Vallankumouksen hedelmiä

Se väärä käsitys postmodernista 

Olin jo luvannut, ettei 2010-luvulla mainita enää termejä kuten "postmoderni". Olen pahoillani.

Tuija Pulkkisen Postmoderni politiikan filosofia (1998) lienee hyödyllisimpiä suomeksi ilmestyneitä poliittisia väitöskirjoja. Teos esitteli politiikan teorian nykykeskustelun useammallekin teinille (sillä kokemukseni mukaan teosta ovat eniten lukeneet juuri teinit), onnistui käsittelemään postmodernia kerrankin uskottavasti ja selkeällä kielellä sekä kohosi yhdeksi parhaimmista "Foucault’n genealogiaa idiooteille" -oppaista. Kirjaa taidettiin tankata myös Helsingin aktivistipiireissä joskus 2005-2006, ja tuolloin Pulkkinen kävi myös puhumassa Nuorten filosofiatapahtumassa - taas teineille.

Lyhyesti tiivistettynä kirja esittelee sellaista poliittista ajattelua, jossa poliittinen toimija ymmärretään vallan rakenteissa muodostuvaksi avoimeksi prosessiksi, eikä vapaaksi yksilöksi tai suljetuksi yhteisöksi niin kuin liberaalissa ja hegeliläisessä perinteessä. Moderni ajattelu pyrkii kuorimaan kerroksia, jotta löytäisi niiden alta oletetun ytimen (esimerkiksi aidon minän, vapaan tahdon tai vastaavan), kun postmoderni hylkää oletuksen ytimestä ja perustasta ja operoi pelkillä kerrostumilla ja niiden sarjoilla. Tämä klassinen kanta on peräisin Foucault’lta sekä Deleuzelta - jostain syystä Pulkkinen ei kertaakaan viittaa jälkimmäiseen. Itse politiikasta Pulkkisen teos esittää Lyotardiin tukeutuvan "agonistisen" tulkinnan, eli siinä ymmärretään politiikka keskustelun, intressitaistelun tai yleistahdon ilmaisemisen sijaan erilaisuuksien kamppailuksi ja kilpailuksi, jonka tavoitteena ei ole konsensus.

Kirjaa vastaan on joskus nostettu kysymys osuvuudesta. Esimerkiksi eräs arvostamani Hegelin ja Marxin tuntija arvioi teoksen hegeliläis-marxilaista poliittista subjektia koskevat osuudet "täydeksi paskaksi". Ehkäpä marxilainen subjekti ei tosiaankaan palaudu kantilaisittain ymmärrettyyn itse itseään sääntelevään orgaaniseen yhteisöön, kuten Pulkkinen ideaalityypillään tuntuu esittävän. No, Pulkkinen esittää kirjassa yhtä ja toista sellaisella olkinukketyylillä, jolla postmodernia itseään usein on kuvattu. Osuvuutta enemmän teoksessa kiinnostaa näin jälkikäteen sen esteettisyys ja perimmäinen epäpoliittisuus - piirteitä, jotka tuntuvat vihjaavan kirjan esittämän politiikkakäsityksen ja nykyisen liberalismin läheisyyteen.

Yllä linkattu arvostelu tiivistää Pulkkisen politiikan tavoitteen: "… pysyvä erimielisyyden tila, jossa toimijat esittävät arvostelmia esimerkiksi epäoikeudenmukaisuuden tunteen perusteella, ei minkään valmiin ohjelman perusteella." Tämä on aika tarkka kuvaus nykyisen liberalismin käytännön toiminnasta. Esitämme mielipiteitä ja moralisoimme tunteidemme perusteella, emmekä oleta että saisimme kaikki käännytettyä puolellemme tai että toimintamme ylipäätään johtaisi yhtään mihinkään. Mikä tärkeintä, meillä ei ole mitään ohjelmia, koska sellaisiin ei enää uskota ja jos uskottaisiin, ne koettaisiin vain alistaviksi. 

Pulkkinen kirjoittaa "kulttuurien kohtaamispisteestä" (s. 238) ja "monikulttuurisuudesta, jossa eroja kunnioitetaan ja edistetään" (s. 239). Olisiko Foucault voinut puhua tällaisesta? Nämä ovat tavoitteita, jotka postmoderni liberalismi on täydellisesti omaksunut. Milloin liberalismi oikeastaan on viimeksi ollut sellaista kuin millaisena se Pulkkisen kirjassa näytetään? Ehkä tietyissä vanhan koulukunnan analyyttisten valtiofilosofien teksteissä. Mutta jos on viimeisen viidentoista vuoden aikana lukenut Helsingin Sanomia tai Zizekiä, niin ei ole voinut välttyä postmodernin liberalismin dogmeilta ja niiden kritiikiltä. Eivät erot liberalistista politiikkaa uhkaa, päin vastoin! Kaikki liberaalithan ovat multikulturelleja eron peukuttajia, jotka vaativat toiseuden kunnioittamista ja erilaisuuden suvaitsemista, eikä heidän puheensa lopulta eroa kirjan "postmodernista" puheesta kovinkaan paljon, mitä he nyt välillä vaativat universaalia-jotakin.

Itse asiassa jo 1990-luvulla kirjoitettu Hardtin ja Negrin Imperiumi analysoi postmodernia yhtenä tietokapitalismin kasautumisvaiheena, jossa "postmodernit erot" ja "dekonstruoidut identiteetit" laitetaan tuottamaan lisäarvoa. "Imperiumilla riittää työtä kaikille." Sokeus tälle kiinniottomekanismille on yksi merkki siitä, mihin postmoderni materialismin ja erityisesti kapitalismianalyysin hylkääminen johtaa. Postmodernikin on eräänlaista idealismia - jossa politiikkaa tehdään korkeintaan analysoimalla loputtomiin kriittisesti erilaisia kulttuurituotteita, diskursseja, kuvia, elokuvia, jne.

Kuinkahan korkealta tällainen ajattelu lopulta ylittää arvostelemansa "arvovasemmistolaisen" liberalismin? Kaikki kirjat toimivat tosiaankin sommitelmina, jotka kytkeytyvät ajallisiin ja paikallisiin ympäristöihinsä. Nykyään Pulkkisen teos voisi hyvin lukea esittelemänsä postmodernin ajattelun liberaalin "epäpoliittisen politiikan" perinteen jatkoksi.

Pulkkisen kirjasta pitäisi säilyttää itse "postmodernin politiikan filosofian" radikaali ydin (sic), eli liberalismin ja vanhan hegelismin kritiikki, genealogia ja ei-perustahakuinen ajattelu. Tätä ydintä voi yhä käyttää vapauttavasti tietyillä alueilla, erityisesti niillä, joilla on edelleen pakko pelata identiteettikäsitteillä. Toinen erittäin tärkeä pointti kirjassa on Foucault’n valtakäsityksen selventäminen ja johtopäätösten vetäminen: koska valta on suhdeverkosto, joka ulottuu kaikkialle, "vallan alta ei pyritä pois vaan tavoitteena on aikaansaada muutoksia vallassa".

Samalla kun arvostaa näitä kohtia pitäisi pystyä heittämään pois kirjan epäpoliittinen ja postmoderniin liberalismiin kytkeytyvä politiikkakäsitys. Olisi aika liikkua eteenpäin (edistystä, sic!). Tämä politiikasta.

Filosofisesti Postmodernin politiikan filosofian suurin heikkous on sen kyvyttömyys havaita omaa kantilaisuuttaan. Kun Pulkkinen arvostelee hegeliläis-marxilaisen poliittisen ontologian perinnettä kantilaisuudesta, hän ei näe postmodernia itseään kantilaisuutena. Postmoderni ajatteluhan nimenomaan nostaa Kantin transsendentaalifilosofian n:nteen potenssiin historisoimalla, politisoimalla, metatasottamalla jne. Zizekin vitsiä mukaillen: postmodernissa ajattelussa kahvikuppia ei voi sanoa kahvikupiksi ottamatta huomioon biljoonaa transsendentaalista kehystä, joiden läpi havaintomme kahvikupista suodattuu: länsimainen metafysiikka, historia, kieli, valta, sukupuoli, oidipuskompleksi…

Todella (sic) radikaali politiikan filosofia onnistuisi ohittamaan kantilaisen viitekehyksen kokonaan. Se tarkoittaisi loputtoman etäännyttämisen, rajallisuuden ja lykkäämisen hylkäämistä sekä mahdollisesti paluuta jonkinlaiseen (ei kuitenkaan dogmaattiseen) absoluuttisuuteen. Ennen kaikkea se tarkoittaisi materiaalisuuden vakavasti ottamista.

Pulkkisen teos vastaa jälkimmäisen väitteeseen yrittämällä "dekonstruoida" jaottelun materialismi-idealismi, mutta tämä on jokseenkin sama hanke kuin yritys purkaa vasemmiston ja oikeiston vastakkainasettelu. Sitäkin on yritetty, mutta jostain syystä yritykset tulevat useimmiten oikealta päin ja päätyvät keskustaan.

Ps. Lukekaa, oikeasti, Pulkkisen kirja. Se on hyvä.

Pentti Saarikoski uudisti juoppouden alistamalla sen virkamiesaikataululle. Päivän aikana oli nautittava tietty määrä salkussa kuljetettavaa kossua. Tämä tapahtui säännöllisin väliajoin: esimerkiksi klo 9-10 kaksi desiä viinaa, klo 11 olut, klo 12 desi viinaa, klo 14 kaksi olutta jne. Lisäksi otettiin mm. vitamiiniannos aamuisin oksennuksen yhteydessä. Eikö vallankumouksen kanssa voisi tehdä jotakin vastaavaa?

Taas yksi torstai. Taas yksi päivä vallankumoustoimistolla.

klo 13: herätys ja aamiaiseksi uhanalainen merikilpikonna

klo 14: täytyy olla valmis kun astuu ulos

klo 14.05: etupihalla seisoo insurrektionisteja, jotka ovat erehtyneet osoitteesta

klo 14.20: työmatka kuluu kivasti dataten lennolla joka tekee ainakin tuhat välilaskua

klo 14.47: saavutaan toimistolle ja tarkistetaan päivän agenda 

klo 16.02: kirjoitetaan pari postausta

klo 16.15 välipala (tuo on sitten soijapihvi)

klo 17: on aika käydä päivittäisessä demonstraatiossa

klo 17.37: ja mellakassa 

klo 17.40: poliisin eläimeksi-tuleminen

klo 18.30: liikunta tekee nälkäiseksi, haemme siis einestä

klo 19.25: muutetaan maailmaa hippeilemällä nuotion ympärillä

klo 20: maailma ei kyllä muutu tällä menolla

klo 20.15: siispä smurffaillaan

klo 3.00: ajatellaan ihmisten toiminnan suhdetta yhteiskunnallisiin rakenteisiin

klo 3.59: päivä alkaa olla jo pulkassa, toisella puolella palloa pestään verta kadulta 

klo 4.45: iltarukous

klo 5.00: iltapesulle

Standardikritiikki akatemiassa, yrityksessä ja hallituksessa komentavaa innovaatioretoriikkaa vastaan on sen lyhytnäköisyyden osoittaminen. Kritiikki sanoo, että vaikka hyväksyttäisiin innovaatipuheen taustaoletukset (talouskasvu, tuotteistaminen, huippuyksilöiden tuottaminen jne.), niin innovaatiopolitiikka itse asiassa estää omien päämääriensä saavuttamisen, koska sen käyttämät kontrollikeinot rajoittavat luovuutta, stressaavat ja hierarkisoivat ihmisiä, eivät tuota erityisen huimaa talouskasvua, eivät lisää tuotteistettavien innovaatioiden määrää eivätkä helpota "huippuyksilöiden" tuotantoa.

Kritiikki pitää paikkaansa. En kuitenkaan viittaa otsikolla kritiikin osoittamaan ristiriitaan, vaan aivan toiseen juttuun.

Yhteiskunnallista keskustelua on hauska seurata. Sen kehitys noudattaa tieteellisten teorioiden muodostumista. Ensimmäinen vaihe on väitteen täydellinen ohittaminen epärelevanttina, naurettavana, typeränä tai marginaalisena. Toisessa vaiheessa väitettä arvostellaan ankarasti ja se pyritään tyrmäämään niin rajusti, ettei keskustelussa ole mitään oikeudenmukaisuutta. Kolmannessa vaiheessa väitettä pidetään itsestäänselvyytenä, jossa tosin on joitain pieniä ongelmia (yleensä väitteessä on "vähän jotain liian radikalia, joten täytyy hienosäätää"). Tässä vaiheessa väite on täysin hyväksytty positio yhteiskunnallisessa keskustelussa.

Perustulokeskustelu on kokenut tällaisen kehityksen. 2006 perustulo tyrmättiin jokaisen työpaikan kahvipöydässä. 2007-2008 sitä haudottiin kaikkialla Keskustanuorista Vihreisiin. Nykyään jonkinlaisen perustulon vaatiminen alkaa olla itsestään selvää kaikkialla SAK:n ulkopuolella.

Tämä on ollut suurimmaksi osaksi hyvä kehityskulku, jonka seuraavat vaiheet toivottavasti liittyvät opintotuen ja yleisen sosiaaliturvan asteittaiseen muokkaamiseen perustulomaisemmaksi, taloudellisten laskelmien tekemiseen ja poliittisen paineen luomiseen.

Pyydän anteeksi, että en päätä postausta tähän, vaan monimutkaistan keskustelua ja pakenen hetkeksi luokkakantaisesta luokkarintamasta. Vaikka kannatankin perustuloa varauksettomasti jne. niin olen monen muun kanssa alkanut epäillä osaa siihen liittyvästä keskustelusta. Tämän postauksen taas joltain suomiräppäriltä lainattu otsikko viittaa negatiivisesti argumenttiin, jolla osa uudesta vasemmistosta on perustellut perustuloa.

Argumentin mukaan - kärjistettynä - me tuotamme tietotaloudessa (uusi talous, uusi työ, immateriaalisen työn hegemonia, postfordismi, tietokykykapitalismi jne. jne.) koko ajan ilmaiseksi taloudellista arvoa ja siksi meille kuuluu perustulo. Tuotanto on kaikkialle levittäytynyttä, epämääräistä ja välitöntä, eikä sitä voi mitata. Silti se on kapitalisteille välttämätöntä, he eivät vain halua maksaa siitä.

Jatkoksi usein esitetyn väitteen mukaan tuotannon välittömyydestä seuraa myös politiikan ja kapinan välittömyys:

Prekariaatin taloudellinen kamppailu perustulosta on myös välittömästi poliittista: se koskettaa suoraan älyn käyttöä, liikkuvuutta ja elämän mahdollisuuksia, siis demokratiaa ja demokraattista yhteiskuntaa.

Näin on siksi, että äly, kommunikaatio, vuorovaikutus ovat nykyään myös taloudellisen toiminnan keskiössä.

(Uusi työ ja prekariaatti)

Tai niin kuin itse muotoilin semiotiikan esseessä 2007:

Ihmisten ilmaiseksi tuottama analoginen yhteiskunnallinen rikkaus – yhteinen äly, kommunikaatiorihmastot, persoonallisuus, omalla ajalla hankittu semioottinen kompetenssi, kielitaito, tietotaito ja hiljainen tieto, tiimityökokemus ja yleinen sosiaalinen kyvykkyys – digitalísoidaan ”tehdyiksi lopputuotteiksi” tai ”tuloksiksi”, joista sitten maksetaan palkkaa. Kyse on yksinkertaisesti siitä, että nykyisessä taloudessa tuotantoaika on analoginen, mutta kapitalismi digitalisoi sen, erottaa keinotekoisesti työ ajan ”vapaa-ajasta” ja maksaa vain edellisestä, ikään kuin ”tehty työ” olisi erotettavissa sen edellyttämästä sosiaalisen infrastruktuurin, kykyjen, potentiaalien ja resurssien tuotannosta.

Tuotanto on jatkuvaa ja työ levittäytyy koko elämän alueelle, mutta palkka tulee edelleen vain työsuorituksesta. Postfordistinen talous toimii analogisesti, mutta palkkatyö- ja sosiaaliturvamallit ovat juuttuneet digitaaliseen fordistiseen ajatteluun. [Ja siksi meille pitäisi maksaa perustuloa.]

(Semiokapitalismi)

Argumentti ei ole täysin viidakossa. Mitä vikaa siinä sitten on?

A) Se on hölmö.

B) Se on epäuskottava. 

C) Se on yksinkertaisesti epätosi, JOS sitä ei ajatella tämän tarkemmin.

A. "Mäkin osallistun sun kapitalismiin - anna mulle rahaa!" Eikö tällainen argumentointi tunnu liikkeiden näkökulmasta jotenkin orjamaiselta? Sivistysyliopiston puolustajia on haukuttu kiltteydestä, jolla he "argumentoivat fiksusti" päättäjien edessä. Eikö perustulon perusargumentti kulje samaa kaavaa? Argumentoidaan kiltisti kapitalisteille, että me tuotamme heille resursseja, niin kapitalistit myöntävät meille perustulon. Niinkö? Eikö kapitalistit pitäisi pakottaa perustuloon?

B. "Sä tuotat arvoa vaikka sä istuisit ja joisit kaljaa." Näin on, jos ottaa nykyaikaisen fysiikan vakavasti tai jos hyväksyy Deleuzen ja Guattarin spinozistisen metafysiikan. Mikäs siinä, ei tuota ongelmia filosofian opiskelijoille. Mitä teemme siihen asti kunnes kaikki äänestäjät ja poliitikot saavat Anti-Oidipuksen luettua? Argumentti on intuitiivisesti epäuskottava. Se pitäisi jättää vähemmälle huomiolle, muotoilla paremmin tai ainakin sitä pitäisi konkretisoida esimerkiksi kaupunkitilan ja kiinteistömarkkinoiden analyysin kautta.

C. "Kaikki tuottaa kaikkialla ja kaiken aikaa." Tässä muodossa argumentti ei sano yhtään mitään yhtään mistään. Kapitalismi on aina ollut jo biopoliittista ja commonseihin ja verkostoihin perustuvaa. 1970-luvulta alkaen on saavutettu uusi kriittinen vaihe verkostotalouden kehityksessä, varmasti, mutta joskus voisi kuoria rakenteita ja pääoman logiikkaa kaiken postfordistisen fenomenologian alta ja miettiä, kuinka dramaattinen muutos uusi periodimme onkaan. Ja sikäli kun halutaan pitää kiinni väitteestä, että nykytaloudessa mikä tahansa voi tuottaa arvoa, väitettä täytyy aina tarkentaa: mikä tuottaa, miten tuote realisoidaan taloudelliseksi arvoksi ja miten arvo välittyy joko palkkatyömuodon tai vuokran logiikan kauta.

Jotta tästä ei tulisi vaikutelmaa, että nyt haluttaisin jotenkin tyrmätä perustulon perusteista käyty keskustelu tai peräti palata sitä edeltävään tilaan, liitän lopuksi vanhan tekstin, joka on edelleen tärkeä ja hyvin käyttökelpoinen: 

Vähämäki: Perustulosta ja demokratiasta 

Valtion verotulot vähenevät jatkuvasti, ja valtion taloutta tasapainotetaan menoja karsimalla ynnä tietenkin verokevennyksin, jotta alueista tehtäisiin houkuttelevampia esimerkiksi sijoittajille ja työntekijöille. Hädin tuskin suora budjettirahoitus riittää enää infrastruktuurin ylläpitoon. Siksi on joko tietämättömyyttä tai osoitus jonkinlaisesta staattisuudesta - sanan kaikissa merkityksissä - laskea perustulon euromäärää olemassa olevista budjettivaroista. Valtiolta on turha kinuta rahaa edes tiedon tuotantoon - kuten esimerkiksi Antti Kalliomäki totesi: tutkimuksen budjettirahoitus ei kasva. Rahoitusta on haalittava muualta, ja se taas tarkoittaa nykyään yksityistä sektoria, investoijia.

[…]

Mieluummin kuin valtiokeskeistä rahoitusmallia, etsisin julkisen ja yksityisen eroa nakertavia malleja (verotuksessa esim. Tobinin vero, Stieglitzin vero, Keynesin vero, omaisuusverotus, ympäristöhaittojen verotus ja koko ympäristön käsitteen laajentaminen myös "yhteisöresursseihin"; valtiosta riippumaton rahastomalli saattaisi olla yksi tapa ajatella hallinnointia, kuten EU:n rahastot esim. liikkumisen edistämiseksi jne.). 

Ensi kerralla jatketaan yhden argumenttiin perustuvan poliittisen toiminnnan muodon eli metropolitaanisen lakon (toivottavasti positiivisella) kritiikillä. 

Tähänkin blogiin kommentoinut Tony Halme teki itsemurhan. Kaarina Hazard kirjoitti tästä meisselisedästä Iltalehteen kolumnin:

Muistokirjoitukset pullistelivat oksettavaa sankaruutta, kummaa paatosta, jossa mies sai väistyä tarinan tieltä. Ja aivan kuin yhtäkkiä me olisimme kaikki olleet häntä äänestämässä, eivät vain itähelsinkiläiset luusereiksi leimatut, joiden ääntä ei kuultu eikä kuulla. Sillä näidenhän merkkinä Halme huojuskeli siellä Arkadianmäellä niin, että Disneyn kuvakerrontaan tottuneet visailunkuluttajat hetken tunsivat että hei, toihan on ihan kuin mä itse olisin siellä!

(Ludvig Borga) 

Loppu onkin ollut oikeistolaisten kuhinaa netissä, Hesarin päivän kysymystä ja niin poispäin. Mitä tästä opimme?

Olin jo sivuuttamassa tekstin piristävänä nautintona, mutta toverit tulivat hätiin ja nostivat ruumiin pöydälle. Hazardin teksti on todiste "akateemisen kulttuurivasemmiston" lähiöporukaita halveksuvasta asenteesta, yksi sanoi. Liberaalia paskaa! Ehkä Hazard on niin varakas ettei hänellä ole mitään yhteisiä materiaalisia intressejä "itähelsinkiläisten luusereiden" kanssa? Minulla on, meillä on, olemme itsekin itähelsinkiläisiä luusereita. Ei sillä, että äänestäisimme perussuomalaisia.

Toisen toverin mukaan kolumni neutralisoi luokkaristiriidat siirtämälle ne tapakulttuurin ja arvojen alueelle. Teksti epäpolitisoi Tony Halmeen hahmon sulkemalla asian yksityishenkilöön. Hazardin suurin moka on yrittää torjua systeemin psykoottinen oire: "Ei mutta sehän oli unohdetun kansan ääni! Paskat se mikään ääni ollut… aivan kuin yhtäkkiä me olisimme kaikki olleet häntä äänestämässä, eivät vain itähelsinkiläiset luusereiksi leimatut, joiden ääntä ei kuultu eikä kuulla."

Kuitenkin Halme sai 16 390 ääntä vuoden 2003 eduskuntavaaleissa - enemmän kuin keskustan silloinen puheenjohtaja! Ei tuollaista voi kuitata pelkällä vittuilulla.

Tarvitaan analyysia siitä, miksi ihmiset (ja juuri tietyt ihmiset) äänestivät Halmeen eduskuntaan. Olisiko vasemmisto voinut tehdä asialle jotain? Voisiko vasemmisto tulevaisuudessa tehdä asialle jotain, myös vaalien ulkopuolella? Olisiko halmelainen populismi kaapattavissa vasemmiston käyttöön? Olisiko se jätettävä "omaan arvoonsa"? Olisiko luotava omia "älykkäämpiä" poliittisia hahmoja?

Pitäisikö vaikka alottaa siitä, että kohtelisi itähelsinkiläisissä lähiöissä asuvia ihan ihmisinä eikä luusereina? Perussuomalaiset nimittäin tekevät juuri niin, ja siitä heidän menestyksensäkin johtuu.

Jos Hazard olisi pysynyt media-analyysin tasolla - miksi Halmea ei leimattu nistiksi, vaikka mies oli huumeriippuvainen, jne. - niin teksti olisi toiminut paremmin. Nyt henkilökohtainen kauna jyrää kaiken muun. Pitäisikin vältellä Hazardin kaltaisia purkauksia, jotka ovat täysin symmetrisiä suhteessa Halmeen omaan populismiin. Molemmat ovat totaalisia, mutta Halme oli sentään joskus hauska. Hazardin kolumni on taas täysin huumorintajuton ja siksi vaarallinen. 

Tunnetasolla olen usein samaa mieltä Hazardin kanssa: kyllähän täällä Itä-Helsingissä haisee ja on paljon rumia ihmisiä jotka kusevat ympäriinsä, eikä siinä mitään, kyllä siitä täytyy voida puhua. Myös joidenkin "aktivistien" nykyinen lähiöromanttinen suunta vituttaa.

Materiaalisella tasolla en kuitenkaan kirjoittaisi tuollaista, koska se on typerää ja koska se käynnistää huonoja prosesseja. Ei, parempi olisi yrittää analysoida, vaikka kirjoittaisi Ilta-Lehteen. 

Onko muilla tovereilla analyysia tapauksesta?  

Demokraattisten yhteiskuntien vakaus 1900-luvun jälkipuolella johtui suurelta osin maiden vauraudesta ja kyvystä tarjota ylellisyyttä. Se ei siis johtunut vain ideologiasta, aivopesusta, väkivallasta tai puhtaasta kusetuksesta.

Miksi kirjoittaa tästä? Koska joillakin ihmisillä, esimerkiksi aktivisteilla tai anarkisteilla, on yhä tapana ajatella, että kaikki olisi loistavasti, jos eliitti ei vain kusisi meitä silmään.

Otan satunnaiseksi esimerkiksi Olli Tammilehdon, joka on vanha ekoanarkisti. Arvostan suuresti Tammilehdon muinaista klassikkoa Maailman tilan kootut selitykset. Ymmärrän myös yksinkertaistukset, populismit ja argumentaation tyhmentämisen esimerkiksi mielenosoituskutsuissa, lehdistötiedotteissa ja blogien hehkutuskirjoituksissa. Tammilehto on kuitenkin tutkija tai ajattelija, jonka pitäisi joskus myös analysoida yhteiskuntaa. Tammilehdon nykyinen analyysi on tällaista:

Mielipidetutkimuksissa suomalaiset ajattelevat punavihreästi. Politiikka vetää kuitenkin oikealle. Vika ei ole äänestäjissä, vaan korruptiossa: vaalirahaskandaali paljastaa, miksi elinkeinoelämän ääni kuuluu niin vahvasti politiikassa.

Fifi: Miksi vihreällä kansalla on ympäristöä tuhoavat johtajat?

Äänestäjät ovat siis viattomia. He ovat niin viattomia, että he eivät esimerkiksi voisi haluta oikeistolaista politiikkaa. Eihän kukaan voisi haluta sitä? Siis oikeasti, todella.

Ovatko ihmiset luonnostaan jotenkin vasemmistolaisia? Onko oikeistolainen politiikka on aina vain törkeää kusetusta?

Jatkoa seuraa:

Suurimmalla osalla suomalaisista on ollut 80-luvulta lähtien käsityksiä, joita valtajulkisuudessa pidettäisiin radikaalivihreinä. Esimerkiksi valtaosa on kannattanut väitettä "Pyrkimällä jatkuvaan taloudelliseen kasvuun ihminen tuhoaa vähitellen luonnon ja lopulta myös itsensä." Viime vuonna tämän väitteen kanssa samaa mieltä oli 76 prosenttia vastaajista. Kuitenkin suuri enemmistö poliitikoista ja politiikasta on vielä vähemmän vihreätä kuin vasemmistolaista.

Rahkonen pyrkii selittämään tätä paradoksia sillä, että mielipidetiedustelut eivät kerrokaan totuutta ihmisten arvoista. Tämä on kummallinen väite ihmiseltä, jonka johtama laitos tekee mielipidetiedusteluja. Rahkonen ei voi olla tosissaan, sillä jos hänen selitystään uskottaisiin, hänen firmansa tekisi vararikon.

Tammilehto paljastuu aidosti sokraattiseksi ajattelijaksi: jos ihminen tietää, että on väärin tukea kapitalistien etuja, niin ihminen ei voi tehdä niin. Ihminen toimii oikein, mutta eliitti sen kun kusettaa. Perhanan eliitti ja rötösherrat!

Nyt meille taittuu auki suuri salaisuus: politiikassa on kyse myös haluista, eikä vain tiedosta tai "arvoista". Katsokaa mitä ihmiset tekevät, niin teille selviää heidän halunsa. Katsokaa miten tilanteeseen on päädytty, niin teille selviää miten haluja on tuotettu ja kanavoitu. Ja niin edelleen.

Tammilehto päättää tekstinsä ivalliseen vallan sanoman mukailuun: "Kaikkihan on äänestäjien syytä: mitäs meidät valitsitte!"

Mitä jos otettaisiin tämä sanoma vähän vakavammin?

Mitä jos äänestäjienkin haluilla on ihan oikeasti jotain vaikutusta?

Hevonvitut tämä on mikään vihreä kansa. Tässä maassa asuu ihmisiä, jotka haluavat isompia taulutelkkareita ja mureita härkäpihvejä. Jos eliitti lopettaisi kusetuksensa, niin lopettaisivatko nämä ihmiset haluamisen siinä paikassa?

Toisin kuin konservatiiviset ekoanarkistit joskus väittävät, ihminen ei ole olemukseltaan hyvä tyyppi, joka suuntautuisi automaattisesti ekoanarkistiseen yhteiskuntaan, kunhan vain porvarit lopettaisivat kusettamasta.

Ei sillä, että ihminen olisi huonokaan tyyppi, joka välttämättä haluaisi telkkareita ja pihvejä. En usko, että Ihmistä ylipäänsä on olemassa. Lainatakseni erästä fraasia: "Juttu on vähän monimutkaisempi."

Voi kun valtion ja kapitalismin voisikin ratkaista vain lopettamalla eliitin kusetuksen.

Ihmiset ovat rakentuneet haluaviksi ja halutuiksi olennoiksi. Politiikassa halut taistelevat haluista ja kanavoivat haluja. Sillä (tai niillä) on politiikassa iso ja läski funktio. On tietoisuus ja tiedostamaton, ja molemmilla on haluja.

Halut ohjaavat tarkkaavaisuutta, tarkkaavaisuus vaikuttaa haluihin, ja kaiken ympärille liikkuvat affektit. Tätä on toisteltu ensin 1930-luvulta lähtien. 1970-luvulla tästä puhuttiin taas paljon. Mutta ilmeisesti sanomaa ei ole vielä tarpeeksi pyöritetty.

Haluissa ei ole mitään kapinallista, irrationalistista tai postmodernia. Halujen huomioiminen on täyttä reaalipolitiikkaa. Se on idealisti joka ei haluja huomioi.

Joka kanavoi haluja, hallitsee. Ei varmasti tarvitse enää kertoa, kuinka natsit rakensivat suuria halukanavia, jotka veivät Hitleriin, tai kuinka kokoomus on vuodesta 2006 alkaen vanginnut keskiluokan haluja tai perussuomalaiset köyhien haluja.

Kapitalistiset demokratiat yksinkertaisesti osasivat 1900-luvun jälkipuolella sekä vastata monien ihmisten haluihin (tuottamalla vaurautta ja jännitystä) että muunnella, vangita ja loisia niitä taitavasti. Se on yksi syy siihen, että elämme edelleen kapitalismissa emmekä antiautoritaarisessa ekoutopiassa.

Tiedän, että on poliittisesti huono idea kirjoittaa tällaista kritiikkiä. Enhän oikeastaan vastusta mitään, mitä Tammilehto ehdottaa, enkä halua olla mikään postmodernisti ja väittää että kaikki olisi ihan samaa halumössöä ja millään ei olisi väliä.

Kyse ei myöskään ole tiedon hylkäämisestä. Suurin osa oikeiston puheista on täyttä paskaa, ja vasemmiston tulee kyetä osoittamaan tämä faktojen, ei tunteiden tai halujen tasolla.

Tunteiden ja halujen poisjättäminen poliittisesta analyysista ja toiminnasta johtaa kuitenkin oudon porvarilliseen asenteeseen, vaikka olisi kuinka ekoanarkisti. Porvarihan korostaa järkeä ja kommunikaatiota: ”Jos vain huijaus lopetettaisiin, niin ihmiset tekisivät järkevät johtopäätökset ja toimisivat yhdessä oikein.”

Tämä kritiikki ei siis ole yritys oikeuttaa oikeistolaista politiikkaa, sanoa, että asiat olisivat erityisen hyvin tai ettei niille pitäisi tehdä mitään. Tämä on vain yritys ymmärtää ja arvostaa yhteiskunnan ja sen ihmisten monimutkaisuutta.

Monimutkaisuutta ei nimittäin hallita pelkällä kusetuksella.

Otsikko on palindromi, jolla ei ole muuta virkaa kuin saada tälle kirjoitukselle lukijoita.

Joillakin meistä on ollut loma. Loma-aika on tunnetusti erilaista aikaa kuin maailmanaika tai työaika. Loman jälkeen on hyvä tasata ajat eli päästä ajan tasalle. Tässä kirjoituksessa aikaa tasataan muutaman ajankohtaisen aiheen avulla.

Viime vuonna maailmantalous supistui ensimmäistä kertaa 60 vuoteen. Suomen bkt laski melkein kahdeksan prosenttia eli enemmän kuin 1990-luvun laman aikana. Samaan aikaan Kiinan talous kasvoi yli kahdeksan prosenttia.

Jos luvut eivät kerro tarpeeksi maailmantalouden kriisistä, niin paisuva työttömyys, lisääntyvät häädöt ja alekampanjat kertovat. Silti käsityksemme kriisistä tuntuu epäselvältä tai yliyksinkertaiselta (eivätkä kaikki varmaankaan jaksa lukea Megafonin kolmosnumeron kriisiartikkeleita, joissa kriisi käsitteellistetään melko hyvin).

Richard Wolffin luento ratkaisee tilanteen selittämällä amerikkalaisen selkeästi, kuinka vakava kriisi on kyseessä. Jos ei jaksa kuunnella koko esitystä, jo ensimmäinen puolituntinen leventää perspektiiviä. Wolffin mukaan kriisi ei ole finanssikriisi eikä edes talouskriisi, vaan kapitalismin kriisi, joka ulottuu kirjaimellisesti kaikkialle. Vastaava kriisi koettiin viimeksi 1929-1939. Se loppui toiseen maailmansotaan. Olisi aika tarttua nykyiseen kriisiin, jotta vastaava ei toistu.

Usein mainio, joskus pelottava ja välillä outo Strategian tehdas on jälleen hämmästynyt hedelmien lukemisesta. Strategisti kirjoittaa:

Minusta olisi hyvä muistaa, että poliittiset – tai diskursiiviset – käänteet on aina tuotu välittävän organisaation kautta massaliikkeiden piiriin. Mielestäni nämä käänteet ovat aina olleet etujoukkopositioita, jotka ovat muuttaneet liikkeiden yleisiä käsityksiä, ja luoneet jotakin uutta […].

Väitän, että nämä vaiheet, nämä käänteet, ovat olleet poliittisen säädyn tietoisia tuotoksia. Ne eivät ole objektiivisten olosuhteiden tuotoksia. Ne eivät ole spontaanisuuden ylistyslaulua. Ne ovat subjektiivisuuden tuotantoa. Subjektiivisuutta, jota tuottaa poliittinen funktio. 

(Ei, ei se mennyt niin) 

Kyllä, kyllä, jos tämä käsitetään reaalipoliittiseksi analyysiksi (mitä on ollut vs. mitä voisi olla), jonka tarkoitus on ravistella vasemmistolaisia havahtumaan ideaaleistaan ja näkemään todellisuus. Esimerkiksi Vapaa Helsinki ja Opiskelijatoiminta tuottivat "mobilisaationsa" hieman tällä tavalla, eli asioista kiinnostuneet kokoontuivat pohtimaan mobilisaatiota tai vaikka "subjektiivisuuden tuotantoa", mistä asiat sitten etenivät. En tosin ymmärrä, miksi liikkeiden kulloisiakin aktiiveja ja teoreetikkoja pitäisi kutsua etujoukoksi tai poliittiseksi säädyksi. Vai monennellako metatasolla nyt puhutaan: "liike" (mikä lasketaan sellaiseksi ja miten sellainen rakentuu), liikkeen oletettu vaikuttaja (esimerkiksi verkkolehti), verkkolehden oletetut vaikuttajat…

Mutta eikö "poliittisesta säädystä" puhuminen ole Suomen tilanteessa reaalipoliittisesti typerää? En usko teesiin. Mutta vaikka se pitäisi paikkaansa, niin sellainen poliittisen säädyn edustaja, joka puhuu väelle avoimesti poliittisesta säädystä, saa jäädä paasaamaan yksinään, kun väki kävelee muualle. Tai sitten säätyläinen revitään alas ja tallotaan lokaan väen toimesta. Eikö tällainen väen raivo ole aika hieno juttu?

Ehkä tarkoitus on taas kerran provosoida korostamalla hierarkioita, vähän niin kuin yksi jos toinenkin yritti vuonna 2009 tehdä heiluttelemalla kaikenlaista 1970-lukuroinaa. Mutta 2010 voisi olla jotain muutakin kuin sisäisen provosoinnin vuosi? Mieleen tulee se kerta, kun kirjoitin että Jussi Vähämäen ja Strategian tehtaan kaltaiset tahot tuntuvat nauttivan liikkeiden oletettujen rivien hajottamisesta, joskin eri tavoin. Niin, kukapa ei nauttisi?

Joskus vasemmistossa olemme oman ideologiamme vankeja, emmekä ymmärrä, että usein prosessit tapahtuvat poliittisen säädyn toimesta, eikä massojen kollektiivisen yhteisen ja demokraattisen päätöksenteon kautta. Mitä tämä poliittinen sääty sitten oikein on, on myös asia, jota pitäisi syventää. Se on vaarallinen aihe. Se voi viedä kohti taantumuksellisen tradition maisemia. 

Ei, ei. On erittäin tärkeä vastustaa puhtaan spontaanisuuden myyttiä ja korostaa organisointityötä. Samalla on tärkeä tajuta, ettei kyseessä ole hierarkkinen amatöörimäiset massat vs. ammattimainen etujoukko -asetelma (mitä tehdas ei ehkä tarkoita - tai sitten tehdas tarkoittaa täsmälleen sitä). Vaatimattoman kokemukseni mukaan mitä enemmän mahdolliset teoreetikko-poliitikot etääntyvät lattiatasolta, sitä enemmän toimijat saavat kestää ja kärsiä ja sitä tehottomammaksi toiminta uhkaa sotkeutua. Ei siis tarvitse konjuroida anarkismin moraalisia periaatteita epäilläkseen yllä esitettyä asetelmaa. Tämä on kuitenkin niin abstraktia, etten osaa nyt sanoa enempää. Sitä paitsi varoitus taantumuksellisuudesta on aivan paikallaan.

Vähän viihdettä. Alepalla saattaa olla ongelmia. Katsotaan esimerkiksi tätä Mellunmäestä otettua kuvaa:

tai tätä kuvaa Helsingin Rautatieasemalta:

Ongelmilla ei kuitenkaan ole väliä, sillä Mannerheimintien Alepa on ensimmäinen (huoltoasemista itsenäinen) ruokakauppa, joka on auki vuorokauden ympäri. Sieltä saa hedelmiä ja nuudeleita aina!

Lopuksi: nouseekohan syksyllä perustettu verkkolehti Revalvaatio vielä yllättävään arvoon? Lukijoita ja juttuja riittää. Suurin osa teksteistä on tasokkaita ja jopa lukukelpoisia, eli ymmärrettävästi kirjoitettuja. Myös vasemman reunan uutis- ja artikkelivirta kiinnostaa.

Jos lukee pieniä lähteitä, zinejä, blogeja, verkkolehtiä, artikkeleita, valokuvia, kannanottoja ja mielipidekirjoituksia, niin viime vuosikymmenien toiminnasta voisi syntyä seuraava kuva.

1990-luvulla Suomessa tehtiin hajanaista, anarkistista, verkostomaista ja medialla pelaavaa ulkoparlamentaarista politiikkaa, joka keskittyi ympäristöön. Puhuttiin suuryritysten vallasta, eläinten oikeuksista ja kasvissyönnistä, köyhyydestä, ympäristöstä, globalisaatiosta, Euroopan Unionista, valtiosta ja poliisista. Yleinen sävy oli "hippimäinen" ja "amatöörimäinen" pienillä punk-vivahteilla.

Tausta: 90-luvun lama, hyvinvointivaltion alasajo ja eliitin luokkavallan lujittaminen, uusliberalismin nousu, Vihreän liiton institutionalisoituminen, reaalisosialismin tuho ja vasemmiston rappio, zapatistit ja Seattle, ympäristökriisin paheneminen. 

TJEU: Muutoksen kevät, Kapinatyöläinen, Pomminheittäjä, anarkismi.net, Maailman tilan kootut selitykset, NoLogo, Liike-elämää, Maailma yhtiöiden vallassa, Väärin ajateltua.

"Se on jäänyt ysärille" tarkoittaa: 1) henkilö suhtautuu dogmaattisesti ja abstraktisti periaatteisiin, kuten kielto toimia puolueessa (kielto myös kuulua puolueeseen), kielto syödä maitotuotteita, vaatimus epäillä että jokaisessa tilanteessa syntyy (patriarkaalisia) hierarkioita; 2) henkilö on poliittisesti korrekti, eli hänelle ei saa mainita pornoa, lihansyöntiä, lentomatkailua ym. ainakaan ilman automaattisesti tuomitsevaa ja syyllistävää sävyä.

2000-luvulla koettiin "diskursiivinen käänne". Tee-se-itse-painotus väistyi hieman manifestien, tutkimuksen, käsitteellistämisen ja erityisesti karnevaalien, spektaakkeleiden ja performanssien tieltä. Tärkeimmät teemat olivat kontrollin lisääntyminen (kontrolliyhteiskunta) ja yhteiskunnan muutos työn näkökulmasta. Puhuttiin prekarisaatiosta, työstä ja toimeentulosta, vaihtoehtoisesta globalisaatiosta, kansallisvaltiosta, siirtolaisista, sosiaalikeskuksista, kaupunkitilasta ja yliopistosta. Toiminnan luonne säilyi korostetun löyhänä ja verkostomaisena, vaikka näkyvät sävyt olivat "akateemisia" ja "postmoderneja".

Tausta: it-kupla ja sen romahdus, kapitalismin vallankumous, uuden median ja talouden nousukausi, globalisaatiokritiikki, uusi kulttuurivasemmistolaisuus, antropologisuus ja kolmasmaailmalaisuus, yliopiston proletarisoituminen, Stop töhryille -kampanja ja nollatoleranssipolitiikka, postmoderni politiikan filosofia.

TJEU: EuroMayDay, megafoni.kulma.net, tottelemattomat, yo-mango, vihreät, Uuden työn sanakirja, Imperiumi, Postmoderni politiikan filosofia, tämä blogi, Deleuze, Guattari, Foucault.

"Se on jäänyt 2000-luvulle" tarkoittaa: 1) henkilö puhuu edelleen "diskurssien paradigmoista"; 2) henkilö on entinen hippi, joka vittuilee nykyisille hipeille, koska se on poliittisesti epäkorrektia; 3) henkilön mielestä tärkein vastarinta tapahtuu kaikkialla (eli ei-missään), koska kaikki on kulttuuria ja taloutta ja tuottavaa, ja siksi henkilö ei katso tarpeelliseksi kohdata valtaa suoraan.

2010-luvun alussa uusasiallisuus nousee vallitsevaksi sävyksi. Vasemmistoliittoon virtaa ihmisiä ja energiaa. Jatketaan teorian tuottamista, korostetaan strategioita ja yritetään organisoitua. Tärkeimmät kamppailut liittyvät yhä toimeentuloon ja kontrolliin.

Vaikka puhutaan linjojen ylittämisestä ja rintaman keräämisestä, kenttä jakautuu jyrkemmin kolmeen osaan. Ensin ovat akateemisesti koulutettu eliitti, palvelualojen prekaarit, massaälymystö sekä muita duunareita. Tämä ryhmittymä jatkaa vanhaa kahden tason strategiaa, mutta hieman eri tavalla ja painotuksella: alataso on autonominen (esimerkiksi Opiskelijatoiminta ja sosiaalikeskusliikkeet) ja ylätason muodostavat muiden muassa Vasemmistoliitto, ylioppilaskuntien edustajistot ja, ehkä jonain päivänä, jotkin ammattiliitot. Toiseksi ovat "yhteiskuntakelpoisemmat" ja kokoomusyhteensopivammat toimijat, maltilliset kansalaisjärjestöt ja ympäristöaktivistit. Kolmantena ovat "syrjäytyneet", uudet ja vanhat barbaarit, anarkistit ja primitivistit.

Muuten yhteiskunnassa rekisteröityjen kansalaisjärjestöjen virallinen rooli saattaa kasvaa, mutta käytännössä ne jatkavat hidasta jähmettymistä eivätkä pysty tekemään merkittäviä aloitteita. Liikkeiden parissa toitotetaan ammattimaisuutta ja kurinalaisuutta, mutta toiminta on silti samanlaista sekoilua kuin ennenkin, koska se mikä voitetaan ammattimaisuudessa hävitään heti autoritaarisuudessa - kurilla saa mukaan vain inttifanaatikkoja, ja radikaalivasemmistosta niitä löytyy vähän.

Tausta: maailmanlaajuinen talouskriisi, äärioikeiston näkyvyyden lisääntyminen, reaalitalouden ja luokkataistelun paluu, tarpeiden korostus, kyllästyminen 2000-lukuun.

TJEU: Megafoni #1-5, Revalvaatio, Vasemmistonuorten kannanotot, Tampereen yhteiskunnallinen opisto, Takku, Hyökyaalto, Tresquat, tamperelaisten sosiologian opiskelijoiden tulevat gradut.

Tulevaisuudessa ei luultavasti tulla sanomaan "se on jäänyt 2010-luvulle", vaan "se on jäänyt 1970-luvulle". Tarkoittaa: 1) henkilö suhtautuu dogmaattisesti Marxiin ja marxilaisuuteen eikä suostu hyväksymään "postmodernia" tai "jälkistrukturalistista" humbuugia; 2) henkilö katsoo ajavansa luokkakantaista politiikkaa flirttailemalla kuviteltujen "rivojen kansansubjektien" kanssa, kuuntelemalla vanhoja Suomi-hittejä ja fantasioimalla vaaliliitosta perussuomalaisten kanssa; 3) …mutta henkilö on edelleen niin postmodernin ironinen että pitää tätä kaikkea vain läppänä (jolla ei tietenkään ole mitään tekemistä juuri 2000-luvulle hylättyjen postmodernien identiteettien ja affektien kanssa).

Mikä on toimintaohje? Mihin ryhmään rynnätä? Kenen rss-syötteitä tilata?

Onko edellisen vuosikymmenen karnevalismi kiellettävä ja ohitettava karulla kommunismilla? Onko jatkettava 1990-luvun perinnön tuhoamista hippejä ja anarkisteja lyömällä? Täytyykö liittoutua, taktikoida ja tehdä kompromisseja? 

Jotkut tanssivat Leninin tahtiin, toiset tavoittelevat molotovimonopolia. Kolmannet ryhtyvät kepulaisiksi:

On helppoa tehdä abstrakti täyskäännös kieltämällä ajattelun objekti ja vaatimalla vastakohtaa. Onko kurin ja järjestyksen vaatiminen tosiaan ratkaisu globaalin vasemmiston heikkoon asemaan? Jos tarvitaan organisoitumista, liittoutumista, taktikointia ja vallan suoraa haastamista, niin tämä ei tarkoita että pitäisi mennä ääripäihin esikuvissa (Lenin, Paavali) tai edes retoriikassa (marxismi-leninismin harmaa sanasto). Ehkä dialektiikasta puuttuu monimutkaisuus, siis sommitelmat ja "keskustat" tai miljööt. Kuten verkkolehti Megafonin kolmannen numeron pääkirjoitus julisti: keskustalaisuus on oikea tie! 

(Revalvaatio: Ahdistunut liberalismimme) 

Vihreät nuoret ja opiskelijat ilmoittivat Kööpenhaminan aikaan ryhtyvänsä nälkälakkoon "ilmastonmuutosta vastaan". Ei nyt puututa siihen, koska, metsästäjien kieltä käyttääkseni, maahan köytetyillä jäniksilläkin on oikeus jäädä ampumatta. Puututaan ViNOn uusimpaan tiedotteeseen. Sisältö on oikein mainio, mitä nyt olisi mukavaa, jos vihreät korostaisivat enemmän sosiaalisia kysymyksiä ja puhuisivat joskus toisessa yhteydessä vaikka työtaisteluista. Tiedotteen otsikko tässä kiinnostaa:

Talouspolitiikalla onnellisuutta luonnon itseisarvoa kunnioittaen

Voisiko joku kertoa minulle mikä on "luonnon itseisarvo" ja mistä tämä arvo on mennyt luontoon?

En nyt halua piikitellä vihreitä nuoria, kunhan käytän otsikkoa hyväkseni. Epäilen nimittäin, että varsin monella meistä on jonkinlainen hämärä käsitys luonnon ja eläinten itseisarvosta, biodiversiteetin pyhästä hyvyydestä ja syväekologian ylemmyydestä. Mutta mitä nämä tarkoittavat? Ja kuka sen arvon sinne luontoon asettaa?

En nyt halua yrittää mitenkään provosoida tai väittää, ettei "luonnosta" pitäisi välittää. Olen kasvissyöjä, kannatan eläinten oikeuksia, luen välillä OE:n foorumia, olen joskus äänestänyt vihreitä jne. Mutta en silti ymmärrä, mitä tarkoittaa, että luonnolla on itseisarvo. Ehkä sillä yritetään sanoa, että luontoa ei saa alistaa muille arvoille, esimerkiksi tehokkuudelle, nautinnolle, onnelle tai kauneudelle. Mutta mitä tämä sitten tarkoittaa?

Ei varmaankaan kovin paljon. Arvopuheella onkin tapana olla tarkoittamatta kovin paljon. Arvoista puhumisen ongelma on keskustelun tason abstraktius. Esimerkiksi jokainen puolue kokoomuksesta vasemmistoon ja vihreistä perussuomalaisiin kannattaa oikeudenmukaisuutta, reiluutta, hyvinvointia jne. arvoja, ja erot ovat tällä tasolla pieniä.

Oikeat erot politiikassa - myös puolueiden ulkopuolella - liittyvät puolen valitsemiseen ja tapaan suhtautua yhteiskunnallisiin konflikteihin. Politiikka koostuu konflikteista, ja siinä ei paljon itseisarvoilla ole sijaa, vaan haluilla, nautinnolla ja vallalla - ja tietenkin solidaarisuudella ja yhteisen luomisella .

Luontokin on mahdollista politisoida. 

Jos on hegeliläinen, voi sanoa, että ihminen on luonnon haava. Ihminen on siis luonnossa oleva reikä tai puute, jonka ihminen on itse aiheuttanut ja jota ihminen yrittää itse parantaa. No, siinähän yrittää!

Jos ei ole hegeliläinen, voi olla naturalisti. Naturalisti ei myönnä olevaksi muuta kuin luonnon ja sen voimat. Luonnollisesti myös ihminen on osa luontoa, samoin ihmisen luomat arvot. Niinpä on turha yrittää irrottaa luontoa ihmisestä ja ihmistä luonnosta, ja yhtä turha on mystifioida luontoa arvopuheella. Joudumme tulemaan yhdessä toimeen, samaa luontoa kun olemme, ja siinä tarvitaan politiikkaa.

Tiedän, että tämä postaus on tällaisena varsin epätäydellinen, koska tällaiset kirjoitukset ovat omiaan synnyttämään lisää entistä mystisempää arvopuhetta.

Sitä odotellessa: hyvää joulua, kanssahedelmät. Tänään syödään elävän ravinnon joulumureketta.

Ylempi kuva: Modkraft

Talvipäivänseisaus eli vuoden pimein päivä on nyt takana. Samoin on Kööpenhaminan kansainvälinen ilmastokokous. Ei tarvinne osoittaa näiden kahden yhteyttä.

Kuten yleisesti arvattiin, Kööpenhaminan ilmastokokous epäonnistui. Kansalaisjärjestöt ovat pettyneitä, ympäristöaktivistit raivostuneita, ja antikapitalisteista ei tarvitse sanoa mitään.

Kokouksesta ovat yleisemmällä tasolla kirjoittaneet hyvin mm. Megablogi, Strategian tehdas ja JYVIVA.

Kööpenhaminan epäonnistuminen oli kaksinkertainen: tehokkaan sopimuksen lisäksi myös yhteiskunnalliset liikkeet pitkälti epäonnistuivat. Uutta Seattlea ei syntynyt, vaikka mielenosoittajia oli liikkeellä saman verran eli noin sata tuhatta. Tällä kertaa liikkeiden sisäisiä jakolinjoa ei kuitenkaan ylitetty, taktiikat olivat vanhoja ja tavoitteet epämääräisiä. Liikkeet myös epäonnistuivat poliisin yllättämisessä.

Muut ovat kirjoittaneet paljon Köpiksen katutason tapahtumista. Modkraftissa on kattavat aikataulut, kuvat, videot ja raportit protesteista, Takussa on kertomuksia suomeksi, ja Fifissä on tekstiä ja upeita kuvia. Keskityn tässä vetämään lyhyesti yhteen muutamia kokemuksia paikan päältä. Tarkempaa analyysia kirjoitetaan lehtiin, lukekaa Revalvaatiota ja Minervan Pöllöä.

Hoopenhamina.  Suomesta lähti Tanskaan 5-6 bussia mielenosoittajia. Miksi? Sitä olisi voinut miettiä etukäteen. Halu pelata ilmastobingoa bussissa ei riitä, eikä 300 ihmisellä ole väliä tuhansien ihmisten demoissa, ellei sitten mukana ole jotain todella uutta tai todella rajua. Kokemusten hakeminen? Verkostoituminen? Nautinto ja mielenkiinto?

Varmasti kaikki nämä. Motiivina ei kuitenkaan selvästi ollut Suomeen vaikuttaminen tai suomalaisten mobilisoiminen Kööpenhaminan kautta. Muuten tiedotus olisi hoidettu paremmin, tai sitä olisi ylipäänsä hoidettu. Suomeen jääneiltä tovereilta tuli osuvaa kritiikkiä kommunikaatioon puutteesta: ainoastaan kansalaisjärjestöjen maltilliset bloggaajat kirjoittivat suomeksi livepäivitystä tapahtumien kulusta. Takkuun tuli noin yksi kokijaraportti, muuten meininki oli mykkää ja siitä tuli helposti sekava ja innoton olo. Tässä menetettiin tilaisuus saada ihmiset liikkeelle.

Katutason kokemuksena näin valtava mielenosoitussuma ulkomailla on hauska mutta raskas. Nukuimme joka yö koulun lattialla tai lämmittämättömässä teollisuushallissa, suihkuja ei ollut, ja esimerkiksi lauantaina kävelimme 25 kilometria. Olosuhteet (ja tietenkin nettiyhteyden puuttuminen) selittävät, miksi yksilöt eivät kirjoita. Siksi olisi pitänyt olla joku tuettu ja sitoutunut Tahohenkilö, joka olisi pitänyt huolta suomenkielisestä tiedotuksesta.

Kaikesta voi ajatella kirjoittavansa jälkikäteen, kuten tässäkin tehdään, mutta silloin  jäävät kirjoittamatta pienet asiat, nopeat kokemukset, tunnelmat, sitaatit ja ideat, jotka kuitenkin unohtuvat pian.

Mielenosoitusten, aktioiden ja poliisin väkivallan lisäksi yksi helppo näkökulma livepäivitykseen olisi ollut kaupungissa vellovan viherpesukoneen havainnointi. "Hopenhagen…" Missään länsimaissa ei ole nähty niin tehokasta ja konkreettista rekuperaatiokoneistoa kuin Kööpenhaminassa joulukuussa.

Santahamina. Köpis oli poliisin juhlaa. Ennen kokousta matkalaisia koulutettiin ymmärtämään Suomen ja Tanskan mellakkapoliisien eroja. Suomessa on käytössä raskaat old school -taktiikat, eli poliisi tykkää tukkia katuja pitkäaikaisesti ja saattaa esimerkiksi ympäröidä koko mielenosoituksen liikkuvalla poliisimuurilla. Menetelmä on hidas, kömpelö ja kallis. Tanskassa poliisit hallinnoivat skeneä joustavammin. He tapaavat liikkua enemmän, nopeammin ja aggressiivisemmin. Poliisilla on tapana ajaa panssariautoillaan suoraan väkijoukkoja päin, ottaa ihmisiä pikaisesti kiinni ja häipyä odottelemaan seuraavaa iskua (tällä tähdätään mielivaltaan ja paniikin synnyttämiseen). Toinen taktiikka on jyrätä mielenosoittajia päin vahvalla panssariauto-poliisi-kyynelkaasukranaattirintamalla.

Tänä vuonna on osoittautunut, että maiden taktiikat ovat sekoittumassa. Suomessa poliisi pysyi kaukana Asunnottomien yön mielenosoituksesta ennen kuin talon ovea mentiin murtamaan, ja ajoi sitten nopeasti keskelle väkijoukkoa tanskalaiseen tyyliin. Tanskassa poliisilla taas oli Kööpenhaminan kokouksen aikaan useimpina päivinä sellaiset resurssit, että he saattoivat suruttomasti tukahduttaa minkä tahansa aktion raa’alla ylivoimalla.

Heti kun astuimme Tanskassa ulos bussista, poliisi pysäytti ryhmämme ja alkoi kysellä passeja ja tiedustella aikomuksiamme. Sama toistui lähtöpäivänä. Ylipäänsä laajempia kokoontumisia pidettiin epäilyttävinä, ja suurimpina mielenosoituspäivinä kaupunkia täplittivät poliisin risteyksiin asettamat checkpointit, joissa ihmisiä pysäytettiin ja tutkittiin mielivaltaisesti. Toimittajien silmiin suihkutettiin pippurikaasua, kuvaajia otettiin kiinni, ja ainakin 16. päivän mielenosoituksessa nähtiin toimittajiksi naamioituneita poliiseja. Edellisenä iltana pidätettiin tapahtumaa järjestämässä ollut ympäristöaktivisti Tadzio Müller, joka sai syytteen "mellakan suunnittelusta". Aamulla poliisi otti ennaltaehkäisevästi säilöön lisää organisoijia.

Tanska oli siis ottanut käyttöön ennaltaehkäisevät pidätykset. Samalla oli kovennettu välittömiä rangaistuksia. Uuden käytännön mukaan kuka tahansa voidaan pidättää koska tahansa, jos viranomaisilla on epäilys siitä, että henkilö saattaa tulevaisuudessa syyllistyä lainvastaiseen toimintaan. Ulkomaalaisia voidaan pitää putkassa 72 tuntia ilman mitään syytä, ja poliisin toiminnan häiritsemisestä seuraa automaattisesti 40 päivää vankeutta.

Sunnuntain Hit the production -mielenosoitus käy toisena esimerkkinä ennaltaehkäisystä. Poliisi saartoi kulkueen tunnin sisällä lähdöstä, otti kiinni yli 230 ihmistä, repi järjestäjät lavalta tukasta alas sekä takavarikoi soundiauton. Kukaan koko demosta ei hajottamishetkellä eikä sitä ennen ollut syyllistynyt minkäänlaisiin laittomuuksiin.

"This is what democracy looks like", huudeltiin mellakkapoliisin saartorenkaan ulkopuolelta, kun asfaltilla istuvia ja makaavia ihmisiä laitettiin nippusiteisiin ja pakattiin pidätysbusseihin.

Ensimmäisen viikonlopun jälkeen poliisi kovensi otteitaan ja hajotti mielenosoituksia pampuilla, koirilla, kyynelkaasulla ja vesitykeillä.

(Minervan Pöllö) 

Höplähamina. Kööpenhaminassa vedettiin kaiken aikaa köyhiä maita höplästä. Mielenosoittajia juksattiin, ja kaikille muille syötettiin pajunköyttä. Kaikki näytti vähän hölmöltä…

Alla on muutama Köpiksen opetus. Helsingissä opittiiin heti ja organisoitiin nopea ja onnistunut mielenosoitus pohjoismaista poliisivaltiota vastaan. 

Toki Kööpenhamina myös inspiroi. Erityisesti sosiaalikeskusten saaristo ja liikkeiden infrastruktuuri vakuuttivat. Talonvaltausskenen ilmapiiri poikkeaa monilla tavoilla Suomesta, ja katutaiteen määrä oli jotain aivan muuta kuin mitä se Helsingissä on. Elämäämme kaupungissa helpotti myös suuresti majoituspaikkamme lähellä ollut kansankeittiö. Muutenkin perusasiat - ruoka, juoma, majoitus ja tiedotus - oli organisoitu erittäin hyvin.

Protesteista jää käteen ainakin kaksi opetusta. Lauantain massamielenosoituksessa oli jotain todella impotenttia, vaikka yli 100 000 ihmistä marssi keskustasta kokouspaikalle. Tapahtuma onnistui lähinnä toistamaan kesän 2008 Rostockin G8-protestien suurmielenosoituksen. Kööpenhaminan ensimmäinen opetus onkin, että lukumäärä ei merkitse mitään. Kekseliäisyys ja konteksti ratkaisevat. Helsingissä voi saada 1000 ihmisellä enemmän aikaan kuin satakertaisella määrällä Kööpenhaminassa.

Yleisemmällä tasolla koemme, että suuri ongelma on ilmastonmuutokseen liittyvän puheen banalisoituminen. Sille on jo käynyt samoin kuin puheelle globaalista köyhyydestä. Kun sitä jauhetaan laimennettuna joka puolella, se ei tunnu miltään eikä motivoi toimimaan. U2:n Bono ehkä jaksaa lässyttää, että hyväntekeväisyys muka on ratkaisu kaikkiin ihmiskunnan ongelmiin. Mutta kukapa ei kierrättäisi jätteitään ja lahjoittaisi rahaa Maanystäville? Kansalaisjärjestöjen Kööpenhaminassa järjestämä valtava Klima Forum ruumiillisti sen ongelman, että maailmassa kyllä riittää kriittistä puhetta ja tekstiä, mutta tällä ei välttämättä ole merkittävää vaikutusta. Viherpesun ja sovittelun sijaan tarvitaan antagonismia ja visioita toisenlaisesta yhteiskuntajärjestelmästä.

(Minervan Pöllö)

Viherpesu, ekologinen pääoma, New Green Deal, päästöjen anekauppa, vihreä kapitalismi…

Kööpenhaminan ilmastokokous on käynnissä ja kestää ensi viikon loppuun. Samaan aikaan aika itse uhkaa loppua ekologisesti (ympäristökriisi, merenpinnan nousu jne.), oikeudellisesti (tekijänoikeuksien haravoiminen suuryritysten kontrolliin), biologisesti (itse elämän geeniperimän yksityistäminen) ja sosiaalisesti (uudet yhteiskunnalliset hierarkiat, uudet apartheid-linjat). Mitä on tehtävä?

Suomesta lähtee tänään satojen hedelmien moneus Kööpenhaminaan osoittamaan mieltään, ja myös tämä hedelmä suuntaa kaupunkiin. Päivityksiä tullee ensi viikolla.

Kööpenhaminan liikeverkostoa on toiveikkaasti luonnehdittu samankaltaiseksi tihentymäksi kuin Seattlen mielenosoitukset olivat syksyllä 1999. Vertaus ontuu vähintään yhdessä mielessä: tällä kertaa radikaalien yhteiskunnallisten liikkeiden argumentaatio ei ole ollut kovin erityistä. "Erityinen" täytyy ymmärtää kahtalaisesti. Argumentaatio ei ole ollut erityistä erikoistuneessa tai eriytyneessä mielessä, vaan se on jäänyt melko yleiselle tasolle; Kööpenhamina on näyttäytynyt paikkana, jossa soveltaa tätä yleistasoa. Toiseksi argumentaatio ei ole ollut erityisen laadukasta - ei huonoa, mutta ei myöskään mullistavaa. Tai sitten en vain ole seurannut keskusteluja. 

Itsen alistus -blogiin suomennetussa haastattelussa Michael Hardt näkee liikkeiden lähestyvän Kööpenhaminaa kahta linjaa pitkin. Ensimmäinen linja on ympäristöaktivismi, toinen viiva on antikapitalistinen. Mielenosoituskutsujen kautta voi tarkastella kummankin linjan ongelmia. Antikapitalistien retoriikka putoaa helposti samaan vanhaan "johtajat tulee taas päättämään meidän puolesta asioita, joten me räjäytetään kaupunki" -kuvioon. Ympäristöaktivismin ylilyönnit puolestaan ovat usein alilyöntejä, kun ei osata päättää onko tarkoitus vain korjata kapitalismia vai muuttaa koko systeemi yhteiskunnallisia suhteita (eli kapitalismia) myöten.

Linjoja yhdistää commonsien tematiikka. Ympäristöaktivistit tosin korostavat commonsien rajallisuutta ja antikapitalistit commonsien rajattomuutta. Hardt esittää kaksi kysymystä: leikkaavatko nämä kaksi viivaa jossakin pisteessä ja avaako Kööpenhamina yhtä laajan syklin kuin Seattle aikoinaan?

Ennen maailmanlaajuisen talouskriisin lopullista puhkeamista, sen aikana ja sen jälkeen on käytetty poliisia tukahduttamaan mielenosoittajien kadulle tuomat totuudet Washingtonista Lontooseen. Nyt Tanska mobilisoi yli 6000 poliisia, vesitykkejä ja ties kuinka monta kilometria mellakka-aitoja tukahduttaaksen katujen viestit.

Miksi sitten lähteä Köpikseen? Koska on turha luulla, että joku Taho muuttaa asioita meidän puolestamme. On turha odottaa toisia kapinoimaan puolestamme, koska "me olemme ne, joita olemme odottaneet".

Lisäksi kaupungissa on luvattu ilmaista seksiä kokoukseen osallistuville. 

Suomeen jäävät voivat lukea lupaavan maaseutulehden Megafonin kolmatta numeroa ja Naomi Kleinin raportteja kokouspaikalta. Sekä tietysti arvuutella, millaisella "vihreällä diilillä" kapitalismi yritetään pelastaa tänä vuonna:

The UN Copenhagen climate talks are in disarray today after developing countries reacted furiously to leaked documents that show world leaders will next week be asked to sign an agreement that hands more power to rich countries and sidelines the UN’s role in all future climate change negotiations.

The document is also being interpreted by developing countries as setting unequal limits on per capita carbon emissions for developed and developing countries in 2050; meaning that people in rich countries would be permitted to emit nearly twice as much under the proposals. 

(The Guardian)