Vallankumouksen hedelmiä

 

Juteltiin tässä Vladislavin kanssa tyylistä ja argumentoinnista (eka, toka, kolmas). Ilmaan jäi Vladislavin antama kotitehtävä:

 

Tyyli ei nähdäkseni ole oma argumenttinsa, mutta se voi olla informaalisti oma eksplikoimaton perustelu jossakin argumentissa. Voisiko sen arvoa tällöin problematisoida samaa kautta kuin muidenkin perusteluiden arvoa, eli toisin sanoen, onko käytetty tyyli argumentin perusteena tosi?

 

Täsmällisesti: jos kuvitellaan, että tyyli voidaan erottaa sisällöstä, niin sitten tällainen sisällöstä erotettu tyyli ei toki yksin ole argumentti. Se ei riitä. Niin kuin Vladislav sanoo, tyyli voi silti liittyä argumenttiin "informaalina perusteluna".

Jos Anti-Oidipuksen yksi argumentti on "huonot hierarkiat paskaksi ja auktoriteetit vittuun", niin kieltämättä kirjan kiihottava tyyli kytkeytyy siihen. Totuus ei ehkä tässä yhteydessä ole kovin mielenkiintoinen ominaisuus… Ellei sitten badioulaisittain.

 

Eteenpäin. Argumentaatio on väline, ei päämäärä. Ylenmääräinen argumentaation korostaminen epäilyttää, niin kuin loputon minkä tahansa korostaminen. Mitä argumentoinnin ylimaallista tärkeyttä toitottava retoriikka piilottaa? (Kysymyksestä lisää: Judith Butler, Hankalan sukupuolen uusimman painoksen esipuhe.)

Ensinnäkin puhdas argumentointiin keskittyminen altistaa relativismille. Antiikin filosofiassa skeptikot ja sofistit loistivat argumentaatiotaidoillaan. Mikäpä huvittaisi kansaa enemmän kuin muodollisesti moitteeton ja vedenpitävä argumentti, jolla voi todistaa mitä tahansa, tänään sitä ja huomenna tätä.

Niin voi käydä, kun unohdetaan asiat ja arvot ja keskitytään vain argumentteihin. "Argumentaatiolle" kumartamisen sijaan antiikin luovimmat filosofit yhdistelivät erilaisia proosatyylejä, retoriikkaa, runoutta, normatiivisia myyttejä, dialogi- ja monologitapoja, käsite-erotteluja, aksiomaattisia määrittelyjä, johdattelevia kysymyksiä, kampituksia ja hyökkäyksiä.

Tämän vuoksi Platon muistetaan paremmin kuin yksikään skeptikoista…

 

Toiseksi se, mitä argumentilla tarkoitetaan analyyttisessa bulkkifilosofiassa ("päättelyketju, joka on formalisoitavissa"), kattaa argumentaation alueesta vain osan. Miten formalisoida kirjoitustyyli, joka toimii itsessään argumentatiivisesti? Ajattelen tietenkin jo vähän vanhentunutta aihetta eli ranskalaisia jälkistrukturalisteja. Kuten kommentoin Vladislaville, tyyli voi toimia argumentatiivisesti ainakin kolmella tavalla:

1) pitämällä esillä esimerkiksi tekstin itsensä tuotantoprosessia, jos artikkelin tarkoituksena on analysoida tekstin yleistä tuotantoprosessia (Derrida, Barthes);

2) estämällä performatiivista ristiriitaa: eikö olisi naiivia kirjoittaa esimerkiksi unen logiikalla toimivasta tiedostamattomasta "selkeän, rationaalisen ja valveilla olevan" kielen keinoin (Lacan);

3) toimimalla affektiivisella tasolla, vaikuttamalla suoraan tekstiä lukevaan ruumiiseen (Deleuze ja Guattari; analyyttiset filosofit saattavat kiistää tällaisen argumentin laadun, mutta toisaalta: mikä argumentti ei vaikuta tunteisiin jollakin tapaa?).

 

Kolmas pointti on minusta tärkein: teksti toimii aina affektiivisesti. Tekstin lukeminen on kouluttavaa ja eetokseen vaikuttavaa toimintaa. Tarkoitan tällä tietynlaisen tekemisen ja kokemisen muodon luomista, yksilön muuttamista subjektiksi eli subjektivaatiota. Analyyttisen filosofian subjektivaatio tapahtuu opiskelemalla logiikkaa, opettelemalla argumentaatiokuvioita, tekemällä erotteluja, lukemalla angloamerikkalaista kaanonia, toistelemalla selvyyden ja tarkkuuden vaatimuksia, pukeutumalla wittgensteinilaisesti, osoittamalla alistumisensa proseminaareissa ja tutoriaaleissa, jne. Jossain vaiheessa subjektivaatiota voi huomata, että omat hyvän filosofian kriteerit ovat vaivihkaa muotoutuneet kokonaan toisenlaisiksi ja että "vääränlainen" filosofia alkaa tuntua epäsopivalta.

Sitten on esimerkiksi deleuzelainen proosa, joka keskipakoisvoimineen ja mikroanarkioineen on yksi vallankumouksellisen itsetekniikan muoto. Sillä voi vapauttaa itsensä terveestä järjestä ja oikeistolaisesta valtiofilosofiasta.

 

 

On väärinkäsitys, että valtiofilosofia olisi analyyttisten filosofien yksinoikeus. Euroopassakin on armeijakunta ajattelun byrokraatteja, toisiaan kiduttavia identiteettiheimoja ja hierarkioilla mestaroivia luomisen pyöveleitä. (Tätä ei aina tajuta, koska Suomessa jokainen naiivista analyyttisesta valtiofilosofiasta vapauttava eurooppalainen ajattelija otetaan helposti vastaan messiaana.)

 

1. Dogmaattiset heideggerilaiset. On hienoa korvata joka toinen sana "Daseinilla" ja toistella, että "koko länsimaisen ajattelun historia on Olemiskysymyksen traagillista unohtamista". Kaikki maailman polut täytyy johtaa takaisin Yhteen Olemiseen. Ja turpaan tulee, jos joku viittaa sanallakaan nuoren Heideggerin ruraalis-kansallisromanttisen ajattelun natsiyhteyksiin.

 

2. Humanistihermeneutikot. Hermeneutiikka on lässyintä mitä humanistipojat ovat keksineet sitten, ööh, demareiden? Tekstiteologiaa, itsestäänselvyyksiä, reaktiivisuutta. Lisäksi henkilökohtainen muisto: kirjallisuustieteen perusopinnoissa yritettiin muuttaa kaikki opiskelijat humanistipojiksi pakottamalla tulkitsemaan kaikkea. Teksti oli ongelma, joka ratkesi "tulkitsemalla" se. Tulkinta oli ongelman vastaus. Sitten istuttiin tulkinta kädessä ja ihailtiin sen ehjyyttä.

 

3. Habermas on mannermainen arkkivaltiofilosofi. Eiköhän laiteta parhaat argumentit pöytään keskustelemaan sivistyneesti keskenään… Ohoh, sillä aikaa joku meni ja teki vallankumouksen. Vallankumoukselliset kirjoittavat Habermasia vastaan, Helsingin Sanomat taas ratsastaa Habermasilla pääkirjoituksissaan ja puolustaa urheana avoimen ja rauhallisesti argumentoidun keskustelun hyveitä.

 

4. Dogmaattiset psykoanalyytikot. Ei tarvitse sanoa mitään: jo Sartre teki parodiaa niistä 1930-luvulla ("Erään johtajan lapsuus", Muuri).  Dogmaattiset lacanilaiset muodostavat tästä kehittyneen luokan, joka analysoi kaikkea kriittisesti muttei uskalla tehdä mitään.

 

5. Dogmaattiset feministit. Kyllä: alistetussa ja syrjityssä asemassa ajattelevien on myös mahdollista olla dogmaattisia. Ensin juhlitaan moneutta ja eroja ja sitten nähdään Koko Länsimaisen Ajattelun Historia fallokraattisena ja kartesiolaisena monoliittina. Tällä tarkoitan esimerkiksi Rosi Braidotin Riitasointuja, jossa tehdään varmaankin huikein performatiivinen ristiriita mitä on Deleuzea käytettäessä on nähty.

 

On vielä yksi kiistanalainen tapaus: badioulaiset. Badiou on hyvin luova, käyttökelpoinen ja herkullinen ajattelija. Valitettavasti Badioun ajattelun taustalla on aksiomaattinen käsitys matematiikasta, ja koska Badioulle ontologia on yhtä kuin matematiikka, aksiomaattinen metamatematiikka näkyy Badioun opetuslapsissa aksiooman asettamisaktin korostamisena ("seuratkaa minun, vahvan johtajan, militantilla teolla asettamaa aksioomaa"). Tällä saattaa olla jotain tekemistä sen kanssa, että Badioun politiikan taustalla on vanha kunnon maolaisuus. Pakko lainata muinaista Megafonin pätkää:

 

Koska Badioun totuudelle uskollinen, lacanilaisittain "omaa juttuaan" jatkava subjektiivisuus nojaa vain omaan militanttiin päättäväisyyteensä, se alkaa - niin paljon kuin Badiou korostaakin subjektiivisuuksien kollektiivista luonnetta ja sitä, että Kuolematon asuu meissä kaikissa - muistuttaa lähinnä erämaasta ratsastavaa Villin Lännen machomessiasta, joka pelastaa voimattoman ja gangsterien armoille joutuneen kaupungin, tai tosimies Bruce Willistä, jolla on aito kosketus rukiiseen reaaliseen ja joka siksi pystyy tekemään vastarintaa Pahoille, joilla myös on jokin osa totuuden säteilystä, toisin kuin Rumilla, jotka jokapäiväiset joutavuudet ovat turmelleet.

Hyvät, pahat ja rumat

Populistisen myytin mukaan eurooppalaisen filosofian tyyli olisi merkittävästi hämärämpää ja vaikeampaa kuin angloamerikkalaisen filosofian. Aineopintojen tasolla analyyttinen luennoitsija jaksaa muistuttaa, kuinka outo tapa ranskalaisilla on tehdä filosofiaa. Saksalaisia ei koeta sen helpommiksi: 1980-luvun tietosanakirjani (Gummerus) listaa Heideggerista lähinnä sen olennaisen faktan, että Oleminen ja aika on vaikeudestaan kuuluisa kirja.

Käsitys eurooppalaisen tyylin vaikeudesta ei ole täysin tyhjästä (das Nichts) syntynyt. Avataan Oleminen ja aika satunnaiselta sivulta:

 

Jos jokapäiväisen keskenäänolemisen oleminen eroaa jo periaatteessa pelkästä esilläolevuudesta, vaikka se näennäisesti lähenee tätä ontologisesti, voidaan varsinaisen itsen oleminen yhä vähemmän käsittää esilläolevuutena. Varsinainen itsenäoleminen ei perustu kenestä tahansa vapautettuun subjektin poikkeustilaan, vaan on kenen tahansa eksistentiaalinen modifikaatio, kun kuka tahansa on olemuksellinen eksistentiaali. (s. 169.)

 

 Tai luetaan Deleuzen ja Guattarin Anti-Oidipusta:

 

Meidän rakkautemme ovat deterritorialisaation ja reterriotorialisaation komplekseja. Rakastamme aina tiettyä mulattia, tiettyä mulattitarta. Deterritorialisaatioita ei koskaan voi käsittää itsessään, deterritorialisaatiosta käsitetään vain viitteitä territoriaalisiin representaatioihin. (s. 351.)

 

Latteimmat eurooppalaisen filosofian pöyristelijät - kuten Francis Wheen kirjassaan Miten hölynpöly valloitti maailman - jättävät "kritiikin" vastaavien sitaattien "käsittämättömyyden" toteamiseen. Argumenttina tällainen liike on kuitenkin hyvin outo. Kuinka järkevää olisi esimerkiksi arvostella Wittgensteinia siitä, että seuraavat Tractatus-sitaatit ovat vaikeita tai hämäriä:

 

4.0411 Jos esimerkiksi haluaisimme ilmaista sen, minkä ilmaisemme kirjoittamalla "(x).fx", asettamalla indeksin "fx":n eteen - kirjoittamalla esimerkiksi "Yl.fx" - tämä ei riittäisi, koska emme tietäisi mitä yleistettiin. Jos taas haluaisimme osoittaa sen indeksillä "," - kirjoittamalla esimerkiksi "f(x,)" - tämäkään ei riittäisi, koska emme tuntisi yleisyysmerkinnän alaa. […]

6.02 Luku on operaation eksponentti.

6.45 Maailman näkeminen sub specie aeterni on sen näkemistä - rajattuna - kokonaisuutena. Maailman tunteminen rajatuksi kokonaisuudeksi on mystinen tunne.

 

Vastaavasti voitaisiin avata logiikan oppikirja, kvanttifysiikka koskeva artikkeli tai mielenfilosofinen argumentaatioketju sopivasta kohdasta, ottaa sitaatti siitä ja sanoa: "Mä en tajuu…"

Mitä ja mistä se kertoo että "joku" ei "tajua" annettua tekstiä?

Ajattelin kirjoittaa tähän polveilevan ja vakavan vastauksen kunnes tajusin, että senkin voi korvata sitaatilla. Barthes, Mytologioita, s. 40-41:

 

Miksi kriitikot sitten tuovat säännöllisin väliajoin julki oman avuttomuutensa taikka ymmärtämättömyytensä? Eivät ainakaan vaatimattomuudesta. […] Kaikki tämä merkitsee itse asiassa niin varmaa uskoa omaan älykkyyteen, että ymmärtämättömyyden tunnustaminen asettaa kyseenalaiseksi tekijän selkeyden eikä kriitikon oman älyn selkeyttä. Kriitikko esittää typerää saadakseen yleisön paremmin päivittelemään ja johdattaakseen sen näin suopeasti avuttomuuden rikoskumppanuudesta älykkyyden rikoskumppanuuteen.

Jos kritikoi ammatikseen ja julistaa, ettei ymmärrä eksistentialismista tai marxilaisuudesta mitään (sillä ikään kuin sattumalta juuri näitä filosofioita ei ymmärretä), silloin tekee omasta sokeudestaan tai mykkyydestään havainnon yleismaailmallisen säännön ja kieltää maailmalta marxilaisuuden tai eksistentialismin: "Minä en ymmärrä, joten te olette idiootteja."

Mutta jos todella pelkää tai halveksii jonkin teoksen filosofisia perusteita näin paljon ja vaatii näin tarmokkaasti oikeutta olla ymmärtämättä ja puhumatta niistä mitään, miksi sitten ryhtyä kriitikoksi? Ymmärtäminen ja valistaminenhan kuuluvat ammattiinne. Voitte tietysti arvioida filosofiaa vetoamalla terveeseen järkeen, mutta ikävä kyllä vaikka "terve järki" ja "tunne" eivät ymmärrä mitään filosofiasta, filosofia puolestaan ymmärtää niitä varsin hyvin. Te ette selitä filosofeja, mutta filosofit selittävät teitä.

Minulta pyydetään jatkuvasti muistiinpanoja Heikki Kanniston filosofian historian luennoilta. Nyt kun Kannisto meni eläkkeelle eikä luennoi enää, olen editoimassa muistiinpanoista jonkinlaista pakettia, joka tihkuu tänne vähitellen. Tähän mennessä koossa on 1900-luvun analyyttisen filosofian alku ja nuori Wittgenstein. Saa tarkistaa ja korjata.

Heikki Kannisto: Filosofian historian luennot

 

 

Eurooppalaisen filosofian tekeminen on jäsentynyt tiettyjen avainajattelijoiden ympärille. Esimerkiksi yhteen aikaan ranskalaisessa filosofiassa jokainen ajattelija yritettiin pakottaa kirjoittamaan Heidegger-kommentaari. Analyyttista filosofiaa taas on luonnehtinut ongelmakeskeisyys, jatkuva yritys ratkoa tai selittää pois sellaisia ongelmia kuin mieli/ruumis-dualismi, totuuden luonne, moraalin perusta, yksilön ja yhteiskunnan suhde, käsitteen looginen rakenne jne. Tämä on perinteinen tapa jakaa länsimainen filosofia 1900-luvulla.

Viime vuosina filosofiaa on yritetty jakaa uudelleen. Vanhaa jakoa yritetään jatkuvasti ohittaa. Kuten New Metaphysics -kirjasarjan toimittajat kirjoittavat:

 

We do not aim to bridge the analytic-continental divide, since we are equally impatient with nail-filing analytic critique and the continental reverence for dusty textual monuments. We favor instead the spirit of the intellectual gambler, and wish to discover and promote authors who meet this description.

[Sarjan julkaisut tulevat muuten ilmaisjakeluun osoitteessa http://www.openhumanitiespress.org]

 

On nousemassa samanlaisia projekteja kuin 1700-luvun lopussa, jolloin Kantin transsendentaalifilosofia (tai laajemmin: saksalainen idealismi) ohitti empirismin ja rationalismin välinen jaon ja jakoi filosofian uudelleen "dogmaattiseen" ja "kriittiseen" filosofiaan. 2000-luvulla vastaavia projekteja ovat esimerkiksi spekulatiivinen realismi ja sitä sivuava Badioun matemaattinen ontologia. (Ymmärtääkseni myös post-analyyttisessa filosofiassa on meneillään jonkinlaisia filosofiaa kriittisesti syntetisoivia projekteja, mutta en ole varma.)

Spekulatiivinen realismi jakaa filosofian "korrelationistiseen" ja realistiseen tai jälkikorrelationistiseen ajatteluun. Korrelationismi tarkoittaa tässä huomion kiinnittämistä subjektin ja objektin väliseen suhteeseen tai yleisemmin mahdottomuuteen ajatella objekteja ilman subjektia tai subjektin maailmaan tuomia suhteita. Badiou tekee filosofian historiasta ehkä vielä suuremman kertomuksen: hän jakaa filosofit "sofisteihin" ja "ajattelijoihin". Sofistit ovat empiristejä ja pehmeitä romantikkoja, jotka vain latteasti esittävät mielipiteitään. Ajattelijaksi tullaan rikkomalla mielipiteen sfääri kovalla ja kylmällä matemaattisella ontologialla.

Mitä muita tapoja on jakaa filosofian kenttä?

 

 

 

Instituutioilla, kuten yliopistolla, on kamala vimma saada ihmiset ratkaisemaan ongelmia. Auktoriteetit muotoilevat meille ongelman ja käskevät meitä sitten ratkaisemaan sen. Tässä on yhtälö, ratkaise se; tässä on kappale tekstiä, laske montako kielioppivirhettä siinä on; tässä on yhtiön myyntitavoite, keksi tapa saavuttaa se. Ikään kuin ajattelun kovin ydin koostuisi ennalta annettujen ongelmien ratkaisemisesta!

Ongelmat annetaan ja määrätään meille oppikirjoissa, telkkarissa ja työpaikoilla. Otamme ongelmat annettuina, vaikka uudet avaukset syntyvät ongelmien uudelleenmuotoilusta ja uusien ongelmien luomisesta.

Schizo-Janne puhuu ongelmien sijaan kysymyksistä, mutta on samoilla linjoilla:

 

Filosofian alkeiskurssien kirjallisuudessa esitetään ensimmäisten sivujen aikana näkemys, jonka mukaan filosofia on kysymysten esittämistä. Sinänsä oikea näkemys, mutta kuinka vähän aikakautemme filosofit kysyvät uusia kysymyksiä. Jos haluat menettää kyvyn esittää kysymyksiä ja kyseenalaistaa ympäröivää maailmaa, mene opiskelemaan filosofiaa johonkin aikamme yliopistoon. Siellä istut luentosalissa oppimassa kuria ja järjestystä. Kirjastossa painat sen vielä syvälle selkärankaasi.

Tutkinnon suorittamisesta todistavat paperit kourassa seisot vuosien jälkeen laitoksen edessä. Kuohittuna. Ruoskittuna. Ja mitä luultavammin kiität kohtaloasi ja olet valmis tekemään sen kaiken uudestaan. Tyytyväisenä. Tyydytettynä. Ja et ole vieläkään kysynyt yhtään kysymystä. Monta kieliopillisesti oikein muotoiltua näennäiskysymystä olet papereille kirjoittanut. Samoja graafisia koukeroita on piirretty vuosisatoja. Toistoa ilman eroa.

[Anti-Oidipusta lukiessa]

 

Mitä ajattelija sitten voi tehdä muuta kuin ratkaista valmiita ongelmia? Ajattelu voi käyttää vapauttaan luoda tai asettaa omia ongelmia. Täytyy kysyä: mikä ongelma koskettaa juuri sinua? What, exactly, is your problem?

Riittävätkö nykyiset ongelmat? Aseta joku niistä omilla termeilläsi, muotoile siitä uusi, tee sillä jotain. Eivätkö nykyiset ongelmat riitä? Luo uusia. Uusi ongelma on shokki, joka mahdollistaa erilaisia elämänmuotoja ja pakottaa muuttamaan ajattelua.

Ehkä tosi ja epätosi koskevatkin ongelmia. Eivät siis vastauksia. Totuuden etsimisen täytyy silloin tapahtua jo ongelmien tasolla. Vastauksien totuuden arvioiminen on täysin toissijaista: miksi tuhlata lyijyä vastauksen etsimiseen, jos vastausta edeltävä ongelma on huono.

 

Eräs teoreettisen filosofian opiskelija antoi Harrin baarissa esimerkin filosofian tavasta toimia. Tyypin isä oli ollut taloyhtiön kokouksessa väittelemässä saunan hankkimisesta taloon. Isä halusi saunan, osa taloyhtiöstä ei. Tämä oli alkuperäinen ongelma: hankitaanko sauna vai ei? Isä sanoi: "Minusta puusauna on parempi kuin sähkösauna, koska x…." Nyt keskustelu siirtyi uuteen ongelmaan: hankitaanko puusauna vai sähkösauna? Alkuperäinen ongelma unohtui, ja lopulta päätettiin hankkia puusauna. Puusaunan hankkiminen ei ehkä ole filosofista, mutta uuden, mullistavan ongelman luominen on. Uusi ongelma muutti tilanteen säännöt, ja siihen tarvittiin pienen pieni liike.

Esimerkin antaja piti filosofian toimintaa epärehellisenä, koska siinä alkuperäinen keskustelun fokus, siis ongelma, potkitaan salamyhkäisesti nurin asettamalla sen tilalle uusi ongelma. Itse parafraasaisin mieluummin anonyymia: jos löydät itsesi keskustelemassa väärästä ongelmasta rehellisesti teepöydän ääressä parasta argumenttia rauhallisesti odottaen - niin et suunnitellut etukäteen tarpeeksi hyvin.

 

Minkälainen on "väärä" ongelma? Deleuzen mukaan väärät ongelmat eivät ole virheitä (koska virhe on väärä vastaus), vaan illuusioita, jotka peittävät jotain. Ehkä ne ovat välttämättömiä illuusioita - niin kuin Kantin järjen ideat, sielu, maailma ja Jumala - joita vastaan tarvitaan järjen kritiikkiä.

Illuusio vaanii aina, kun filosofiassa käytetään käsitteitä, koska "[j]okainen käsite perustuu ongelmaan tai ongelmiin, joita ilman sillä ei olisi mieltä” (Mitä filosofia on, s. 27).

Vai voisiko asian muotoilla marxilaisesti: ongelma on käsitteen tuotantoprosessi ja käsite on ongelman tuote.

Siksi pelkkä käsitteiden ja vastausten tasolla pyöriminen on tavarafetisismiä.

 

Olin perjantaina Nuorten filosofiatapahtumassa tuomaroimassa lukiolaisten Sokrates-väittelykilpailua. Lukiolaiset argumentoivat suurin piirtein yhtä hyvin kuin Timo Airaksinen, joka piti tapahtuman avauspuheenvuoron: kummatkin vetosivat epämääräisiin "empiirisiin tutkimuksiin".

Koska jotkut ovat väittäneet, että käsite "analyyttinen valtiofilosofia" on pelkkä olkinukke ilman viitepisteitä, liitän tähän Airaksisen aivopierun (via Nufit-blogi): MP3

Airaksisen puheenvuorosta voidaan poimia esimerkiksi seuraavat piirteet:

 

1. oikea ihmiskuva = humanismi,
2. pyrkimys ykseyteen, reduktionismi,
3. erot käsitetään virheiksi, jotka ovat "korjattavissa",
4. vastuulla ja velvollisuuksilla terrorisoiminen,
5. porvarillinen "elämänkaari" universaalina rakenteena,
6. "sama" on kiinnostavampaa kuin "eri" (konservatismi, luomisen vastustaminen),
7. tiedon taso yhtenäistää moraalia (naiivi valistusoptimismi),
8. rationalismi ja affektien unohtaminen.

 

Laiskan rationalisminsa vuoksi Airaksinen on varsin kaukana kokoomuksen logiikasta. Moralismi tuo hänet pikemminkin lähelle demarilässyttäjiä. Demarilässytykselle ja anal. valtiofilosofialle yhteistä on ainakin humanismin nimissä tapahtuva terrorismi, joka tukehduttaa ajattelun ja luomisen.

Olisiko Nufitilla voinut olla reaktiivisempaa aloitusta? No, ehkä työryhmä olisi voinut kutsua avaajaksi Risto Volasen.

 

Liite: Jotta pointti tulisi mahdollisimman selväksi, otetaan tähän lainaus Brian Massumin kirjasta A User’s Guide to Capitalism and Schizophrenia (s. 4).

 

"State philosophy" is another name for the representational thinking that has dominated Western metaphysics since Platon […]. State philosophy is grounded in a double identity: of the thinking subject, and of the concepts it creates and to which it lends its own presumed attributes of sameness and constancy. The subject, its concepts, and the "external" objects to which the concepts are applied have a shared, internal essence: the self-resemblance at the basis of identity. Representational thought is analogical; its concern is to establish a correspondence between these symmetrically structured domains.

The faculty of judgment serves as the police force of analogy, assuring that each of the three terms is honestly itself, and that the proper correspondences obtain. In thought its end is truth, in action justice. The weapons it wields are limitive distribution […] and hierarchical ranking […]. The modus operandi is negation: x = x = not y. Identity, resemblance, truth, justice, and negation. The rational foundation for order. The established order, of course: philosophers have traditionally been employers of the State. […] Prussian mind-meld.

 

Mitä tarkoittaa idean toteuttaminen? Idea on todellinen. Ideaalisuus on yhtä todellista kuin idean toteutus. Ero idean ja idean toteutuksen välillä ei liity todellisuuteen, vaan kyse on virtuaalisen ja aktuaalisen olemisen välisestä erosta (tässä on se paljon puhuttu ontologinen ero). Idean oleminen on virtuaalista olemista: ei aktuaalista, toisin kuin havaitsemamme maailma, eikä abstraktia, toisin kuin yleistävä ajattelu. Idea on aina jokin idea, yksi tietty idea: ideaalinen, todellinen ja yksittäinen muoto.

 

Idean toteuttamista ajatellaan usein täysin erilaisessa viitekehyksessä. Puhutaan mahdollisuudesta, eli potentiasta, ja potentian todelliseksi tulemisesta, eli realisoitumisesta. Potentian ja realisoitumisen käsitteillä toimivassa ajattelumallissa idean toteuttaminen tarkoittaa vain todellisen olemassaolon lisäämistä ideaan. Idea on siis mielessä oleva potentia, joka täytyy vain realisoida, siis saattaa todelliseksi. Idean toteuttamista arvioidaan sitten sen mukaan, kuinka uskollisesti ja kokonaisesti idea realisoitiin. Jos idean toteutus eroaa ideasta, niin toteutusta voidaan lyödä idealla: idea vääristyi matkalla mielestä todellisuuteen. ”Toteutus ei vastaa ideaa joka minulla on mielessä, se on siis epäonnistunut.”

Tämä ideaa potentiaalisesti todellisena pitävä malli on ristiriitainen, koska se on yhtä aikaa idealistinen ja vulgäärimaterialistinen. Se on idealistinen, koska se moralisoi todellisuutta idean nimissä (mielessä olevaa ideaa pidetään arvokkaampana ja tärkeämpänä kuin sen havaittavaa toteutusta; toteutusta arvostellaan ideaalisen perusteella). Se on myös vulgäärimaterialistinen, koska se ei pidä mielessä olevaa ideaa todellisena, vaan sille idea on jotakin, johon täytyy lisätä olemassaolo. Mallin ongelma on siis tämä: se langettaa tuomion aktuaaliselle todellisuudelle jonkin sellaisen nimissä, mitä ei sen itsensä mukaan ole. Se arvostelee todellista olemista ei-olevan perusteella.

 

Ideaa virtuaalisena pitävä malli ei tarkkaile poliisina sitä, kuinka tarkasti idea on toteutettu. Idea itsessään on jo todellinen, eikä sitä siksi tarvitse realisoida. Realisoimisen sijaan idea voidaan aktualisoida, saattaa ideaalisesta ja ajateltavasta aktuaaliseksi ja havaittavaksi. Tämä tapahtuu eroamisella. Aktuaalinen syntyy eroamalla virtuaalisesta. Idean aktualisoiminen on eroava prosessi, tuottava ero.

Määritelmän mukaan aktualisoitu idea välttämättä eroaa virtuaalisesta ideasta. Sen täytyy mutatoitua matkalla ideaalisesta olemisesta aktuaaliseen olemiseen.

Potentian ja realisoimisen mallissa pääpaino on yhdellä ja idealla ja yhdellä toteutuksella. Virtuaalisen ja aktuaalisen mallissa yksi idea voi aktualisoitua monilla tavoilla, ja vaikka se aktualisoituisi vain yhdellä tavalla, sekin tapa eroaa itse ideasta. Idean toteuttaminen on erottamista. Ei ole mielenkiintoista tarkkailla, kuinka uskollinen toteutus on idealle: tärkeämpää on seurata, millä tavoin toteutus voi erota ideasta, mihin kaikkeen idean aktualisoiminen voi johtaa ja mitä eroamisen tapahtuma voi tuottaa.

Wiktionary:

Noun

 

quality time (uncountable)

1. Time spent by working parents with their children, especially time given over to productive or creative attention.

 

Laatuaika on amerikan englannista käännetty termi, jota käytettiin ensimmäisen kerran ilmeisesti Yhdysvalloissa vuonna 1973. Tänään Google antaa hakusanalla laatuaika 5100 osumaa (quality time: 151 000 000 osumaa). Otetaan muutama esimerkki:

 

[…] hukkuuko laatuaika tasapaksun arjen sekaan […]

Laatuaika on sitä kun perhe on yhdessä, eli meillä se sijoittuu v-loppuun. Silloin on kiva joko olla vaan perheen kesken kotona tai lähteä vaikka uimaan […]

Perheiden laatuaika ei saisi syntyä ostamisesta.

Laatuaika on väkivaltaa lapsille.

Laatuaika – veruke vastuuttomuudelle.

"Laatuaika" keksittiin joskus 80-luvulla kun oltiin niin nousukkaita. Nämä nousukkaat selittivät itselleen ja lapsilleen ajan puutteensa ns. laatuajalla.

 

Esimerkit yhdessä Wiktionaryn määritelmän kanssa riittävät selvittämään termin filosofista merkitystä. Laatuaika asettuu vastakkain "tasapaksun arjen" kanssa, eikä se "saisi syntyä ostamisesta", vaan se tapahtuu silloin kun "perhe on yhdessä", jolloin on "kiva joko olla vaan perheen kanssa kotona tai lähteä vaikka uimaan". Laatuajassa näyttää olevan kyse jonkinlaisesta aidosta, avoimesta ja luovasta olemisesta (Wiktionary: especially time given over to productive or creative attention), jossa keskitytään huomioimaan toisia. Jotkut kuitenkin hyökkäävät jyrkästi termiä vastaan ja soimaavat sitä äärimmäisin sanoin "väkivallaksi" tai "nousukkaiden" keksimäksi "verukkeeksi vastikkeettomuudelle".

Miksi tarvitaan etuliite "laatu": miksei esimerkiksi pelkkä "kotiaika", "perheaika" tai vanha kunnon "vapaa-aika" käy? Perinteisesti laatu on erotettu määrästä sen vastakohtana. Samoin on tässä: laatuaika eroaa määräajasta. Kapitalistisessa yhteiskunnassa normaali aika on määräaikaa eli "tasapaksua arkea", pakollista tavaroiden ostamista ja tuntipalkalla töissä kellon mukaan raatamista. Määräaika on mitattavaa, tyhjää ja homogeenista aikaa, jonka yksiköt ovat yhteismitallisia. Määräaika on ikään kuin säiliöiden sarja, jolla mitataan tapahtumien kulkua, tai niin kuin raha, jonka sanotaan olevan asioiden arvon mittarina toimiva sosiaalinen sopimus. Määräaika käsitetäänkin resurssiksi (aika = rahaa), jota on osattava hallita ja säästää. Ajan ja arvon määriä täytyy laskelmoida: käytätkö aikaasi tehokkaasti vai menetätkö rahaa tuhlaamalla aikavarojasi.

 

Ne, jotka puhuvat laatuajasta, olettavat määräajan olevan työn ja kapitalismin aikaa, jonka ulkopuolelle pääsemistä täytyy painottaa laadusta puhumalla. Laatu on filosofiassa edustanut usein subjektiivisuutta, vapautta tai molempia. Esimerkiksi klassisessa erottelussa kappaleiden ensisijaisiin ja toissijaisiin ominaisuuksiin (primaari- ja sekundaarikvaliteetteihin) ensisijaiset ominaisuudet ovat yleensä, kuten Descartesilla ja Lockella, objektiivisia ja määrällisiä (koko, massa, nopeus) ominaisuuksia, kun taas toissijaiset ominaisuudet käsitetään subjektiivisiksi eli havaitsijasta itsestään johtuviksi tai havaitsijan mielessä oleviksi laadullisiksi ominaisuuksiksi (väri, maku, haju, kipu). Vastaavasti laatuaika on subjektiivista ja omaa aikaa.

Laadusta vapautena on ehkä tunnetuimpana kirjoittanut Henri Bergson. Bergsonin aloittaa argumenttinsa tietoisuuden vapaudesta huomauttamalla, että determinismi edellyttää määrällistä vertailua. Määrällinen vertailu ei kuitenkaan Bergsonin mukaan ole mahdollista mentaalisten tapahtumien kohdalla, koska mentaalinen on ajallista, ja ajallisuus koettuna ei koostu toisiaan seuraavista määrällisistä ajankohdista, vaan laadullisesta kestosta (durée). Kesto on absoluuttisesti heterogeeninen moneus, joka koostuu tapahtumien virran fuusioitumisista ja sekoittumisista. Tietoisuus on laadullinen prosessi, laadullista aikaa, ja jokainen käsitteellinen kuvaus tietoisuudesta muuttaa sen pelkäksi määrälliseksi joukoksi still-kuvia. Tietoisuuden vapaa kesto Bergsonilla on laatuaikaa par excellance.

 

Jos laatuaika tarkoittaa subjektiivista vapautta ja omaa laadullista kestoa - erotuksena pääomaa palvelevasta määrällisestä ajasta -, niin miksi se herättää aggressiota? Eivätkö oma aika ja vapaus ole kaiken yhteiskunnallisen toiminnan päämääriä? Eikö meidän pitäisi hyväksyä yksinkertainen dualismi hyvä laatuaika vs. huono määräaika?

Ehkä termiin vihamielisesti reagoivat ihmiset vaistoavat laatuajasta puhuvan porvarin falskiuden. Ensiksi termissä falskaa sen arkipäiväinen toiminta. Porvari nimittäin yrittää käyttää laatuaikaa määräajan tavoin, eli tehokkaasti ja rationaalisesti. Porvari yrittää taylorisoida laatuajan, jotta se tuottaisi mahdollisimman paljon tulosta (esimerkiksi korvaisi perheelle määräajassa tuhlatun ajan). Tämän vuoksi porvarin laatuaika on "väkivaltaa lapsille" ja "veruke vastuuttomuudelle". Määräajassa oleskellaan niin paljon, että sen tuhoja yritetään paikata laatuajalla, jota kuitenkin käytetään määräajan tavoin. Voisiko ristiriita enää olla tämän selkeämpi?

Toiseksi porvari jättää sanomatta, että hänen järjestelmässään laatuajan lopullinen tarkoitus on palvella määräaikaa. Laatuaika on vain lepohetki, joka mahdollistaa paluun määräaikaan eli töihin, määräaikaan joka on myös määrättyä, pomon ja pääoman komentamaa aikaa. Laatuaika virkistää työntekijää ja mahdollistaa paluun määräaikaan.

Tämä toinen piirre on kiinnostava: laatuaika on määräajan välttämätön edellytys. Kapitalismi ehkä kääntäisi kaiken ajan mitattavaksi ja suoraan voittoa tuottavaksi määräajaksi, jos se olisi mahdollista. Käännös kuitenkin tukehduttaisi koko systeemin: mitään uutta ei syntyisi, ei tapahtuisi minkäänlaisia "innovaatioita". Kapitalismilla ei olisi enää mitään laadullisesti uutta riistettävää, ja kuten tiedämme, kunkin määrällisen tason resurssit tulee kulutettua loppuun, minkä jälkeen kapitalismi päätyy kriisiin (joko resurssien niukkuuden tai voiton suhdeluvun alenemisen kautta), jossa sen on uudistuttava laadullisesti tai menehdyttävä. Siksi kapitalismi tarvitsee laatuaikaa.

 

Tässä vaiheessa täytyy pysähtyä hetkeksi ja selventää mitä on tullut sanottua. Voisiko erottelun laatuaika - määräaika kääntää Deleuzen ja Guattarin kielelle? Laatuajan luovuus ja heterogeenisuus viittaavat deterritorialisaatioon, määräajan jäykkä ja kiinniottava liike reterritorialisaatioon. D&G:n avointen systeemien teoriassa absoluuttinen deterritorialisaatio (fysikaalisessa systeemissä esimerkiksi entropian kasvu) on liike, joka pitää systeemin käynnissä. Absoluuttinen deterritorialisaatio on suuri kertomus, jonka luvut koostuvat deterritorialisaation ja reterritorialisaation muka-dialektiikasta. Deterritorialisaatiota, tai vapautumista tai hajoamista tai kaaosta tai laatuaikaa, seuraa aina jonkinlainen reterritorialisaatio, tai kiinniotto tai rakentuminen tai järjestys tai määräaika.

(Suonette anteeksi säännölliset syrjähyppyni Deleuzen ja Guattarin maailmaan. Tarkoitus ei ole näyttää että "D&G kävivät jo tälläkin alueella ja kaikki on tehty, lukekaa mestareita", vaan osoittaa kuinka käyttö- ja kehityskelpoisen viitekehyksen he tarjoavat ajattelulle.)

 

–

 

Laadullisen ja määrällisen ajan erottaminen on vain alkua ajan ajattelulle. Täytyisi tutkia myös muita ulottuvuuksia: työaika (viljan kylväminen, sadonkorjuu), tuotantoaika (työaikojen välissä: viljan itäminen ja kasvaminen), kollektiivinen aika (ryhmäfenomenologiassa koettu aika), konstitutiivinen aika (instituutioiden ja fysikaalisten systeemien muodostama aika, joka toimii olioiden elinympäristönä) ja lopulta vallankumouksellinen aika (Negri: Time for Revolution). Samalla tulisi selvittää laatuajan ja määräajan täsmällinen suhde uuden työn postfordistisessa taloudessa, luokkataistelun rooli kapitalismin kriisiytymisessä (kriisit tuskin syntyvät vain resurssipulasta tai voiton suhdeluvun alenemisesta) sekä erilaisten aikojen suhde siihen.

Seuraavaan aikaan mennessä meidän tulisi taistella määräaikaistamista vastaan ja perustaa laadullisen ajan saarekkeita, joiden hedelmiä ei luovuteta pääomalle - ei porvarillisen lepolaatuajan, vaan autonomisen ja vallankumouksellisen laatuajan saarekkeita, jotka toteuttavat laadun kahta filosofista ulottuvuutta: subjektiivisuutta ja vapautta.

 

Gazassa kaivetaan Israelin uhrien ruumiita

 

Viime päivinä on räjähdellyt. Ensiksi Itä-Helsinki on ollut epäsäännöllisen mutta ympärivuorokautisen rakettikeskityksen kohteena, kun skidit purkavat helvetillistä kyllästymistään ilotulitteiden avulla (tuossa vieressä paloi päiväkoti). Toiseksi Israelin nationalistiset militaristit ovat teurastaneet sadoittain palestiinalaisia kostoksi yhdestä Hamasin raketin tappamasta miehestä (*). Zizekiä mukaillen: israelilaisten verellä ja raudalla ylläpitämä rasismikoneisto on tutkielma väkivallasta, joka valtion perustamiseen aina liittyy.

 

Räjähdykset eivät estäneet huomaamasta, että toinen Suomen filosofisista aikakauslehdistä julkaisi joulun alla yhden mielenkiintoisimmista numeroistaan, joka on vieläpä opiskelijanumero. Niin & näin 4/2008 surisee alkaen pääkirjoituksesta. Siinä huomioidaan, että "sossu vaihtoi kevytmarxilaisuuden vulgäärinietzscheläisyyteen ja kyökkideleuzeen", mutta päädytään kuitenkin väittämään Tommi Uschanovin demaripamflettia "nautinnollis-vasemmistolaiseksi".

Nostan lehdestä esille kaksi teemapakettia. Aristoteleen Oksyrhynkhoksen papyruksen numero 666 suomennoksen, opiskelutovereiden ajankohtaisten käännösten, esseiden ja hehkutusjuttujen lomassa on esittely Mikko Leinosen väitöskirjasta Tieteellinen ajattelu ja filosofian rikkaruohot. Leinosen kirja tutkii analyyttisen filosofian ylimielistä vallankäyttöä.

 

Tutkimuksen vahvimpiin alueisiin kuuluvat Leinosen pohdinnat suomalaisen filosofian lähihistorian erilaisista narratiiveista. Leinonen osoittaa kuinka analyyttisen filosofian omasta historiastaan Suomessa kertoma menestystarina on osittain yksipuolinen, osittain virheellinen osatotuus, jossa on yhtäältä unohdettu ne tiedepoliittiset ja tieteensosiologiset valtarakenteet, jotka ovat akateemisten ja henkilökohtaisten tekijöiden ohella vaikuttaneet kyseisen suuntauksen nousuun, ja jossa on toisaalta mytologisoitu analyyttisen filosofian menestystä selittämällä se suomalaisen kansanluonteeseen erityisen hyvin soveltuvana.

 

There you have it!

 

Uskonto on pitkään ollut tapetilla politiikassa, ja nyt siitä on tekstiä myös n&n:n kiiltävillä sivuilla. Tapani Kilpeläisen, tuon mainion Anti-Oidipuksen suomentajan, Onfray-arvostelu osuu nappiin kolme kertaa:

 

1. Uskontokritiikki yrittää usein sieltä, missä aita on matalin. Uskonnolliseen katsomukseen suhtaudutaan tiedollisena virheenä ja uskontojen pyhät kirjat leimataan pelkäksi satuiluksi vaivautumatta hetkeksikään miettimään, miksi niillä on ollut niin paljon merkitystä niin monille. Samalla päivitellään, miksi ihmeessä uskonnollinen ihminen ei luovu maailmankuvastaan, vaikka luonnontiede ei ole löytänyt jumalaa sen paremmin kiven alta kuin tähtitarhoista. Uskontoa toisin sanoen kritisoidaan ymmärtämättä, mitä se on.

Yksiniittisen uskontokritiikin itseymmärrys ei ulotu niin pitkälle, että se tajuaisi itse edustavansa samanlaista silmäpuolista ja todellisuuden osia huomiotta jättävää maailmankuvaa, josta se uskontoja syyttää. Uskonnon osuva arvostelu edellyttää sen pontimien analyysia.

 

In your face, Valtaoja & Enqvist: lukekaa Marxia!

(Valtaojasta kts. Ville Lähteen "Lectio precursioria" s. 88.)

 

2. Uskonnon synnyttämät estot ja ennakkoluulot ohjaavat ihmisten ajattelua: oikeudenkäytössä ihminen oletetaan vapaaksi ja sitä myöten vastuulliseksi, jotta häntä voitaisiin rangaista. Vapaa tahto on Onfraylle yksi uskonnollisen ajattelutavan turmiollisimmista jäännöksistä, maagista ajattelua, jossa oletetaan, että ihminen toimii tahdonalaisesti ja tiedostaa motiivinsa. Onfrayn mielestä pedofiilin vangitseminen on yhtä mielekästä kuin aivokasvainpotilaan viskaaminen vankilaan, sillä oletus vapaasta tahdosta jatkaa  hyvän ja pahan tiedon puusta syömisen teemaa: vapaaksi oletettu ihminen voidaan tuomita ja samalla hänen tekoihinsa voidaan suhtautua tunteenomaisesti, ymmärtämistä vältellen. Onfrayn kritiikki tahdonvapautta kohtaan on sitäkin arvokkaampaa koska juuri kukaan ei tohdi vapaata tahtoa kiistää.

 

Tahdonvapauden voi ongelmallistaa kysymällä: miksi on niin, että olemme tunteidemme vietävinä mutta vastuussa järjestämme? Miksi tunteiden vallassa tehdyt teot voidaan antaa anteeksi mutta järjen vallassa tehdyistä meidät "itse" pannaan vastuuseen?

 

3. Onfray korostaa, että teologinen ajattelutapa on pohjimmiltaan epädemokraattinen, sillä yhteen totuuteen ja yhteen elämäntapaan velvoittaminen, tapahtuu se sitten jumalan, isänmaan tai työn varjolla, on tasavaltalaisuuden antiteesi. Totuuden omistajana esiintyvä uskonto pyrkii sanelemaan ihmisten elämäntavan ja vaientamaan kysymykset.

 

Teologinen ajattelu on moneuden pelkoa, kuten autoritaarinen ajattelu aina kapitalismista analyyttiseen valtiofilosofiaan.