Vallankumouksen hedelmiä

 

 

Edellinen postaus on muistiinpano, joka auttaa itseäni palauttamaan mieleen, millaista on innostua assosioivasta kielestä. Olen melkein unohtanut sen.

On kaksi mielenkiintoista tapaa kirjoittaa: puumais-analyyttinen (siis hierarkkinen) ja rihmastollis-liukuva (siis horisontaalinen).

Tämä ei tarkoita, ettei suoraviivainen ja "selkeäjärkinen" kirjoitus voisi liukua tai ettei assosioivampi rihmastoteksti voisi olla analyyttinen; molemmissa on molempia.

 

On kolmas ja neljäskin tärkeä tapa kirjoittaa. Jos tekstin ensimmäinen ulottuvuus on erottelu puuteksti - rihmastoteksti, toinen voisi olla käsiteteksti - affektiteksti. "Käsite" tarkoittaa tässä loogisten rakenteiden ja termien välisten suhteiden painottamista. "Affektissa" on kysymys kappaleiden ja liikkeiden aiheuttamasta ruumiillisesta vaikutuksesta, jonka efektit rekisteröidään esimerkiksi tunteina.

Erotteluista saadaan kaunis nelikenttä, jolla voidaan helposti lokeroida teoksia ja tyylejä. Esimerkiksi koulukaanonin mukaan postmoderni lyriikka olisi suurilta osin rihmasto + affektitekstiä, klassinen romaani puu + affektitekstiä, akateeminen artikkeli puu + käsitetekstiä ja Deleuzen ja Guattarin Mille plateux rihmasto + käsite + affektitekstiä. (Jaottelu tietysti edellyttää lausumattoman käsityksen kirjallisuudesta, ja tässä tapauksessa käsitys on yhtä aikaa melko konservatiivinen ja mielivaltainen.)

 

	käsiteteksti	affektiteksti
puuteksti	[tiede?]	[epiikka?]
rihmastoteksti	[filosofia?]	[lyriikka?]

 

 

Olen kai itse juuri nyt lähestynyt ensimmäistä ruutua eli "loogis-argumentatiivista" kirjoittamista ja etääntynyt kaikista muista ruuduista, mikä tarkoittaa myös, että olen etääntynyt kaunokirjallisuudesta ja lähentynyt kuivaa asiatekstiä sekä lukemisessa että kirjoittamisessa.

(Ehkä filosofian laitoksen analyyttisella kurikoneella on jotain tekemistä tämän kanssa. Olen kirjoittanut parhaat tenttivastaukseni loogisesta positivismista.)

Nyt liukuvan zappanietzschetekstin lukeminen tuntuu lähinnä ärsyttävän epätieteelliseltä humanistifiilistelyltä: miksei voi kirjoittaa selkeästi, jos kerran on jotain sanottavaa…

 

Yksi eurooppalaisen filosofian hienouksista on monien ranskalaisten ja italialaisten ajattelijoiden kyky yhdistää kirjoitustyyli tekstin "sisältämään" argumenttiin, jolloin molemmat puolet vahvistavat toisiaan. Metodin ongelma tulee esille siinä vaiheessa, kun tyyli ei enää palvele uusien argumenttien luomista tai edes tehosta argumenttia affektiivisesti, vaan jähmettyy mestari-isukin matkimiseksi tai jonkinlaiseksi itseisarvoksi.

Jotkut Deleuzen ja Derridan lukijat kapsahtavat tähän ja vaikuttavat lähinnä humanistiteineiltä, jotka kopioivat runovihkoonsa A. W. Yrjänän säkeitä.

Toistetaan tässä varmuuden vuoksi, että kyllä, akateeminenkin kieli on retoriikkaa. Mikä tekisi akateemisesta retoriikasta filosofian kannalta tärkeämpää kuin jostakin, joka mahdollistaa toisenlaisen luovuuden? Korkeintaan valta. Jos ajattelu rajoittaa itsensä vallan hyväksymään tieteelliseen kieleen (tiettyjen kontrollisääntöjen tottelemiseen) ja siihen, mikä vaikuttaa "järkevältä", se jää sovinnaisten tapojen ja terveen järjen kurinpidon sfääriin.

Tällaisen autoritaarisuuden tuhoaminen on yksi tärkeimmistä syistä harrastaa filosofiaa.

 

Jos kuitenkin on tarkoitus varioida luomisesta kirjoittavien Deleuzen ja Guattarin ajatuksia, niin sen voi ehkä tehdä luovemminkin kuin kopioimalla heidän kirjoitustyyliään. Esimerkkinä epäilyttävästä kommentaarista toimikoon Brian Massumin A User’s Guide to Capitalism and Schizophrenia (1992). Massumilla on omakin projektinsa, joka eksplikoituu enemmän myöhemmissä töissä, mutta sikäli kun olen raivoltani saanut luettua, tekstin pääfunktio tuntuu olevan Deleuzen ja Guattarin esitteleminen amerikkalaiselle yleisölle ja käsiteltyjen teemojen kevyt kierrättäminen. Valitettavasti Massumi on matkinut tyylinsä esikuvilta, mikä nakertaa muuten mainiota rakennetta. Herää ärsyttävä kysymys: ovatko Deleuze ja Guattari nyt sitten kovinkaan luovia, kun heidän esittelijänsä pöllii tyylinsä heiltä eikä juuri yritä kääntää D&G:n teosten keskeisiä ajatuskuvioita muille kielille.

Voi tietysti olla, että äkillinen ärsyyntymiseni Massumin tekstiin on vain ohimenevä oire - esimerkiksi joulusta. Voi myös olla, että jonkun vain pitäisi kirjoittaa kriittinen analyysi erilaisista filosofisista kirjoitustyyleistä ja määrittää niiden "legiitimit ja illegitiimit" käytöt, vähän niin kuin Kant teki järjen kritiikissään: illegitiimiksi tyylin tai järjen käyttö menee ulottuessaan dogmaattiseen transsendenssiin, jolloin se muuttuu metafysiikaksi.

 

 

Frank Zappan livebiisit rikkovat musiikin kliseisiä kaavoja ja luovat avoimia, maasta irtautuvia ja vapauttavia jammailutiloja. Zappa käyttää progen, jazzin, hippirockin, reggaen, skan ja atonaalisen musiikin kuviota omiin perverssiin tarkoituksiinsa, luodakseen jotain kokeilevaa, autonomisen tilan, joka ei suostu tavaramuotoistumaan, jota on vaikea kuluttaa ja joka toimii vallitsevassa "diskurssissa" epäharmonisena pommina. Eikö Deleuzen filosofianhistoriallisessa takaapäinnaimisen metodissa ole jotain samaa? Zappa ottaa musiikin genret takaapäin ja antaa niille hirviölapsia. Molemmat napsauttavat vallitsevan järjestyksen auki ja tekevät tilaa kokeilemiselle, luovuudelle ja ajattelulle.

Zappa ja Deleuze luovat väliaikaisesti vapautettuja tiloja, jotka toimivat kuten Nietzschen aforismi. Tilat avautuvat avoimina ja immanentteina autiomaan tasankoina, jossa voimat virtaavat, jakautuvat ja leikkivät. Zappan biisi, Deleuzen kirjoitus ja Nietzschen aforismi etääntyvät lineaarisista puroista, jotka vain etenevät johdannosta johdon-mukaisen käsittelyn kautta lopetukseen ja haarautuivat, jos haarautuvat, korkeintaan puumaisesti. Puu-purojen sijaan - vaikka niissä on sitäkin - Zappa ja Deleuze rihmastoituvat. "Paon viivoja, destratifikaation ja deterritorialisaation liikkeitä."

Zappan biisi on talonvaltaus musiikissa. Deleuzen teksti on kadunvaltaus ajattelussa, Nietzschen aforismi liikkuva valtauskulkue kielessä. Ei merkityksellisyyttä eikä ymmärtämistä, vaan tutkimusmatkoja ja kartoituksia. Valtaajat, Zappa, Deleuze ja Nietzsche ovat paimentolaisia, jotka rakentavat sotakoneita. Sotakoneet soivat Zappan musiikkina, ne kirjoittautuvat deleuzelaisina teksteinä ja Nietzschen aforismeina. Ne muodostavat viivoja ja tihentymiä ja deterritorialisoivat tilaa, piirtävät avointa ja muuttuvaa karttaa, jossa on monia sisäänkäyntejä ja pakoreittejä.

Nämä ovat taktiikoita, joita täytyy osata käyttää ja myös olla käyttämättä.

 

 

Miksi poliisin on aina pakko löytää mellakalle johtaja? Väkivaltaisen mellakan johtaminen on Suomessa rikosnimike, ikään kuin mellakkaa voisi johtaa, vaikka kuinka yrittäisi. Poliisi joutuukin yleensä kirjoittamaan fiktiivisen kertomuksen palauttaakseen väen epäilyttävän moneuden takaisin yhteen selkeään isään (tai vanhempiin/sukuun, jos "johtajia" tarvitaan useampia). Eläinten vapautusrintamalle poliisi haluaa yhden Johtajan ja mielenosoitukselle yhden Järjestäjän, oli se jokin järjestö (jolla on Yksi puheenjohtaja) tai sitten Yksi yksityinen vastuuhenkilö.

Ykseydestä polveutuva poliittinen toiminta on vielä hallittavissa ja siedettävissä, moneuden toiminta ei. (Natsit ovat pelottavia, kun he palvelevat Yhtä Hitleriä, mutta kuinka pelottaviksi he muuttuvatkaan kun ymmärretään, että sadat tuhannet pikkuhitlerit äänestivät heidät valtaan.) Palauttamalla tapahtuman pelottava moninaisuus yhteen tekijään tapahtuma yritetään ymmärtää, siis kesyttää. Ymmärtäminen jähmettää tapahtuman. Jos tapahtumassa onkin ollut jotain purkavaa ja kohtuutonta, niin ymmärtäjä mielellään näkee jokaisen pakenevan säikeen paikalleen naulittuna, vastuuseen asetettuna ja tuomioistuimelle alistettuna.

Redusoimalla tapahtumasta moneuden ymmärtäjä voi mieltää tapahtuman ruumiilliseksi olioksi ja kuvitella, että jos siltä leikkaa pään irti, niin koko tapahtuma kuolee. Aivot ovat kaiken takana, ja ruumis vain tottelee passiivisesti…

 

Yksi on kaiken selittävä periaate, joka tekee kontrollin kohteen ymmärrettäväksi. Yksi helpottaa ja moneus pelottaa, koska moneus on sietämätöntä, hallitsematonta, kaoottista ja epämääräistä. Yksi on tuonpuoleinen jumala, jonka kuoleman jälkeen koittaa moneuden kausi. Moneudelta voi odottaa mitä tahansa siinä missä Yksi vain komentaa tai korkeintaan jakautuu kahdeksi.

Toimittajien rooliin on sisäänrakennettu sietämättömyys moneutta kohtaan. Tämän pelon ja närkästyksen muoto tulee esille esimerkiksi Voiman toimittajan tekstissä, joka yrittää etsiä suomalaisia aktivistijohtajia (sen sijaan, että kirjoittaisi esimerkiksi Kreikan tapahtumista, jotka pakottavat käsittelemään moneutta):

 

Luen Opiskelijatoiminta-nimistä blogia, enkä löydä nimiä. Luen valtauksen tiedotusblogia. Luen Valtamediaa. Kenenkään koko nimi ei käy ilmi.

Jos opiskelijatoiminnan on tarkoitus vaikuttaa yhteiskuntaan, eikö meillä muilla yhteiskunnan jäsenillä ole oikeus tietää, ketkä sen takana ovat?

Soitan muutaman puhelun, mutta en löydä haastateltavia. Melko ilmeisesti järjestäjinä toimineet kieltäytyvät jyrkästi kunniasta esiintyä Fifissä nimellään.

 

Konservatiivinen psykoanalyysi palautti 1900-luvulla potilaan traumat perheeseen. Humanistinen psykologia puhuu toisinaan vieläkin ykseyttä korostavaa harmonian ja eheyden porvarillista kieltä. Jos ykseyttä ei löydy tapahtumien alkupisteestä, niin ainakin voidaan tavoitella toiminnan päättymistä ykseyteen. Toimittajan halu löytää valtaukselle tai vaikka luvattomalle seminaarille etu- ja sukunimillä yksilöidyt johtajat vastaa poliisin halua palauttaa mellakka Yhteen, jotta Yksi voidaan tuomita tai palkita. Moneus, joukko, ryhmä on vastuuton ja pelottava. Siksi valta vaatii yksilöitynyttä vastuuta, kuten uusi yliopistolaki, joka tekee hierarkioista tiiviimpiä ja keskittää vastuuta taloudellisen tehokkuuden nimissä yksittäisille henkilöille (koska "joukko ei voi kantaa vastuuta").

Toimittajien tapa "jäljittää" jokin tapahtuma Yhteen nimitettyyn tekijään tai perheeseen epäpolitisoi toimintaa - vai pitäisikö puhua oikeistolaistamisesta, kun kyseessä on abstraktin yksilökeskeisyyden edistäminen. Muutaman johtajan nimeäminen palauttaa konkreettisen moneuden yhdeksi, valikoi tietyt henkilöt koko tapahtuman julkisiksi edustajiksi ja työntää syrjään muut ihmiset, sivujuonet, sattumat, kieliopit ja suunnitelmat. Puhumattakaan siitä, että lähes aina enemmän organisoivat ihmiset eivät halua puhua toisten puolesta, koska toisten puolesta puhuminen on, Foucault’n sanoin, mitätöntä.

 

Onko ihme, että journalismin instituutiot ovat kehittyneet lähes samaa tahtia edustuksellisen politiikan kanssa. Molemmat vaativat kuria kansalle ja valtaa edustajille. Toimittajat edustavat "kansan" mielipidettä ja osaavat tuoda sen esiin. Parlamentti edustaa "kansan" poliittista tahtoa ja osaa toteuttaa sen. Kaikki on hyvin niin kauan, kun valta on edustajilla ja alamaiset seuraavat asioiden kulkua kaukana. Edustuksellinen ajattelu joutuu heti kriisiin, jos edustaja ei tahdo ottaa valtaa tai jos alamaiset ottavat itse vallan takaisin. Toimittajat eivät vieläkään ole toipuneet blogien aiheuttamasta valtakriisistä, ja Timo Soini nostattaa moraalista paheksuntaa vain sanomalla, ettei mene Euroopan parlamenttiin, vaikka saisi siihen riittävän määrän ääniä.

Moneuden pelko on suvereenin vallan raja (Spinoza). Uuden ajan alun suvereeni oli rahvaan moneutta pelkäävä monarkki. Nykyajan suvereeni on rahvaan moneutta pelkäävä spektaakkeli, jonka lakeijoita toimittajat ovat.

 

Uusimmassa Tiede&Edistyksessä julkaistu artikkeli ("Immanenssi. Eräs elämä…") toi mieleen Itä-Helsingin metrossa kohtaamani anonyymin subjektin. Subjekti oli ruumiillistunut keski-ikäiseksi naiseksi, joka piti monologia honottavalla äänellä:

 

Minä olin jo kuolleena raiteilla. Minä ammuin ne kaikki. Kun soitetaan poliisit paikalle niin tänne tulee kolmessa minuutissa poliisikoira Tampereelta. Ei tässä laukussa ole mitään pommia. Täällä on ase. Minä ammuin ne Kauhajoella. Minä tapoin ne opettajat ja minä tapoin ne oppilaat. No niin. Tää tilanne on nyt rauennut ja me kaikki ollaan hengissä. Ei muuta kuin tervemenoa koko porukka. Minä olin kuolleena…

 

Joillain eläimillä, juopoilla, näkijöillä, spurguilla, sairailla, egoistaan eroon päässeillä kirjoittajilla, narkkareilla, netissäeläjillä, mellakoitsijoilla, lapsilla ja psykokommunisteilla on tällainen anonyymi subjektiivisuus, jossa kokemuksen muoto irtautuu biologisesta yksilöstä ja hourailee pitkin yhteiskuntaa ja maailmanhistoriaa: "Minä tapoin ne kaikki…" Tai niin kuin hulluksi tuleva Nietzsche sanoi: "Minä olen kaikki historian nimet…"

Jotain tapahtuu, tapahtuma koetaan ja jotain luodaan, mutta kokija-luoja ei ole mikään yksilö vaan anonyymi subjektiivisuus, epäpersoonallinen tajunnanvirta. Vauvan kasvaminen on esimerkki anonyymin subjektiivisuuden rakentumisesta. Deleuze kirjoittaa em. artikkelissa:

 

Esimerkiksi kaikki pikkuvauvat muistuttavat toisiaan ilman vähäisintäkään yksilöllisyyttä. Mutta heissä on ainutkertaisuuksia kuten hymy, ele, virne, subjektiivisista luonteenpiirteistä erovia tapahtumia. Pikkuvauvat läpäisee immanentti elämä, joka on puhdasta voimaa ja peräti autuutta vaivojen ja avuttomuuden keskellä.

 

Anonyymi subjektiivisuus on jotain jokapäiväisen yksilöön kiinnittyvän subjektin ja Deleuzen puhtaan immanentin "erään elämän" väliltä. Se on lähempänä immanenttia elämänvirtaa kuin yksilösubjekti, eikä sillä ole mitään tekemistä egon kanssa, siksi se kykenee olemaan luovempi kuin porvarilliseen egoon kiinnittynyt subjekti - joskin juopon tai narkkarin anonyymi subjektiivisuus kulkee yleensä eri suuntaan kuin pikkuvauvan. Niinpä anonyymi subjektiivisuus ei ole täysin immanenttia, siinä on jonkinlainen "eräästä elämästä" nouseva subjektirakenne, joka on yleinen, virtaava ja esipersoonallinen. Anonyymissä subjektiivisuudessa on jotain universaalia… Tämän kartoittaminen olisi yksi deleuzelainen tutkimusongelma.

(Käytännön esimerkkejä uudesta anonyymin subjektiivisuuden lajista voi etsiä 4chanista tai Kuvalaudalta.)

Indeed, the reading lists of contemporary military institutions include works from around 1968 (with a special emphasis on the writings of Gilles Deleuze, Félix Guattari and Guy Debord), as well as more contemporary writings on urbanism, psychology, cybernetics, post-colonial and post-Structuralist theory.

…labelled with phrases such as ‘Difference and Repetition – The Dialectics of Structuring and Structure’, ‘Formless Rival Entities’, ‘Fractal Manoeuvre’, ‘Velocity vs. Rhythms’, ‘The Wahabi War Machine’, ‘Postmodern Anarchists’ and ‘Nomadic Terrorists’, they often reference the work of Deleuze and Guattari. War machines, according to the philosophers, are polymorphous; diffuse organizations characterized by their capacity for metamorphosis, made up of small groups that split up or merge with one another, depending on contingency and circumstances.

"The Art of War: Deleuze, Guattari, Debord and the Israeli Defense Force"

 

"Relativismin" eri versioiden todellinen ongelma ei ole se, että kaikki olisi "ihan samaa" tai "mikä tahansa" kävisi. Oikea ongelma on seuraava: fasistien on mahdollista käyttää relativistista teoriaa aseena, ihan niin kuin Nokian puhelinta tai rynnäkkökivääriä, ellei teoriaa miinoiteta jotenkin.

Tarkoitan sitä, mistä tämä blogi jo kirjoitti puolestani, eli radikaalin valtakriittisen teorian sulauttamista vallan tarpeisiin. Deleuze, jos joku, symppasi palestiinalaisia. Kuitenkin Israelin armeija keksi tavan soveltaa kaupunkisodankäyntiin Deleuzen ja Guattarin Mille plataux’n käsitteitä "sileä tila" - "uurteinen tila":

 

… I asked Naveh why Deleuze and Guattari were so popular with the Israeli military. He replied that ‘several of the concepts in A Thousand Plateaux became instrumental for us […] allowing us to explain contemporary situations in a way that we could not have otherwise. It problematized our own paradigms. Most important was the distinction they have pointed out between the concepts of “smooth” and “striated” space [which accordingly reflect] the organizational concepts of the “war machine” and the “state apparatus”. In the IDF we now often use the term “to smooth out space” when we want to refer to operation in a space as if it had no borders. […] Palestinian areas could indeed be thought of as “striated” in the sense that they are enclosed by fences, walls, ditches, roads blocks and so on.’

 

Tapauksesta voisi vetää muutamia johtopäätöksiä:

1. tämä lienee itsestään selvää jo yliopiston tilan ja Halla-ahon perusteella, mutta toistetaan vielä kerran: koulutus ei ole mikään maailman pelastaja tai moraalin ylentäjä, usein se päin vastoin antaa käteen aiempia julmempia aseita;
2. jos armeija soveltaa Deleuzea, Guattaria ja Debordia toimivalla tavalla urbaanien taisteluympäristöjen ymmärtämiseen, se kertoo em. teoreetikkojen totuudellisuudesta. Esimerkiksi Deleuze ja Guattari osoittautuvat viimeistään nyt todella toimiviksi: toisin kuin joku analyyttinen valtiofilosofi 90-luvulla väitti, jälkistrukturalistisella teorialla on viitepisteistä myös arkitodellisuudessa. Se siitä science wars -debatista sitten.

 

Miksi juuri Mille plateux, miksei saman sarjan Anti-Oidipus? Koska AO on miinoitettu ja MP ei. Foucault kirjoittaa AO:n englanninkielisen laitoksen esipuheessa itselleni rakkaita rivejä:

 

Voitaisiin jopa sanoa, että valta kiinnostaa Deleuzea ja Guattaria niin vähän, että he ovat yrittäneet neutralisoida vallan vaikutukset, jotka liittyvät heidän omaan diskurssiinsa. Sen vuoksi leikit ja ansat ovat hajautuneet kaikkialle tähän kirjaan, mikä tekee sen kääntämisestä todella taiturimaisen teon. Mutta nämä eivät ole tavallisia retoriikan ansoja: jälkimmäiset toimivat vakuuttaakseen lukijan ilman että hän on tietoinen manipuloinnista, ja voittavat hänet vastoin hänen omaa tahtoaan. Anti-Oidipuksen loukut ovat huumorin loukkuja: siksi siinä on monta houkutusta heittää itsensä ulos, ottaa hatkat tekstistä ja lyödä ovi kiinni. Kirja johtaa usein lukijan uskomaan, että siinä on kyse vain hauskanpidosta ja leikeistä, kun jotain olennaista tapahtuu, kun jotain äärimmäisen tärkeää tapahtuu: fasismin kaikkien muotojen jäljittäminen, niistä suurista muodoista jotka ympäröivät meitä ja murskaavat meidät niihin pieniin fasismin muotoihin, jotka perustavat arkemme tyrannisen katkeruuden.

 

Ehkä äskeinen on vain kikkailua ja AO on hybrideineen ja eroottisine sosiaalisuuksineen yhtä lailla hyväksikäytettävissä fasistisiin tarkoituksiin.

Voiko teoriaa miinoittaa tarpeeksi tehokkaasti muulla kuin tylsyydellä ja naivilla hyödyttömyydellä, niin kuin analyyttiset valtiofilosofit tekevät?

Ehkä "relativismin" traaginen ulottuvuus täytyy vain myöntää: kyllä, myös fasistit saattavat käyttää hyväkseen Nietzscheä tai Bataillea tai Deleuzea (vaikka meistä he tekevät sen virheellisesti ja teoreetikkojen oman eetoksen unohtaen jne. jne.).

 

Vai: jos jatketaan hölmöä "filosofinen käsite on ase" -vertausta, niin voisiko käsitteen lukita samalla tavalla kuin aseen voi kiinnittää tietyn sotilaan henkilöllisyyteen, niin että se on viholliselle hyödytön. Filosofisen diskurssin taso itsessään saattoi joskus olla tällainen turvalukitus (vrt. Heideggerin proosa ja "tyhmät natsit"), mutta ei varmasti enää, ja menneisyydestäkin voidaan aina kaivaa sivistynyt Eichmann tai joku brutaali ja valistunut itsevaltias.

Deleuze ei enää riitä vallankumouksen tekemiseen…

 

Nanowrimo-kioskiromaani Nälkäiset friikit ja aivopoliisit: editoimaton random-katkelma kolmannesta luvusta, jonka nimi on "Kuka pelkää aivopoliisia"

 

"Mistä me tässä oikeastaan puhutaan", Mirva sanoi.

"Filosofiasta", Lukas sanoi ja hymyili taas. "Filosofia on entinen kuningas, joka menetti kruununsa tieteelle ja pääomalle. Se on vallasta syösty styranki, joka harhailee kakstuhattaluvun mediamaailman sotkuissa. Sillä on puhkotut silmät, joilla se mulkoilee konsulteiksi ja mediafilosofeiksi siirtyneitä luopioita, jotka oli ennen sen palvelijoita."

"Keneltä sä ton pöllit", Emil sanoi.

"Sulta."

Lukas tuijotti Emiliä.

"Sä olet nykyajan filosofi. Kuka tahansa on nykyään filosofi ja voi sanoa tuollaista. Sillä ei ole mitään väliä. Nykyajan filosofia on viestintää ja luovuutta ja luovaa viestintää ja kuka tahansa osaa käyttää sitä markkinoinnin tarpeeseen."

Emilin suu puristui vaakasuoraksi viivaksi.

"Jos mä olen nykyajan filosofi, niin sitten sä olet nykyajan sosiologi. Sä olet itse kyyninen mainosmies joka nauttii vain siitä mikä on suoraan sun naaman edessä ja luulee olevansa trendikkään yhteiskuntakriittinen mutta päätyy ironisella pelillään vaan tuottamaan läskiä pukumiesten lompakoihin”, Emil sanoi. ”Puhumattakaan tietysti sun porvarillisen boheemista elämäntavasta, jota sä et ole edes itse valinnut vaan joka sulle tipahti tarjottimella kun Loviisa jätti sut."

"Mäkö olen ironinen? Siis mä? Mä kun luulin olevani jotenkin psykoottisen vilpitön."

"Voi pojat, pojat", Mirva sanoi ja haukotteli.

"Sosiologi sentään tajuaa mitä sen naaman edessä on, toisin kuin filosofi, joka on liian kiireinen miettiessään merkityksen merkityksen merkitystä", Lukas sanoi.

"Sosiologi ei tajuaisi edes sitä", Emil sanoi.

"Helvetin viisvuotiaat ääliöt", Mirva sanoi.

"Kuka soittaa tällaseen aikaan", Lukas huusi ja kaivoi luurin taskustaan. "Se on Jesse. Mä häivyn ulos puhumaan niin ehkä tää sisäpuolen ilmasto jäähtyy vähän sillä aikaa."

Lukasin häivyttyä Emil tuijotti pöytää.

"Mirva. Sano nyt edes sä, että filosofialla on jotain merkitystä. Ja että sillä voi olla merkitystä vielä politiikassa. Sulla ainakin oli vielä intohimoa joskus. Ainakin ennen kuin sä vaihdoit sun pääainetta."

"Niin", Mirva aloitti, "mitä pidemmän aikaa mä vietän näiden filosofian opiskelijoiden kanssa, sitä enemmän musta tuntuu että iso osa niistä on itsekeskeisiä pikkupoikia joille miehuudesta ja lihansyönnistä on jonkun trauman takia tullut helvetillinen pakkomielle. Ja filosofit, musta tuntuu että suurin osa filosofeista on niin naiiveja, ne ei tee mitään eikä ne edes ymmärrä mitä muut tekee. Ne keskittyy laskelmoimaan ja moralisoimaan virtuaalisissa sfääreissä joilla ei ole mitään tekemistä tämän kanssa."

Mirva koputti pöytää.

"Aika karua kieltä. Mutta ethän sä tietenkään voi sanoa mitään, mikä suututtaisi Lukasin", Emil sanoi.

Mirva vilkaisi Emiliä.

"Kuinka typeräksi sä mua luulet? Kuinka seksistinen sun ajatusmaailmas taas olikaan?"

Emil puisteli päätään hitaasti.

"Ehkä mä lähden tästä kotiin tekemään logiikan läksyjä", se sanoi ja alkoi pukeutua suureen mustaan takkiinsa, jonka se sitoi vyöllä niin että vartalo näytti hyvin naismaiselta.

"Mun mielestä sun kannattais ottaa vähän etäisyyttä filosofiaan ja nähdä että se ei ole kaikki. Ja että politiikkaa on myös yliopiston sisällä", Mirva sanoi.

Emil nyökkäsi, heilautti kättään ja käveli ulos etukenossa sellaista vauhtia että kaatoi Lukasin joka oli tulossa takaisin pöytään.

"Mihin matka", Lukas kysyi lattialta.

"Kotiin", Emil sanoi.

"Ole sä iloinen kun sulla vielä on koti. Enkä mä viittaa tällä kertaa itseeni. Jesse soitti just että Kuritusta ollaan häätämässä. Siellä on paikalla helikopteri ja miljoona poliisipartiota ja varmaan Urho Kekkonen."

Emil vilkaisi Mirvaa ja kääntyi takaisin Lukasiin.

"Pitäiskö ehkä vaikka niinkun mennä sinne tueksi", se sanoi ja katseli, kun Lukas nousi ylös lattialta.

 

Nanowrimon tilanne tässä vaiheessa on 23 289 sanaa eli noin 95 liuskaa - pitäisi kuitenkin olla jo 30 000 sanaa. Katsotaan onnistuuko kiinni ottaminen, jos laaduntarkkailusta poistetaan loputkin.

 

Masokismi ei ole sadismia

 

Sadistiksi tullaan toisen alistamisen ja kiduttamisen antaman nautinnon kautta. Leopold von Sacher-Masochilta nimensä saanut masokismi määritellään tavallisesti käänteisenä sadismina: masokismissa nautintoa antaakin toiselle alistuminen. Puhutaan myös sadomasokismista, S/M:stä, ja siten oletetaan sadismin ja masokismin olevan symmetrisessä tai dialektisessa suhteessa toisiinsa.

Gilles Deleuze ei paljon perustanut dialektiikasta. Dialektiikan viha ulottuu erotiikkaan asti. Deleuze halusi rikkoa S/M-dialektiikan irrottamalla sadismin ja masokismin toisistaan. Masokismi ei ole sadismin kääntöpuoli, vaan itsenäinen "oire". Masokismi ei ole perverssiä sadismia (lat. pervertere, kääntää nurin), vaan autonomista ja juridista erotiikkaa.

 

Tärkeää masokismissa on juuri sopiminen. Masokisti allekirjoittaa fantasiansa tuottaman sopimuksen ja määrittää sillä itse itselleen lain, jonka mukaan alistuminen ja alistaminen tapahtuvat. Masokismi perustuu dialogiseen sopimiseen, kun taas sadismia ajaa halu omistaa toinen kuin esine. Masokismi ei siis välttämättä ole alistussuhde, toisin kuin sadismi.

Sen sijaan masokismi on korkeinta hedonismia: eikö "ylevin" nautinto ole aina ollut itse itselle säädetty kärsimys? Vain aristokraateilla, pyhimyksillä ja marttyyreilla on ollut varaa nauttia itse sovitusta kärsimyksestä.

 

Kysymys masokismista on ajankohtainen esimerkiksi Sacher-Masochin kirjan Venus turkiksissa suomennoksen (2006) vuoksi. Suurempi syy miettiä masokismia on ajalle, ja elämälle, ominainen kärsimys. Miten masokismi liittyy jokapäiväiseen kärsimykseen ja toisaalta vallankumoukseen?

Selvin sovellus olisi nähdä masokismi tapana myöntää toistuva kärsimyksemme niin kotona kuin työpaikalla. Ajatus menisi jotenkin näin: kärsin ja kärsin siitä, että kärsin; ryhdyn masokistiksi ja nautinkin siitä että kärsin; koska kärsimys nyt tuottaa minulle nautintoa, voitan alistajani heidän omilla aseillaan.

Malli on sikäli ongelmallinen, että harvemmin olemme itse sopineet arkisesta kärsimyksestämme. (Vai kuinka…?)

 

Masokistin fantasia pitää itse yllä masokistia alistavan henkilön auktoriteettia (tässä se taas eroaa sadismista, joka on ruoskijan oma individualistinen fantasia). Sacher-Masochin tunnetuimman kirjan Venus turkiksissa masokisti-Severin lietsoo Wandaansa, jotta tämä alkaisi valtiattareksi. Ja siitähän porvarit vasta pitäisivät, että työntekijät alkaisivat lietsoa ylempiään: "Läpsi mua! Ruoski mua! Tallo mua! Alista mua!" Kun työntekijät vielä allekirjoittaisivat sopimuksen, joka antaisi työnjohdolle täydet oikeudet riistää alaisiaan, kapitalistien märkä uni toteutuisi… Vai kuinka?

Tosiaan, työsopimushan on jo keksitty. Ja yhteiskuntasopimus. Viime vuosina on puhuttu, että olemme "uusliberalismin", UPJ:n ja kokoomuksen myötä menossa kohti uutta sopimusyhteiskuntaa, jossa sossun kävijät, koululaiset ja sairaalan potilaat allekirjoittavat milloin mihinkin sitovan asiakassopimuksen. Ehkä tällaista yhteiskuntaa tulisi kutsua masokistisen imperatiivin yhteiskunnaksi: sinun täytyy sopia, että kärsit, ja vielä nauttia siitä.

 

Vallankumouksellista masokismista voisi tehdä - yllättäen - sen käyttäminen vallankumouksellisiin tarkoituksiin. Masokistisen vallankumouksen yleisongelma on mainittu masokistisen fantasiaskenaarion luonne. Jos masokismi perustuu fantasiaskenaariolle, joka itse tuottaa alistajansa, niin eikö masokistinen vallankumous ole täysin paradoksaalinen käsite? Miten vallankumouksellinen voi nauttia alistajansa luomisesta ja ylläpitämisestä?

Masokismi on kuitenkin mahdollista käsittää myös keinoksi, jonka tarkoitus on lopettaa koko masokistinen systeemi. Tähän myös Sacher-Masochin Severin päätyy, kun häntä on nöyryytetty ja ruoskittu tarpeeksi. Ajatellaan poliittisia tai uskonnollisia marttyyreja Sokrateesta ja Jeesuksesta Antoni Negriin. Mitä valta mahtaa päättäväiselle masokistille? Mitä valta voi tehdä masokistille, paitsi tuottaa lisää nautintoa?

Aggressiivisten masokistien armeija pystyisi tekemään vastustamattoman vallankumouksen. Se olisi melkoinen vallankumous: kapitalismin masokistisesti huippuunsa kiihdyttävä, affirmatiivinen ja hedonistinen tapahtuma.

Jos on ajatellut vielä joskus lukevansa Marxin Pääoman, niin eipä kannata enää epäröidä. Nyt on hyvä aika lukea se.

Siihen on neljä syytä. (David Harveyn lisäksi.)

 

1. Ajan hermo. Maailmantalouden kriisi, finanssikatastrofi, Yhdysvaltojen mahtiaseman loppu, amerikkalaisen kapitalismin romahdus, uusliberalismin koulinkouristus tai miksi nykyistä tilannetta haluaa kutsua. Aikaa hermostuttaa. Lue itse: Karl Marx’s guide to the end of capitalism: a primer.

Muutakin mielenkiintoista aineistoa taloustilanteesta löytyy (kiitokset Kauppakorkeakouluvihkoille): Radical Perspectives on the Crisis, Casino Crash.

 

2. Filosofia. Deleuze ja Guattari sanovat jossain, etteivät he usko sellaiseen filosofiaan, joka ei lähde kapitalismin kriittisestä analyysista. Kaipa voisi sanoa, että Marxin kokoama analyysi pysyy välttämättömänä niin kauan, kun kapitalismi muodostaa elämisemme horisontin.

 

3. Vasemmisto. Toinen Deleuze-sitaatti kertoo, että vasemmiston yksi tehtävä on "paljastaa oikeiston kätkemiä ongelmia". Tätä marxilainen analyysi tekee, jos jotain. Sitä paitsi Pääoman hidas lukeminen opettaa ajattelemaan vasemmistolaisittain.

 

4. "Ku kaikki muutki lukee…"  Tampereella ja Helsingissä järjestetään lukupiirejä Pääomasta, taloustieteilijät julkaisevat Marxin kosto -nimisiä teoksia, blogaajat lukevat kirjaa ja valtamediat tarjoavat pikajohdatuksia "kapitalismin loppuun niin kuin Marx sen näki".

Puuttuu enää vain suomenkielinen uusintapainos kirjasta.

 

 

Miten tämä mahtaa liittyä Pääomaan?

 

 Kuva: Limepippuri

 

Analyyttinen valtiofilosofia tavaramuotoistaa ajattelun.

Marx kirjoittaa Pääoman ensimmäisen painoksen alkulauseessa, että ”työn tuotteen arvomuoto eli tavaran arvomuoto on porvarillisen yhteiskunnan taloudellinen solumuoto”. Porvarillisen yhteiskunnan peruselementti on tavaramuoto eli hyödykkeeksi jähmettynyt tuotantoprosessi. Porvarillinen yhteiskunta näyttää koostuvan pohjimmiltaan hyytymistä.

Vastaavasti analyyttinen valtiofilosofia näyttää koostuvan ajatteluprosessin hyytymistä eli "propositioista", jotka ovat tosia tai epätosia (tai vailla mieltä). Näitä hyytyneitä ajatussoluja sitten välitetään markkinoilla. Luonnollisesti sille, mitä ei (vielä) voi välittää markkinoilla, ei analyyttisessa valtiofilosofiassa anneta arvoa – vaikka se todellisuudessa olisi itse markkinoiden välttämätön ehto.

Markkinat täytyy tässä yhteydessä ymmärtää kaksinaisesti: sekä kirjaimellisesti (akateemiset virka- ja apurahamarkkinat) että filosofisena vertauksena ("selvä ja tarkka" homogeeninen anglosaksinen kieli vastaa kapitalistisia markkinoita).

 

Esimerkiksi jos Humen tendenssimäinen pääanti on pyrkimys vastustaa transsendenssia niin subjektin, maailman kuin auktoriteetinkin suhteen, niin analyyttinen valtiofilosofi ignoroi tämän tendenssin ja holistisen analyysin sijaan paketoi pari Humen argumenttia ja ”propositiota” hyödykkeeksi, jolla voi markkinoida omaa naturalistista tieteenfilosofiaansa.

Ei-analyyttisestä ei-valtiofilosofiasta voisimme tietenkin ottaa esimerkiksi Deleuzen Hume-kirjan, joka rakentaa itseään Humen anarkistisen ajattelun mukaisesti alhaalta ylöspäin.

Deleuzen mukaan empirismille tajunta on aluksi teatteri ilman näyttämöä, delirium ja kontingenssi, ja tutkimuskysymys kuuluu: kuinka tällainen mielteiden joukko voi organisoitua systeemiksi? Kuinka subjekti voi nousta maailman kaaoksesta? Tällainen luenta ottaa huomioon Humen eetoksen, sen tuotantoprosessin, jonka tuloksia hänen tunnetut argumenttinsa ovat.

Ei tosin sillä, että Deleuze olisi automaattisesti jotenkin anarkokommunistinen. Omat Deleuze-pinssikokoelmani kertovat siitä, miten helppo hänetkin on tavaramuotoistaa…

”Todellisuus” on fantasiakonstruktio, joka auttaa meitä naamioimaan halumme reaalisen.

(Slavoj Zizek, Ideologian ylevä objekti, s. 73.)

 

Foucault kirjoitti Deleuzen & Guattarin Anti-Oidipuksen englanninkielisen painoksen esipuheessa jotenkin niin, että ”this is not flashy Hegel stuff”. Slavoj Zizek, jos joku, on flashyä Hegel-stuffia.

Otetaan esimerkki. Zizek tekee tunnetun 180 asteen dialektisen käännöksensä –  muun muassa ja vaatimattomasti – 2000-luvun zeitgeistille. Yleisen mielipiteen mukaan aikamme on kaikista ajoista kyynisin, tunteettomin ja skeptisin. Zizekin mukaan asia on täsmälleen päin vastoin:  emme ole koskaan ennen uskoneet asioihin ja tunteneet yhtä vahvasti kuin nyt.

Uskomme ja tunteidemme vahvuuden paljastaa pakonomainen taipumus etääntyä, ironisoida, tyylitellä ja vitsailla kaikesta sanotusta. Aikaisemmin saatettiin esimerkiksi sanoa suoraan ja huolettomasti: ”Minä rakastan sinua.” Nyt täytyy sanoa: ”Siteeratakseni Freudia, minä rakastan sinua.”

 

Sanojan täytyy siis etäännyttää itsensä sanomastaan ja ironisoida oma lausumansa. Zizekistä tämä osoittaa täsmälleen sen, että uskomme sanomaamme liikaa, jotta voisimme sanoa asiamme suoraan. Tunnemme liian vahvasti. Jos todella olisimme rakastamisen suhteen kyynisiä ja tunteettomia, meitä ei haittaisi heitellä rakkaudentunnustuksia huolettomasti joka puolelle. Sen sijaan etäännytämme itsemme siitä metatasolle, emmekä uskalla olla suoria.

Flashy-osuus Zizekin argumentaatiossa on se, että se ainakin vaikuttaa helpolta haastaa, mutta haastajat vaikuttavat tylsiltä. Ihan niin kuin Hegelin tai Kojèven suhteen: aina voidaan väittää itsepäisesti, että historia ei ole loppunut, mutta sen väittäminen on pikkumaista ja typerää filosofien mahtipontisiin kikkoihin verrattuna.

Tätä voisi ”hauskalla” ”sanaleikillä” kutsua giggailuksi. Giggailu sisältää sekä letkeän verbimuodon sanasta ”giga” että tavallisen teonsanan ”kikkailla”. Hegeliläisen tradition vahvin voima on juuri giggailussa: niin mahtipontisessa kikkailussa, että sen vastustajat menettävät elämänhalunsa ja hyppäävät parvekkeelta.

 

Zizek on itsekin hysteerinen etäännyttäjä. Tämä on hänen mukaansa sittenkin välttämätöntä, koska

[Post-strukturalismin perusoppi] ”metakieltä ei ole olemassa” tarkoittaa itse asiassa sen varsinaista vastakohtaa: sitä, että ei ole olemassa puhdasta objektikieltä, kieltä, joka toimisi puhtaan läpinäkyvänä ennalta annetun todellisuuden osoittamisen välineenä. Jokainen ”objektiivinen” väite sisältää jonkinlaisen etäisyyden itsestään, signifioijan takaisinponnahduksen ”kirjaimellisesta merkityksestään”. Toisin sanoen kieli sanoo aina enemmän tai vähemmän jotain muuta kuin mitä se pyrkii sanomaan. (Ideologian ylevä objekti, s. 218.)

Etäännytys on sisäänrakennettu (ainakin oman aikamme) kieleen. Jos tarkoituksena on analysoida zeitgeistia, niin etäännyttäminen täytyy tietenkin kiihdyttää huippuunsa. Siinä lacanistit ovat onnistuneet, aina siihen pisteeseen asti, että mitään ei voi eikä kannata tehdä. Jokainen teko kun voidaan kieltää hegeliläisen giggailun avulla.

Vuoden 1968 kapina oli giggailevalle Lacanille vain hysteeristä uuden herran etsimistä. Vastaavasti marxilaisten historiallistava kritiikki psykoanalyysin hierarkkista perhekolmiota ja tyrannista oidipuskompleksia kohtaan on giggailijoista vain marxilaisten oman hierarkkisen taipumuksen peittelyä, tai kuten Zizek giggailee, ”liian nopea historiallistaminen tekee meidät sokeiksi reaalisen ytimelle, joka palaa samana läpi erilaisten historiallistamisten/symbolisaatioiden” (IYO, s. 80).

 

Jokainen teko voidaan giggailemalla osoittaa teon itsensä kieltämiseksi. Tämän takia useimmat hegeliläiset, varsinkin lacanilaiset, toimivat viime kädessä valtiofilosofeina. Epäilen myös, että molempien suuri suosio humanistien keskuudessa liittyy tähän piirteeseen. Hegeliläisenä tai varsinkin lacanistina ei tarvitse tehdä mitään: jokainen teko kuitenkin vain onnistuisi kieltämään itsensä. On parempi pysyä syvällisenä giggailijana kuin riskeerata jokin ele.

Ehkä koko lacanilaisuus on pelkkä defenssimekanismi naivina nolatuksi tulemisen pelkoa vastaan.

 

Itse haen tästä lähes käsittämättömästä ryteiköstä selvennystä alkuperäiseen kysymykseen ironiasta ja etäännyttämisestä. Onko mahdollista kirjoittaa ei-ironisesti esimerkiksi politiikasta? Voiko blogia kirjoittaa etäännyttämättä ja ironisoimatta itseään? Vai päästäänkö haluttuun vaikutukseen suoremmin kiertotien kautta, eli giggailemalla ironisoivasti?