Laitetaan nää puukot sulle selkään pystyyn

04.03.2010, 02:12

 

 

Opintotukea ollaan uudistamassa.  Uudistus on hallituksen linjan mukainen, eli oikeistolainen:

1. Suoritusvaatimuksia kiristetään: jotta saa yhden tukikuukauden, täytyisi suorittaa viisi opintopistettä (nyt 4,8).

2. Opiskelijoita kannustetaan velkaantumaan opintolainalla.

3. Pelkän asumislisän nostaminen veisi tukikuukausia.

4. Opintotuesta tehtäisiin kaksiportainen: alempi korkeakoulututkinto täytyy suorittaa ennen kun saa kaksi viimeistä tukivuotta.

(lähteitä: OpetusministeriöJYVIVAOpiskelijatoiminta

 

 

"Ensin mä olin silleen, että ei perkele…" 

 

Valtiovarainministeriön kannanoton mukaan uudistus ei kuitenkaan ole tarpeeksi oikeistolainen:

 

On kyseenalaista, edesauttavatko johtoryhmän ehdotukset hallituksen perimmäisen tavoitteen, työurien pidentämisen, saavuttamista. Ainakaan ne eivät ole lähimainkaan riittäviä tässä suhteessa. Tarvittaisiin sellainen toimenpidevalikoima, joka varmuudella olennaisesti nopeuttaisi työelämään siirtymistä. Mitään tässä suhteessa tehokasta kokonaisuutta ei tulisi pois sulkea, vaikka se vähentäisi opintotukeen käytettäviä julkisia varoja. Nyt ei ole ensisijaista etuuksien lisääminen vaan vaikutukset perimmäiseen työuratavoitteeseen. 

Erityisen silmiinpistävä on ehdotus, jonka mukaan opintoraha tulisi saattaa indeksisidonnaiseksi. Tämän tapaisen ajattelun yleistyminen johtaa automaattiseen lisämenokierteeseen, jonka hallitseminen ratkaisevasti vaikeuttaa julkisen talouden tasapainon ylläpitämistä.

Tämä koskee myös johtoryhmän ehdotuksia ateriatuen korottamiseksi ja opintorahan huoltajakorotuksen nostamiseksi. 

(OPM:n työryhmän raportin liite

 

 

"…sitten mä olin silleen, että ei saatana." 

 

Emme ole kuitenkaan nähneet vielä mitään: lisää kontrollia! Opetusministeriön asettama työryhmä esittää tonnin lukuvuosimaksua kaikille opiskelijoille:

 

Opiskelijat valmistuisivat nopeammin, jos he maksaisivat esimerkiksi tuhannen euron suuruisen opintomaksun joka lukuvuosi. Näin ehdottaa opetusministeriön työryhmä, joka pohtii korkeakouluopintojen nopeuttamista. Samalla valtion takaaman opintolainan ylärajaa nostettaisiin lukukausimaksun verran.

Maksut tuottaisivat nykyisillä opiskelijamäärillä noin 250 miljoonaa euroa yliopistojen ja ammattikorkeakoulujen rahoitukseen. Sillä voitaisiin esimerkiksi palkata lisää opettajia.

Kaikille opiskelijoille yhtenäinen lukukausimaksu on vain yksi työryhmän vaihtoehtoisista ehdotuksista.

Maksujen lisäksi työryhmässä esillä on ollut maksuttoman opinto-oikeuden rajaaminen yhteen ylempään korkeakoulututkintoon eli 12 lukukauteen. Myös koulutusseteliä ja tulosidonnaista valtionlainojen mallia on mietitty.

Esitykset on määrä luovuttaa opetusministerille 18. maaliskuuta.

Viimeksi lukukausimaksut nousivat esiin, kun koulutuksen vientiä pohtinut työryhmä ehdotti, että kysymys korkeakoulujen maksullisuudesta pitäisi ottaa seuraavan hallitusohjelman valmisteluun. Sen tulkittiin tarkoittavan maksuja myös suomalaisopiskelijoille.

Sen jälkeen lähes kaikki puolueet ovat vakuuttaneet, ettei suomalaisille olla puuhaamassa maksuja.

Pääministeri Matti Vanhanen (kesk) sanoi viime viikolla eduskunnan kyselytunnilla, ettei siihen suuntaan ole otettu edes askelta.

(Ministeriön työryhmä: Kaikille opiskelijoille tonnin lukuvuosimaksu

 

 

 

Facebookissa leviää jo organisointiryhmä opiskelijarähinän järjestämiseksi 18.3, jolloin on myös yliopistojen lakkopäivä

Opiskelijatoiminta: Tonnin lukuvuosimaksu kaikille opiskelijoille?

Eranti: Meillä ei ole mitään hätää 

Oikeistohallitus uhkaa jo opiskelijoiden henkeä tällaisilla esityksillä. Tuhat euroa vuodessa? Opintotukiuudistus? Parin sadan euron mediamaksu? Kokoomuksen toiminta on puhdasta vittuilua: "Laitetaan nää puukot sulle selkään pystyyn ja katotaan miten sää rämmit ja rääit."

Eivätkö kaikki keinot ala olla sallittuja tällaisen kehityksen estämiseksi? 

 

 

 

 

 

 

Poliittisia kemikaaleja

03.03.2010, 01:17

Tämä hedelmä on vuoden pari erehtynyt harrastamaan pientä zurnalismia. Ajattelin julkaista tässä kuussa muutaman pätkän joita ei vielä näy netissä. 

 

   

 

Poliittiset kemikaalit  (2008)

 

Ihmiskunnan historia ei tunne aikaa ilman päihdyttäviä aineita. Historiasta löytyy kuitenkin yhteiskuntia, jotka kontrolloivat jäseniään luokittelemalla eräät kemikaalit huumeiksi ja toiset sallituiksi aineiksi. Kontrolli seurailee yleensä luokkajaon hierarkiaa ja säilyy, vaikka sen kohteena olevat aineet vaihtuisivat. Nykyistä päihdekeskustelua kannattaakin lähestyä luokkahistorian näkökulmasta.

Nykyisen, 1900-luvun alkupuolella syntyneen päihdepolitiikan eetos tiivistyy hyvin Valkoisen talon kuuluisassa tiedotteessa 1980-luvulla. Siinä Nancy ja Ronald Reagan kirjoittavat, että ”huumeet uhkaavat yhteiskuntaamme. Ne uhkaavat arvojamme ja tekevät tyhjäksi instituutioitamme. Ne tappavat lapsemme.”

Lausunto on mielenkiintoinen riippumatta siitä, missä määrin sen väitettä pitää totena. Tulee mieleen kysyä, ovatko huumeet tosiaan kaikkien väitettyjen ongelmien takana, vai voisiko esimerkiksi harjoitetulla sosiaalipolitiikalla olla vaikutusta yhteiskunnan tilaan. Toiseksi huume-sana tiedotteessa vaikuttaa symboloivan kemikaalien ohella jotakin muuta, jonka koetaan uhkaavan ”meidän” terveitä arvojamme, instituutioitamme ja lapsiamme. Millä sanalla ”huumeet” voisi korvata, ja mistä sodassa huumeita vastaan on kyse?

Tanskalaistutkija Ted Goldbergin vuonna 1999 esittämän arvion mukaan viisi prosenttia huumeita joskus kokeilleista tulee niistä riippuvaiseksi. Näiden suhteellisen harvojen huumeriippuvaisten eliniän ennuste on huono, mutta sekin riippuu olennaisesti siitä, kuinka yhteiskunta heitä kohtelee. Yhteiskunnan asenteesta puolestaan kertoo jo se, että muiden sairauksien kohdalla puhutaan yksinkertaisesti terveydestä ja sairauden hoitamisesta, mutta huumeaddiktio määritellään lähtökohtaisesti rikolliseksi  ilmiöksi.

Kriminalisoinnin vuoksi huumeiden käyttäjän kohdalla terveydenhuollon korvaa rikosoikeus, ja henkilön teot ulotetaan hänen identiteettiinsä. ”Narkkari”, ”huumehörhö” ja ”pilvenpolttaja” ovat termejä, jotka määrittävät kohteena olevan ihmisen koko persoonallisuutta. Kemikaalien kontrolloinnista tuskin tarvitsisi tehdä kohdettaan loppuiäksi leimaavaa poliisiasiaa, jos huumepolitiikassa olisi kyse vain käyttäjien terveydestä.

Myös taloudellisesta näkökulmasta nykyinen huumepolitiikka vaikuttaa vaikeatajuiselta. Huumeiden kontrolloimiseen käytetään valtavasti enemmän rahaa kuin huumeriippuvuuksien hoitoon. Silti kansainvälinen huumekontrolli pystyy poistamaan markkinoilta vain 5 - 10 % alkutuotannosta. Lisäksi nykyisten suosikkihuumeiden alkutuotannon vähentäminen esimerkiksi Lähi-idässä tai Etelä-Amerikassa ei ratkaise huumekysymystä, koska uusia synteettisiä huumeita kehitetään ja vanhoja kotikasvatetaan joka päivä, ja molemmille riittää kysyntää.

Epäilemättä ainakin miedompien huumeiden hidas ja hallittu laillistaminen olisi talouden kannalta järkevintä. Kansainvälisen huumekaupan liikevaihto on suurempi kuin öljykaupassa, ja aineiden laillistaminen leikkaisi ison osan laittomasta kaupasta sekä antaisi valtiolle mahdollisuuden saada verotuloja. Kapitalismin näkökulmasta nykyisessä huumepolitiikassa onkin mieltä ainoastaan, jos otetaan huomioon nollatoleranssilinjan mahdollistama luokkakontrolli.

 

Huumeet ja luokallinen järjestelmä

 

Poliittinen muisti on tunnetusti lyhyt, ja erityisen lyhyt se on huumeiden kohdalla. Huumeiden käytön historiallisuus ja luokkapohjaisuus on tehokkaasti onnistuttu unohtamaan. Päihteiden sosiaalihistoriaa tutkineen Tapio Onnelan perusesimerkki on 1930-luvun Suomi. Silloin maassa käytettiin seitsemän kiloa heroiinia vuodessa miljoonaa asukasta kohden – koko maailmassa vain Japani ylsi samalle kulutustasolle. Miksi heroiinin ennätyskulutus ei ollut moraalinen tai yhteiskunnallinen kysymys 1930-luvulla? Miksi se alettiin kokea ongelmalliseksi myöhemmin, kun käyttäjien määrä itse asiassa laski? Miksi huumeista tuli ongelma juuri 1960-luvulla, jolloin huumelainsäädäntöä kiristettiin ankarasti?

Vastauksia voi etsiä kemikaalien kulloisestakin luokka-asemasta. Päihteet ovat luokkasidonnaisia siinä missä muutkin kulutustavarat: erilaisiin sosioekonomisiin tasoihin ja alakulttuureihin liittyvät erilaiset päihteet. Päihteiden käyttö tarjoaa materiaalia yhteisöjä vahvistavien rituaalien luomiseen ja yhteisen identiteetin rakentamiseen. Tämä antaa muille ryhmille mahdollisuuden hajottaa ja hallita kyseisiä väestöryhmiä päihdepolitiikan kautta.

Esimerkiksi heroiinin käyttäminen kuului Suomessa sotien välisenä aikana varakkaamman väestön tapakulttuuriin, ja laajan heroiininkäytön ohella huumetutkimuksessa puhutaan ”yläluokan morfinismista”. 1900-luvun jälkipuoliskolla huumausaineet taas liitettiin erilaisiin uhkaaviksi koettuihin ala- ja vastakulttuureihin. Niinpä tarvittiin uusi huumelainsäädäntö kontrolloimaan näitä ryhmiä, mikä puolestaan loi nykyisen huumeongelman. Riippumatta siitä miten vaarallisia huumeiden väitetään olevan, niitä käytetään kaikilla yhteiskunnan tasoilla. Jotkut tosin kärsivät käytöstä enemmän kuin toiset. Huumaavien aineiden nauttimiseen puututaan moraalisaarnoilla, laeilla ja väkivallalla, jos käyttäjinä ovat vaaralliset tai epämääräiset ihmiset, kuten siirtolaiset, alakulttuurien jäsenet, aktivistit tai työväki.

1700-luvun Englannissa köyhien työläisten suosima gini kiellettiin samalla, kun porvarit nautiskelivat viskistä. Nykyään amfetamiini ja heroiini ovat laittomia ja moraalittomia aineita samalla, kun amfetamiinia sisältävää Ritalin ja oopiumijohdannaiset kipulääkkeet ovat välttämättömiä. Työväenkulttuuriin kuuluva tupakointi halutaan kitkeä kokonaan pois, samoin alakulttuureihin liittyvä kannabis, ja kuitenkin ylemmät luokat saavat laillisesti painaa töitä psyykenlääkkeiden, unilääkkeiden ja alkoholin voimin.

Luokkahistorian valossa julkisuuden huumekeskustelussa esiin vyörytettävät eipäs-juupas-tutkimukset vaikuttavat välillä pelkältä poliittisesti masinoitavalta kuonalta. Jos huumekeskustelu tarvitsee tutkimustuloksia, niin tutkimustuloksia julkaistaan. Jos tulokset ovat vääriä, niitä ei julkaista – kuten WHO teki kannabis-tutkimuksensa kanssa vuonna 1997.

Mitä julkaistuihin tuloksiin tulee, ne vaihtelevat melkoisesti vuosikymmenen poliittisen tunnelman mukaan. Kannabista vastustettiin 1930-luvulla väittämällä, että aine tekee ”hulluksi”. Kymmenisen vuotta myöhemmin viranomaiset esittivätkin, että oli itse aine miten vaaraton tahansa, se johtaa kovempiin huumeisiin (”porttiteoria”). 1950-luvulla taktiikkaa muutettiin jälleen. Uuden propagandan mukaan kannabis olikin kommunistien maahan tuomaa myrkkyä, jonka tarkoitus oli tuhota Amerikan väestö.

Luokkapohjaisuus ei tietysti ole ainoa syy harjoittaa tiukkaa päihdekontrollia. On esimerkiksi väitetty, että perimmiltään länsimaiden kauhu huumausaineita kohtaan johtuu kemikaalien tavasta kyseenalaistaa kartesiolainen mielenfilosofia, jossa tajunta ja ruumis ovat jyrkästi erillään. Länsimaisen tajunnan normi on ”selvä ja tarkka” rationaalinen laskukone, ja useat huumausaineet rikkovat normia esimerkiksi sekoittamalla eri aistien havaintoja (synestesia), kyseenalaistamalla realistisen todellisuuskäsityksen (hallusinaatiot) tai motivoimalla tekoihin, joita on hankala selittää vesiselvällä järjellä. Vastaavasti kiinalaisten vanha pelko tiettyjä kemikaaleja kohtaan saattaa johtua vahvasta yhteisöllisyydestä, joka huumeiden käyttäjän koetaan pettävän.

Varausten jälkeenkin huumepolitiikka näyttää ensisijaisesti seuraavan luokkajakoa. Se suosii varakkaampaa keski- ja yläluokkaa, valtakulttuuria ja vakiintunutta järjestystä. Richard Nixon teki asian äärimmäisen selväksi vuonna 1970 julistaessaan ”kansallisen hätätilan” huumeiden vuoksi. Tämä tarkoitti yksinkertaisesti sitä, että yhteiskunnan varoja alettiin kanavoida köyhyyden torjumisesta huumeiden torjumiseen, mikä antoi hallinnolle entistä parempia kontrollimahdollisuuksia huumesodan nimissä.

 

Sota vieraita vastaan

 

Huumekontrollin muuttumiseen liittyy usein vahvasti muun kulttuurin murros, erityisesti siirtolaisuus ja ”vieraiden” elementtien tulo yhteiskuntaan. Kettil Bruun ja Nils Christien kirjoittavat huumetutkimuksen klassikossaan Hyvä vihollinen, että vaarallisin tapa käyttää huumeita on niiden poliittinen käyttö. Helpointa poliittista huumeidenkäyttöä puolestaan on asettaa kemikaalit yhteiskuntajärjestystä uhkaavien vieraiden voimien symboliksi.

Siirtolaisten, etnisten vähemmistöjen ja huumeiden käyttäjien välillä on muutakin yhteistä kuin symbolisuhde. Yhteiskunnan suhtautumista huumeiden käyttäjiin voidaan täysin verrata etnisten vähemmistöjen kärsimään rasistiseen kohteluun. Kuten vähemmistön jäsentä ei arvioida kokonaisuutena, vaan jonkin yksittäisen, tarkoitushakuisesti valitun piirteen, kuten ihonvärin tai uskonnollisten normien kautta, siten jonkin yksittäisen kemikaalin kuluttaminen leimaa käyttäjän koko persoonan.

Vastaavasti valtaväestöä ei leimata väkivaltaiseksi tarkastelemalla vain sen kaikkein väkivaltaisimpia yksilöitä, eikä esimerkiksi alkoholia arvioida vaaralliseksi tarkastelemalla vain rappioalkoholisteja. Sen sijaan etnisiä vähemmistöjä leimataan helposti yksittäisten henkilöiden kautta, hieman kuten huumausaineet halutaan kieltää pahimpien huumeaddiktien vuoksi.

Kannabiksen historia on konkreettinen esimerkki vierauden ja huumepolitiikan yhteydestä. Länsimaiden pitkä ja työläs sota kannabista vastaan alkoi Yhdysvalloissa 1900-luvun alussa, jolloin maahan muutti paljon siirtolaisia Meksikon vallankumouksen jälkeen. Työläiset toivat mukanaan kulttuurin, johon liittyi marihuanan virkistyskäyttö. Sitä ennen hamppua oli käytetty Yhdysvalloissa lähinnä tekstiiliteollisuuden materiaalina ja lääkeaineena. Vasta vieraiden siirtolaisten tuoma hamppukulttuuri sai viranomaiset pelkäämään kasvia ja lopulta kriminalisoimaan sen vuonna 1930. Kiinalaissiirtolaisten käyttämä oopiumi (kiellettiin 1875) ja afrikkalaisten kokaiinikulttuuri (kiellettiin 1970) ovat myös hyviä esimerkkejä.

 

Nollatoleranssi huumesodan nykymuotona

 

Huumeita, ilkivaltaa ja katutaidetta on Yhdysvalloissa ja Euroopassa 1990-luvulta alkaen vastustettu nollatoleranssipolitiikalla, jonka tarkoitus on tuhota ja ennaltaehkäistä kyseiset ilmiöt kokonaan ja ehdottomasti. Käytännössä tämä on johtanut erilaisten ”riskiryhmien” mielivaltaiseen kontrollointiin. Helsingin Stop Töhryille -kampanjaa vastustavalla nollatoleranssi.info-sivuilla kirjoitetaankin, että nollatoleranssi on ”ennen kaikkea eräänlainen taikasana, jolla voidaan julkisessa keskustelussa oikeuttaa ja perustella mitä tahansa”.

Mikä sitten varsinaisesti yhdistää esimerkiksi katutaidekulttuuria ja huumausaineita? Molemmat uhkaavat keskiluokan vaalimaa puhtauden ideaalia. Graffitit ja ”töhryt” koetaan epämiellyttäviksi ja likaisiksi. Samaa ajatellaan huumeiden käyttäjistä: tarvitsee vain ajatella valistuskuvia verisistä heroiinineuloista, märkivistä pistopaiseista ja piristeiden käyttäjien romahtaneista kasvoista. Tai ehkä pelkkä mielikuva ”tyypillisen pilvenpolttajan” tahmaisista rastoista riittää.

Hygienian ohella huumausaineet ja (katu)taide kyseenalaistavat porvarillisen hyödyllisyyden ihanteen. Aineiden käyttäminen ja katutaiteen tekeminen näyttäytyvät välittömästi hyödyttöminä aktiviteetteina, joista markkinat eivät kostu (paitsi tietenkin siivous- ja turvallisuuspalveluiden suhteen). Tietysti huumeiden pelko on samalla myös konkreettisesti työkyvyn ja työhalun menettämisen pelkoa, jota porvarillinen (tai yleisemmin suomalainen) kulttuuri ei hyväksy.

Nollatoleranssipolitiikka ei ole missään päin maailmaa juurikaan onnistunut vähentämään huumeiden käyttäjien määrää. Tätä voi täysin verrata muinaisten, täysin epäonnistuneiden alkoholin kieltolakien vaikutuksiin Suomessa tai Yhdysvalloissa. Molemmissa maissa kieltolaki johti järjestäytyneen rikollisuuden hyötymiseen ja väkivallan lisääntymiseen.

Nollatoleranssin myötä huomio on kohdistunut köyhien ja vähemmistöjen pikkurikoksiin rikollisorganisaatioiden sijaan. Poliisin toiminta vaikuttaa tietenkin sitä tehokkaammalta, mitä vähemmän epäsosiaalisiksi mielletyt ilmiöt näkyvät katukuvassa. Viranomaisille myönnetään ehkä enemmän määrärahoja, ja poliitikot voivat kerätä ääniä kovalla huumelinjalla. Samalla huumeiden käyttäjien ja viranomaisten väliset suhteet kuitenkin kärjistyvät ja ilmiöihin liittyvät ongelmat siirtyvät maan alle.

Myös uusimman tieteen valossa huumeiden nollatoleranssi vaikuttaa omituiselta. Maailman terveysjärjestön WHO:n vuoden 2008 tutkimus osoittaa, että huumeita käytetään vähemmän maissa, joissa huumelaki on sallivampi. Miedot huumeet laillistaneessa Alankomaassa erityisesti nuoret aikuiset käyttävät kannabista suhteellisen vähän, kun taas ankaraa kontrollipolitiikkaa harjoittavassa Yhdysvalloissa käytetään enemmän huumeita ja alkoholia kuin useimmissa tutkimuksen kohteena olleissa maissa. Nollatoleranssille onkin tässä tilanteessa vaikea keksiä muuta oikeutusta kuin – jälleen kerran –  tarve kontrolloida alempia sosiaaliluokkia kemikaalikulttuurin kautta.

 

  

 

Kirjallisuutta

Bruun, Kettil & Christie, Nils, Hyvä vihollinen. Weilin + Göös 1986.

Onnela, Tapio (toim.): Pyhä huumesota. Huumepolitiikan pelkoja ja utopioita. Visio 2001.

Kaukonen, Olavi & Hakkarainen, Pekka (toim.): Huumeiden käyttäjä hyvinvointivaltiossa. Gaudeamus 2002.

Kilpeläinen, Tapani & Omaheimo, Jussi: ”Ei tippa tapa ja ämpäriin ei huku”. Niin & näin 3/2007.

Viridis. Vihreä verkkolehti. Kesä 2000. http://www.kaapeli.fi/viridis.

Murkis on murha murhake

26.02.2010, 16:24

Kuvat 22.2 turkistarhauksen kieltämistä vaatineesta mielenosoituksesta

  

Helmikuu 2010 on ollut poliittisen tyylin kannalta merkittävä. Olemme saaneet ihailla yhtä kauneimmista ja taitavimmin toteutetuista ruohonjuuritason kampanjoista vuosikausiin. Oikeutta eläimille ja muut toimijat ovat jo lyöneet murtuman päivänpoliittiseen keskusteluun, ja turkistarhauksen kieltäminen on taas selvästi lähempänä. Hienointa kampanjassa on kuitenkin ollut sen ammattimainen tyyli.

 

 

 

Kerrataan muutama kohokohta:

17.2 julkaistiin Tarhauskielto-sivusto; Ylen A-Talkissa näytettiin eläinaktivistien turkistarhoilla salaa kuvaamia videoita; adressi pistetään pystyyn

18.2 seuraavana päivänä keskustelu kävi kuumana joka mediassa; OE reagoi nopeasti kahdella tiedotteella

19.2 julkaistiin kolme tiedotetta; OE teki rikosilmoituksen seitsemästä turkistarhasta; seitsemän (?) paikkakunnan Tarhauskielto-kiertue käynnistyi

21.2 sikaministeri Sirkka-Liisa Anttila on nolattu ja pakotettu vastaamaan; OE kommentoi vastauksia

22.2 kun turkiskohu muhi viikonlopun yli, Helsingissä järjestettiin 300 hengen mielenosoitus joka marssi Stockmannin edestä maa- ja metsätalousministeriölle; adressi luovutettiin yli 7000 nimellä;  mielenosoitus toteutettiin taitavasti, energisiä huudattajia oli paljon kuten myös valmiita kylttejä, bandiksia, pukuja ja muita proppeja; määränpäässä odotti paku kamoineen; puhumaan oli hankittu mm. Antti Nylén (paska puhe, muuten)

23.2 Matti Vanhanen otti kantaa keskusteluun, OE kommentoi; OE jätti maa- ja metsätalousministeriöstä kantelun oikeuskanslerille  

24.2 keskustelu käy edelleen kuumana, julkisuudessa pahoitellaan että tarhaajat ehtivät siivota paikat ennen tarkastuksia, OE kommentoi

25.2 seuraava vaihe Tarhauskielto-sivustolla: 10 julkkista hyökkää turkistarhausta vastaan (mieltäni lämmittää Julma-Henrin osallistuminen)

26.2 kuohunta suomalaisista tarhoista leviää ympäri maailmaa: Ruotsissa, Norjassa, Virossa, Englannissa, Hollannissa, Saksassa, Italiassa, Espanjassa ja Yhdysvalloissa järjestetään mielenosoituksia

 

 

 

Mitä tässä on merkittävää ja mielenkiintoista? Esimerkiksi:

1. Kampanjalla on selkeä, kommunikoitava ja tavoitettava päämäärä: turkistarhauksen kieltäminen.

2. Tapahtumien kulkua ja rytmitystä on mietitty ja valmisteltu tarkasti etukäteen (ei siis ole tyydytty yhteen spektaakkeliin ja ajateltu että muu seuraa automaagisesti).

3. Toimijat pystyvät jatkuvasti yllättämään sekä vihollisensa että median, he ovat aina edellä ja heihin vain reagoidaan.

4. Kampanja toteuttaa sisäisen kritiikin periaatetta: oikeastaan se vaatii vain, että Suomen valtio noudattaisi eläinsuojelulakiaan. Tämän vuoksi kampanjaan on helppo yhtyä ja kampanjan vastustajien nolaaminen ei ole kovin vaikeaa.

5. OE:laiset ovat nopeita ja joustavia ja kampanja käyttää vaihtelevasti erilaisia taktiikoita pitääkseen poliittista painetta yllä: videot, julkinen keskustelu, mielenosoitukset, kansainvälinen tuki, adressit, lausunnot, infopöytien pitäminen, pienemmät aktiot…

 

 

 

Joku voisi sanoa kampanjaa eläinaktivismin "keskiluokkaistumiseksi". Entä sitten? Jos se tuottaa vaikutuksia, niin olkoon niin. Sabotaasit eivät tietääkseni ole tässä maassa tuottaneet kovin suurta tulosta (toisin kuin vaikka Briteissä). 1990-luvun eläinoikeusiskut lähinnä mobilisoivat ihmisiä, loivat alakulttuurin, nostivat jonkin verran tietoisuutta ja valmistelivat tällaisten kampanjoiden vastaanottoa. (Saa kommentoida, jos joku keksii lisää näyttöä militantimman eo-taktiikan hyvistä seurauksista Suomessa.)

 

 

 

Saisimmepa vastaavanlaisen kampanjan perustulon puolesta. 

 

 

 

Jopa Hesarin toimittajien usko politiikkaan horjuu 

 

 

 

Talvinen marssi turkiksia vastaan 

Sama eläinlääkäri antoi puhtaat paperit ilmiannetuille sika- ja turkistiloille  

 

 

Armeija pilaa valtion ja yksilön

21.02.2010, 01:49

 

 

Viime vuosina on vouhotettu "työurien pidentämisestä". Opiskelijoita on yritetty ruoskia valmistumaan nopeammin, ja vanhoja työntekijöitä on syyllistetty liian varhaisesta eläkkeellejäämisestä. Kuitenkin vasta nyt on alettu kiinnittää huomiota olennaiseen työuria lyhentävään seikkaan eli miessukupuolen pakolliseen asepalvelukseen. Pakkoarmeija pilaa valtion kalleudellaan:

 

Asevelvollisuuden näkymättömät kustannukset Suomelle ovat samaa suuruusluokkaa kuin puolustusbudjetti, arvioi kansantaloustieteen professori Panu Poutvaara. Valtio menettää verotuloja, koska armeija lyhentää nuorten työuria.

Poutvaara on kansantaloustieteen professori Helsingin yliopistossa. Hän on tutkinut asevelvollisuuden kansantaloudellisia vaikutuksia lähes vuosikymmenen. Hän sanoo, että vastoin yleistä käsitystä asevelvollisuus on Suomen taloudelle kallis järjestelmä.

- Valtion budjetissa näkyvien menojen tuijottaminen ei riitä. Kansantaloudellinen kokonaishinta on suuri, koska nuorten työurat viivästyvät, Poutvaara selventää.

(YLE: Tutkija: Asevelvollisuus tulee Suomelle kalliiksi

 

Armeija pilaa helposti myös yksilön (huumorintajun menetys, auktoriteettiuskon juurtuminen) ja hänen työuransa, sillä muualla maailmassa inttifaneja ei katsota hyvällä:

 

Eteläamerikkalaisessa maassa toimivan suomalaisyrityksen paikallisjohtaja ihmetteli, miksi emoyhtiön johtajisto piti näkyvästi esillä cv-tiedoissaan sotilasarvojaan ja kehuskeli maanpuolustuskursseillaan.

"Armeijaan menevät töihin vain lahjattomat tai väkivaltaiset ihmiset. Meidän liikekumppanimme eivät halua asioida sellaisten kanssa", hän selitti ja suorastaan aneli johtajistoa poistamaan armeijaviittaukset yhtiön nettisivuilta. 

(Taloussanomat: Armeija voi pilata urasi

 

Luonnollisesti asevelvollisuusarmeija olisi lopetettava paitsi taloustieteellisistä myös ja varsinkin poliittisista syistä: asevelvollisuus pitää yllä sukupuolten välistä epätasa-arvoa, riistää nuorilta miehiltä itsemääräämisoikeuden pahimmillaan yli vuodeksi sekä edistää väkivaltaista ja seksististä kulttuuria. Mutta jos asevelvollisuus saadaan tuhottua vetoamalla vaikka sitten sen työuria lyhentävään vaikutukseen, niin olen erittäin tyytyväinen.

t. kutsuntapakolainen jo vuodesta 2007

Työväen sivistys mk II

20.02.2010, 00:01

Kirjoitin viime kesänä pienen artikkelin tänä vuonna julkaistavaan Yhteinen yliopisto -kirjaan, mutta teksti päätettiin jättää pois sen lyhyyden vuoksi. Julkaistaan nyt tässä. Jatkoa teemasta seuraa, sivistys nimittäin tuntuu olevan aina se, mihin vedotaan ja takerrutaan, kun Kokoomus uhkaa. Kritiikistä huolimatta sivistyksessä täytyy kuitenkin olla jotain - sen tuottamaa nautintoa tai muuta - koska siihen aina palataan. 

 

TYÖVÄEN SIVISTYS

 

 

mitä ne puhuu

vapaudesta

ja demokratiasta

koko ajan jostakin

ja mikä on tarkoitus

ne haluaa pelastaa jotakin

länsimaisen sivistyksen

josta ne ei koskaan ymmärtäneet mitään

ennenkuin jälkeenpäin

 

(Pentti Saarikoski, Mitä tapahtuu todella, 1962)

 

Opiskelijatoiminta julkaisi maaliskuussa 2009 pienen pamfletin otsikolla Tietotyö tekee vapaaksi? Kirjoituksia yliopistokapinasta. Vihkosen artikkelit käsittelevät tietokapitalismin analyysia, uuden työväen asemaa ja viime vuosina käydyn yliopistokeskustelun kritiikkiä. Julkaisutilaisuus pidettiin Porthanian aulassa ilman kummempia valmisteluita. Tapahtumaa seurannut keskustelu osoitti, miten jakautunut yliopisto on sisäisesti. Erityisesti sivistyksestä puhuminen tuntui erottelevan ihmisiä. Mitä ongelmia sivistyskeskusteluun liittyy ja onko sille vaihtoehtoja?

  

I.                    Eliitin sivistys

 

Julkaisutilaisuudessa yksi pamfletin kirjoittajista alusti siitä, miten vanhan ja ideaalisen yliopistomallin puolustaminen on muodoltaan melko samanlainen reaktio kuin perussuomalaisten vimma puolustaa ”kansakuntaa” tai vanhan vasemmiston halu puolustaa ”hyvinvointivaltiota”. Sekä puolueet että sivistysyliopiston puolestapuhujat lähtevät reaktiivisesta asenteesta. Kummatkaan eivät ole erityisen kiinnostuneita keskustelemaan suurista uudistuksista ja kummatkin vetoavat joko nostalgiaan tai kuviteltuihin ihanteisiin. Konsensuksen vaatiminen uhkaa molemmissa tapauksissa tukahduttaa yhteisön sisäisiä eroja ja samalla estää nostalgian kohteena olevan mallin kehittämisen, oli kyseessä sosiaaliturva tai yliopisto.

”Sivistyksen” puolustaminen johtaa helposti myös sivistyneistön etuoikeutetun aseman puolustamiseen. Sivistysyliopisto on ollut ennen kaikkea nationalistinen ja hierarkkinen laitos, joka on kasvattanut etuoikeutettua eliittiä valtion virkoihin tai elämään porvarillista humanistisen taiteilijan myyttiä. Tämän vuoksi kannattaa olla tarkkana, kun puolustaa yliopistoa. Professorit haluavat pitää virkansa ja auktoriteettinsa; opiskelijat haluavat demokratiaa, mielekkyyttä ja materiaalisia etuja. Kun yliopistoissa syntyy liikehdintää, marssiiko osa jommasta kummasta ryhmästä lopulta vain vanhan yliopistomallin hierarkioiden puolesta? Sivistysyliopiston puolustaminen on kytköksissä koko vanhan porvarillisen yhteiskuntamallin puolustamiseen. Sitäkö yliopistotoimijat haluavat tehdä?

Mitä mieltä on juuttua yliopistohallinnon kolmikannan puolustamiseen, Porthanian aulassa kyseltiin. Jussi Vähämäki ihmetteli samaa Joensuun yliopiston yleiskokouksessa 19.2.2009:

Haluammeko muiden tekemää demokratiaa? Ikään kuin yliopiston hallintomalli demokratisoituisi tuomalla vielä yksi fraktio taistelemaan toisten kanssa. Maailma on todella nurinniskoin, kun kuulee jopa joidenkin opiskelijoiden aivan vakavissaan puolustavan kolmikantaa demokraattisena mallina.

Toinen Porthanian tilaisuudessa esiin noussut teema oli vääriin vastakkainasetteluihin jumiutuminen. Nykykapitalismissa ei ole kyse markkinoiden ja valtion vastakkainasettelusta. Kapitalismi tarvitsee valtiota turvaamaan markkinoiden reunaehdot, myös ja varsinkin uusliberalistinen kapitalismi. Tämän vuoksi on naiivia vaatia paluuta takaisin valtion helmoihin tai ylipäänsä olettaa, että valtio suojelisi yliopistoa markkinoiden ongelmilta.

Jos halutaan analysoida yliopiston ja markkinoiden suhdetta, täytyy ottaa huomioon muun muassa akatemian eri haarojen, yritysten ja valtion laitosten monimutkainen yhteenkietoutuminen mikro- ja makrotasoilla. Mutta tämä ei riitä. Porthaniassa puhuttiin, että instituutioiden muutosten analyysin lisäksi tarvitaan nykyisen elämänmuodon analyysia. Epävarma, pätkittäinen ja toisten armon varassa eletty elämä on nimittäin sekä yliopiston muutosta tärkeämpi teema että seurausta samasta talouden ja yhteiskunnan muutoksesta, joka on tuottanut myös uuden yliopistolain.

Oman elämän analyysi – yliopistoineen ja pätkätöineen – mahdollistaa konkreettisten kokemusten ottamisen toiminnan lähtökohdaksi. Loputon ideaaleista (sivistys, vapaus, totuus) puhuminen vie keskustelua helposti vanhoihin vastakkainasetteluihin ja ankkuroi toiminnan valmiiksi tehtyihin malleihin. Tämä ei näytä haittaavan niitä, jotka edelleen haikailevat sivistysyliopiston perään.

  

II.                  Työväen sivistys

 

Yleensä sivistyspuheen kritiikki on jäänyt tähän. Kritiikin ongelma onkin sen jääminen pelkäksi kritiikiksi. Työläistutkimus-viittauksista huolimatta se ei ole tarjonnut tarpeeksi selkeitä vaihtoehtoja sivistyspuheelle, joka kaikesta pöhöttyneisyydestään ja porvarillisuudestaan huolimatta on vedonnut moniin.

Opiskelijatoiminnan pamfletin julkaisua seuranneessa keskustelussa ehdotettiin eliitin sivistystä puolustavan puheen tilalle uuden työväen sivistystoimintaa. Kansansivistyksellähän on pitkä perinne, ja työväenliike on aina pyrkinyt kouluttamaan työväenluokkaa sekä nostattamaan luokkatietoisuutta. Sivistys on liikkeen sisällä koettu emansipatoriseksi ja demokraattiseksi voimaksi. Satojen vuosien ajan työläiset ovat levittäneet sivistystä opintopiirien, avoimien luentojen, julkisten keskustelujen, osuuskuntien, sivistysliittojen, lehtien, kirjojen ja myöhemmin radion, tv:n ja internetin avulla.

Kun työväenliike 1800-luvulla aloitti kansansivistysprojektinsa, sivistys oli eliitin etuoikeus. Koulutuksen salliminen vain porvaristolle suojeli luokkayhteiskunnan työnjakoa. Työväen omat sivistysprojektit sekä vaatimukset avoimesta koulutuksesta antoivat työkaluja, jotka mahdollistivat luokkajaon murtamisen ja pakkotyöstä pakenemisen. Tasavertaisesti tuotetun ja jaetun tiedon funktio on samankaltainen nykyajan tietotyöläisille, vaikka kapinalliset kansankynttilät loistavat nyt työväentalojen sijaan nettifoorumeilla, sähköpostilistoilla, blogeissa ja muussa sosiaalisessa mediassa, autonomisissa sosiaalikeskuksissa ja yliopiston tiloissa luvatta järjestetyissä autonomisissa opintopiireissä – unohtamatta kuuluisia lähiöbaareja.

Työväen sivistys on vaihtoehto porvarilliselle sivistysyliopistopuheelle, kunhan ymmärretään, että nykyään duunareihin kuuluu myös koulutettu massaälymystö ja että – Verkkolehti Megafonin (2/2009) pääkirjoituksen sanoin –

kyse ei liene rahvaan sivistämisestä, vaan sivistyksen rahvaanomaistumisesta. Tietotyöläiset ovat muuttumassa luokaksi, joka tekee tuotantovälineistään sekä keskinäisen ilonpidon että vihollisen harmistuksen välineitä. Kyse on työväen sivistysliikkeen syntymisestä avointen informaatioteknologioiden ja copy leftin puitteissa, mutta myös tiedontuotannon ja -jakamisen antagonistisuutta koskevan kysymyksenasettelun vahvistumisesta.

Sivistyksen käsite on kaapattava tietotyöväen käyttöön.  Sitten vain rakentamaan yhteistä yliopistoa alhaalta käsin: työväen sivistys on edelleen luokkataistelun polttoainetta.

Nautintoa, ei moralismia

19.02.2010, 00:19

 

 

Kirjoitin tästä aikaisemmin, mutta yritys sanoa asia suoraan jäi liian kielteiseksi. Kokeillaan uudestaan, myönteisemmin.

Ihmisten halut on suurelta osin sopeutettu ja mukautettu palvelemaan kapitalistisen yhteiskunnan kiertokulkuja. Tämä on todella outoa, sillä eikö esimerkiksi nälän sattuessa ensimmäinen ajatus ole hakea ruokaa kaupasta ja jättää maksamatta. Tai miksi ihmiset maksavat kuukausittain siitä, että saavat asua toisen "omistamassa" asunnossa, eihän siinä ole mitään järkeä, että joku voi "omistaa" sata ja kaksikymmentäkolme asuntoa, kun toinen ei omista yhtään. Entä miksi jotkut vielä suostuvat maksamaan aineettomien hyödykkeiden kuten tietokoneohjelmien, musiikin ja elokuvien lisensseistä. Miksi ihmiset maksavat, tottelevat ja alistuvat? Tämä on mysteeri, joka vaatii selityksiä.

Jotkut vasemmistolaiset selittävät tätä ideologian käsitteellä. Ihmisille tuotetaan väärää tietoisuutta, mikä peittää karmean todellisuuden, ja siksi ihmiset haluavat yhä palvella kapitalismia. Kyse on pohjimmiltaan ihmisten jatkuvasta kusettamisesta, vaikka kusetus sijaitsisi "itse todellisuudessa", niin kuin Zizekin Marx-tulkinnassa. Ongelmana tässä selityksessä on sen moralistisuus tai negatiivisuus. Ikään kuin ihmiset olisivat harhaanjohdettuja, jotka "eivät tiedä mitä he tekevät", ja vasemmistolaisten pitäisi sitten oikean tulkinnan pappeina näyttää totuus.

Myönteisempi selitys ottaa ihmisten halut vakavasti ja ymmärtää, että kapitalismi on menestynyt, koska se on kaikesta väkivallasta ja hierarkioista huolimatta pystynyt tuottamaan nautintoa ja vaurautta noin neljäsosalle maailman väestöstä. Yksikään tyrannia ei pysy vallassa puhtaalla väkivallalla ja pakottamisella, siis ilman hallittujen jonkinasteista suostumusta, ja kapitalismissa suostumusta tuotetaan tarjoamalla kuvia kuohuviinistä ja ostereista. Kapitalismi tarjoaa kaikesta paskasta huolimatta lupauksen menestyksestä ja mahdollisuudesta. "Jos tottelet, saat kakkua." Joillekin valituille lupaus myös pitää paikkaansa, vaikka useimmat tottelijat saavat tyytyä kakkaan.

Kapitalismi kykenee siis kaiken kusetuksen ja alistamisen ohella tarjoamaan kuvan vapaudesta. Vasemmiston pitäisi pystyä tarjoamaan parempi kuva, tehokkaampi taika. Vasemmiston, tai kommunistien tai anarkistien tai kenen tahansa ei-kapitalistien, pitäisi pystyä tarjoamaan enemmän nautintoa kuin kapitalismi tarjoaa.

Silloin näkisimme ihmisten halujen suuntautuvan uudelleen.

— 

"Vihollisen tunnistamisessa" ja "luokkakriittisyydessä" on alku - jo yli 27 000 ihmistä osoittaa netissä mieltään kokoomusta vastaan. Tässä meillä on anti-oikeistolainen nettiparvi. Muutokset lähtevät kuitenkin aina myönteisestä. Ryhmän keskusteluista löytyy kyllä sitäkin. Kokoomus ulos ja vaihtoehtoja pöytään!

Seuraava formaatti

15.02.2010, 18:21

 

Nyt kun X-Factor on feilannut, telkkuun tarvitaan seuraava formaatti. Pitäisi perustaa ohjelma, johon kutsutaan "tavallisia" duunareita pudottelemaan totuuksia. Siivoojat, apurahatutkijat, pizzanpaistajat, seksityöläiset, pätkäopettajat, putkimiehet ja muut puhuisivat siitä, mikä yhteiskunnassa vituttaa. Ei tivattaisi reflektiivistä analyysia, ei vaadittaisi asiantuntijan auktoriteetilla kuorrutettuja latteuksia, vaan yksinkertaisesti jaettaisiin kokemuksia. 1960-luvulta alkaen Suomessakin on perustettu feministisiä tiedostusryhmiä. Tämänkin formaatin voisi viedä telkkariin. Koska nyt on saatavilla vain kokoomus-tv, tarvitaan aktivisti-tv, anarko-tv ja vasemmisto-tv. Autonominen media. Indymedia lähettäisi omat uutisensa puoli ysiltä, Megafonilla olisi oma talk-show, Takku tekisi reality-sarjaa. Livekuva Opiskelijatoiminnan viikkokokouksista korvaisi eduskunnan kyselytunnin. Miksi tyytyä verkkolehteen, kun voi perustaa vallankumouksellisen kanavan?

Lähiön ääni

13.02.2010, 00:06

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Paskaduunarit: Keskisormea työnostajille

10.02.2010, 03:45

 

 

Paskaduuni. Sana lausuttiin eräänä päivänä toukokuussa 2006. Seuraavana päivänä se palasi tuhatkertaisena. Kesäkuuhun mennessä paskaduuni oli tuottanut niin paljon vaikutuksia, ettei niiden arvoa voinut enää mitata tavanomaisilla mittareilla. Paskaduuni seikkaili pääkirjoituksissa, hiekkalaatikoilla, asiantuntijoiden tv-esiintymisissä, mielipideteksteissä, blogeissa ja kahvipöydissä. Viime vuonna paskaduuni palasi kirjamuodossa ja ilmailualan lakkona.

Toissaviikolla paskaduuni palasi Aamulehdessä. Pirkanmaalaisen yrityksiä edustavan kauppakamarin toimitusjohtaja Tommi Rasila

 

miettii, onko meillä varttumassa nuorten ryhmä, joka "ulkoistaa" itsensä työelämästä.

- Tarkoitan sellaista porukkaa, joka ei ole saanut kotoa tai mistään muualtakaan oikeanlaista työnteon mallia tai työn iloa. Luovuttaminen on tapahtunut jo koulussa, eikä työelämään tullessa ole perustaitoja eikä asennettakaan, Rasila sanoo.

Erityisen kimpaantunut hän on siitä, että kielenkäyttöön on pesiytynyt termi "paskaduuni".

- Sen käyttämisestä pitäisi säätää raipparangaistus, koska se on hirveää toisten työn vähättelyä. Haluan kysyä, kuka on se joku muu, joka tulee tekemään ne työt, jotka eivät kelle tahansa kelpaa. 

(Aamulehti: Laman uhreja vai laiskureita?

 

Voimme vastata toimitusjohtajan kysymykseen: kyllä, "meillä" on varttumassa nuorten ryhmä, jonka elämässä on muutakin kuin palkkatyön "tarjoama" elinkautisura. Eikö ole ihan johdonmukaista ulkoistaa itsensä työelämästä, joka perustuu työntekijöiden ulkoistamiselle, kyykyttämiselle, joustamiselle, alistamiselle, juoksuttamiselle, kaappaamiselle, hyväksikäyttämiselle, huijaamiselle, ahdistamiselle, kiusaamiselle ja vieraannuttamiselle.

Vastausta voisi jatkaa erään 2008 julkaistun kirjan esipuheen sanoin: "Jos työpaikat eivät enää ole demokratian ja solidaarisuuden luomisen paikkoja, jos niitä hallitsee yhä useammin kaikkien sota kaikkia vastaan, yksi syy on varmasti se, että työntekijöillä ei ole enää työpaikoillaan todellisia valtuuksia neuvotella palkoistaan ja taistella oikeuksistaan. Kuinka mitään todellista solidaarisuutta ja demokratiaa voisi syntyä ilman demokraattisia käytäntöjä, joissa ihmiset ajavat yhdessä omia asioitaan. Työpaikkojen siivoaminen demokratiasta on Suomessa ay-liikkeen ja työnantajien yhteisen sopimuksen tulos."

Yksi juttu tosin ihmetyttää. Aamuporvarin jutussa sanotaan, että noin kolmasosa nuorista on niin "työhaluttomia", "työelämästä vieraantuneita", "veteliä" ja "asennevammaisia", "ettei normaalista työnteosta tahdo tulla mitään". Ihan hyvä kehitys, mutta miksi vain kolmasosa? Mitä kummaa loput nuoret tekevät? Mikä saa heidät juoksemaan yhteiskunnan 50 vuoden päästä ehkä lupaamien palkintojen perässä nuolemassa työnostajia, myymässä ruumistaan ja kauppaamassa aivojaan? Täytyyhän heidän tietää, että me olemme maailmanhistorian ensimmäinen sukupolvi, jonka elintaso on huonompi kuin heidän vanhempiensa. Eikä yhteiskunnan ja työelämän muutos ole tietenkään vain sukupolvikysymys, kysykää keltä tahansa ei-kokoomuslaiselta viisikymppiseltä tai lukekaa Juha Siltalaa. Katsokaa tuloerojen kasvua, mielenterveystilastoja…

 

Paskaduuni-kimpaantumisensa kanssa toimitusjohtaja on kuitenkin hutikassa. Kuten Ilmailualan unioni viime syksyn lakkotiedotteissaan tarkensi, duunin paskuus ei koske sisältöä, vaan muotoa. Siivouksesta, nettidesignista tai laukkuapinoinnista tulee paskaa huonojen työehtojen, ahdistavan työilmapiirin ja nopean työtahdin vuoksi, ei työn sisällön takia.

Antakaa vastikkeeton ja ehdoton perustulo vähintään 800 e kuukaudessa, niin jotkut meistä ehkä harkitsevat palkkatyötä uudestaan: silloin voisi jättää stressaamisen vähemmälle ja keskittyä itse asioihin.

Kansan Uutisissa on hyvä kolumni, joka kattaa taloudellisen elämäni aika tarkasti:

 

Kaikille ei ole tässä maassa tällä hetkellä töitä tarjolla. Moni tekee työtä elämättä tuloillaan. Moni tekee työtä käytännössä katsoen ilmaiseksi. Moni tekee tärkeää työtä, jolle ei suoraan voida laskea tiettyä tuottavuutta. Moni tekee työtä, jota yhteiskunta ei edes määrittele työksi. Mikään näistä ei ole edes ihmisen omaa kykenemättömyyttä, se on yhteiskunnan mätä kohta.

Pätkätyöläiset, vuosikausia ketjutettuja määräaikaisuuksia tekevät, ilman työsopimusta työskentelevät, ilman vakituisen työsuhteen etuja työskentelevät, taiteilijat, opiskelun ohella työskentelevät, muut kahta tai useampaa työtä tekevät, lasten saannin vuoksi työelämän ulkopuolella olevat, omaishoitajat – päin naamaa syljettyjen listaa voisi jatkaa loputtomiin. Siitä vain tulisi oksettavan pitkä. Vähintään yhtä pitkä tulisi yhteiskunnallisesti haitallista työtä tekevien listasta. Pörssikikkailijoista, wahlrooseista ja muista, joita palkitsemme heidän perseilystään.

Riittävä perustulo on ajattelemisen arvoinen ratkaisuehdotus siihen suureen epäkohtaan ja vääryyteen, ettei kaikilla ihmisillä yhteiskunnassamme ole mahdollisuutta ihmisarvoiseen elämään. Sen oikeuden puolesta soisi jokaisen vasemmistolaiseksi itsensä mieltävän kamppailevan viimeiseen asti.

(Perustulokeskustelua poteroista)

 

Jos Demos Helsingin tekemä selvitys "hyvästä työelämästä" pitää paikkaansa, tulevaisuus saattaa olla parempi:

 

Vanhassa, vuosikymmenten takaisessa työkulttuurissa on totuttu siihen, että ihmisiä pitää käskeä. Nyt 85 prosenttia nuorista hankkii keski-asteen tai korkeakoulutuksen. Ja mitä enemmän he istuvat koulussa, sitä suuremmat odotukset heillä on ja sitä vähemmän he suostuvat komenneltaviksi.

[…] sellainen aika ei enää palaa, että kaikki kokisivat velvollisuudekseen tehdä henkensä pitimiksi mitä tahansa työtä.

(Aamulehti, em.) 

 

Ihmiset pakenevat työstä, kun työ on paskaa. Kaikkien sukupolvien paskaduunareiden pitäisikin yhdistyä ja näyttää työnostajille yhteistä, suurta ja sykkivää keskisormea, kun nämä eivät takaa kunnon palkkaa, siedettäviä työehtoja sekä - perustuloa. 

 

 

Miksi nettiparvet ovat niin oikeistolaisia?

05.02.2010, 02:14

 

 

Jiri kirjoittaa Hommawatchin pohjalta, että hompanssien aktiivinen ydinjoukko saattaa olla alle 50 ihmistä. Tämän suunnan äärioikeistolaisia ei ole kovin paljon, ainakin jos päätellään siitä, miten vaikea Muutos-puolueen on ollut saada kannattajakortteja kerättyä. Silti he ovat lähellä hegemoniaa monissa siirtolaisuutta koskevissa nettikeskusteluissa. Heillä on esimerkiksi tapana swarmata Halla-ahoa käsittelevien kirjoitusten kommenttibokseja (kuten tässä Jirin postauksessa) ja tukkia HS:n foorumi, joka toki on myös trollien lempipaikka MuroBBS:n jälkeen.

Miksei "poliittisen kentän" toisella puolella saada aikaan vastaavaa hegemoniaa? Jokaisellahan nyt on facebook-kaverina 50 vasemmistoaktivistia. Sen sijaan että floodaisivat Hesarin keskustelupalstaa, nämä vasemmistolaiset valittavat, miten kamala Hesarin keskustelupalsta on.

Vasemmistolaiset eivät luultavasti ole kiinnostuneita samanlaisesta vyöryttämisestä, koska he kokevat olevansa sellaisen yläpuolella. On tietysti totta, että on olennaisempaa pyrkiä muuttamaan politiikan sääntöjä kuin pyrkiä vääntämään kättä rajoittuneilla alueilla sääntöjen puitteissa.

Päivä alkaisi silti piristävämmin, jos 4chan ja kuvalauta olisivat vähemmän konservatiivisia, jos nettilehtien foorumeilla kukkisi parempi puhe ja oikeistolaiset joutuisivat reagoimaan. Vähän niin kuin kokoomusnaiset reagoivat Opiskelijatoiminnan kirjoitukseen