Spurgu ymmärtää olevansa yksi pysyvästi virtaavan, yliyksilöllisen elämän tilapäinen modus, siksi spurgulla ei ole aihetta huolehtia mistään. Spurgu on spinozalainen kommunisti: kadulla eletyn elämän jälkeen kaikki spurgun tajunnan modifikaatiot ovat yhteisiä ja yleisiä, ja varmasti ne jäävät elämään spurgun kuoleman jälkeen. Siispä spurgu elää hajautuneena meihin pitempään kuin ehkä yksikään meistä.

Elämä, tai substanssi, on sekä barokkimainen että klassisistinen. Entropian virrassa barokki vie tietysti lopulta voiton.

Kieli ei ole mikään kangastus vaan osa todellisuutta. Ääni on yhtä materiaalista kuin klementiini pöydällä, samoin painomuste. Tämän takia mitään teatteria tai esittämistä ei ole. Sen sijaan on tuottamista joko toistaen tai eron kanssa.

Mahdottomuus on edelleen mahtipontinen sana. Jos myöntää hetkellisen pienuutensa, rajat siirtyvät heti ja jotakin mahdollistuu.

“Mitäpä jos panostettaisiin siihen, että positiivisuus ja myöntäminen riittävät itsenäisesti, ilman mitään vastakohtien kautta tapahtuvaa kieltämistä? Tai jos halutaan kieltää, niin sitten tehdään kunnon negaatio, otetaan selvä ero kiellettävään juttuun ja lähdetään ihan eri suuntaan. Ei tarvi jumittaa vastakohtien välillä.”

Aloitan Kierkegaardista: “Elämä ei ole ongelma, joka sinun on ratkaistava, vaan todellisuus, joka sinun on elettävä.”

Jos ajatellaan näin, mahdottomuuden kokemus ei itse asiassa olekaan kieltämistä, vaan juuri kokemusta sen todellisuuden pohjaan ja alkuun asti, josta se myöntäminen voi alkaa positiivisena, sillä täydellinen “itsenäinen myöntäminen ja positiivisuus” ei ole mahdollista. Ihminen on viheliäinen otus, siitä ei pääse mihinkään ja se on myönnettävä. Vai onko ihminen täysin vailla viheliäisiä sidonnaisuuksia itenäisessä positiivisuudessaankin? Onko hänen julmuutensa kadonnut johonkin?

Epävarmuus ja mahdottomuus ovat eri asioita kuin nihilismi, sillä epävarmuuden pohjalla on just se myöntämisen alku: se että myönnetään oma tietämättömyytensä ja pienuutensa, joka voidaan sen myöntämisen jälkeen nähdä voimana, ei heikkoutena. Se on vastakohtien tuolle puolen menemistä, että myönnetään itsensä kokonaisuutena. Negaatio ja positiivisuus toisiinsa kietoutuneina, uuden itsenäisen myöntämisen ja positiivisuuden pohjana.

Ja se kokemus on just todellisuutta, joka on elettävä. Ilman sitä ei voi olla mitään positiivistakaan, sillä se on tietynlaisen jälleensyntymisen, spinozalaisen viattomuuden ensiaskel, hahmoon, joka “on oppinut leikkimään lapsen vakavuudella” (Niitshe), oppinut myöntämään itsensä pohjamutiaan myöten, jotka ovat kietoutuneet niin moneen. Eikö se ole juuri suurinta positiivisuutta?

Olemisen vatvomiseen lienee syynä just kristillisyyden perintö, joka negaatioissaan ja kaunassaan on jättänyt ihmisen vieraantuneisuuden tilaan, tyhjiöön, jossa kaikki vetävät näkymättömään käteensä, omalla tyylillään. Ihminen on vieraantunut itsestään, ruumiistaan ja ennen kaikkea seksuaalisuudestaan, mikä on johtanut käänteiseen muodonmuutokseen, josta jaloille pääseminen vaatii olemisen vatvomista, eroterapiaa.

Riikka Pulkkisen romaani oli mun mielestä kauttaaltaan paperinmakuinen, eloton ja tylsä. Se on todellakin esimerkki todellisuuden kuvauksesta, jota ei ole eletty.

Kirjallisuutta voi käsitellä hermeneuttisin hernekepein ja -pussein, mutta niin kuin todellisuuttakaan ei voi kuin elää ja kokea, ei kirjallisuuttakaan.

Parhaimmillaan kieli (esim. Dostojevski, Gogol) on rytmeineen, leikkeineen, vihjauksineen ja symboleineen orgaaninen, elämällinen ja kouristava todellisuuden kangastus.

Todellisuus ei ole analyyttinen, rationalistinen, suora, vaan rönsyilevä, orgaaninen ja muunteleva.

Niin kuin kielessäkään ei ole pelkkiä tönkköjä substantiiveja, ei todellisuuskaan ole pelkkä substanssi, jonka attributiivinen nukketeatteri esittää jotain hullunkurista näytelmää, vaan sen nukketeatterin nuken selittämätön silmänräpäyksellinen siinä rivissä, jonka ikuisuuteen ei voi kuin myöntyä kaikkine hipsuineen ja hapsuineen. Meidän ei sallita nähdä tuota näytelmää, sillä olemme pääosassa, viihdyttäjän roolissa.

Sporassa nuokkuvan spurgun sanoin:

-Ellämä on ellämää

Ongelma tälle hedelmälle on se, että eksistentialismissa kaikki tapahtuu negatiivisen kautta, ylösalaisin:

Auktoriteettina on … mahdottomuuden kokemus.

Ihminen saa voimaa ja merkityksen mahdottomuudestaan…

…epätoivossa sikiävä käänteinen arvo.

…kanavoidaan transsendenssiin.

Eksistentialistisessa ajattelussa, joka valitettavasti perustuu lähinnä Hegeliin, täytyy kieltää jotain, jotta voi mahdollistaa jotain. Positiivinen onnistuu vain negatiivisen kautta. Kuoleman tiedostaminen paljastaa ihmisen omimman olemisen, tietoisuuden nihiloiva akti takaa tietoisuuden täydellisen vapauden, ja niin eespäin. Kuten sanoit.

Jättimäisten vastakohtien sijaan olisin kiinnostuneempi hankalammista ja monimutkaisemmista eroista ja myönteisistä liikkeistä. Mitäpä jos panostettaisiin siihen, että positiivisuus ja myöntäminen riittävät itsenäisesti, ilman mitään vastakohtien kautta tapahtuvaa kieltämistä? Tai jos halutaan kieltää, niin sitten tehdään kunnon negaatio, otetaan selvä ero kiellettävään juttuun ja lähdetään ihan eri suuntaan. Ei tarvi jumittaa vastakohtien välillä.

Beckettiä en ole juuri lukenut, mutta Leikin loppu jäi mieleen juuri kuvauksena modernien auktoriteettien ja jälkimodernin aktivismin välisestä voimattomuudesta, absurdiudesta ja tyhjyydestä. Ehkä kirjoitan siitä vielä joskus.

En ole ihan varma siitä, miksi fenomenologia ja “eksistenssifilosofia” ovat nyt niin pinnalla Suomessa: teoreettisen filosofian opiskelijat tekevät proseminaarinsa niistä, kirjallisuudenkin opiskelijoista moni näyttää arvostavan, ja sitten vaikka jonkun Riikka Pulkkisen kirjan yhtenä huippukohtana on Heideggerin referoiminen joulupöydässä. Ja vielä omat kommenttisi tässä. Osaatko selittää tätä suosiota?

Kirjallisuutta muuten voi käsitellä puhtaan analyyttisesti - jälleen päätän Spinozaan: ihmisten toimia ja pyyteitä voi tarkastella “aivan kuin olisi kyse suorista, tasoista tai kappaleista”.

“Miten nuo modernistien solipsismit ja yksinäisyydet liittyvät transsendenttiin auktoriteettiin? Eikös beckettien ja muiden absurdisti-eksistentialistien tilanne ole sellainen, että auktoriteetit jumalista tieteeseen on karkoitettu maailmasta, mutta tilalle ei osata vielä tuoda mitään positiivista. Ja “usko nihilismiin”, sekös vasta fasismia synnyttää…”

Ne yksinäisyydet ja solipsismit liittyy eksintentiaalisen mahdottomuuden ja tuntemattoman ei-minkään käänteiseen muodonmuutokseen.
Ihminen saa voimaa ja merkityksen mahdottomuudestaan; mahdottomuus sekä transsendenttina auktoriteettina että immanenttina heijasteena, josta rakkaus, usko ja toivo tai siis kaikki vastaavat saavat voimansa. Kun koetaan (masennus, epätoivo, hulluus) todella sen koko mahdottomuuden paino, niin kallistutaan mahdolliseen.

Siihen mahdottomuuteen tarttuminen ei ole ainakaan uskoa nihilismiin, vaan siinä epävarmuudessa, epätoivossa sikiävä käänteinen arvo.

Siitä sikiää käänteinen merkitys ja valtava arvo (yhtä mahdoton kuin mahdollinen, yhtä epätoivoinen kuin kirkas), joka kanavoidaan transsendenssiin: elämään, ihmisiin, maailmaan, tuntemattomaan, sanomattomaan alkusyyhyn eli mahdottomaan, jonka kokemus se viimeinen yksinäisyys on. Niin ku kynttilä syttyy palamaan. Ei mitään muuta.

Mahdoton kanavoituu olennossaan oveksi mahdolliseen, elämään, ihmisiin, maailmaan ja yleiseen eettisyyteen.

Beckettillä oli just toi epätoivo, jossa ne kiusallisesti mutustaa porkkanoita keskenään ja mitään ei koskaan tapahdu, mutta silti niillä on valkosipulilta haisevat toisensa, mikä pitää ne hengissä. Ja kaunokirjallisuutta ei kyllä edes voi käsitellä puhtaan analyyttisesti, sillä jos sitä vois, niin ei sitä tarvitsisi kirjoittaakaan, vaan kaiken vois ilmaista juuri - analyyttisesti.

Kaunokirjallisuus tuntuu olevan sen mahdottomuuden kokemuksen ilmaisua ja välittämistä transsendenssiin yhteyteen - muihin ihmisiin ja rukoukseen.

Aste-erot toki kulkevat puhtaan ja itsetuhoisen fasismin äärirajasta arjen mikrofasismeihin ja edelleen kohti toista ääripäätä. Ja tuskin yksikään sosiaalinen ryhmä tai älyllinen muoti voi olla täysin vapaa fasistisista haluista.

Voitaisiin ehkä kuvitella megalomaaninen jatkumo FASISMI ……. ANARKIA ja sijoittaa ryhmiä ja suuntauksia tälle akselille.

Miten nuo modernistien solipsismit ja yksinäisyydet liittyvät transsendenttiin auktoriteettiin? Eikös beckettien ja muiden absurdisti-eksistentialistien tilanne ole sellainen, että auktoriteetit jumalista tieteeseen on karkoitettu maailmasta, mutta tilalle ei osata vielä tuoda mitään positiivista. Ja “usko nihilismiin”, sekös vasta fasismia synnyttää…

Kiitos ja tervetuloa. Toivottavasti kukaan ei muuten ole turhan kaunainen porvarien suhteen, sillä kauna on surullinen tunne, joka vähentää toimintakykyä.

Porvari tahtoo isän turvaavan hänen ympäristönsä, jotta hän voisi olla sopivan vapaa.”

Kaikki usko “Jumalaan” on porvarillista ja fasistista halua alistua jollekin, johon merkit ja merkitykset palautetaan? Oletko tosissasi?

Usko voi olla tarttumista mahdottomaan nihilismin, hulluuden ja epätoivon tuolla puolen, tanssimista kuolleen Jumalan haudalla.

Siinä viimeisessä beckettiläisessä yksinäisyydessä, kafkamaisessa käsittämättömässä solipsismissa, jossa tuijotetaan siihen yhteen samaan ei-mihinkään. Ei mitään auktoriteettia, ei mitään muuta kuin se, että ollaan täällä, yksin yhdessä.

Porvaria pitää vastustaa, mutta sen vastustamisen ja kaunan heijastaminen yleistykseen kaiken uskon porvarillis-fasistisesta alistuvuudesta on koomista.

Hyvä ja mielenkiintonen teksti.