Mielenkiintoisinta on se, että sodan kokeneiden aikalaismuistoja pidetään populaareissa julkaisuissa jotenkin autenttisimpina kuin akateemisen historiantutkimuksen. Tällöin ei ymmärretä sitä, että nimenomaan rintamalla ollut sotilas oli kaikista alttein sotapropagandalle ja hänen näkemyksensä sodankulusta oli kaikkein vääristynein – silloin kun tarkastellaan sodankulkua yleensä. Tietenkin sotilaan henkilökohtainen kokemus juoksuhaudan pohjalla tykistökeskityksen keskellä on niin autenttinen kuin voi olla. Muta sen sijaan yleiset arviot sotilaiden taistelukunnosta, moraalista, tappioista, menestyksistä ja sankariteoista olivat kaikki enemmän tai vähemmän valtioneuvoston tiedotusyksikön värittämiä kertomuksia. Eihän yksittäisellä sotilaalla ollut mitään mahdollisuutta saada muualta tietoa sodankulusta tai kotirintamalta kuin virallisista tietolähteistä. Talvisodan aikaisen propagandan ja todellisuuden erottaminen toisistaan on vaikeaa koska valtioneuvoston tiedotusyksikön harjoittama propaganda oli niin onnistunutta, että se elää vielä tänäkin päivänä hyvin.

(Postmoderni identiteetti: 70 vuotta talvisodan propagandasta) 

 

Vallankumouksen hedelmiä ei ole kajonnut nationalistisiin fantasioihin, koska Kuokkavierasjuhlat hoiti aikoinaan sen puolen (kunnes mielenosoittajat menivät lakkoon). Toisaalta on katsottu, että fantasian tuomitseminen vain vahvistaisi sitä tai synnyttäisi tilalle viisi uutta fantasiaa.

En ole ollut erityisen kiinnostunut kansallisten identiteettien rakentamisista tai niiden purkamisesta. Koko keskustelu on ala-asteelta lähtien tuntunut välinpitämättömän kaukaiselta. Se ei ole ikään kuin koskenut tätä hedelmää. Jos on pakko, niin kai sitä samastuu ainakin ajattelun kentällä johonkin "eurooppalaiseen", mutta yleinen (ja objektiivisesti tietenkin virheellinen) kokemukseni on, että samaan aikaan kun nationalismien keinotekoinen ja väkivaltainen luonne tulee yhä selvemmin esille, niin ne koskevat yhä niitä toisia. 

 

Olen samaa mieltä Juicen "Siniristiloppumme" -biisin nimen kanssa. Muuttaisin tosin sijapäätettä: "Siniristiloppunsa." Nationalismin - esimerksi lamojen aina esiin nostaman Suomen talvisotamyytin - tuhoutuminen on erittäin hyvä asia, mutta se on heidän asiansa ja heidän loppunsa, ei minun tai meidän. (Juice-fanit voivat sitten kiistellä loputtomiin, että onko itse biisi ironinen vai fasistinen vai molempia.)

Joidenkin mielestä siniristiloppu täytyisi korvata hakaristialulla, Danin blogissa kerrottiin aiemmin. Kokoomusnuorten puheenjohtaja Ville Rydman teki aloitteen hakaristin palauttamisesta ilmavoimien symboliksi. Eilen Rydman väitteli Aamu-tv:ssä kapitalismista ja ympäristöstä erään ystäväni kanssa. Rydman sanoi jotain sen suuntaista, että "markkinat ovat meidän tekemiämme ja itse olemme ne ylentäneet tai alentaneet". Samaa voisi sanoa nationalistisista fantasioista, myös sellaisista, jotka takertuvat hakaristiin.

Hävittyään "myyttisinä suomalaisina/saksalaisina/ranskalaisina jne." nationalisteista saattaa tulla mielenkiintoisempia ihmisiä. Ja jos annetaan lupa fantasioida, niin voisi jopa ajatella, että jotkut heistä tunnistaisivat asemansa yhteiskunnallisessa luokkasuhteessa ja vahvistaisivat jotain ihan muuta identiteettiä. Tai ehkä lopettaisivat identiteetteihin takertumisen kokonaan!

 

Mitä muuta Suomeen kuuluu? Siirtolaistaustainen BB-voittaja Aso kertoo äänestävänsä keskustapuoluetta. "Mannerheim on kiva mies. Se on yrittänyt ja onnistunut maan ja kansan puolesta", Aso sanoo.

Miksi? Ja miten keskustalla voi olla siirtolainen keskeisenä työntekijänä? Keskustahan ei varmasti millään mittapuilla aja siirtolaisten intressejä. Miksi kuitenkin on siirtolaisia, jotka haluavat äänestää vastoin omia "intressejään"?

Ehkä he haluavat esittää itsensä "suomalaisina". He yli-identifioituvat "suomalaiseen" ja kiinnittyvät siksi keskustan edustamaan kuvitelmaan Suomesta. "Tulin tänne siirtolaisena, mutta nyt minusta on tullut niin suomalainen, että olen oppinut taistelemaan siirtolaisten aseman huonontamisen puolesta."

Tietenkin myös suomalaiset nationalistit itse esittävät itsensä "suomalaisina". He samastuvat johonkin (Kalevalaan, maaseudulle, talvisotaan, jne.) projisoimaansa "suomalaiseen" ja kiinnittyvät näin kuvitelmaansa Suomesta.

Tässä mielessä keskustalaiset siirtolaiset ja nationalistiset suomalaiset toimivat aivan samalla tavalla.

 

Itsenäisyyspäivänä järjestetään muutama mielenosoitus. Poliisin mukaan ne "sujuvat pomminvarmasti rauhallisesti", paitsi ehkä Kolmen Sepän patsaalta klo 17.30 lähtevä Kuumotuskulkue, joka "poliisia hieman huolettaa".

Itsaripäivän demonstraatiot eivät ole keränneet sataa ihmistä enempää väkeä noin kuuteen vuoteen, ja viime joulukuun ilmastomielenosoitus oli vähän hävettävä. Objektiivisesti poliisilla ei siis, valitettavasti, ole syytä huoleen, ja he tietävät sen. Totuus poliisista tuleekin Hesarin foorumilta:

 

Kyllä edes yksi mielenosoitus pitää saadaa näyttämään yhteuiskuntajärjestystä häiritseväksi, jotta poliisi saa syyn ottaa käyttöön mellakkabussit, koirat sekä ainakin 200 mellakkavarusteisiin puettua kommandoa. Kyllä siinä itu-hippi taas vikisee, kun ensi vuoden määrärahoja kaivetaan kasaan.

("JOUHA-varusteet happanee varastoon", nimimerkki "verolle") 

 

Olisihan se piristävää, jos Helsingissä toteutettaisiin ateenalainen joulukapina (vrt.), mutta mitään sellaista ei tapahdu. Turha muutenkaan laittaa tässä osassa Skandinaviaa kaikkea toivoa suoraan konfliktiin! Tärkeimmät vastarinnan viivat kulkevat näkymättömissä (niitä ei tiedosteta).

Toki niistä pitäisi tehdä näkyvämpiä. Mutta en tiedä, onnistuuko se enää itsenäisyyspäivän spektaakkeliyrityksillä. Vähintään noihin yrityksiin tarvittaisiin se poliisin huuruisimpina 1990-luvun vuosina fantasioima ammattimaisten mellakoitsijoiden ulkomailta johdettu armeija… Aah, siinäpä olisi!

En tosin tiedä, kumpi on huuruisempi osapuoli, aktivisteja biorekistereillä vainoava poliisi vai se "anarkisti", joka kirjoitti tämän huumoripaketin. Tai kirjoittajahan itse on loistava trolli, ainoastaan tekstin julkaiseminen hämmentää, koska käsittääkseni Takussa luetaan sinne lähetyt artikkelit.

 

Hesarin foorumi on muuten paras paikka tarkastella ideologian toimintaa. Sinnehän tunnetusti kirjoitetaan tyyliin "kaikki ulkomaalaiset täytyy siirtää internointileirille", "mun sedän vaimon ufokokemus todistaa ilmastomuutoksen valheeksi", "taas ne pasifistianarkistit pahoinpitelevät ohikulkijoita", jne.

Ideologian idea ymmärtääkseni on, että tosiasioilla ei ole mitään tekemistä asenteen tai varsinkaan toiminnan kanssa. Juuri näin HS:n foorumi toimii. On täysin yhdentekevää, miten siirtolaiset toimivat, mikä on luonnontieteilijöiden enemmistön näkemys ilmastonmuutoksesta tai mitä anarkistit tekevät. Kaikesta huolimatta ulkomaalaiset täytyy eristää, ilmastonmuutos on salaliitto ja anarkisteja täytyy halveksua.

Jos ja kun tosiasiat ovat lähes kiistattomasti tällaista retoriikkaa vastaan, niin sen parempi. Foorumin kirjoittajat saavat rietasta nautintoa juuri tästä mielettömyydestä. "Tunnen mukavia maahanmuuttajia, tunnen ilmastotilastot ja tiedän, etteivät anarkistit pahoinpitele ohikulkijoita, mutta kaikesta huolimatta kirjoitan, että…"

 

Tähän voisi väittää vastaan, että HS:n foorumi on vain täynnä trolleja, joita ei pidä ottaa vakavasti. Väite pitää paikkaansa, asia on juuri näin. Silti trollit on pakko huomioida, koska kaikesta huolimatta trollien tekstit ovat kaikkien luettavissa ja tuottavat vaikutuksia. Onko kirjoittajien "vittuilenpas nyt vähän mutten oo tosissani" -fiiliksellä silloin väliä?

Ideologian nykyaikaisin muoto on juuri trollaaminen. "Tiedän tosiasiat, ehkä jopa olen sitä mieltä että osa siirtolaisista on ihan jees ja haluan että ilmastonmuutos torjutaan, mutta kaikesta huolimatta taistelen siirtolaisia vastaa ja ilmastonmuutoksen puolesta ja vieläpä nautin siitä…"

Trollaus on näin Zizekin määrittelemän "ideologisen kyynisyyden" suomenkielinen versio. Se ei silti ole sama asia. Zizekin ongelma on, että hän olettaa aina lopulta yleissivistyneen subjektin, joka tietää miten asiat ovat. Oikeastihan iso osa ihmisistä ei "ihan oikeasti", siis empiirisesti tiedä asioita (mikä ei tarkoita, että tiedon lisääntyminen välttämättä muuttaisi heidän käytöstään). Yllä esitetyllä mallilla ei siksi välttämättä voi "analysoida" kovin paljon muita kuin juuri netissä esiintyviä trolleja.

 

  

Kävi Kuumotuskulkueessa tai ensi viikolla alkavassa Kööpenhaminen ilmastokokouksessa miten tahansa, niin Jorma Ollilan sanoin voimme todeta, että maailma ei ole enää entisensä. 

 

 

Mein Gott

 

Mestarisignifioija iso Z kävi Helsingissä. Kirjoitan vierailusta myöhemmin. Laitetaan sillä välin commonseja kiertoon: luennot ja keskustelut mp3:na ja ensimmäinen luento videona (kunhan se pakkautuu).

 

Porthaniasta 30.11.2009: 

Slavoj Zizek: What does it mean to be a communist today? Part 1: Lecture

Slavoj Zizek: What does it mean to be a communist today? Part 2: Discussion

 

Kiasmasta 1.12.2009: 

Slavoj Zizek: Ideology and Cinema. Part 1: Lecture

Slavoj Zizek: Ideology and Cinema. Part 1: Discussion

 

Ensimmäinen luento syleilee maailmoja, käsittelee politiikkaa ja kvanttifysiikkaa selkeästi ja on loistavaa stand-uppia. Toinen luento on yhtenäisempi ja vaikuttavampi kokonaisuus, mutta sisältö ja anekdootit ovat melko vanhoja, jos joku on Zizekiä enemmän lukenut tai kuunnellut.

 

Impressioita Zizekin vierailusta:

Žižek Helsingissä, osa 1: Luento Porthaniassa

Žižek Helsingissä, osa 2: Lisää luentomuistiinpanoja 

 

Vaarallinen Zizek

 

 

Lainaan pitkän pätkän Harhautuneita ajatuksia, koska minusta blogi tiivistää hyvin yhden politiikan tekemisen perusongelman. Jos ymmärrän oikein, niin tämän ongelmakentän taustalla on joidenkin toimijoiden kokemus prosessista, jossa "dominoivat miesaktivistit esittivät teoreettisia linjavetoja" ja toisaalta keskusteluista, joissa "jotkut teoriaorientoituneet miesaktivistit" esittävät teoreettisia näkökulmia, mutta eivät jää keskustelemaan kokemuksista. Blogi kirjoittaa näin:

 

Poliittinen toiminta rakentuu myös valmiiden kantojen varaan. Täytyy olla oikealla tai vasemmalla, sitoutua johonkin teoriataustaan. Poliittisiin aktioihin tarvitsee aina teorian, julkilausuman, jossa on selkeät päämäärät ja tavoitteet. Teoria edeltää aina toimintaa. Minusta on kiinnostavaa ajatella tilanteita, joissa se etenee päinvastoin: teoriaa, joka syntyy nimenomaan toiminnan kautta.

Keskeneräisistä ja katkonaisista ajatuksista voisi lähteä uudenlaista poliittista keskustelua, joka ei välttämättä noudata nykyisen poliittisen toimintakulttuurin kaavoja. Toiminnan pohjana voisi olla tarkasti loppuun ajatellun teorian sijaan yhteisestä konkreettisesta tilanteesta syntyvä kokemus, joka ei ole vielä täysin artikuloitu. Tällainen yhdistävä kokemus voisi toiminnan kautta muotoutua teoriaksi, muttei sen välttämättä tarvitsisi. Ennalta ei tarvitsisi tietää lopputulosta. Tällaista toimintaa voisi syntyä missä tahansa. Sen ei tarvitsisi olla lähtöisin sellaisista koulutetuista tai muuten itseään hyvin ilmaisevista aktivisteista, jotka pystyvät kirjoittamaan vaatimuksensa tiukasti argumentoiduksi lehdistötiedotteeksi. Se voisi olla satunnaista tai säännöllistä, mutta pysyisi silti yllättävänä.

Tällaista toimintaa voisi olla sellainen julkisen tilan haltuunotto tai valtaus, jossa agenda ei olisi lukkoon lyöty jo etukäteen kyseenalaistamattomalla teorialla. Tällaisessa tilanteessa poliittinen toiminta kokoaisi eri syistä kiinnostuneet ihmiset yhteen ja yhteinen keskustelu, erilaisten osittaisten ja hajanaisten näkemysten vaihtaminen voisi muodostaa laajempaa poliittista näkemystä ja päämääriä. Tällaista toimintaa voi olla myös feministinen keskustelupiiri, jossa vaihdetut hajanaiset kokemukset ja tuntemukset voisivat muodostaa uudenlaista poliittista toimintaa.

(Keskeneräisistä ajatuksista) 

 

Teoreettisesti tai periaatteellisesti olen pitkälti samaa mieltä kirjoituksen kanssa. Joidenkin vanhempien toimijoiden provosointiyrityksistä huolimatta emme tarvitse mitään "kurinalaista organisaatiota", jonka politrukeilla olisi ylhäältä annettava teoria ja strategia valmiina. Teoriaa ja strategiaa kuitenkin tarvitaan politiikassa, mutta käytännöllisesti: ne täytyy synnyttää ja muovata toiminnan ja kokemusten pohjalta & laittaa kentälle häärimään.

Feminististen liikkeiden ehkä tärkein ja voimakkain panos radikaalin politiikkaan on kokemuksen asettaminen toiminnan lähtöpisteeksi. Emme toimi siksi, koska Teoria sanoo niin, vaan koska haluamme toimia ja päätämme toimia omasta tilanteestamme käsin. Tätä on mielenkiintoista verrata siihen, mitä Marx & Engels kirjoittivat 1845 Saksalaisessa ideologiassa:

 

Aivan päinvastoin kuin saksalaisessa filosofiassa, jossa laskeudutaaan taivaasta maahan, me nousemme maasta taivaaseen, me emme ts. lähde siitä, mistä ihmiset puhuvat, luulevat, kuvittelevat, emmekä myöskään puhutuista, ajatelluista, luulluista, kuvitelluista ihmisistä, tullaksemme sitä kautta fyysisiin ihmisiin - me lähdemme todella toimivista ihmisistä ja heidän todellisen elämisensä prosessista ja osoitamme myös tämän elämänprosessin ideologisten heijastumien ja kaikujen kehityksen.

(Valitut teokset 2, s. 78)

 

Feministit ovat ottaneet sitaatin todesta ja laittaneet sen toimimaan (sillä erolla, että tietenkin myös se, mistä ihmiset puhuvat ja mikä on puhuttua, käsitetään osaksi ihmisten toimintaa). Feministit luottavat kokemuksiin ja pitävät immanenttia liikettä (maa) ensisijaisena abstraktiin teoriaan nähden (taivas). Kaikki valta feministeille! 

Olen kuitenkin kahdessa asiassa hieman eri mieltä Harhautuksien kanssa, koska lähestyn teorian ongelmaa eri suunnasta. Ensimmäinen asia on teorian ja kokemuksen suhde. Toinen on kokemuksellinen huomio. Aloitan jälkimmäisestä.

 

Kokemukseni mukaan suomalaisessa aktivistikulttuurissa on nimenomaan vierastettu teoriaa ja organisoitumista sekä harrastettu loputonta periaate- ja kokemuskeskustelua viimeiset 15 vuotta. Ei ole ihme, jos tältä pohjalta jotkut ovat viimein uskaltaneet vaatia suorempia päätöksiä, tiukempaa strategiaa ja tarkempaa teoriaa!

Jonkun tekisi välillä mieli huudahtaa, että yllä lainatussa kirjoituksessa mainittu "uudenlainen poliittinen toiminta" - sosiologian kielellä "uudet yhteiskunnalliset liikkeet" - on monilta osin "niin nähty juttu".

En nyt tarkoita kyynistä asennetta, jonka mukaan "kaikki on nähty, mitään ei voi tehdä", vaan sitä, että 1960-luvulta alkaen on keskusteltu, on puhuttu, on järjestetty foorumeita, on istuttu ringissä, on oltu habermasilaisia, on oltu deleuzelaisia, on puhuttu anarkismista, on tehty diskursiivinen käänne, on perustettu lehtiä, on istuttu yhdistyksissä ja järjestöissä ja on harjoitettu yhtä sun toista. Tulos tällä hetkellä: porvarit porskuttavat ja pelastavat itsensä talouskriisistä toisten rahoilla.

Ehkä pitäisi välillä kokeilla myös jotain muuta?

Strategia- ja organisaatiovaatimukset menivät syksyllä välillä (esimerkiksi Helsingin talonvaltauksien ympärillä) huonolla tavalla överiksi, samoin esimerkiksi niihin liittyvät kokouskäytännöt. Tästä on saattanut tulla joillekin sellainen kuva, että kentällä vallitsisi "aina" samanlainen halukkuus teoriaan ja organisoitumiseen.

Näin ei ole ollut, vaikka tietyt, lähinnä seksistiset valtarakenteet ovatkin valitettavasti läpäisseet liikekentän lähes aina jossain muodossa.

Kokemukseni mukaan keskeiset jaot teorian/strategian painottamisen ja kokemuksen painottamisen välillä eivät silti kulje ensisijaisesti sukupuolten mukaan, vaan sen mukaan, miten pitkään kukin toimija on ollut mukana ja mihin sykleihin hän on osallistunut tai mitä hän on seurannut.

Muiden kokemuksia? 

 

 

 

Tämän hedelmän mielestä on hyvin piristävää, että alakulttuurien vaalimisen ja nuotioiden ympärillä tanssimisen lisäksi on alettu puhua luokka-analyysista, julkaistu paljon poliittista teoriaa ja veistetty strategioita.

Teoriaa ja strategiaa ei vaadita siksi, että kokemukset tai hapuilevat keskustelut täytyisi jotenkin heittää menemään. Niitä halutaan keskustelujen lisäksi.

Siksi ei ole tarvetta luoda väärää vastakkainasettelua "teorian "ja "keskustelun" tai "kokemuksen" välille.

Tanssitaan yhä nuotion ympärillä ja puhutaan politiikkaa tasavertaisesti, mutta suunnitellaan sen lisäksi strategiaa. Ja tehdään teoriaa. Lisää molempia.

 

Mennään teorian ja kokemuksen suhteeseen. Harhautuksien postaus artikuloi upeasti näkemyksen "paikallisesta" teoriasta, joka rakentuu kokijoiden näkökulmista ja toiminnasta. Mutta jos esitetään, että nykytilanteessa huonoa on teorian edeltävyys suhteessa toimintaan, niin silloin luodaan jälleen väärä vastakkainasettelu. Toimintaa ei nimittäin ole ilman teoriaa. Teoria on välttämätöntä, halusi sitä tai ei.

Teorian välttämättömyydellä tarkoitan, että "teoriattomuus" tarkoittaa yleensä vain tiedostamatonta teoriaa. Toisin sanoen teorian välttämisestä seuraa torjutun paluu, eli teoria, joka on heitetty ikkunasta ulos, kävelee kellarin luukusta takaisin ja ohjaa toimijoita näiden tiedostamatta sitä. Ilman teorioita on vaikea tehdä juuri muuta kuin hengittää, syödä, ulostaa ja lisääntyä.

Vaikka kokemuksellisuus ja omista tarpeista lähteminen on feministisen liikehdinnän ehdottomasti tärkeimpiä keksintöjä, sillä ei tee mitään ilman teoriaa. Lisäksi muutoksiin tähtäävä poliittinen toiminta ei onnistu ilman teoriaa. Kokemukset ilman teoriaa ovat sokeita, teoria ilman kokemusta on tyhjää, vai miten se meni…

Teoria ei tietenkään tarkoita dogmia tai puolueideologiaa, vaan ihan vain naivisti määriteltynä jonkinlaista yhdistelevää ja edes välillä analyyttista tai argumentatiivista yritystä jäsentää kokemusta, hakea suuntaviivoja ja ymmärtää yhteiskuntaa, järjestää tietoa ja kokemusta, selittää asioita, testata oletuksia ja tutkia yhteyksiä.

Jokaisella on teorioita, tai ainakin pirstaleita sellaisesta, ja omistaan kannattaa olla tietoinen.

 

 

Imperiumin käsite synnytti aikoinaan paljon yhteiskunnallista liikehdintää, se koettiin jotenkin hyödylliseksi ja uutta avaavaksi. Minkälaista liikettä commons-käsitteen ympärille voidaan rakentaa?

(Commonseja & kamppailuja)

 

Viime vuonna Joensuussa luettiin Hardtin ja Negrin Imperiumia. Nyt Helsingissä on perustettu trilogian päättävää Commonwealthia käsittelevä opintopiiri. Seuraava tapaaminen on ilmeisesti torstaina 3.12 klo 18 Sosiaalikeskus Satamassa. Lisätietoja blogissa.

Joidenkin mielestä lukupiireistä tuppaa helposti jäämään käteen lähinnä pyörittelyä, koska yhtäältä kukaan ei luennoi, toisaalta kaikki eivät keskustele yhtä paljon tai välttämättä lue tekstejä. Omaehtoiset lueskelut & keskustelut voivat kuitenkin toimia, vaikkei niistä tulisi mitään näkyviä seurauksia. Täytyy vain jaksaa pyöritellä: kyllä maailma jossain vaiheessa menee nurin.

2000-luvun alun WTO- ja G8-protesteja yhdisteltiin joskus Hardtin ja Negrin käsitteillä. Sodanvastainen liike 2003-2007 taas epäonnistui, eikä Hardtista ja Negristä ollut mitenkään valtavasti apua silloin. On mielenkiintoista nähdä, miten commonsien käsite liittyy uuteen alkavaan liikesykliin, joka toimii sekä paremman toimeentulon (vrt. Suomen tuleva opintotukiuudistus, perustulokeskustelu, lisääntyvät työtaistelut) että - jossain määrin - oikeudenmukaisemman ympäristöpolitiikan puolesta (Kööpenhaminan ilmastokokous ensi kuussa).

 

 

 

Loppusyksy on hyvää aikaa klementiineille (niitä saa lähikaupasta könttäalennuksella), mutta ei Klementiinille. Tämän hedelmän työpäivät ovat hajonneet niin epämääräisiksi, että tässä on jo harkittu Yrityksen tulosvastuujohtajan palkkaamista henkilökohtaiseksi lifestyle-traineriksi. Ja miksi pitää sataa mustaa vettä aamusta iltaan ja illasta aamuun? 

Politiikan tekemisessä unohtuu joskus pieniä materiaalisia asioita, niin kuin sää (esimerkiksi Asunnottomien yönä satoi, mikä vaikutti tapahtuman hienoiseen flopahtamiseen). On muitakin sosiaalisia ja käytännöllisiä seikkoja, jotka jätetään liian vähälle huomiolle: huomio, keskittymiskyky, nälkä, jano, nautinto, mielenkiinto, passiivinen vastarinta, epämääräinen pakeneminen. On puhuttu molekulaarisesta vallankumouksesta ja mikrotaisteluista, mutta ei tarpeeksi suoraan. Pienet asiat vaikuttavat, käytettiin niistä mitä termejä tahansa.

 

Otan esimerkiksi poliittiset tekstit. Liian usein unohdetaan klassikoiden lyhyys. Machiavellin Ruhtinas, Moren Utopia ja Rousseaun Yhteiskuntasopimuksesta ovat äärimmäisen lyhyitä ja tiiviitä. Siksi ne ovat vaikuttaneet niin paljon. Tai Spinoza ja hänen propositionsa. Tarvittaisiin enemmän, tai siis vähemmän, tiivistä ja lyhyttä tekstiä. Haistakaa paska, teoriamoralistit, mutta väen ei tule luettua pitkiä juttuja. Ei ainakaan netistä. Megafonin, tai siis Suomen, itsenäisyyspäivänä julkaistava myyttinen kolmosnumerokin taitaa olla paisunut sellaiseksi mötköksi, että sillä tulee olemaan noin viisi lukijaa - mutta kuten on sanottu, ainakin pelote-efekti on taattu. Oikeastaan poliittisille teoriateksteille pitäisi asettaa pituusrajoitus, ellei kyse ole ns. suuresta kertomuksesta.

Sitten on mainostus ja kommunikointi. Liian usein väännetään yötä päivää tekstiä, joka sitten laitetaan jonnekin ja jäädään odottamaan, että "jotain tapahtuu". On taidettu ottaa liian vakavasti Deleuzen antikommunikatiivinen eetos. Se koski liberaalia rationaalista puuhastelukeskustelua, joka teeskenteli kohtelevansa osallistujia tasa-arvoisesti. Se ei koskenut viestintää sinänsä, Deleuzehan oli semiootikko, joskin materialistinen. Miksi muka kirjoittaa jos ei halua tuottaa efektejä? On tietysti muutakin viestintää kuin kirjoittaminen. Takavuosina suurehkoilta yliopistovaltauksilta saatettiin heittää pois yksittäisiä toimittajia - kivaa, mutta huonoa taktikointia. Jos haluaa enemmän vaikutusta julkisuuden kautta, sen ei tarvitse tarkoittaa loputonta "uskottavuudesta" huolehtimista tai maltillisuutta. Ehkä aktivistien pitäisi kuitenkin lukea pari bisnesopasta?

Parhaiten taidetaan muistaa pienet nautinnot (päihteet, seksi ja rap tietenkin) ja mielenkiintoa ruokkivat eleet. Eivät ihmiset jaksa tehdä politiikkaa, tai paljon mitään muutakaan, velvollisuudesta ja moraalisuudesta, vaan tapahtumien kulun jatkuminen vaatii mielenkiintoista nautintojen kenttää. Vasemmistolaisuus on hedonismia, siksi se on niin hyvää! Vielä kun puolue tajuaisi tämän.

 

Tärkeimmät matalan tason prosessit liittyvät kuitenkin jäytämiseen. Esimerkiksi yksi Immateriaalitalous-kirjan tekijöistä puhui eilen hyvin siitä, miten yksittäiset piraatit jäytävät tekijänoikeuksia (käytännössä suurten yhtiöiden monopoliasemaa). Nykyisen tekijänoikeusjärjestelmän perusta murenee huimaa vauhtia piraattiparvien voimasta; maksuttoman kaman letkuttaminen on jo sukupolvikokemus. Mitä muita esimerkkejä on?

Jäytäminen on hyvää ja hienoa. Jäytäjät pitäisi vain kytkeä yhteen, politisoida ja organisoida. Ei tietenkään totalisoida: Leviathanit täytyy tappaa jo poikasina. Mutta pienien, kauniiden asioiden lisäksi tarvitaan edelleen suuria kertomuksia. Commonwealthin petettyä odotamme kolmatta Megafonia. Jäy jäy!

  

HYMYÄ HUULEEN, KANSSA-ALAISET, ON TAAS PERJANTAI!

Elkää nyt silti hermostuko elämän epävarmuudesta tai teidät tunnistetaan.

Lauantaina sitten herätään kommuunista.

Lisää seuraa.

 

 

Tähänkin blogiin kommentoidaan aina välillä, että "suurin osa suomalaisista kuuluu keskiluokkaan". Mikä on keskiluokka, missä sitä näkee ja miten siihen pääsee? Koostuuko se yksilöistä? Mikä on keskiluokan asema tuotantoprosessissa? Onko työllä tai omaisuudella väliä?

Joskus sanottiin että työväki tuotti ja kapitalistit vain kiskoivat tuotannosta lisäarvoa ja vuokraa. Mihin tässä kuviossa mahtuu keskiluokka? Suurimman osan "meistä" pitäisi kuulua tähän luokkaan. Onko "sitä" edes olemassa?

 

Jatkuva keskiluokkaistumisen hokeminen ja samanaikainen kyvyttömyys määritellä keskiluokkaa kertovat käsitteen hämäryydestä. Sekavuus johtuu osittain erilaisten luokkakäsitysten sotkemisesta.

Yksi tapa hahmottaa luokat on käyttää kulttuuria, kulutusvalintoja, asennetta ja tyyliä yksilön luokka-aseman osoittimena. Tämä on usein arkipuheen näkökulma luokkasuhteisiin: jos sä olet vähän vanhempi, niin sä olet keskiluokkainen kun ajat yksityisautolla, tavoittelet omakoti- tai rivitaloa Espoosta, poltat pikkusikareita; jos sä olet nuorempi, niin sä olet keskiluokkainen kun tykkäät istua viikonloppuna kotona miettimässä sisustusvalintoja, jne.

Wikipedian määritelmät "keskiluokka käsittää yhteiskunnassa henkilöt, joilla on jonkin verran taloudellista liikkumavaraa, mutta ei yksilöinä vaikutusvaltaa" ja "keskiluokkaan luetaan usein yrittäjät, korkeakoulutetut, virkamiehet ja ammattitaitoiset työläiset" auttavat tarkentamaan tämän luokkanäkemyksen taustaoletuksia. Niiden mukaan

* luokat ovat ryhmiä;

* luokkaryhmät koostuvat yksilöistä;

* yksilön luokka-aseman osoittimena voidaan käyttää esimerkiksi ammattia, tuloja, elämäntapaa yms.

 

On myös toinen tapa käsittää luokat. Luokka voidaan hahmottaa yksilökokoelman sijaan yhteiskunnallisena suhteena, joka läpäisee yksilöt eri tavoilla. Yksilössä voi siis olla osa työläistä ja osa kapitalistia: työn ja pääoman ristiriita tunkeutuu yksilön sisään. Luokkateeseissään Richard Gunn tätä "marxilaiseksi" luokkakäsitykseksi.

On siis kaksi perustavasti eroavaa luokkakäsitystä:

1. Sosiologinen käsitys: luokat ovat yksilöistä koostuvia ryhmiä tai "paikkoja" ja niitä tarkastellaan tietyllä hetkellä (synkronisesti, staattisesti). Uusia luokkakerroksia voidaan periaatteessa lisätä loputtomasti toistensa väleihen.

2. "Marxilainen" käsitys: luokka on työn ja pääoman antagonistinen suhde. Ilman luokkataistelua ei ole luokkia. Luokkaristiriidat leikkaavat yksilöiden läpi ja elävät jatkuvasti.

 

Sosiologinen näkemys luokasta on kaikessa staattisuudessaan ja sovinnollisuudessaan oikeastaan kovin - porvarillinen. Mutta puhtaan gunnilais-marxilainen käsitys ei sekään tunnu uskottavalta. Olisi hölmöä kiistää keskiluokkaisuuden oleminen ilmiönä, koemmehan sen joka päivä ja jopa olemme monessa suhteessa "kulttuurikeskiluokkaisia": arvostamme tietynlaista puhtautta, haemme tiettyä henkilökohtaista tuottavuutta, laskelmoimme, istumme nytkin kotona miettimässä sisustusvalintoja jne. Jos keskiluokka ei ole varsinainen luokka, niin mikä se on?

Keskiluokka on työn ja pääoman rajapinnasta siinnyt hahmo tai syvälle ulottuva asennekulttuuri. Hahmo on tietenkin porvarin hahmo, jonka tunnusmerkkejä olen luetellut usein aikaisemmin: yksityisomaisuuden ehdoton arvostus, kyynisyys, negatiivinen aikakäsitys (aika resurssina), kyvyttömyys luoda ja samanaikainen kyky mukautua ja totella, tuonpuoleisuuden (työn "sitten aikanaan" tuomien palkintojen) tavoittelu, sekasortoisen luonnontilan pelko, alempiarvoisten kyykyttämisen tai orjuuden hyväksyminen, laskelmoivuus ja rationaalisuuden korostaminen.

Nyt voimme ymmärtää, miksi 20 vuoden ajan on hoettu, että "luokkia ei ole" tai "olemme kaikki keskiluokkaisia". Se johtuu porvarin hahmon leviämisestä kaikkialle yhteiskuntaan. Meistä lähes jokainen on jollain tavalla porvari; asenteemme ovat ainakin jollain tavoin laskelmoivia, kyynisiä ja tottelevaisia.

 

Keskiluokka on siis olemassa lähinnä rajapintana, kulttuurina ja porvarin hahmona, ja yhteiskuntaluokat täytyy käsittää ensisijaisesti suhdejärjestelmänä eikä kokoelmana yksilöitä. Vaikuttaako sekavalta? Eräässä Asuntotoiminnan varhaisessa tekstissä luokkaroolit ja luokka on määritelty pistämättömän selkeästi (joskin yhä "sosiologisesti"):

 

Kapitalistit eli he, jotka riistävät työntekijöiltä osan heidän työnsä tuotosta, eivät kykene ajattelemaan yhteiskunnan kehittämistä yhteisöllisesti koska he keskittyvät yksityisen pääoman kasaamiseen ja voittojen haalimiseen. Kapitalistisen luokan määritelmä on yksinkertaisesti; he, jotka elävät riiston tuotoilla. Palkkatuloillaan tai sosiaaliturvalla elävät ovat työläisiä. Yhteiskunnassamme on monia työläisiä, jotka ovat sijoittaneet osan säästyneistä palkkatuloistaan esimerkiksi yrityksien osakkeisiin tai eläkerahastoihin. Tämä ei kuitenkaan tee säästyneistä palkkatuloista pääomia, vaan kulutuksen siirtämistä eteenpäin, aivan samalla tavalla kuin laina [–].

Luokkamääritelmässä raja voidaan karkeasti vetää siihen kohtaan missä eletään pääoman tuottamilla koroilla. Emme missään nimessä halua vastakkainasettelua ns. ”keskiluokkaistuneiden” työläisten ja muiden työläisten välille. Aivan samalla tavalla kuin emme halua vastakkainasettelua työttömien ja työllistyneiden työläisten välille. Tästä syystä otamme haltuun vain oikeiden kapitalistien tai kaupungin omaisuutta.

 

Minusta tämä on juuri tällä hetkellä käypä määritelmä vasemmistolaisen politiikan käytännön tarpeisiin.

Koska luokkapuhe on tänä vuonna herättänyt erityisesti kaunosieluisten humanistien keskuudessa pelkoa ja inhoa, niin lisään vielä tarkennuksen: oli se sitten valitettavaa tai kehuttavaa, niin luokkataistelussa ei ensisijaisesti ole kyse työläisten mellakoinnista, jossa teurastettaisiin kapitalisteja (se olisi äärimmäisen vulgaari sosiologinen käsitys luokkataistelusta). Työläinen ja kapitalisti ovat valta- ja riistosuhteiden jatkuvasti rakentamia positioita. Luokkataistelu on näihin suhteisiin vaikuttamista.

Globaali eliitti lietsoo kansan keskuuteen kilpailua ja paniikkia selviytymisestä. Kansa raataa eliitin luomassa yhteiskunnassa ja rahajärjestelmässä tuottaen eliitille ruhtinaallista voittoa.

Vain eliitti voi hyvin tässä sairaassa yhteiskunnasssa, jossa yhteisö on hajotettu ja naapureista on tullut vihollisia.

- Outo nauha, kansivihko

 

 

 

Egon Friedell kirjoittaa keskiajan loppumisesta näin:

 

ihminen, joka niin paljosta pahasta ja ristiriitaisesta oli joutunut ymmälle nykyisyyteen ja tulevaisuuteen nähden, hoippuroi kauhistuneena sinne tänne ja etsi jotakin kestävää. Vakavat vetäytyivät kokonaan Jumalansa ja kirkkonsa turviin, paastosivat, rukoilivat ja olivat katumusharjoituksissa. Kevytmieliset syöksyivät hillittömään maailmanelämään, avasivat himolle ja paheille kaikki padot ja tekivät elämästä mahdollisimman maukkaan hirtehisaterian. Monet odottivat viimeistä tuomiota. Kaikessa tässsä: pessimistisissä ja askeettisissa virtauksissa yhtä hyvin kuin epäterveen paisuneessa "elämänilossa", joka oli vain eräänlaista tuberkuloosiaistillisuutta ja vedenpaisumus-nautinnonhimoa, väräjää yleinen maailmanlopuntunnelma, joka julkilausuttuna tai julkilausumattomana, tietoisena tai tiedottomana läpitunkee ja vallitsee koko aikakautta. Ja ihmisen vaisto olikin täysin oikeassa: maailma todellakin hävisi. Siihenastinen maailma, tuo oudon ahdas ja kirkas, puhdas ja sekava, siivitetty ja sidottu keskiajan maailma vajosi voivotusten ja ukkosen jylinän kaikuessa ajan ja ikuisuuden synkkiin syvyyksiin, mistä se ei enää milloinkaan ole palaava.

Uuden ajan kulttuurihistoria I, s. 118-119

 

Viime vuosien suomalaisista räppilevyistä päätellen nyt on koittanut yhtä maukas maailmankriisi. Otetaan esimerkiksi Julma-Henrin kolmas julkaisu, Laineen Kasperin kanssa tehty Outo nauha.

 

"Jos ei se oo vielä selvinnyt, niin Henri ei usko lokeroihin", sanottiin Srjtnt-mixtapen viimeisessä biisissä. Se oli VIHJE tulevasta. Basso.fin keskustelun (ja youtube-kommenttien) perusteella kaikki fanit eivät oikein tajunneet sitä vaan valittavat, että uusi levy on liian outoa "musiikkia".

No, "syö pullaa pilvilinnoissa!" niin kuin Henri sanoo. Materialistinen räppi ottaa vapauden muuttaa ja muuttua. Levy vahvistaa Julmiksen asemaa yhtenä älykkäimmistä suomenkielisistä taiteilijoista. Egon Friedell tykkäisi!

Osa faneista valittaa, että maksoivat 16 euroa levystä, joka osoittautui uskottavan kallioräpin sijaan kokeelliseksi painajaiskuunnelmaksi. Voihan nyt sentään: kyllä kuluttajan pitäisi saada rehellisellä rahallaan tuote, jonka luuli saavansa. Siitähän Henri on aina räpännyt, ostamisesta ja kapitalismista. On ikävää, kun räppärin tavaramuodossa hankittu taidetuote osoittautuu yllättäväksi. Rahat takaisin!

Rottweiler sekoittuu puudeliin, vai miten se meni…

 

 

Etukäteen julkaistiin hälyä aiheuttanut ja Henrille varsin poikkeuksellinen "orgaaninen" biisi "Meitsi on matafaka". Oudolla nauhalla matafaka osoittautuu vakavaksi parodiaksi, jota kuunnellaan levyn kehystarinassa (musavideon päähenkilö on ilmeisesti yksi levyllä toistuvista hahmoista, koiraa ulkoiluttava Tiffany).

Kuunnelma kertoo maapallon tarinan muinaisista kaatosateista maapallon resetoimiseen asti. Ennen kuin maapallo resetoitiin, siellä nauhoitettiin "outo nauha", jonka me nyt kuulemme. Nauhan maailmaa hallitsee globaalin eliitin salaliitto, jota edustaa Megaturbo-niminen suuryhtiö - sloganinaan security for safe life.

 

 

 

Megaturbon kanssa-alaiset yrittävät menestyä keskusteluohjelmissa ("Jos olisit, kuka olisit?"), kilpailevat tosi-tv:ssä (Valion sponsoroima "Valioyksilö") ja kuuntelevat radiosta G-Unitin tuottamaa menestysmusiikkia:

 

 

I WAS SUCKING ON MY LOLLIPOP — / AND I HOP IN A CAR, CAR, CAR, A BIG ASS CAR

Not good. Is bad!

 

 

Pöyryyttäisin Henriä pienestä myöhästymisestä: osa levyn "satiirista" olisi osunut vielä täydellisemmin vuosi pari sitten. Tietysti voi ajatella, että nyt tosi-tv ja EENEERZII REIDOUSTEISSON ovat vielä syvempi osa arkeamme ja sitä kautta levy iskee lujempaa - alhaalta käsin, vöiden alle…

Ensimmäinen täysosuma on "Tuotantotehdas", joka esittelee hyvin nauhan yleisen tunnelman:

 

voit äänestää ja kysyä asiaa virastoista

joissa koulutetut ihmiset kyllä tietää tällaiset asiat

 

 

 

pakko se on jonkun laskut maksaa tai niitä ei makseta

emmie tiiä sie oot siinä ja mie oon tässä

otetaaha kahavit

 

 

Levyn päällä riippuu apokalyptinen tunnelma kuten Jontilla & Jodarokilla Uuden ajan avaruususkonnossa, mutta kajahtaneemmilla taustoilla ja ilman ufojuttuja. Henri ja Kasperi tavoittavat täsmälleen sen politiikan apokalyptisen ja transsendenttiin (salaliittoihin, Isoihin Subjekteihin, Toiseen) kurkottavan sävyn, jota vastaan Hardt ja Negri kirjoittavat Commonwealthin ensimmäisessä luvussa. Maailmanlopun fiiliksissä ei enää jakseta analysoida politiikkaa immanentisti, vaan vallan materiaalinen arkipäiväisyys peittyy uskoon Auktoriteetista, joka on vastuussa asioista.

Välillä Oudolla nauhalla mennään hitaammin ja ollaan krapulassa. Paranoia pahenee:

 

 

"AINA SAMA HOMMA!"

Seuraa huono parodiayritys G-Unitista ("Menestys") ja skittiä kalliopoliisista. "Nämä thaimaalaiset tässä sipsuttavat ylös alas Vaasan- ja Helsinginkatua ja minä tarkkailen heidän tiukkoja… tilanteitaan kuin haukka… vaanien vakoja, mistä saattaa hiiri hypätä ulos."

Ehdottomasti paras skitti levyllä on asekauppaa pyörittävän papin hillitön saarna "Sunnuntaiaamussa", jota ei valitettavasti löydy Youtubesta. Kuunnelmankin kannalta melko turhia ja litteitä ovat "Menestyksen" lisäksi ainakin "Kohtaus kadulla", "Tuotantotehdas 2" ja "Laineen apteekki". Mutta Megaturbon työhaastattelu korvaa ne kaikki:

 

 

Yhdeksän minuutin "biisi" on näytelmä itsessään. "Se pahvi, sillähän ei oo arvoa, mutta jos, niin, saisin liitettyä sen pahvin julkkiksen kasvoihin, ja sillä tavalla saisin luotua imagon, mielleyhtymän…"

Megaturbon esittelynauha wräppää levyn ideologian kauniisti:

 

 

Valtiot, maat, ne ovat vain suuria karsinoita, karsinoita, joissa me säilytämme tuotantoeläimiä, ihmisiä. Antamalla heille vapauden äänestää annamme heille illuusion - illuusion, että he voisivat asioihin vaikuttaa ja muuttaa maailmaa. Näin ei kuitenkaan tule käymään koskaan, koska me hallitsemme heidän mieltään.

Me voimme heitä heidän tietämättään muuttaa. [- -] Medialla voimme hallita yleistä mielipidettä. Suurin osa kansasta - tuotantoeläimistä - on idiootteja! [- -] He idiootit tuotantoeläimet heiluttivat lippujaan kun lähetimme heidän ajattelusta riisutut poikansa tappamaan rauhan puolesta!

 

 

 

Henri ja Kasper saavat plussaa vihollisen osoittamiseta, mutta tämän hedelmän puolesta illuminaattihöyryilyt olisi voinut jättää pois. Salaliittofiilistelyiden yleinen ongelma on poliitikan karkottaminen tuonne jonnekin: siellä, meidän ulottumattomissamme, on joku taho, joka on vastuussa kaikesta (mutta jolle me emme mahda mitään, pakko siis mennä tosi-tv:seen). Henrin Al-qaida Finlandilla korostama solidaarisuus ja vastarinnan tekeminen puuttuvat täysin. Enää henkilökohtaisesta helvetistä ei pääse edes ampumalla kansanedustajia naamaan, nyt ei voi muuta kuin ottaa kossua jotta ei olisi homo. Maailma koetaan niin sekavaksi ja epätoivoiseksi, että sen taustalle on pakko olettaa joku toimija, jota voi syyttää (ja totella).

Maailmanlopuntunnelmat eivät tietenkään synny tyhjästä: kokemuksena ne ovat totta. Tässä mielessä Henri ja Kasper ovat friedelliläisiä sairaita neroja, jotka tekevät aikansa aistimalla sen orgaanisen olemuksen mahdollisimman selkeästi ja vahvasti.

Jos joku matafaka vielä kehtaa väittää levyä huonoksi tai epämusiikilliseksi, niin kannattaa palata Frank Zappan ensimmäisiin ja viimeisiin levyihin. 1960-luvulla Zappa teki sellaisia avantgardekollaaseja kuin Lumpy Gravy ja Uncle Meat; 1990-luvulla Zappa julkaisi kahden levyn kokeellisen ääninäytelmän Civilization Phase III. Levyt ovat välillä sietämättömiä kuuntelukokemuksia, mutta nykyään niistä kirjoitetaan väitöskirjoja. Outo nauha ei konseptiltaan kalpene Zappan vieressä (biisien taustoja ei ehkä vielä kannata vertailla).

Fanit odottivat Al-qaida Finland kakkosta ja saivat sen. Julma-Henri on lukenut deleuzensa ja tietää, että aito toisto on eron tekemistä: Outo nauha toistaa Al-qaida Finlandin vallankumouksellisen ytimen ja juuri siksi se eroaa siitä.

Uskon, että myöhästymisestään huolimatta Oudolla nauhalla on Suomen skenessä mahdollisuus legendaksi.

Zappa teki elämänsä aikana yli 60 studiolevyä ja livet päälle. Emme tyydy vähempään Julma-Henkan kohdalla. GO HENRI!

 

 

via Tero (& Derridastakin on joskus hyötyä)

Edit: miten Meatrix kaadetaan (kiitos pttp):

 

 

Nyt olisi tilausta äänelle, joka sanoisi: haista paska, työministeri, tai ota edes selvää asioista.

On vaikea pysyä analyyttisena tilanteessa, jossa jotkut ennen arvostamani "aktivistit" katsovat vihreiden yhä olevan käyttökelpoinen puolue.

Otetaan esimerkiksi tämä:

 

Tehkää nuoret vähemmän töitä, toivoo työministeri Sinnemäki

 

Työministeri Anni Sinnemäki (vihr) [–] toivoi, että nuoret tekisivät vähemmän töitä.

- On vähän järjetöntä, että monet opiskelijat eivät opiskele päätoimisesti, Sinnemäki sanoi.

Puolet opiskelijoista ei nosta töiden takia opintotukea ollenkaan.

Työministeri toivoo, että opintolainaa nostettaisiin enemmän.

 

Vihreän työministerin pääviesti on siis selvä: kaikille nuorille lainakahle jalkaan. Näin heidät saadaan myöhemmin pakotettua tekemään mitä tahansa töitä millä tahansa ehdoilla, jotta he voisivat maksaa velkansa.

Vihreän työministerin toinenkin viesti on selvä: vihreät eivät ymmärrä yhtään mitään työelämän muutoksesta ja opiskelijan köyhyydestä. Tai sitten he ymmärtävät, mutta vetävät samat johtopäätökset kuin porvarit.

Kolmas vihreiltä tullut viesti ei liity asiaan, mutta selkeyttää kuvaa puolueesta: Vihreiden Naisten puheenjohtaja vaati tekijänoikeuksien kiristämistä, hyvitysmaksun ulottamista mp3-soittimiin ja nettiyhteyden katkaisemista piraateilta.

Neljäs vihreiltä tullut viesti on epävirallisempi ja sai ensimmäistä kertaa kolmeen vuoteen epäilemään, että anarkistit voisivat olla oikeassa. Eräs entinen prekaariaktivisti nimittäin sanoi yksityisesti, että Opiskelijatoiminnan Vanhanen-aktio oli väärä. Sama henkilö tunnustautui "hallituksen militantiksi". Niin, sitä se puoluepolitiikka voi tehdä, varsinkin jos kuuluu hallituspuolueeseen… Äänestä tänään, kadut huomenna. (= Petyt niin pahasti, että menet kadulle: kyllä äänestäminen vaikuttaa aina jotenkin!)

Nyt olisi tilausta äänelle, joka sanoisi: haistakaa paska, vihreät, tai lakatkaa ainakin teeskentelemästä olevanne muita kuin kokoomuslaisia.

Ja kuin tilauksesta sellainen ääni ilmestyi tänään ympäri kampuksia. Lieneekö kommunistien tekemä? Hedelmät ei mene takuuseen jokaisesta asiakohdasta, mutta taputtaa viestille (klikkaa isommaksi):

 

 

Ps. Esim. kristilliset eivät toki ole vihreitä parempia