Auktoriteetti
Auktoriteetti, kuningas, Jumala, suvereeni, Leviathan, transsendenssi, totuus, Oidipus… Isukin paikalle hallitsemaan kelpaa monta nimeä. Isän auktoriteetti perustuu kaikkialle levinneeseen, porvarilliseen tai fasistiseen haluun alistua jollekin, johon kaikki toiset merkit ja merkitykset voitaisiin palauttaa.
Porvari tahtoo isän turvaavan hänen ympäristönsä, jotta hän voisi olla sopivan vapaa.
Halutaan siis, että isähahmo takaa maailman elementtien merkityksen maailman ulkopuolelta, turvalliselta ja vakaalta perustalta käsin; isän täytyy olla jumalallinen, siis aistien, tiedon, arvostelun ja kapinan ulkopuolella.
Tai sitten auktoriteetiksi kohotetaan jokin maailman sisäinen asia, kuten "ihmisluonto", ja tähän rakennelmaan kohdistetaan samat halut. Tällainen isä on maanpäällinen jumala.
Halua alistumiseen ovat tuottaneet ja puolustaneet ajattelijat teologian ja platonismin valtavirrasta (ylimaalliset jumalat) poliittiseen filosofiaan, humanismiin ja pop-luonnontieteeseen (maanpäälliset jumalat). Kuuluisin maanpäällisten jumalien keksijä on Hobbes, jonka suvereeni, Leviathan, määritellään kirjaimellisesti "kuolevaiseksi jumalaksi".
Hobbesiin palataan joka päivä, kaikkialla, yhteiskuntafilosofian johdantokursseista maisteriseminaareihin, jokainen hurskaista liberalisteista anarko-autonomeihin tutkii ja jauhaa Thomas Hobbesia kyllästymisen tuolle puolen.
Tämä johtuu kahdesta asiasta: ensinnäkin nykyinen oikeistolaisen terveen järjen näkemys ihmisluonnosta on peräisin Hobbesilta. Toiseksi Hobbes on ehkä puhtaimmin ja raaimmin kuvannut poliittista auktoriteettia. Siksi häntä lukevat sekä autoritaarit että antiautoritaarit.
Otetaan ensin kysymys ihmisluonnosta. Hobbes tuo politiikan näyttämölle uuden ajan yksilön, itsenäisen ja yksilöllisen toimijan. Kaikki riippuu nyt yksilöstä ja yksilön rationaalisista valinnoista. Luonnontilassa, ilman valtiollista auktoriteettia, yksilöt pyrkivät turvaamaan oman hengissäpysymisensä kaiken muun kustannuksella, järkeviä ja luonnonlain tuntevia kun ovat.
Luonnontilassa yksilöt ovat Hobbesin mukaan tasa-arvoisia - siinä mielessä, että kaikki pelkäävät toisiaan yhtäläisesti. Tasa-arvo pelon suhteen tarkoittaa sekasortoista yksilöatomien kamppailua, jatkuvan kilpailun tilaa ja potentiaalista sotaa. Siis kurjuutta, epätoivoa, ilkeyttä, niukkuutta, eläimellisyyttä, ja niin edelleen.
Hobbesin negatiivinen ihmiskuva on oikeistolaisen ajattelun kulmakivi. Edelleen se heijastuu tuohtuneissa kahvipöytäpuheenvuoroissa ja närkästyneissä mielipidekirjoituksissa, joiden mukaan meidän täytyy tehdä niin saatanasti työtä, jottemme vajoaisi takaisin luonnontilaan. Sillä onhan prekaarina työssä raataminen aina parempaa kuin kamppailu luonnontilassa.
Kysymys auktoriteetista ponnistaa tältä pohjalta. Hobbesin mukaan luonnontilasta päästään kieltämällä se absoluuttisen suvereenin avulla. Väen täytyy sopia keskenään, että perustetaan ehdottoman voimakas poliittinen kone, jolle siirretään kaikki oikeudet. Yksilön täytyy alistua Leviathanille tietäen, ettei voi suojautua siltä.
Hobbesin mukaan vain Leviathanin auktoriteetin alla hyvyys ja oikeudenmukaisuus kannattaa. Ilman voimaa yksilöiden sopimukset ovat tyhjiä.
Alistuessaan Leviathanille uhkaavan epämääräinen väki (lat. multitudo) muuttuu hierarkkiseksi kansaksi. Tämä on järkevää, sillä onhan alistettuna eläminen aina turvallisempaa kuin luonnontila.
Hobbesin itsemurha on siinä, ettei hän ratkaisee mitään, vaan siirtää ongelman korkeammalle tasolle. Mitä nimittäin tapahtuu, kun kansoja ja leviathaneita on useita? Ne ovat toistensa suhteen luonnontilassa, eli kaikkien sodassa kaikkia vastaan.
Valtioita voidaan tarkastella aivan kuten yksilöitä: niiden välillä ei voi olla pitäviä sopimuksia eikä oikeudenmukaisuutta ilman transsendenttia valtakonetta. Potentiaalisessa sotatilassa valtion on järkevintä hyökätä ensin, silloin kun se vielä pystyy hyökkäämään ja yllättämään toisen.
Historiallisesta kokemuksestahan on selvää, ettei leviathaneiden välinen tila ole ollenkaan vakaa.
Leviathanin auktoriteetti ei siis pysty suojelemaan alamaisiaan toisilta leviathaneilta. Hobbesin luonnontilan ongelma on palannut toisessa potenssissa. Auktoriteetin pystyttäminen loi uuden sodan, leviathaneiden sodan, joka tapahtuu korkeammalla tasolla, kansojen välillä. Uusi sodan taso on leviathaneita edeltävän ajan sotia julmempia ja tuhoisampi.
Mitä 1900-luvulla onkaan tapahtunut? Mitään ei ole opittu Hobbesin ongelmasta. Valtioiden välisen sotatilan tuomariksi on huudettu taas uuden tason tuomari. Jos yliyksilöllinen Leviathan pistää egoistiset alamaiset kuriin, ylikansallisten super-leviathaneiden (YK, Nato…) on tarkoitus pistää egoistiset valtiot kuriin.
Tästä seuraa kaksi vaihtoehtoa. Joko syntyy jälleen uusi luonnontila (kansainvälisten ja/tai ylikansallisten poliittisten koneiden välinen sotatila), Hobbesin ongelma kolmannella tasolla, tai sitten kaikki luonnontilat loppuvat, koska koko maailma on alistettu yhden ja saman auktoriteetin alaiseksi.
Historioitsijat, toimittajat ja tervejärkiset kansalaiset veikkaavat ensimmäistä vaihtoehtoa. Ideologit Fukyamasta Hardtiin ja Negriin taas ovat esittäneet toisen vaihtoehdon toteutuneen, joko historian (työn, sodan, sosialismin…) loppuna tai globaalina pääoman Imperiumina.
Pohjimmainen viiva: auktoriteetin pystyttäminen ei ratkaise ongelmia, vaan siirtää ne uudelle tasolle. Näin syntyy uusi ongelma auktoriteettien välisistä suhteista. Kysymys vaatii jälleen uuden tason auktoriteetin tuomaroimaan. Ja jälleen syntyy tuomarien välinen sota.
Jos olisin loogikko, kutsuisin tätä äärettömäksi regressioksi.
Oikea suunta ei ole ylöspäin, siis kohoaminen taivaisiin auktoriteetteja pystyttämällä, vaan alaspäin, siis laskeutuminen ruohonjuuritasolle hierarkioita purkamalla. Ruohonjuuri on immanenssia.
