Jos ensimmäinen teos sattuu olemaan läpimurto, toinen teos luodaan usein vain sen takia, että päästäisiin tekemään kolmas. Verkkolehti Megafonin kanssa on kenties käynyt näin. Ensimmäinen numero sytytti keskustelun organisoitumisesta ja, yhdessä muiden polkujen kanssa, johti Elinkeinoelämän Keskusliiton pääkonttorin ja tuhannen mielenosoittajan kohtaamiseen vappuna. Toinen numero julkaistiin toukokuun lopussa, eikä se reaktioiden puutteesta päätellen sytyttänyt edes juhannuskokkoa.

Kakkosnumero on enemmän työpaperinivaska kuin proletaarinen imuri. Tekstiä pitää työstää, jyystää ja raastaa. Kuten kirjoittajat asian ilmaisevat: lehti kulkee kuin itäsaksalainen traktori pellossa. Traktorin voi tietenkin purkaa ja osia voi käyttää muihin tarkoituksiin, mikä on kai deleuzelainen tapa sanoa, että tulostin lehden kakkosnumeron ja alleviivasin siitä kohtia, jotka saattavat kiinnostaa lukijoita.

Lehti kannattaa toki muutenkin selata läpi. Jokaisen opiskelijatoimijan kannattaa lukea "Wissenarbeit II" ja jokaisen vasemmistolaisen, anarkistin ja niin edelleen kannattaa lukea "Teesejä luokasta". Ja jos joku on edelleen sitä mieltä, että luokasta puhuminen täytyy kieltää, niin kannattaa lukea Beverly Skeggsin haastattelu.

 

Numeron tavoitteena on esitellä työläistutkimusta, "konkretisoida luokkien välisiä ristiriitoja" ja "asettaa tutkimusprosessi ja oppimisen vertaismuodot organisoitumisen välineeksi".

Otetaan aluksi luokkafeministi Skeggs. Vappuna Opiskelijatoiminnan uumenista ilmaistiin vastenmielisyyttä mielenosoituksen puheiden luokkaretoriikkaa kohtaan. No, puheissa ei sitten mainittu esimerkiksi ilmaisua "luokkaerojen kärjistyminen". Miksi luokasta puhuminen ahdistaa akateemisia toimijoita? Skeggsillä on vastaus:

 

On aina ollut joidenkin ihmisten etujen mukaista olla kuin luokkaa ei olisi olemassakaan. Andrew Sayerilla on loistava kirja, jossa hän tarkastelee sitä, miksi keskiluokasta tulevat oppilaat eivät halua puhua luokasta. Se on erittäin tärkeä ja ongelmallinen kysymys, sillä jos olet syntynyt keskiluokkaan, olet syntynyt etuoikeutettuna, etkä halua kulkea ympäriinsä hokien että "Voi, olen todella etuoikeutettu!". Tahdot sanoa, "Voi, tahdon olla tasa-arvoinen ja tahdon olla kiva ja haluan välittää kaikista". Joten luokka saa ihmiset ajattelemaan etuoikeuksia, joita heillä on ja joille he eivät voi juurikaan mitään.

 

Keskiluokasta tulevana (ja alimpaan duunariluokkaan päätyneenä) voin myöntää Skeggsin olevan oikeassa. On ahdistavaa ottaa luokka vakavasti ja kamppailla sisäistä porvariaan vastaan.

 

Puhutaan vähän opiskelusta. Kaitilan ja Peltokosken artikkeli esittelee luokkakomposition käsitteen (ks. alla) ja soveltaa sitä yliopistoon. Syntyy nelikenttä, joka näyttää miten yliopisto tuottaa 1) tietotyövoimaa, 2) kulttuurista rikkautta, 3) opintopisteitä ja tutkintoja ja 4) opiskelijoita halpana ja osaavana paskaduuniresurssina. Opiskelijaliikkeen sietäisi ottaa oppia tekstistä. Lisäksi kaikkien opiskelijoiden sietäisi ottaa oppia tästä virkkeestä:

 

Opiskelijat voivat hyvällä syyllä esittää kysymyksiä aktiivisen toimintansa tuottamien taloudellisten hyötyjen jakautumisesta sekä opiskelijoiden yhteiskunnalle antaman panoksen kompensoinnista.

 

Nöyristely pois, vaatimukset pöytään ja omaehtoinen toiminta käyntiin!

Hienoa, opiskelijaliikkeessä ehkä sanotaan, mutta miten muuten me voimme tehdä tuota kuin harrastamalla "luokkakompositioanalyysia"? Voimme, artikkelin sanoin, kääntää uudet opiskelumuodot ja tehokkuusvaateet niitä itseään vastaan:

 

Kuten tiedämme, nuppineulojenkin tuotantoprosessi kannattaa hajauttaa työnjaon avulla. On järjetöntä ja tehotonta, että opiskelijat pänttäävät tenttikirjoja eriöissään alusta loppuun. Jo minimaalisella työnjaolla säästäisi aikaa ja vaivaa. Pullonkaulana näyttäytyykin tentti ja muut yksilöivät suoritusmuodot, jotka mittaavat lähinnä ulkoaopetteluintoa. Ne eivät missään tapauksessa ole kovinkaan hyvä testi sille osaamiselle, mitä työelämä opiskelijoilta odottaa.

Suurempi ongelma on kuitenkin siinä, että tenttivetoinen suorittaminen rapauttaa kannustimia opiskella kollektiivisesti. Haasteena on keksiä kollektiivisia opiskelumuotoja ja porsaanreikiä, joilla opintorahaan oikeuttavat suoritukset voi hoitaa vähemmällä vaivalla oppimisen vaarantumatta.

 

Kolmas täky on luokkakomposition analyysi. Sitä käsittelevä artikkeli on jatkoa "Wissenarbeit macht freille", joka oli edellisen numeron jättihitti. Tiivistettynä artikkelin luokkateoreettinen pointti on nähdä luokkasuhde yhtä aikaa sekä subjektiivisena (halut, kokemukset, kamppailut) että objektiivisena (rakenteet) konfliktina tai kompositiona. Artikkeli täydentää ja korjaa Gunnin teesejä luokasta.

Luokkakomposition poliittisen analyysin tehtävät ovat:

1. tunnistaa kamppailun mahdollisuuksia ja kamppailujen välisiä suhteita,

2. vahvistaa kamppailujen subjektiivisuutta ja organisoitumista,

3. saada kamppailut kommunikoimaan keskenään ja tajuta niiden poliittinen merkitys sekä

4. hahmottaa millaisia resursseja toimijat voivat ottaa haltuunsa ja jakaa.

Eikö tuossa ole hyvä to-do-lista syksyä varten?

 

Chantal Mouffen artikkeli "Kritiikki vastahegemonisena interventiona" on yhdistelmä kateellisia väärinkäsityksiä ja tympeitä paluuyrityksiä. "Pakenemisen ja vetäytymisen sijaan on pyrittävä vallan solmukohtien avaamiseen", tekstin ingressissä sanotaan. "Sijaan" - olisi siis hylättävä pakeneminen ja vetäytyminen? Mitä tämä on muuta kuin paluuta bolsevishmiin? Pitäisi ehkä sittenkin laittaa valta umpisolmuun ja käyttää saksia.

Mouffen tiivistys Hardtin ja Negrin teeseistä on "ihan jees" enkä puutu siihen keskusteluun, koska en ole skolaari. Myös pointti uudelleenartikulaation tärkeydestä on erittäin olennainen:

 

Meillä on useita historiallisia esimerkkejä tilanteista, joissa vallitsevan järjestyksen kriisi on johtanut äärioikeistolaisiin ratkaisuihin. On siksi tärkeää, että de-identifikaation momenttia seuraa uudelleen-identifikaation momentti, ja että vallitsevan hegemonian kritiikki ja disartikulaatio kulkevat käsi kädessä uudelleen artikulaation prosessin kanssa.

 

Sitten alkavat erimielisyydet. Listaan Mouffen perseilyt:

1. Mouffe ei kykene käsittelemään autonomistista ajattelua affirmatiivisuuden kautta. ("Kritiikki" ylipäänsä on ongelmallinen yleiskäsite affirmatiivisesta näkökulmasta.) Esimerkiksi Hardtin ja Negrin paon logiikka määritellään "negaation muodoksi, joka rakentuu vetäytymisenä olemassa olevista instituutioista". Saman tien Hardtia ja Negriä syytetään "kyvyttömyydestä selittää radikaali negatiivisuus, sanalla sanoen antagonismi". Miten olisi antagonismi radikaalina affirmatiivisuutena?

2. Artikkelista saa käsityksen, jonka mukaan Hardt ja Negri tarkastelisivat luokkataistelun historiaa naivisti vain työläisten taistelujen logiikan kautta. Yhdeksi lääkkeeksi tähän Mouffe keksii vain yli 30 vuotta vanhan idean:

 

Voimme löytää mielenkiintoisia näkemyksiä Luc Boltanskin ja Ève Chiapellon teoksista, jotka kirjassaan The New Spirit of Capitalism⁵ nostavat esille tavan, jolla kapitalistit ovat onnistuneet hyödyntämään 1960-luvulla kehittyneiden uusien liikkeiden vaatimuksia autonomiasta valjastamalla ne postfordistisen verkostotalouden kehittämiseen sekä muuntamalla ne sosiaalisen kontrollin uusiksi muodoiksi. Sitä mitä he nimittävät "taiteelliseksi kritiikiksi" viitatessaan vastakulttuurin esteettisiin strategioihin - autenttisuuden etsintä, itsehallinnon ideaali, antihierarkkisuuden vaatimus - on käytetty uuden kapitalistisen säätelyn muodon edellyttämien olosuhteiden edistämiseen, korvaamaan fordistiselle ajanjaksolle ominaista kurinpidollista viitekehystä.

 

Luultavasti ymmärrän nyt jotain täysin väärin, sillä Mouffen luulisi tietävän, että tämäkin rekuperaatio-keskustelu satuttiin keksimään 1960-luvulla ja autonomit, jos jotkut, ovat sitä toistelleet. Mouffe ei näköjään ole lukenut Imperiumin postmodernismia käsittelevää lukua, jossa Hardt ja Negri osoittavat postmodernin ennen niin kapinallisen "logiikan" (dekonstruktio, deterritorialisaatio, moninaisuus, joustavuus jne.) palvelevan kapitalistista Imperiumia mainiosti.

3. Mouffe väittää, että "ontologiselle immanenssille perustuva eksoduksen strategia edellyttää mahdollisuutta pelastavaan loikkaan kohti politiikan ja suvereenisuuden tuolla puolen olevaa yhteiskuntaa". Melkoista mölinää. Mistä "loikka" ja mistä "politiikan tuolla puolen oleva yhteiskunta"?

(No, on myönnettävä, että Augustinuksen Jumalan valtio on tehnyt vahvan vaikutuksen Negriin…)

4. Mouffe väittää myös, että sekä autonomiassa että perinteisessä marxilaisuudessa "valtio nähdään monoliittisena hallintakoneistona, jota ei voi muuttaa". Väite on yksinkertaisesti niin typerä (paitsi jos se kohdistetaan anarkisteihin), että yksin se riittää tuhoamaan Mouffen artikkelin uskottavuuden.

Toivottavasti Hardtin ja Negrin lokakuussa julkaistava Commonwealth antaa ryhtiä liikekeskustelulle ja lakaisee veltot hegemonia-mouffet Tähtien Sota IV:n Kuolemantähden jätekuiluun.

 

 

 

Kun ehdotin että vasemmiston puolueohjelma pitäisi kirjoittaa uusiksi Megafonin pohjalta, tarkoitin tällaisia tekstejä. Muut, vielä mainitsemattomat artikkelit ovat kelvollisia, joskin kenties hieman yllätyksettömiä. Kiinaa käsittelevä juttu on mielenkiintoinen piristys keskellä joidenkin "aktivistien" me-ollaan-suomi-taviksia-jotka-kuuntelee-folkkia -kautta.

In conclusion: hätä ei ole niin iso, että kakkosmega olisi megakakkonen. Muutamassa jutussa ollaan kuitenkin lähellä. Jos ensimmäinen numero kusi liikekentän kintuille ja toinen kävi pikaisella kyykkykakalla Itä-Saksassa, niin toivotaan että kolmas tuottaa hedelmällisempiä eritteitä. Vaikka kyllähän ulosteet lannoittavat maaperää, josta versoaa vallankumouksen hedelmiä.

Edit: lähdeteksti löytyy nyt suomennettuna Takusta

Derrick Jensen osuu häränsilmään:

 

Would any sane person think dumpster diving would have stopped Hitler, or that composting would have ended slavery or brought about the eight-hour workday, or that chopping wood and carrying water would have gotten people out of Tsarist prisons, or that dancing naked around a fire would have helped put in place the Voting Rights Act of 1957 or the Civil Rights Act of 1964? Then why now, with all the world at stake, do so many people retreat into these entirely personal “solutions”?

 

Vaikka jokainen USAn kansalainen tekisi kaiken, mitä Al Goren Epämiellyttävä totuus suosittelee (energiansäästölamput, hybridiautot…), niin tekstin mukaan maan hiilidioksidipäästöt laskisivat vain 22 %, kun tarvittaisiin 75 % vähennys. Jäljet johtavat teollisuuteen, valtioon, eliittijärjestöihin, valtahierarkioihin. Yksilöiden syyllistäminen pelkistää ihmiset kuluttajiksi ja passivoi heidät.

Henkilökohtaiset ratkaisut toimivat ehkä pienen materiaalisen, sosiaalisen ja esteettisen efektin lisäksi joko lisäämällä tai vähentämällä syyllisyyttä maapallon psykologisen, sosiaalisen ja materiaalisen ekologian tuhoutumisesta. Muilta osin kannattaa ensisijaisesti suunnitella kollektiivisempia ja kokonaisvaltaisempia ratkaisuja ja potea vähemmän syyllisyyttä.

Kasvissyönti on minulle poikkeus - vähintään siihen asti, että ihmiset kasvattavat ja murhaavat eläimensä itse.

 

I want to be clear. I’m not saying we shouldn’t live simply. I live reasonably simply myself, but I don’t pretend that not buying much (or not driving much, or not having kids) is a powerful political act, or that it’s deeply revolutionary. It’s not. Personal change doesn’t equal social change.

[…] We can follow the examples of brave activists who lived through the difficult times I mentioned—Nazi Germany, Tsarist Russia, antebellum United States—who did far more than manifest a form of moral purity; they actively opposed the injustices that surrounded them. We can follow the example of those who remembered that the role of an activist is not to navigate systems of oppressive power with as much integrity as possible, but rather to confront and take down those systems.

Forget Shorter Showers: Why Personal Change Does Not Equal Political Change

 

 

Useat bloggaajat, jotka ovat asuneet Japanissa yli kolme viikkoa, pysähtyvät yhtäkkiä. Se on ymmärrettävää. Maassa on muuta tekemistä, ja kolmessa viikossa mieli on ehtinyt alistua japanilaisten tyhjään formalismiin. Se saa kirjoittamisen tuntumaan turhalta. Ei vain turhalta, vaan myös tyhjältä. Turhalta ja tyhjältä ilman eurooppalaista angstia. Puhtaasti tyhjältä.

Kapitalismin kritiikki? Hähää. Ei Japanissa. Paitsi osana koneistoa. Ehkä se on vain rehellisempi tapa elää, kaikille.

Kaupallisuuden kritiikki? No jos siitä saa rahaa.

Auktoriteettien kritiiki?

Mitä?

Nautintojen suhteen Japani on hyvä, koska Japanissa ymmärretään itsekurin ja asketismin olevan osa nautintoa, toisin kuin Amerikassa. Estetiikan suhteen Japani on hyvä, koska siellä ei ole mitään erillistä estetiikkaa ja kaikki näyttää ja tuoksuu kauniimmalta. Arjen kannalta Japani on hyvä, koska kaikki siellä on ajoissa ja toimii.

Mutta politiikan kannalta Japani tekee kyyniseksi. Jussi Vähämäki saattaisi olla tyytyväinen.

 

Tämän postauksen tarkoitus ei ole kertoa, että pysähtyisimme. Sitä paitsi olemme jo palanneet Tokiosta.

Ennen kuin lähdimme, varjossa oli virallisesti 31 astetta ja matka Meguron asemalle kulutti puolitoista vesipulloa, koska hikoilu on  Japanissa kielletty. Vallankumous alkoi silti olla Tokiossa cool, koska tämänkin kirjoittajaa pyydettiin malliksi koekuvauksiin, kun hengasin Shibuyan Hachiko-aukiolla.

Kieltäydyin. Ehkä se johtuu siitä, että kyynisistä ihmisistä ei saa otetta.

 

Tämän postauksen yksi tarkoitus on ihmetellä, miten kahden ja puolen viikon kirjoittamattomuus tuottaa velvollisuuden "tunnustaa" enimmäkseen tuntemattomille lukijoille syitä siihen, miksi ei ole kirjoittanut. Ihan niin kuin kirjoittaminen olisi jotenkin oletusarvo tai siinä itsessään olisi jotain arvokasta. Tai niin kuin kesä ei olisi tarpeeksi hyvä syy.

Itsensä ilmaiseminen. Itsensä toteuttaminen. 30 vuotta sitten Suomessa elettiin viattomuuden aikaa:

 

Tämä Suomi on loppujen lopuksi julma yhteiskunta, joka vanhempien ja muiden auktoriteettien arvovallalla kontrolloi jäsentensä vapautta. Itsensä toteuttaminen, joka on suuren taiteen perusedellytys, on Suomessa ylenkatsottu ylellisyys.

(Kirsti Simonsuuri, Pohjoinen yökirja, 1981/2001, s. 83.)

 

Simonsuuri kirjoitti tuon ilman ironiaa! Ja vielä kirjassa, joka suhtautui ironisesti suomalaisen "älymystön" sivistymättömyyteen.

Nyt voitaisiin kirjoittaa: "Tämä Suomi on loppujen lopuksi julma yhteiskunta, joka median ja muiden valtajärjestelmien notkealla syyllistämis- ja velkaannuttamissysteemillä kontrolloi jäsentensä vapautta. Itsensä toteuttaminen, joka on porvarillisen taiteen perusedellytys, on niin Suomessa kuin muuallakin kontrolloidun käyttäytymisen ensimmäinen askel."

Sitä valittaa, että maailmassa on liikaa kommunikaatiota ja että meitä hallitaan itseilmaisuun pakottamisella. Sitä perustaa blogin joka väittää ettei "kommunikoi". Puolentoista vuoden jälkeen sitä huomaa olevansa väsynyt ja edelleen kaikkien kommunikaation sääntöjen sitoma.

Sitä puhutaan työstä kieltäytymisestä mutta ei kieltäydytä työstä.

Puhutaan perustuloon pakottamisesta mutta ei olla pakottamassa.

Puhutaan laajasta kertarynnäköstä mutta ei olla värväämässä armeijaa.

Mutistaan mutta ei kapinoida.

Tämähän on vasemmiston klassisia teemoja: disilluusio sanoihin, mistä seuraa illuusio "suorasta toiminnasta". Yleensä viimeistään silloin ollaan kusessa.

"Mitään ei tapahdu, mikään ei muutu…"

Paitsi tietenkin HUOMENNA, ENSI VIIKOLLA, ENSI VUONNA: "Pinnan alla saattaa olla hiljalleen kypsymässä antipoliittinen kapina, jonka tarkoitus ei ole enää saattaa valtaan uusia johtajia, vaan lakkauttaa valtio ja muut luokkayhteiskunnan rakenteet välittömästi."

Saattaahan se olla kypsymässä.

Sitä odotellessa: massit täällä kiertää, muttei päästä niihin käsiksi (Asa).

 

 

 

Kirjoittaminen on kommunikaatiota, mutta ei mulkku-Habermasin kommunikaatiota. Kirjoittaminen on kommunikaatiota, joka ei pyri totuuteen tai konsensukseen, vaan vaikutusten tuottamiseen. Kommunikaatio vaikuttaa myös kommunikaation lähteeseen.

Siksi blogi voi tuottaa tarpeen kirjoittaa siitä, miksi ei ole tarvetta kirjoittaa. Ehkä tämä on pienten blogien heikkous: henkilökohtaisuus ja ruumiillisuus. Suurempien projektien kirjoittajien ei tarvitse välittää itsestään.

Jos voisikin päästä eroon itsestään ja kirjoittaa niin kuin Ismo Alanko laulaa: mitä se mulle kuuluu mitä mä teen…

Viestintä ekologisena sommitelmana ja ainutkertaisten vaikutusten (erojen) tuottamisena: materialistinen teoria kommunikaatiosta. Ota Mille plateaux ja lyö sillä semiotiikan professoria.

 

Sitten parempia uutisia: aktivismi on Japanissa in enemmän kuin aikoihin, kertoo Tokyo University of Artsin professori Yoshitaka Mouri International Herald Tribunessa (26.6). "This is the most significant rise in activism I’ve seen in years … A movement is brewing among young Japanese."

Talouskriisi on tuottanut repeämän myös Japanin wasistiseen yhteiskuntaan. Kriisi, irtisanomiset ja lisääntyvä prekarisaatio - epävarmuus ja toisten armoilla eläminen - murjovat eniten nuoria. Päättäjät keskittävät kosiskelunsa keski-ikäisiin äänestäjiin, ja vanhuksiin: Japani on nopeasti ikääntyvä maa.

"Once we’re done, we’ll overrun Japan with demonstrations," Seiko Uchida, the head of the [activists’ training] center, told the cheering crowd.

Tähän vaadittiin vain kuukauden oleskelu maassa…

No, joo. Vallankumous on kaukana. Mutta epäilemättä saisimme välittömän orgasmin, jos näkisimme 10 000 prekaaria marssimassa Ginzaa pitkin Twisted Sistersin "We’re Not Gonna Take Itin" tahdissa.

Children of Bodom - Tokyo Warhearts

 

 

Zengakuren (kuva: dailylife.com)

 

Raivon kesä, Raimon kesä, pitkä kuuma kesä, helvetti irti -kesä, rakkauden kesä, "luokkakantainen" kesä: retoriset lämmöt ovat nousseet koko talouskriisin ajan, vaikka ulkona on satanut ja paistanut. Ehkä joku päivä näemme retoriikkaa toiminnassa muuallakin kuin blogeissa ja lehdissä.

Kirsti Simonsuuri kirjoitti Pohjoisessa yökirjassaan myös, että keskikesä on vuoden kohokohta: silloin vuosi on paljastanut kaikki korttinsa.

Toivottavasti Simonsuuri on hyvin väärässä.

Muuten vuosi on tässä:

 

 

 

Normko @ Flickr

 

Nyt on kuulkaas niin, että on alkanut sota. Nimittäin luokkasota.

Vaikkei eihän tämä sota missään vaiheessa kadonnut. Silti vielä vähän aikaa sitten väitettiin, että yhteiskunnallisia luokkasuhteita - ja siten luokkia ja luokkataistelua - ei ole olemassa. Yhdet kyllä tekevät päätökset ja keräävät massit, toiset joustavat ja tekevät puoli-ilmaista työtä paskoilla ehdoilla, mutta mitään luokkia ei ole.

Megafonin jälleensyntymästä lähtien on alettu puhua suoremmin sanoin kommunismista, luokkataistelusta ja organisoitumisesta. Murrostorstai 2009 oli osittain tästä teoreettisesta ympäristöstä ponnistava aloite. Molemmat avaukset nostattivat pelkoa ja inhoa kentällä. Se revari älähtää, johon…

Koska kirjoitin tämän alun perin vappuna, lainasin Vihreän Langan 30.5 julkaistua artikkelia. Siinä vallitseva ilmapiiri kärjistettiin näin:

 

Uuden liikkeen aktiivit ovat organisoituneita, radikaaleja ja puhuvat marxilaisittain vallankumouksesta.

He ovat eri maata kuin vuosituhannen vaihteen globalisaatiokriitikot ja prekariaattiaktivistit, jotka olivat ylpeitä siitä, etteivät järjestäytyneet tai puoluepolitisoituneet.

Murrostorstain järjestäjät yrittävät sen sijaan kerätä yhteen mahdollisimman paljon eri tahoja, myös lähiöiden työttömiä ja maahanmuuttajia. Monet heistä pitävät ay-liikettä potentiaalisena kumppanina.

Uusi liike ei halua päteä moraalisella ylemmyydellä. Se haluaa riveihinsä taviksia.

Radikaalia lamavappua!

 

En tiedä puhutaanko vallankumouksesta, olivatko prekariaattiaktivistit niin kaukana puolueista tai onko Sompasaaren sosiaalikeskus jotenkin "marxilainen". Mutta perusidea pitää paikkaansa. Jos uudet yhteiskunnalliset liikkeet ovat olleet häilyviä, epävarmoja, anarkistisia, puritanistisia, moralistisia, performatiivisia ja rihmastomaisia, nyt on haluttu tehdä murros tähän uuteen - mutta samalla jo vanhaan ja joidenkin mielestä myös väsyvään - perinteeseen. Tilalle halutaan jotain muuta, joka ei kuitenkaan ole totutun täysi vastakohta.

Seuraa lause, jota en uskoisi kirjoittavani, mutta koska kommunikaatio perustuu väärinymmärtämiselle, niin selvennetään: nyt ei haluta pystyttää ehdottomia puoluehierarkioita anarkismin tilalle, ei haluta pelkkää kylmää stalinistista teknokratiaa moralismin tilalle, eikä haluta pelkkää suoraa toimintaa mediaperformanssien tilalle. (Megafoni #1 ei provokikseissään korostanut tätä pienen pientä pointtia tarpeeksi - toki suurempi miinus menee Megan vihamielisille lukijoille…)

Talouskriisin ja lisääntyvän kontrollin olosuhteissa halutaan joka tapauksessa kahta asiaa, joita uudet liikkeet kavahtavat: marxilaista luokkataistelun analyysia ja järjestäytymistä.

Skipataan ajatteluprosessi ja hypätään arvioon: uusi aloite on analyysinsa puolesta oikeassa. Luokkataistelu on totta, ja organisoitumista tarvitaan. Mutta yhteiskunnallisen liikehdinnän liikkeelle potkimisen kannalta uusi keskustelu on saattanut olla vähän… huono.

Se johtuu estetiikasta. Prekariaattiliikehdintä oli sentään blingiä: EuroMayDayn pop-kuvasto, trikoot, vanhan Megafonin porno, yomango, bilettely… Se oli välillä oikeasti seksikästä & sokkimaista. Siis affektiivista.

Miten tehdä sosialismista seksikästä?

 

 

Tietokykyjään käyttävälle työläiselle sosialismilla ei ole mitään muuta tarjottavaa kuin kahleet tai kitsi.

- Jussi Vähämäki: Itsen alistus (2009)

 

Uusi, epämääräinen ja muotoutumassa oleva liikehdintä yrittää tavoittaa taviksia, juntteja ja mutakuoppalähiösankareita, mutta on samalla uhkaavan lähellä ysäriretroilua ja lamaa. Eikö joku juuri sanonut, että ysärikaiuista halutaan päästä eroon? Mitä muuta Murrostorstain retoriikka oli kuin ysäriä? Mtä uutta siinä oli? Mitä seksikästä siinä oli? Mikä siinä vetosi esteettisesti? Sosialismilla ei enää ole tietotyöläiselle muuta tarjottavaa kuin kahleet tai kitsi, ja kitsiäkään sillä ei ole tarpeeksi. Sama ongelma vuoden ekan Megan kanssa: Leninin karisma ei riitä innostamaan uusia barbaareja…

 

 

… ei ees kokiksen kaa

 

Analyysipuoli alkaa olla hallussa. Esimerkiksi 2006 julkaistiin monumentaalinen Uuden työn sanakirja, 2008 tuli ulos retorisesti ehkä kömpelö mutta kattava & terävä Vasemmisto etsii työtä, ja 2009 on julkaistu prekarisaatiokeskustelua konkretisoiva Paskaduuneista barrikadeille sekä Jussi Vähämäen ranskalais-italialaisen esseismin huipennus Itsen alistus. Sitten on vanha Mega ja ulkomaiset lehdet, Tutkijaliiton ja Liken Polemos-sarja jne.

Nämä julkaisut ovat saaneet varovaista suitsutusta. Niitä on luettu. Niillä on jopa ollut vaikutusta. Sen sijaan uuden Megafonin ja Murrostorstain tekstit saivat yhdet raivoihinsa, toiset hämmentymään ja kolmannet häipymään. Mölähdettiin täälläkin ja syystä, mutta Murrostorstain jälkeen erityisesti luokkataistelu on alkanut kiinnostaa sen herättämän hätäännyksen myötä.

Luokan kohdalla radikaalin teorian uusin käänne osui vasemmiston arkaan paikkaan. Niin moni itseään "vasemmistolaiseksi" kutsuva sävähti luokkapuheesta.

Miksi?

 

Jos ensimmäinen poliittinen kysymys on "miten pakottaa porvarit perustuloon", toinen kysymys kuuluu: mitä vasemmistosta on enää jäljellä, jos luokkataistelun moottori sammutetaan. Ja mitä tekee luokalla ilman luokkataistelua tai luokkataistelulla ilman luokkia.

On väitetty, että luokasta puhuminen tarkoittaisi moneuden palauttamista homogeenisiin joukkoihin. Moneudesta ei pidä luopua. Mutta kukaan ei olekaan luopumassa siitä! Sen sijaan kritiikitön moneudesta ja "tuhansista luokista" puhuminen luisuu helposti postmoderniksi relativismiksi, joka typistää kaiken "kulttuuriksi" tai "estetiikaksi". Aivan kuin eläisimme mainoksessa… Idealismia.

On selvää, ettei tuotannon ja riiston analyysille ole "postmodernissa diskurssissa" enää mitään sijaa, ja yhtä vaikeaa on kollektiivisen vastarinnan rakentaminen siitä käsin ilman luokkasuhteiden analyysia. Postmodernismi on olemukseltaan konservatiivista, niin kuin muukin yleinen kulttuurisosiologisointi, joka näkee kaiken esteettisenä.

 

On myös esitetty, että uudet taistelut olisivat klassisen luokkataistelun ulkopuolella, koska ne tavoittelevat "leikillistä vapaa-aikaa" (tai mitä leisurea milloinkin) eivätkä lisää liksaa. Ongelmana tässä on, että leikillinen vapaa-aika nykyään edellyttää sitä liksaa - tai vähintään rikkaat sukulaiset…

Luokasta ja työväestä luopuminen on antanut oikeistolle mahdollisuuden vallata vasemmiston alueita. On tullut uuden työväen puolue ja uuden työväen presidenttiehdokas, kun olisi pitänyt organisoitua omaehtoisesti ja ottaa muuttunut työelämä haltuun. On ollut ylistettyä puhetta "luovasta luokasta" ja sen pakenemisesta, kun olisi pitänyt puhua työväenluokasta ja sen kyvystä tuottaa autonomisesti ja kieltäytyä työstä. Vasemmiston heikkouden vuoksi luokan ja työn käsitteiden porvarilliset rekuperaatiot ovat uponneet julkisuuteen ja kollektiiviseen psykosfääriin kuin porvarin värisevä elin työläisen peräaukkoon. Porvarit panevat nyt ennätyshalvalla.

 

 

 

Mitä luokkapuhetta kavahtavat ystävämme oikein tahtovat sanoa: että mitään yhteiskunnallisia konflikteja ei itse asiassa ole olemassa? Että niitä ei pitäisi olla olemassa? Että niitä pitäisi tyynnytellä eikä lietsoa?

 

 

Aktivismi on ruma sana (Guattari sanoisi: "molaarinen"). "Aktivisti" on liberalistien keksimä identiteetti. Liberalismissa on aktivisteja ja on ei-aktivisteja. Aktivistit tekevät aktivismia, koska se kuuluu aktivistien toimenkuvaan, vähän niin kuin politiikka kuuluu poliitikoille. Ei-aktivistit eivät sitten tee aktivismia, koska he eivät ole aktivisteja.

Aktivismiin tarrautuminen marginalisoi itse aktivismin ajaman asian ja pelaa näin "ei-aktivistien" pussiin.

Ollaan nyt liberaaleja tämän postauksen ajan ja puhutaan aktivismista.

Suomessa aktivistit voidaan jakaan vulgäärifreudilaisesti kolmeen pinoon, ja nyt tosiaan tehdään aika brutaalia jälkeä.

 

1. Anarkistit ovat tiedostamaton. Tiedostamaton on yhtä aikaa viaton, lapsellinen, leikkisä ja aggressiivinen. Niin myös useimmat havainnoimani anarkistit, Suomessa. Vittuun strategia, uho päälle ja kadulle. Tai sitten ei koskaan mitään päihteitä (streittarius) eikä uhoa (feminismi), mutta ei strategiaakaan (anarkismi). Joka tapauksessa: alasti punkkikeikalle! Mutakuoppa-anarkiaa! Kiljua Puntalassa! Identiteetinvahvistusrituaaleja kuokkavierasretroilulla!

Tunnustuksellinen anarkismi pysyy pienimuotoisena alakulttuurina eikä kauheasti kasva, koska edellä mainitut anarkokliseet pitävät täysin paikkaansa. Ne eivät tietenkään ole kuin pieni osa totuutta - mutta totta yhtä kaikki. Esimerkiksi helsinkiläinen anarkoskene on punk-painotteinen. Anarkistien järjestämät mielenosoitukset ja kirjoittamat tai kääntämät tiedotteet ovat uhonneet väkivallalla ja kaaoksella ("tuomme epäjärjestystä Helsingin kaduille", takku.nettiin käännetyt tiedotteet). Kadulla ja mediassa näkyvistä anarkisteista suurin osa on nuoria, jotka juovat bisseä tai kiljua. Tämän kuvan muuttamiseksi - puhumattakaan vallankumouksen tekemisestä - ei riitä satavuotinen jaarittelu siitä, että "anarkia on järjestystä ja sitä paitsi filosofinen aate".

Anarkojen meininki vaikuttaa siis ulkoa päin sekasortoiselta ja asioiden normaalia järjestystä loukkaavalta, mutta toki sillä on oma sisäinen "logiikkansa", aivan kuten tiedostamattomalla ja Harpo Marxilla. Kuitenkin anarkistit ovat tiedostamattoman luonteensa vuoksi itse anarkismin pahin este, aivan kuten Bob Musta kirjoittaa.

 

2. Vasemmistolaiset ja keskiluokkaisemmat autonomit liikkuvat egon alueella. "Radikaalivasemmisto" esittää yhä vaatimuksia valtiolle, kommunikoi enemmän tai vähemmän tervejärkisellä kielellä, taktikoi, laskelmoi, liittoutuu ja neuvottelee. Sen toiminta on objektiivisesti ottaen tehokasta ja järkevää. (Tekstissä ei nyt ole mitään ironista, vaan tällainen toiminta on usein oikeasti "järkevää".) Tämä luonnehdinta voi viitata yhtä hyvin demarien vasemmistosiipeen kuin siirtolaisaktivisteihin, mediaprojekteihin ja nollatoleranssia vastustavan liikehdinnän retoriikkaankin.

On toki eri asia, mitä nämä ryhmät ajattelevat, puhuvat ja tekevät yksityisessä elämässään - siellä he voivat olla vaikka "anarkisteja" tai "aktivisteja". Julkisesti ne kuitenkin kommunikoivat tavalla, joka liittää ne egoon, ja samoin teki Chico Marx.

 

3. Kansalaisjärjestö-aktivistit kuuluvat yliminään. Oikeistokolumnistitkin osuvat sentään joskus oikeaan: osa vihervasemmistosta ja hipeistä perustaa identiteettinsä moralismille ja ylimielisyydelle. Pahimpia ovat nuoret stereotyyppiset kansalaisjärjestötoimijat, jotka ovat sekä hysteerisiä itsensä suhteen ("olenko varmasti ollut tänään tarpeeksi ekologinen") että terroristisia toisen suhteen ("sä oot vaan vitun tyhmä kun sä syöt lihaa, dokaat, äänestät mitä sattuu, lennät lentokoneella, ajat autoa" jne.).

Myös Groucho Marx kuuluu tälle alueelle.

 

Psyyken vulgäärifreudilainen topologia menee kai niin, että tiedostamaton uhkaa egoa psykoosilla ja samaan aikaan yliminä uhkaa egoa neuroosilla. Ego muotoutuu tiedostamattoman ja yliminän välisessä konfliktissa: egon tie on keskite. Keskiluokan tie… Tarvitaan uusi topologia.

 

 

Valokuvatorstain viikon teema on naamiaiset. Kuvassa vapun Kapitalismi ulos kampukselta/Murrostorstai 2009 -mielenosoituksen työväenluokkaiset sankarit naamioituvat etubanderollin taakse.

Valtamedia: Murrostorstai 2009 -mielenosoitukset liikkeellä

Yle: Helsingissä kiinniotetut mielenosoittajat päästetty vapaiksi

Opiskelijatoiminta: Kuvia vappumielenosoituksesta

Vihreä Lanka: Radikaalia lamavappua!

 

 

Raimohan se siinä! Raimo on vapun kunniaksi naamioitunut nuorekkaaksi.

 

 

Näin sitä vappua vietetään, skumppa kourassa ja soihtu toisessa keskellä Manskua.

 

 

Varjoarmeijallinen kaupunkisotilaita Espalla.

 

 

Narinkkatorilta Opiskelijatoiminnan perään lähtenyt Reclaim the City -demo veti pisimmän korren…

 

 

 …spottaa Raimo kuvasta…

 

 

… hyvin veti myös lämppärinä toiminut OT, vaikka väkeä olikin aluksi edellisiä yliopistomielenosoituksia vähemmän.

 

 

Lukijoiden pyynnöstä kuvat poliiseista, maalipommituksesta ja kiinniotoista on korvattu ylläolevalla kuvalla.

 

 

 

Melkoisia sotkuja ympäri Eurooppaa

 

 

Poliisit pelleilevät.

 

 

Kapteeni Jubilaatio ilmestyi yhtäkkiä tanssimaan Elinkeinoelämän Keskusliiton pääkonttorin eteen. Comeback from EuroMayDay 2008! Monet lantiot alkoivat vatkata Jubilaation tahdissa, ja jos eivät alkaneet, niin Jubilaatio vatkasi niitä.

Mitä analysoisin tapahtuman pohjalta jos jaksaisin:

1. manifestin sävy ja käsitteistö: miksi "luokasta" puhuminen ahdistaa niin monia "nykyvasemmistolaisia"? Mitä vasemmistosta on jäljellä jos minkäänlaista luokkataistelua ei tunnusteta?

2. kolmen mielenosoituksen taktiikka: onnistui ensimmäistä kertaa Suomessa, hienoa, kuinka hyödyllinen tulevaisuudessa?

3. lopetuspaikka (EK:n konttori Etelärannassa): symbolisesti mainio, käytännössä ongelmallinen sumppu. Sitä paitsi jos RtC-demo olisi pysynyt uskollisena nimelleen niin paikkahan olisi pitänyt vallata…

4. loppuvuoden agenda: miten Murrostorstai onnistui artikuloimaan kevään ja tulevan kesän poliittiset kamppailut? Kuinka paljon tapahtumassa oli turhaa lamaretroilua? Mitä seuraavaksi?

(Iso osa kuvista -S)

 

Paras analyysi vapusta löytyy tästä

 600 000 m2 tyhjää toimistotilaa - paska asuntotilanne?

 

Vallankumouksen hedelmiä vastaanotti muutaman kuvan yön opiskelijavaltaukselta Vallilasta

Yle | Valtamedia

 

 

Kuulemma talo on kuusikerroksinen ja sisältää monta tuhatta neliötä tilaa, joka on ollut käyttämättömänä vuodesta 2007 asti. "Oma toimitila…" Saunakerrokselle olisi varmasti käyttöä Opiskelijatoiminnan keskuudessa, kun opiskelijakämpissä ei pahemmin saunavuoroja ole (sikäli kuin opiskelijoilla ylipäänsä on kämppiä)

 

Anonyymit opiskelijatoimijat: Miksi valtaamme asuntoja?

Vuokrataso kohoaa jatkuvasti. Opiskelija-asuntoihin on ennätykselliset määrät hakijoita, ja kaupungin vuokra-asuntoihin jonottaa tuhansia ihmisiä. Pääkaupunkiseudulla on yli 3500 asunnotonta. Samaan aikaan Helsingissä on arviolta 600 000 neliötä tyhjää toimistotilaa.

Meitä kiristetään joka suunnalta: fyysisesti meidät pakotetaan pieniin solukoppeihin ja matalapalkkaisiin töihin - tai sitten asunnottomaksi. Henkisesti meiltä vaaditaan koko ajan nopeampia suorituksia, “luovempaa” työskentelyä ja loputonta alistumista. Meiltä kielletään sekä ilmainen julkinen tila että oma koti. Tilanne on sietämätön.

Miksi meidän pitäisi hyväksyä markkinoiden ja moralistien sanelemat ehdot? Tyhjää tilaa kyllä on olemassa, sitä ei vain käytetä asumiseen. Miksi sitä ei oteta käyttöön? Miksi sitä ei vallata käyttöön?

 

 

 

Ennätysmäärä haki Hoasin asuntoja

Opiskelijoiden asuntojonot ennätyspitkät pääkaupunkiseudulla

 

 

 

Kysymys: mitä tapahtuu Helsingissä vappuna 2009?

Vastaus: muutamilla nettisivuilla (esim. Valtamedia, Takku) on julkaistu kutsu otsikolla "Murrostorstai 2009". Kutsun mukaan Helsingissä järjestetään vappuaattona klo 17.30 alkaen "kolme mielenosoitusta ja luokkakantainen voimannäyte". Mielenosoitukset näyttävät olevan nämä:

1) Reclaim the City: Vapaan Helsingin jälkeläisten ja ilmastoaktivistien kulkue lähtee Narinkkatorilta

2) Toimeentulotukea, ei pankkitukea! Vasemmiston ja siirtolaisten kulkue lähtee Hakaniementorilta

3) Kapitalismi ulos kampukselta! Opiskelijatoiminnan kulkue lähtee Porthanian edestä

Jokaisessa demossa on artisteja ja dj:tä.

 

K: Miksi murrostorstai ja mikä on sen yhteys vappuun?

V: Kutsun mukaan nimi viittaa lamavuoden 1993 torstaihin 4.11, jolloin 20 000 työtöntä osoitti eduskuntatalon edessä mieltään toimeentulon puolesta. Vappu on perinteisesti ollut työväen juhla. 2000-luvulla Suomessa on vappuisin juhlinut uusi työväki EuroMayDay-nimen alla. Nyt näyttää siltä, että EMD on kuopattu. Tilalla on kolme mielenosoitusta, joiden on ilmeisesti tarkoitus liittyä lopuksi yhteen. Yhden jättimielenosoituksen korvaa mielenilmausten taktinen moninaisuus, mitä se sitten tarkoittaakaan.

 

K: Murrostorstai-manifesti vaikuttaa joidenkin mielestä taktikoivalta ja populistiselta. Kai joku on jo ehtinyt lytätä sen totaalisesti?

V: Kyllä. Ilkeää tekstiä aiheesta on syljetty esimerkiksi tässä blogissa. Ottamatta kantaa manifestin tai kritiikin sisältöön, ei ole varmaa, onko kyseinen kritiikki suunnattu enemmän itse murrostorstaita vaiko uudistunutta verkkolehti Megafonia vastaan.

 

K: Mistä löytää jotain fiilistelevää spekulaatiota näiden mielenosoitusten eroista ja yhtäläisyyksistä?

V: Tästä! Arvostellaanpa demokutsut.

Ensiksi Narinkkatorin Reclaim the City. Hmm… aika runollista, etten sanoisi. Onko joku päästänyt anarkistin koneen äärelle? Siihen viittaisi ensimmäisen lauseen pilkutus. Teksti on joka tapauksessa kirjoitettu ikkunan ääressä, niin monta kertaa siinä "avataan ikkuna", "otetaan askeleita" ja astutaan "mahdollisuuksien ikkunasta". Viittaako tämä Leibnizin ikkunattomiin monadeihin? Vai onko kyseessä alluusio iskulauseeseen "NEVER FORGET: A WINDOW OF OPPORTUNITY SOMETIMES INVOLVES A ROCK"? Mahdollisuuden ikkuna, definition: A short period of time during which an opportunity must be acted on or missed. Aivan… Spot on! Bonuksia molaarisista viittauksista "viherpestyyn fasismiin". Diippiä shittiä! Miinuksia tulee tekstin läskistä yleissävystä. Loppuhehkutus kuitenkin lämmittää:

 

Vallataan jokainen laman tyhjentämä tehdas ja aletaan tuottaa siinä jotain mitä me haluamme. Vallataan jokainen toimistotalo asunnoiksi työttömäksi jääville. Tartutaan tilaisuuteen ja luodaan kapitalismia omilla alueillamme uhkaava paikallinen liike. Liike joka kieltäytyy valtion tiukemmasta kontrollista, nousevasta rasismista ja lähtee rakentamaan asuinalueillemme vastavaltaa, joka lähtee vastahyökkäykseen pyrkimyksenämme pitää huoli että kun tämä lama on ohi, sen jälkeen emme ole enää kapitalismin rattaita, vaan omia elämiämme ja asuinalueitamme hallitsevia toimijoita.

 

Okei. Sitten Hakaniemen Toimeentulotukea, ei pankkitukea -demo. Kutsu on lyhyt, selkeä ja asiallinen. Ripaus populismia, joka on täyttä totta: "Ihmiset menettävät kotejaan samaan aikaan kuin pomoille maksetaan härskejä bonuksia meidän muiden elämän pilaamisesta. On aika muuttaa kehityksen suuntaa." Vaaditaan taattua toimeentuloa kaikille, palkankorotuksia, maksutonta joukkoliikennettä ja asumista perusoikeudeksi. Vasemmistonuoriystävällinen kutsu. Lopussa mainio slogan: "Lilius ja muut veivät rahamme, nyt on aika vaatia ne takaisin!"

Lopuksi Opiskelijatoiminnan valopäiden kutsu ("Kapitalismi ulos kampukselta"). Nämä jupithan lähtevät omille teilleen, mutta eivät vaikuta olevan ihan niin sienipäissä kuin RtC-kutsun kirjoittajat. Teksti alkaa opiskelijoiden ja akateemikkojen paskan tilanteen esittelystä, ohittaa yliopiston rakennemuutoksen mukavan lyhyesti, ei syytä kapitalisteja vaan "kapitalismin rakennetta" (selvää strukturalismia) ja käyttää loppukutsun opiskelijoiden yhdistämiseen muihin vähätuloisiin, kontrolloitaviin ja loisittaviin ryhmiin. Epäilyttävän mallikelpoista! Bonuksia ropisee ekologisesta kirjoittamisesta: yksi lause on kierrätetty suoraan Vallankumous-ylkkärin pääkirjoituksesta. Kutsu onnistuu kytkemään opiskelijat ja akateemiset pätkätyöläiset yhteiskunnallisiin kamppailuihin, mutta damn, miksi se ei esitä konkreettisia vaatimuksia?

Mihin jäi kaikista kutsuista PERUSTULO?

 

K: Mihin kolmesta kulkueesta kannattaa mennä?

V: No, Opiskelijatoiminnalla on Misf*tsin dj:t, Tuomas Toivonen sekä Mesak… Toisaalta vasemmistolla on yllätysesiintyjiä. Narinkkatorilta lähtevässä kulkueessa on räppiä. Valitse myrkkysi.

 

K: Mitä muualla Suomessa tapahtuu?

V: Tampereella järjestetään vappujuhla. Muualla luultavasti ryypätään, poltellaan ja naidaan. Kuten anonyymi kommentoi Takussa: taitaa vaan olla niin, että suurimmalle osalle suomalaisista vappu merkitsee alkavan kesän juhlaa ja yhtä ylimääräistä vapaapäivää juopottelua varten.

 

 

Poliittisten kamppailujen analyysin lähtökohta on näinä vuosina usein karkeasti ottaen tämä:

1. Elämme tietokapitalismissa, jossa rikkaus luodaan ihmisten sosiaalisissa verkostoissa tai, niin kuin jotkut kirjoittavat, "aivojen välisessä yhteistyössä". Kuten Ilkka kommentoi: jokainen on kykenevä tietämään, ja kuka tahansa voi tuottaa arvoa milloin tahansa. Rautalangasta väännettynä tämä tarkoittaa sitä, että tieto on luonteeltaan yleistä ja yhteistä - sen lisäksi, että tietoa käsitellään kielen avulla ja että kielen yksityistäminen on mieletön ajatus. Koska tieto on tietokapitalismin tärkein luonnonvara, jokainen meistä osallistuu tiedon ja kielen kautta nykykapitalismin arvonmuodostukseen. (Vrt. semiokapitalismi.)

2. Kapitalismi toimii sosiaalisissa verkostoissa kaapparina ja kiinniottokoneistona. Kapitalistien tavoite on aidata yhteisestä alue ja vaatia pääsymaksu tälle alueelle. Yritykset ovat parasiitteja, jotka loisivat sosiaalista tuotantoa.

3. Siis: me emme ole velkaa yrityksille, vaan yritykset ovat velkaa meille. Koska yritykset loisivat meiltä sosiaalisen ja kognitiivisen raaka-aineensa, ne ovat velkaa meille vähintään perustulon. Perustulo olisi palkka (tuottavasta) elämästämme. Siis biotuloa…

 

Olen edelleen sitä mieltä, että analyysin lähtökohta on oikea (joskin liian rajoittunut, liian yksinkertainen, liian ihmiskeskeinen jne. jne.). Mutta analysoimisen jälkeen koko asetelma muuttuu ongelmalliseksi.

Suurin ongelma on kysymys politiikasta. Millaista politiikkaa tällaisen analyysin päälle voi rakentaa?

Tietenkin me vaadimme perustuloa. Tietenkin perustulon puolesta on hyviä argumentteja, ja tietenkin vaatimuksella on vankka teoreettinen pohja. Mutta miten esittää tämä vaatimus? Miten esittää se politiikassa "uskottavasti"?

 

 

 

On kaksi tapaa tehdä se.

Ensimmäinen tapa on argumentoida yllämainitun kolmen kohdan perusteella, että meille kuuluu perustulo, koska me olemme ansainneet sen. Me siis pyydämme perustuloa, koska se on meille oikeus ja kohtuus.

Militantista retoriikasta huolimatta tämä rakenne on ollut monien autonomienkin tekstien taustalla.

Toinen tapa on yksinkertaisesti pakottaa kapitalistit maksamaan perustulo. Argumentit tulevat siinä sivussa, jos tulevat.

Ensimmäistä tapaa on yritetty. Se ei ole toiminut. Toista tapaa ei ole yritetty, joskin jo kuopattu EuroMayDay-prosessi oli askel siihen suuntaan.

Jälkimmäinen tapa toimii. Tämänhän me tiedämme luokkataistelun historiasta. Esimerkiksi hyvinvointivaltio saatiin pakottamalla ja taistelemalla. Kapitalismin voittajat eivät anna mitään universaalia hyväntahtoisesti, vaan heidät täytyy painostaa siihen.

 

Ensimmäisen tavan perusongelma on sen esittämien vaatimusten heikkous. Porvarien ei tarvitse lotkautella korviaan moisille puheille muuten kuin pääkirjoituksissa kerran vuodessa.

Toisen tavan ongelmat ovat kolmenlaiset. Ensiksi sitä tuntuu olevan hyvin vaikea organisoida tässä tilanteessa. Toiseksi on epäselvää, mitä pakottaminen pitää sisällään: ei varmasti mitään aseelliseen väkivaltaan viittaavaa, mutta varmasti enemmän kuin tekstien kirjoittamista. Kolmanneksi niitä, jotka eniten vaativat pakottamista ja luokkataistelua, ei useinkaan näe toteuttamassa vaatimuksiaan muuten kuin tekstin tasolla.

Silti toinen tapa on ainoa varma tie perustuloon.

 

No, ainakin tiedämme nyt oikean poliittisen ongelman.

Se on tämä: miten pakottaa porvarit maksamaan perustulo?

Opiskelijatoiminta julkaisi kuukausi sitten pamfletin Tietotyö tekee vapaaksi? Kirjoituksia yliopistokapinasta. Vihkon artikkelit käsittelevät esimerkiksi tietokapitalismin analyysia, uuden työväen asemaa ja viime vuosina käydyn yliopistokeskustelun kritiikkiä. Julkaisutilaisuus pidettiin Porthanian aulan penkeillä ilman kummempia valmisteluita.

Tilaisuudessa yksi pamfletin kirjoittajista puhui siitä, miten vanhan ja ideaalisen yliopistomallin puolustaminen on muodoltaan melko samanlainen reaktio kuin perussuomalaisten vimma puolustaa "kansakuntaa" tai demarien halu puolustaa "hyvinvointivaltiota".

Kummatkin lähtevät reaktiivisesta asenteesta. Kumpikaan ei ole erityisen kiinnostunut keskustelemaan uudistuksista, ja kummatkin vetoavat joko nostalgiaan tai kuviteltuihin ihanteisiin.

Konsensuksen vaatiminen uhkaa molemmissa tapauksissa tukahduttaa yhteisön sisäisiä eroja ja samalla estää nostalgian kohteena olevan mallin kehittämisen.

 

Sivistyksen puolustaminen on myös helposti sivistyneistön etuoikeutetun aseman puolustamista. Sivistysyliopisto on ollut ennen kaikkea nationalistinen ja hierarkkinen laitos, joka on kasvattanut etuoikeutettua eliittiä valtion virkoihin tai sitten elämään porvarillista humanistisen taiteilijan myyttiä.

Professorit haluavat pitää virkansa ja auktoriteettinsa, opiskelijat haluavat demokratiaa, mielekkyyttä ja parempaa opetusta. Marssiiko osa jommasta kummasta ryhmästä samalla vanhan yliopistomallin hierarkioiden puolesta?

Vanhamallisen yliopiston puolustaminen on kytköksissä koko vanhan porvarillisen yhteiskuntamallin puolustamiseen. Haluavatko yliopistotoimijat puolustaa molempia?

 

Toinen keskustelussa esiin noussut teema oli vääriin vastakkainasetteluihin jumiutuminen. Nykykapitalismissa ei ole kyse markkinoiden ja valtion vastakkainasettelusta. Kapitalismi tarvitsee valtiota turvaamaan markkinoiden reunaehdot - myös uusliberalismi. Tämän vuoksi on ongelmallista vaatia paluuta takaisin valtion helmoihin tai ylipäänsä olettaa, että valtio suojelisi yliopistoa markkinoiden ongelmilta.

Jos halutaan analysoida yliopiston ja markkinoiden suhdetta, täytyy ottaa huomioon muun muassa akatemian eri haarojen, yritysten ja valtion laitosten monimutkainen yhteenkietoutuminen. Mutta tämä ei riitä. Instituutioiden muutosten analyysin lisäksi tarvitsemme nykyisen elämänmuodon analyysia.

Epävarma, pätkittäinen ja toisten armon varassa eletty elämä on nimittäin sekä yliopiston muutosta tärkeämpi teema että seurausta samasta talouden ja yhteiskunnan kehityskulusta, joka on tuottanut myös uuden yliopistolain.

 

Oman elämän analyysi - yliopistoineen ja pätkätöineen - mahdollistaa konkreettisten kokemusten ottamisen toiminnan lähtökohdaksi. Loputon ideaaleista (sivistys, vapaus, totuus) puhuminen vie keskustelua helposti vanhoihin vastakkainasetteluihin ja ankkuroi toiminnan valmiiksi tehtyihin malleihin.

Kuinka "konkreettista" on esimerkiksi juuttua kolmikannan puolustamiseen?

 

Mutta haluammeko muiden tekemää demokratiaa? Ikään kuin yliopiston hallintomalli demokratisoituisi tuomalla vielä yksi fraktio taistelemaan toisten kanssa. Maailma on todella nurinniskoin, kun kuulee jopa joidenkin opiskelijoiden aivan vakavissaan puolustavan kolmikantaa demokraattisena mallina.

Jussi Vähämäki Joensuun yleiskokouksessa 19.2

 

Julkaisutilaisuudessa sanottiin, että tällaisen kriitiikin lisäksi tarvitaan "prekaaria derivointia" espanjalaisten hoivatyöläisten kirjan hengessä, eli yliopistolaisten arkisten kokemusten keräämistä, analysointia ja jakamista.

 

Yleensä sivistyspuheen kritiikki on jäänyt tähän. Kritiikin ongelmana on juuri tämä: se on jäänyt vain kritiikiksi. Työläistutkimus-viittauksista huolimatta se ei ole tarjonnut tarpeeksi selkeitä vaihtoehtoja sivistyspuheelle, joka kaikesta pöhöttyneisyydestään ja porvarillisuudestaan huolimatta on vedonnut moniin.

Pamfletin julkaisua seuranneessa keskustelussa ehdotettiin porvarillisen sivistyspuheen tilalle työväen sivistystoimintaa. Kansansivistyksellähän on pitkä perinne, ja työväenliike on aina pyrkinyt kouluttamaan työväenluokkaa. Sivistys on liikkeen sisällä koettu emansipatoriseksi ja demokraattiseksi voimaksi. Satojen vuosien ajan työväki on levittänyt sivistystä opintopiirien, julkisten keskustelujen, vapaiden luentojen, osuuskuntien, sivistysliittojen, pamflettien, kirjojen, radion, tv:n ja internetin kautta.

Työväen sivistys on vaihtoehto porvarilliselle sivistysyliopistopuheelle. Sivistyksen käsite on ensin detournattava tietotyöväen käyttöön. Sitten vain rakentamaan tulevaa autonomista unelmien yliopistoa alhaalta käsin.

 

 

PS. Miten pitkälle olemme päässeet 60-luvun opiskelijakapinasta?

Pentti Saarikoski nimittäin arvosteli sivistysyliopistodiskurssia jo vuonna 1962 kokoelmassa Mitä tapahtuu todella?

 

mitä ne puhuu
vapaudesta
ja demokratiasta
koko ajan jostakin
ja mikä on tarkoitus
ne haluaa pelastaa jotakin
länsimaisen sivistyksen
josta ne ei koskaan ymmärtäneet mitään
ennenkuin jälkeenpäin