikan tekemiseen, vaan jotain paljon helpompaa: jos kerran on poliittisesti jollain suunnalla, niin asioiden eteen voi tehdä jotain, vähänkin, niillä keinoilla, jotka itse osaa. Jos akateemikko ei halua heilua barrikadilla seivästämässä paskatyönantajia, niin akateemikko voi tehdä edes joskus poliittista tai poliittisesti relevanttia tutkimusta ja popularisoida sitä, tai vaikuttaa yliopiston sisäiseen politiikkaan radikaalisti, liittoutua opiskelija-aktivistien kanssa, olla mukana järjestämässä valtauksia jne. Jos taiteilijan mielestä yhteiskunnallisten liikkeiden kokoukset ovat tylsiä, niin taiteilija voi tuottaa poliittista taidetta ja työntää sitä sellaiseen paikkaan, että sillä myös on vaikutuksia. Puuseppä puolestaan voi veistellä niitä seipäitä, joilla paskatyönantajat teurastetaan. Vallankumouksessa riittää tekemistä jokaiselle, paitsi ehkä poliitikolle…
Yritän siis sanoa, että jos politiikka ymmärretään puoluepolitiikkaa laajemmin, niin politiikan tekeminen ei välttämättä vaadi mitään erillistä, opeteltavaa taitoa, toisin kuin vaikka hevosella ratsastaminen. Politiikan eteen voi tehdä jotain sillä, mitä jo osaa tai mitä haluaa opetella. Päätämme joka päivä asioistamme erilaisissa pienyhteisöissä, vastustamme typeriä käskyjä, yhteiskunnalliset konfliktit läpäisevät meidät. Kirjoitamme muotiblogeja, jaamme loputtomasti meikkausvinkkejä ja tuunaamme tietokoneita. Jotkut myös toimivat yhteiskunnallisissa liikkeissä. Jos pystymme kaikkeen tähän, jos meillä on näin paljon kykyjä, niin miksi poliittinen todellisuus on edelleen synkkä? Miksi kuulostamme usein niin voimattomilta ja katkerilta?
Onko vika siinä, että päättäjät eivät vain tajua?
Onko vika siinä, että päättäjiä ei painosteta ja pakoteta tarpeeksi?
Vai onko vika siinä, että asioita ei uskalleta ottaa omiin käsiin?
Vai onko vika siinä, että poliittinen autonomia tuntuu vaikealta ja pelottavalta?
Ollaanko liian reaktiivisia ja liian vähän aktiivisia?
Ollaanko luettu liian vähän Marxia tai ranskalaista filosofiaa?
Onko kyse siitä, että "suomalainen mielenlaatu on sellainen että mielenosoituksia ja vahvasti kantaa ottavia juttuja karsastetaan"?
Onko kyse siitä, että on biljoona erilaista kamppailua mutta ei mitään keinoa yhdistää niitä?
