Vallankumouksen hedelmiä

Kevään tullen on hyvä palata perusteisiin. Mitä hyötyä on italialaisesta kapinateoriasta tai kieliopillisesta tavukikkailusta, jos edes alkeet eivät ole hallussa? Alkeissa on kyse kahdesta asiasta: poliittisesta ja tuotannosta. Ehkä myös skitso-etuliitteestä. Tässä on yksinkertainen luonnos poliittisen tuotannon analyysin ohjelmasta.

Poliittisen tuotannon käsitteen voi ymmärtää kahdella tavalla: politiikan kannalta tai tuotannon kannalta.

 

1. Politiikan tuotanto

Ensimmäisessä mielessä käsite koskee politiikkaa: sitä, miten politiikkaa ja poliittista tuotetaan, mikä määritellään poliittiseksi, siis kiistanalaiseksi ja keinotekoiseksi, ja mistä tehdään ei-poliittista, siis luonnollista ja välttämätöntä.

Kyse on siitä, mitkä prosessit tuottavat tämän jaon: asioiden jakaminen poliittisiin ja ei-poliittisiin on itse poliittista tuottamista. Poliittisen tuotanto siis edeltää liberaalin ajattelun ”politiikkaa” eli julkisen sfääriä.

Poliittisen tuotannon analyysin ensimmäinen aspekti liittyy näin ideologiakritiikkiin, tai nykytermein "subjekteja ja tietoisuutta tuottavien koneiden analyysiin". Siinä tutkitaan, missä, miten ja minkä eduksi ideologia järjestelmänä toimii sekä etsitään tapoja aktivoida niitä toisiin suuntiin.

Ideologiaksi voidaan kutsua subjekteja tuottava ja tietoisuuksia muokkaavaa koneistoa, joka toimii valtioaparaatin ja abstraktin kapitalistisen koneen puolesta, kontrolloi, luonnollistaa (depolitisoi) jotkin asiat ja epäluonnollistaa (politisoi) toiset, nostaa yhdet aspektit etualalle ja työntää toiset varjoihin.

Ideologiaa ei tule sotkea vulgaarimarxilaisuuden ”väärään tietoisuuteen”, joka antaa olettaa, että olisi olemassa oikea tietoisuus: mikään tapa jäsentää maailma ei ole ideologian tai vallan ulkopuolella, eikä ideologian vastakohta ole totuus, vaan vallankumouksellisuus.

Ideologian käsitettä vastaan on hyökätty paljon: sitä sanotaan toissijaiseksi ja kuvitteelliseksi, pelkäksi pölyksi, jota nousee ilmaan ensisijaisista tapahtumista eli konkreettisista yhteiskunnallisista taisteluista. Juuri näin asia täytyykin käsittää: ideologia on savuverhoa, luonnollista asennetta, tervettä järkeä ja ennakkoluuloa, uurrettua tilaa ja pelkkää lämpöä pinnalla - mutta sillä on todellisia vaikutuksia ja se liittyy kaikkeen tuotantoon, eikä sen käyttämiseen liity ortodoksimarxilaisten paatoksellisia ongelmia, jos se ajatellaan samalle tuotannon tasolle kuin tehtaat, mediateollisuus, maatalous ja lopulta ”luonto”. Yhdet koneet tuottavat autoja, toiset kananmunia ja kolmannet ideologiaa, joka suojelee autojen ja kananmunien tuotantoa.

 

2. Tuotannon tuotanto 

Toiseksi analyysissa on kyse itse tuotannosta ja sen suhteesta poliittiseen. Poliittisen tuotannon tutkimuksen toinen aspekti tarkoittaa tuotannon ja tuotannon tuotannon politisoimista. Tuotannolla tarkoitetaan tässä kaikkea luomista: tuotannon tuotannon lisäksi jakelun tuotanto, kulutuksen tuotanto, muokkaamisen tuotanto, biosfäärin, geosfäärin ja noosfäärin tuotanto.

Tuotannon analyysi kysyy: miten erilaiset tavaran – hyödykkeiden, tiedon ja työvoiman – muodot tuotetaan yhteiskunnassa poliittisesti, mikä on noosfäärin ideologiatuotannon tausta, mikä politiikka ohjaa kulloistakin subjektiivisuuden tuotantoa, miten subjekteille tuotetaan haluja, miten subjektit itse tuottavat tapahtumia …

Tavaroiden, tunteiden ja tiedon tuottaminen on poliittista, taloudellisten rakenteiden tuottaminen on poliittista, kaupallinen kulutus on tuottavaa (se tuottaa rahaa, affekteja, perseptejä ja sosiaalisuutta kokemisen ja tekemisen tapoina) ja siten poliittista. Kirjallisuudessa taas merkitykset tuotetaan aina funktioilla ja niiden koneistoilla, ja analyysin on edettävä uusfunktionalistisesti ja osoitettava lukemisen ja kirjoittamisen poliittinen luonne. Tieteissä merkitystuotanto kytkeytyy tieteellisen diskurssin kriteereihin, joilla puolestaan on yhteiskunnalliset suhteensa.

Joka alalla törmätään näin tuotannon käsitteeseen ja huomataan tuottamisen poliittisuus: se, ettei sitä lopulta voi erottaa poliittisen tuotannosta.

 

3. Esimerkki: Marx ja uskontokritiikki

Analyysia voi havainnollistaa palauttamalla mieleen Marxin varhaiskirjoituksissa toistuvaa pyrkimystä sivuuttaa molaarinen tai ideologinen taso ja edetä yhteiskunnallisen tuotannon salaiselle alueelle, jonka tuotetta fenomenologinen elämismaailma on. Pelkän välittömästi ilmenevän sorron – uskonnollisuuden tai juridisen epätasa-arvon – kritiikki ei ole Marxille tarpeeksi radikaalia: kritiikin täytyy ulottua sorron tuotantoon eli kapitalistiseen järjestelmään asti.

Hegelin oikeusfilosofian arvostelussa Marx esittää argumenttinsa ehkä selkeimmin: uskonnon kritiikki on jo viety loppuun, seuraavaksi pitää keskittyä yhteiskuntaan. Yhteiskunta tuottaa uskonnon, joten pelkän uskonnon kritiikkiin rajoittuminen ei vielä tuota tarpeeksi seurauksia.

Uskonto on osallisena sorrossa, joten se voi olla hyvä alku: ”Uskonnon kritiikki on siis idussaan sen murheenlaakson kritiikkiä, jonka sädekehänä on uskonto.” Mutta kritiikin on radikalisoiduttava:

Taivaan kritiikki muuttuu näin maan kritiikiksi, uskonnon kritiikki oikeuden kritiikiksi, teologian kritiikki politiikan kritiikiksi.

[Marx & Engels: Valitut teokset (VT) I, s. 102.]

Tuotteiden kritiikki muuttuu siis poliittisen tuotannon järjestelmän kritiikiksi. Jotta voisimme vaikuttaa riistoon, ei riitä, että keskitymme sen seurauksien ja oireiden poistamiseen. Itse riistoa rakentavat mekanismit ja niitä tuottava syväjärjestelmä on tuhottava.

Tämä on myös Juutalaiskysymyksestä-teoksen pääargumentti. Marx suomii siinä kollegansa Bruno Bauerin esittämää uskontokritiikkiä, joka vastustaa uskontoja ja alistavaa uskonnollisuutta mutta unohtaa valtion ja talouden.  Tällainen kritiikki – kuten nykyajan liberaalien ateistien viha uskontoja kohtaan – peittää talouden ja vallan syvimmät rakenteet, joiden seurausta uskonto Marxin mukaan on:

Uskonto ei merkitse meille enää maallisen rajoittuneisuuden perustetta, vaan enää vain sen ilmenemistä. Selitämme näin ollen vapaiden kansalaisten uskonnollisen sidonnaisuuden heidän maallisella sidonnaisuudellaan. Me emme väitä, että heidän täytyy luopua uskonnollisesta rajoittuneisuudestaan voidakseen luopua maallisesta rajoituksestaan. Me väitämme, että he luopuvat uskonnollisesta rajoituksestaan niin pian kun he luopuvat maallisista rajoituksistaan. (VT I, s. 72.)

Bauer ei ole tarpeeksi radikaali: hän taistelee yhteiskunnallisten ristiriitojen uskonnollista ilmausta vastaan, mutta jättää käsittelemättä niiden ”maallisen” perustan. Uskonnot ovat nuorelle Marxille klassisia ideologioita, jotka kätkevät ”valtion maallisten tavoitteiden alhaisuuden” ja joiden kritiikkiin rajoittuminen ei tee mitään valtarakenteiden salailulle (VT I, 81).

Bauerin uskontokritiikki on Marxille muutenkin rajoittunutta. Valtio voi kyllä vapautua uskonnollisuudestaan ilman että sen ihmiset vapautuvat, kuten USA:ssa, jossa valtion ja kirkon erillisyydestä huolimatta teismi ja fundamentalismi kukkivat. Lisäksi yhtä lailla uskontoa kuin usko Jeesukseen on liberaalin demokratian usko ”yksilön” suvereeniuteen, autonomisen monadin abstrakteihin ihmisoikeuksiin, epäsosiaaliseen olemukseen ja valtiollisen kansalaisen elämän kollektiiviseen tuonpuoleisuuteen. Lisäksi liberaali usko vielä naamioidaan epäpoliittiseksi, toisin kuin uskonto. 

 

4. Liberalismin kurjuus

Liberalismi, poliittisesti tuotettu ideologia, on depolitisoinut syyn (talousjärjestelmä) ja politisoinut apurikriitikoidensa avulla pelkkiä tuotteita (uskonnollinen sorto), joiden poistaminen ei koske tuotantoon.

Liberalistisesta kritiikistä on seurannut, että

ihmistä ei vapautettu uskonnosta, vaan hän sai uskonnonvapauden. Häntä ei vapautettu omistuksesta. Hän sai omistuksen vapauden. Häntä ei vapautettu elinkeinon egoismista, vaan hän sai elinkeinovapauden. (VT I, s. 91.)

Historiallinen lopputulos on ankea, eikä uskonnosta eroon pääseminen lohduta kovin paljon, kun elämme kapitalismissa:

Raha on kaikkien asioiden yleinen, itseään varten järjestetty arvo. Tästä syystä se on riistänyt koko maailmalta, ihmisten maailmalta samoin kuin luonnoltakin niiden ominaisarvon. Raha on ihmisen työn ja olemassaolon ihmisestä vieraantunut olemus, ja tämä vieras olemus hallitsee häntä ja hän rukoilee sitä. (VT I, s. 97.)

Kuvaus kapitalismin seurauksista säilyy myös ilman ”ominaisarvon” ja ”vieraantumisen” essentialistisia käsitteitä. Deleuzen ja Guattarin terminologialla kyse on siitä, että pääoma on purkanut ja siirtänyt kontekstistaan eli deterritorialisoinut vanhat hierarkiat, työvoiman sekä perinteiset arvot ja rajoitukset (traditiot, uskonnot, jne.), mutta reterritorialisoinut kaiken takaisin äärimmäiseen hierarkiaan ja rajaan eli rahaan.

Kapitalismi purkaa kaikki sosiaaliset virtaukset hierarkioista, mutta ei uskalla vapautua äärirajoilleen, vaan pelästyy itseään ja palauttaa sosiaaliset virrat takaisin rahan virtaan (ja kansallisvaltioon ja tv-yleisöön ja monikansallisten yhtiöiden monopoliin ja …). Tämä kaikki edellyttää tuhoamisen ja vapauttamisen (dekoodaus), homogenisoimisen (kapitalistisen logiikan edellytyksien luominen) ja takaisin-alistamisen (rekoodaaminen rahaan) kolmoisliikettä.

Liberalismi on tätä pelkurimaista ja skitsofreenista dekoodaus-rekoodaus-ailahtelua peittävä sumuverho, tai subjektiivisuuskoneisto. Kapitalismin skitsofrenia on se systeemi, johon kritiikin pitää tarttua järjestelmän tuotteiden sijasta.

 

Lopuksi: ihmisoikeuksien poliittinen tuotanto

Marxin vanha argumentti ei sinänsä tietenkään toimi enää: modernin ajattelun helpoksi kuvittelema ero pinnan ja perustan tai efektin ja syväjärjestelmän välillä on romahtanut, ja uskonto on aina myös tuotantoa. Ei myöskään voida olettaa, että kapitalismin tuho jotenkin itsestään johtaisi uskonnon tuhoon.

Marxin logiikkaa voi silti soveltaa yhä vaikkapa ihmisoikeuksiin ja muodolliseen tasa-arvoon, jotka peittävät alleen tosiasiallisen epäyhdenvertaisuuden. Kuten Marx kirjoittaa:

Vain yhteiskunnan yleisten oikeuksien nimissä voi erityinen luokka vaatia itselleen yleistä herruutta. (VT I, s. 113.)

Porvarillinen pohjoinen ylpeilee abstraktilla yhdenvertaisuudellaan ja julistaa pakottavansa koko maailman sen alle piittaamaatta todellisesta sorrosta, jota tapahtuu myös pohjoisessa ja joka kohdistuu alaluokkiin, köyhiin ja prekarisoituihin. Tasa-arvon länsimainen metafysiikka on ironisesti tuottanut historian materiaalisesti epätasa-arvoisimman maailmanjärjestelmän.

Kapitalismia on oikeutettu egalitaristisella ontologialla. Haluaisivatko alistetut todella abstraktia oikeutta, jos heidän olisi mahdollista saada konkreettista oikeutta? Mitä kaikkea porvarillinen tasa-arvo- ja ihmisoikeusretoriikka peittää alleen?