Vallankumouksen hedelmiä

 

 

Toisin kuin joskus ajatellaan esimerkiksi taloustieteen pohjalta, hobbesilaisen luonnontilan yksilöiden keskinäistä sotaa ylläpitävä egoistinen väkivalta ei synny niinkään resurssien niukkuudesta. Luonnontilassa elävien yksilöatomien juonikkuus, siis ihmisten taipumus hyökätä ensin, eli käyttää ennaltaehkäisevää väkivaltaa ennen kuin toinen ehtii hyökätä, ei myöskään johdu minkäänlaisesta primitiivisyydestä, josta sitten olisi mahdollista päästä eroon yhteiskuntasopimuksen avulla.

Päinvastoin, luonnontilan väkivaltaisuus johtuu rationaalisesta ihmisyydestä. Ihmisjärki on – Hobbesin mukaan – lähinnä seurauksia laskelmoiva kone, ja koska ihmiset ovat pitkälti egoistisia yksilöitä, rationaalinen laskelmointi johtaa väkivaltaan. Luonnontilassa ihmiset ovat rationaalisia ja päätyvät väkivaltaan järkensä perusteella.

 

Ihmisyyden olemus johtaa siis järkevästi perusteltuun väkivaltaan ja epäsosiaalisuuteen. Hobbesin ratkaisu on taivuttaa väki transsendentin auktoriteetin alaisuuteen, jotta heistä olisi järkevää olla sosiaalisia (ja samalla Hobbes uhkaa aktuaalisessa yhteiskunnassa eläviä ihmisiä pahan luonnontilan Helvetillä, jonne joutuu, jos ei alistu ehdottomalle auktoriteetille). Suvereenin alamaisina ihmiset luopuvat epämääräisenä, epäsosiaalisena ja väkivaltaisena väkenä olemisesta ja muodostavat kurinalaisen kansan. Kansalaisten on järkevä olla sosiaalisia ja pidättäytyä väkivallasta esimerkiksi siksi, että auktoriteetti vaanii valmiina rankaisemaan.

Kuvattu rakenne on vasemmistolaisen autuuden absoluuttinen antiteesi. Onhan simpansseillekin selvää, että ihmiset ovat aina jo sosiaalisia, eikä sosiaalisuuden taustahorisontti ole (pelkkä) väkivalta. Ihmislajin jäsenyys edellyttää kieltä ja kykyä kommunikaatioon, empatiaa ja muita jaettuja affektiivisia kykyjä, ja erityisesti kykyä organisoitua sosiaalisesti; ja Hobbesin ajatuskoe on tietenkin osoitettu historiallisesti ja antropologisesti melko porvarilliseksi hurjasteluksi.

Mutta jos kuitenkin huvikseen otetaan hobbesilainen luonnontila tosissaan, niin eikö voitaisi päätyä toisenlaiseen johtopäätökseen?

 

Ensiksi: kuinka uskottavaa on olettaa, että järkevät egoistit käyttäytyisivät kiltisti edes auktoriteetin alaisuudessa? Hobbesin järjen löytämä luonnonlaki, joka ”kehottaa” pyrkimään rauhaan, ei vakuuta. Kylmästi laskelmoivan egoistin kannattaa tässä viitekehyksessä usein puukottaa toista selkään, kun auktoriteetti kääntää selkänsä - varsinkin jos egoistilla on yhtään halua ottaa riskejä.

Niinpä lankeaminen luonnontilaan uhkaa yhteiskuntaa jatkuvasti. Ja näinhän meille kerrotaankin: jos valvontakameroiden ja vartijoiden määrää ei koko ajan lisätä, Helvetti palaa maan päälle väkivaltaisen rikollisuuden, alakulttuurin ja aktivismin muodossa. Kansaa koossapitävä yhteiskuntasopimus on aina vaarassa murentua ja hajota kaaokseen, joka toisi epämääräisen väen takaisin.

 

Toiseksi: eivätkö järkevät egoistit voisi elää luonnontilassa sosiaalisesti – autonomisten yhteisöjen tavoin? Voisi olla rationaalista organisoitua juuri sellaisiksi yhteisöiksi, jotka pyrkisivät estämään transsendenttien auktoriteettien nousun. Kuin nurinkurinen yhteiskuntasopimus, jolla väki liittyy yhteen tuhotakseen mahdollisen suvereenin ja elääkseen immanentissa kommunismissa.

Jos väki saa aikaan instituution jolla se pystyy antamaan keskinäisen sitovan lupauksen kansaksi muuttumisesta, väki saa varmasti aikaan myös instituution, joka organisoi jatkuvan autonomisen yhteisön.

 

Saman tien voitaisiinkin kirjoittaa käänteinen yhteiskuntasopimusteoria. Siinä kansa muuttuu takaisin väeksi ja organisoituu tuhotakseen suvereenin. Teoriassa sovittaisiin myös autonomisten yhteisöjen vahvistamisesta, verkostoitumisesta ja organisoimisesta. Pahin uhka ei olisi paluu luonnontilaan, vaan absoluuttisen suvereenin nousu.

Teoria olisi sikäli "käänteinen", että se alkaa nykyisestä tilanteesta ja pyrkii kuvaamaan suvereenin hävittämisen sekä hierarkioiden purkamisen. Mutta siinä se ei ole käänteinen, että lopputulos ei ole luonnontila, vaan muodollisesti sama kuin muissa yhteiskuntasopimusteorioissa: oikeudenmukainen yhteiskunta, joka tukee hyvää elämää.

Tällä kertaa yhteiskunta vain olisi löyhistä verkostoista koostuva "väen tasavalta".

 

(Ps. Tämä hypoteettinen postaus on tarkoitettu etupäässä niille analyyttisille valtiofilosofeille, jotka eivät tiedä mitä tekisivät rationaalisella filosofinjärjellään. Tässä on yksi ehdotus, miten sitä järkeä voisi käyttää muuhunkin kuin demareiden vallan pönkittämiseen.)

 

On aika laittaa postmodernit mikroanarkistit molaariseen makropakettiin

 

60-luvulla toimineiden täytyi tuntea Marxinsa, Freudinsa ja Nietzschensä. Foucault’n (Foucault/Nietzsche) mukaan nimiä yhdisti "epäilyn hermeneutiikka", joka kysyy kaksi kysymystä:

1. mitä kieli itse asiassa sanoo, ja tarkoittaako se sitä mitä sanoo?
2. kuka tai mikä puhuu? Puhuvatko luonto, eläin, kasvot, naamiot tai tekstit? Onko sanatonta kieltä?

Kysymyksistä seurasi ranskalaisessa teoriassa, että

1. kielen alla nähtiin virtaavan allegorioita (huomio kääntyi merkkeihin; kielellinen käänne, semiotiikka)
2. Subjekti isolla S:llä liukeni rakenteisiin ja muotoutui uudelleen (strukturalismi ja jälkistrukturalismi)

60-luvun tunnetuinta radikaaliteoriaa olivat toisaalta Frankfurtin koulun perillisten erilaiset Marx-Freud-synteesit ja toisaalta erilaisten ortodoksilahkojen uskontunnustukset, kuten marxilaisten ja psykoanalyytikkojen. Marxilais-freudilaiset teoriat yhdistelivät libidon haluvirtaa ja sosiaalista haluvirtaa makrotasolla, ja nietzscheläisyys tuli vuosikymmenen lopussa mukaan anarkistien, Foucault’n, Deleuzen ja Derridan kautta (taustalla tietenkin olivat myös Bataille, Heidegger, eksistentialismi…).

 

Juuri Deleuze lähti Nietzschen kanssa vuodesta 1962 alkaen ohittamaan radikaalien filosofien pyhää perhettä. Deleuzen ja Guattarin Anti-Oidipus vuonna 1972 lähes lopetti uskottavien freudo-marxilaisten synteesien sarjan. Kirjassa freudilainen porvarillis-perheellinen libido sulautuu marxilaiseen sosiaalisesti tuotettuun haluun nietszcheläisittäin, mistä syntyy mikropoliittisen anarkoautonomian skitsoanalyyttinen rihmasto-oppi…

Yksinkertaisesti sanottuna AO oli epädialektinen synteesi, joka lopetti kaikki dialektiset synteesit. Se käytti hyväkseen Marxin, Freudin ja Nietzschen pyhää perhettä ja samalla hajotti sen.

Tietenkin on nyttemmin syntynyt pyhä uusperhe. Foucault’n, Deleuzen ja Derridan kolminaisuus on korvannut Marxin, Freudin ja Nietzschen aseman radikaalin teorian pappeina.

 

Foucault on luonnollisesti lähinnä Marxia. Molempien metodeja ja yksittäisiä ideoita voidaan joten kuten käyttää hyväksi yhteiskuntatieteissä ja historiantutkimuksessa ilman että niiden radikaalia viitekehystä ja eetosta tarvitsee ottaa vakavasti. Kuitenkin Marxin kapitalismin kriittisessä analyysissa ja Foucault’n vallan mikrofysiikassa on molemmissa äärettömästi vallankumouksellista virtuaalisuutta, mikä tekee niistä historian ulkopuolella jääviä puhtaita käsitteellisiä tapahtumia.

Ero on tietysti siinä, että yleisen mielikuvan mukaan Foucault on molekulaarinen ja mikrotasolla viihtyvä, Marx taas molaarinen ja historian makromuodostelmista kirjoittava. Erityisesti anarkistien vaalimista kertomuksista voidaan noukkia lisää eroja: edellinen on antiautoritaarinen ja jälkimmäinen halusi keskittää vallan byrokraattiselle keskuskomitealle, edellinen taisteli poliisia vastaan rautaputkilla ja jälkimmäinen idlasi museossa tai määräili Internationaalia, jne.

Foucault’n ydin on tosiaan anarkistinen. Se on teesi, jonka mukaan valta rakentuu 1) alhaalta ylöspäin 2) mikroprosesseissa 3) niin, että vastarinta tulee aina ensin. Mikroanarkismi on Foucault’a parhaimmillaan. Se taistelee mikrofasismia vastaan: kaikki Foucault’n tällä hetkellä merkittävät analyysit tuntuvat liittyvän tähän.

 

Derrida oli 60-luvun Freud: nopeasti äärimmäiseksi muodikkaiksi nousseiden käsitteiden ja taktiikkojen kehittäjä, joka päätyy skandaalien keskelle syytettynä epätieteellisyydestä ja moraalisesta sopimattomuudesta. Molemmat lopulta rekuperoitiin kehittyvän kapitalismin aseeksi. Freud päätyi mainostoimistojen ja pr-päälliköiden yöpöydille. Derridan dekonstruktio taas heräsi henkiin jälkiteollisen kapitalismin heterogeenisista identiteeteistä elävillä brändimarkkinoilla (mainostoimistojen tuotteita ei tosiaan enää erota niiden dekonstruktioista).

Nuoren Derridan ydin on tietysti eron ensisijaisuus. Derridan freudilainen hokema oli "ero tulee aina ensin" (ja sukupuolieron ensisijaisuudesta onkin sittemmin kirjoitettu paljon…). Jotta meillä voi olla x ja y, tarvitaan ensin jakautuminen x:ään ja y:hyn, siis eron prosessi. Tämä on myös se viiva, josta Deleuze lähtee liikkeelle. Derridan varhainen erosofia saattaakin olla vain alkeellisempi ja vielä osittain dialektinen versio kolmikon tärkeimmästä jäsenestä…

 

Deleuze on muun muassa mini-Nietzsche, epäilyttävä arvojen uudelleenarvioija ja käsitteiden luoja, identiteetin kuoleman analysaattori ja hulluksi tuleva eläinten rakastaja. Molempia on luettu hyvin "väärillä tavoilla", mikä on tuottanut mielenkiintoisiakin tuloksia. Ennen kaikkea molempien ajattelussa on kyse luomisen ongelmasta, käsitteiden, tutkimuksen ja ongelmien luomisesta. Luominen taas edellyttää eron, joka on Deleuzelle käsitteiden käsite ja virtuaalinen siemen, josta kaikki vallankumouksen hedelmät aktualisoituvat.

Siinä missä "perinteinen kriittinen rationalismi" on arvokonservatiivista ja keskittyy teorioiden ja kantojen väliseen kilpailuun ja "totuudellisimman" teorian voittamiseen, deleuzismi korostaa myönteistä yhteistyötä ja kokeilevia yhdistelmiä. Se ottaa etäisyyttä kriittiseen ylituomarointiin ja keskittyy luomaan.

 

Mainittua radikaalin filosofian uusperhettä yhdistää kvasitranssendentaalis-genealoginen argumentointi (ks. argumentin perusmuoto ja argumentti vasemmistolaisena analyysina). Foucault kartoittaa tiedon ja vallan genealogiaa, historiallisia ennakkoehtoja ja mikrosuhteiden rakentumisia, Deleuze ja Derrida tutkivat identiteettien ja olioiden syntymistä erojen tuotantoprosessista ja Deleuze vielä pyrkii luomaan tästä uuttakin materiaalisuutta.

Kuitenkin jo Marx, Freud ja Nietzsche harrastivat tällaista genealogiaa: pääoman kasautuminen, tavarat, tietoisuus, moraali… Heitä edeltävä kolmikko Fichte - Schelling - Hegel niin ikään harrasti subjektin transsendentaalifilosofiaa. Niin teki eri tavoin myös Kant, ja häntä ennen (ilman transsendentaalista puolta) Hume ja Spinoza ja…

Mahtipontisesti ilmaistuna: "Uuden ajan filosofian historia on eräänlaista subjektin kvasitranssendentaalista genealogiaa eli tutkimusta siitä, miten subjekti nousee maailmasta tai miten maailma on mahdollinen subjektille."

Tämä liittynee siihen "korrelationismiin", josta Quentin Meillassoux kirjoitti kohua aiheuttaneen kirjansa Après la finitude (2006). Subjektikeskeisyys on filosofien sukutauti. Tällä hetkellä mielenkiintoisin vaihtoehto sille on spekulatiivinen realismi. Ehkä sen tutkimisen myötä päästäisiin eroon myös filosofian perhekeskeisyydestä.

 

Bonus: French Theory: How Foucault, Derrida, Deleuze, & Co. Transformed the Intellectual Life of the United States

Gilles Deleuzesta ja Félix Guattarista iso-D on aina ollut akatemiakelpoisempi, tieteellisempi ja uskottavampi (samalla D on yksi tämän hetken käännetyimpiä filosofeja Suomessa). Guattarista puolestaan tuli pahamaineinen opintonsa keskeyttänyt aktivisti-psykoanalyytikko-filosofi. Nyt Guattaria itseäänkin on saatavilla suomeksi: Tutkijaliitto julkaisi viime perjantaina kirjan Kolme ekologiaa (alkup. 1989). Myös yksi Guattarin pääteoksista, myöhäinen Kaaosmoosi, on tulossa suomeksi vuoden lopussa.

Takakansi mainostaa Kolmea ekologiaa "ehkä parhaaksi yksittäiseksi johdatukseksi Félix Guattarin ajatteluun". No varmasti: kirja on 82 sivua lyhyt ja kirjoitettu selkeällä, epäjargonisella ja lyhytlauseisella kielellä. Lisäksi se on paljon Deleuzen ja Guattarin yhteisteoksia maltillisempi. Guattarin lempeän selväjärkisen proosan jälkeen Deleuze vaikuttaa skitsoidilta höyryaivolta.

 

 

Luen kirjaa kauniina ja inspiroivana Mille plateaux‘n (1980) kehittelynä, osin jopa popularisointina. Suurteoksessaan D&G kehittelivät avointen systeemien teoriaa erilaisten heterogeenisten fyysisten, semioottisten ja psyykkisten ympäristöjen ja sfäärien tarkastelun avulla. Omassa kirjassaan Guattari jatkaa Gregory Batesonin mielen ekologiaa ja hahmottelee kolme toisiinsa kytkeytyvää ekologista käytäntöä: luonnon, yhteiskunnallis-sosiaalisen sekä psyykkisen tai subjektiivisen.

Ekologioiden elementit, pienet ja suuret, ovat yhteydessä toisiinsa monimutkaisten sommitelmien muodossa. Tämä tarkoittaa esimerkiksi kahta asiaa:

1. Maailmanjärjestelmä ei ole hierarkkinen, vaan avoin ja monimutkainen sommitelma.
2. Siksi ekologista kriisiä ei voi ratkaista vain pelkän luonnon tai pelkän yhteiskunnan (tai tekniikan) tasolla, vaan kaikki sfäärit täytyy huomioida: luonnonolosuhteet, poliittiset instituutiot sekä subjektiivisuuksien muodot.

 

Lisäksi Guattari kirjoittaa "yhdentyneen maailmanlaajuisen kapitalismin" koneistosta, joka käyttää taloudellisia, juridisia, teknis-tieteellisiä ja subjektivoivia semiotiikkoja. Tässä voi huomata varhaisen yhteyden Negrin ja Hardtin Imperiumiin. Guattari vain on monipuolisempi ajattelija kuin H&N yhdessä ovat, he kun rajoittuvat yhteiskunnallis-sosiaaliseen ekologiaan.

Toimintasuosituksissaan Kolme ekologiaa edusta affirmatiivista asennetta puhtaimmillaan:

Olisi täysin käsittämätöntä tavoitella paluuta aikaisempiin muodostumiin, jotka vastasivat sellaisia aikakausia, joina väestöntiheys oli pienempi ja sosiaaliset suhteet tiiviimpiä kuin nykyisin. Sitä vastoin kyse on ryhmässä olemisen tapojen muotoilemisesta kirjaimellisesti uudelleen. [–] on otettava käyttöön todellisia kokeilemisen käytäntöjä sekä mikrososiaalisilla että suuremman mittakaavan institutionaalisilla tasoilla. (s. 22)

 

Muun ohessa Guattari esimerkiksi varoittelee "liian brutaaleista deterritorialisaatioista". En voi muuta kuin suositella kirjan lukemista.

Kirjaan liittyen:

• Guattari-kronologia
• Félix Guattari: Kolme ekologiaa. Alkuperäinen lyhyt versio
• Tero Nauha: Esitys ekosysteeminä

Viikon aikana henkilökohtainen ja poliittinen ovat rinnastuneet. Paluu syyslukukauden kertosäkeisiin tempaisi ajan juuriltaan ja hajotti tekemisen eri suuntiin laajeneviin liikkeisiin: olisi matka Baltiaan, sosiaalisuuksia, muutama filosofian ja kirjallisuuden kurssi, kaksi seminaaria, sekalaisia järjestöjuttuja, muutama pieni zurnalistinen artikkeli ja muita asioita, joita pitäisi valmistella yhtä aikaa. Samaan aikaan toisaalla Georgian sota on irrottanut maaperästä yli 100 000 siviiliä ja viskannut heidät juurettomaan liikkeeseen ympäri Kaukasian alueita.

Molemmat tapahtumat liittyvät deterritorialisaatioon. Deterritorialisaatio on filosofian kuningaskäsite, ajattelun ruhtinaiden valtikka, koko maailmanhistorian avain ja suurin immateriaalinen rakkauteni.

Jos maailmankaikkeus pitäisi summata yhteen sanaan, se olisi deterritorialisaatio.

 

 

 

 

Mitä sitten on tämä kuuluisa "deterritorialisaatio"?

Se on rajoja irrottava ja niistä irtautuva prosessi, hajautumista ja hajoamista, pakenemista, virtaamista ulos ja pois, dekontekstualisoitumista, liikkuvaa muokkautumista, irtautumista ja siirtymistä alueelta ulos. Yhdessä reterritorialisaation kanssa se tarkoittaa uuteen kontekstiin yhdistämistä, kollaasin tekemistä. Antropologiassa se tarkoittaa ilmiön irtaantumista alueellisesta maaperästä.

Territorio on maa tai alue. Deterritorialisatio on siitä irtautumisen prosessi ja reterritorialisaatio on uuteen alueeseen kiinnittymistä. Deterritorialisaatiota seuraa aina reterritorialisaatio. Tähän on kuitenkin yksi poikkeus, nimittäin absoluuttinen deterritorialisaatio. Maailman (ja maailmankaikkeuden) historia kokonaisuutena on absoluuttisen deterritorialisaation prosessi: "kaaoksen valssi", irtautumisen ja laajenemisen pyörre.

 

Keppi on deterritorialisoitu oksa. Löytöretket deterritorialisoivat sivilisaatioita. Kopernikuksen myötä maa deterritorialisoitui liikkumattomasta keskipisteestä Maa-planeetaksi. Nykyään pakolais-, maahanmuuttaja- ja kulkurivirrat deterritorialisoivat nationalistisia valtioterritorioita; suhteellisuusteoria, kvanttifysiikka ja supersäieteoria deterritorialisoivat aikaa ja tilaa ja dekonstruktiiviset kulttuurivirtaukset deterritorialisoivat merkityksiä.

Pertti Lappalainen tavoittaa jotakin olennaista deterritorialisaatioprosessista puhuessaan ”objektin totaalisesta vallankumouksesta”: "objekti käännetään toisaalle sen alkuperäisistä päämääristä [deterritorialisaatio] ja kytketään se uuteen asiaan ja näin se määritellään uudelleen [reterritorialisaatio]" (Poliittisen tyylin taito, s. 169). Objektit siis vaihtavat roolia ja muuttuvat toisiksi objekteiksi tullessaan kollaasin tai sommitelman osaksi ("EU on deterritorialisoitujen valtioiden sommitelma").

Kapitalismi on Deleuzen ja Guattarin mukaan deterritorialisaation paradigmaattinen tapaus: se romuttaa hierarkioita ja instituutioita, tuhoaa kirkon ja valtion, purkaa koodeja ja vapauttaa virtoja, deterritorialisoi väkeä joustavaksi työvoimaksi, mutta silti reterritorialisoi kaiken – myös sitä vastustavat koodit –  aksiomaattiseen koneistoonsa, rahaan ja uusiin keinotekoisin yhteisöihin (kansakunta, spektaakkelin yleisö).

 

1900-luvulla historian deterritorialisaatioprosessi alkoi kiihtyä huimasti. Jukka Relander kuvailee tapahtumia:

Picasso vapautti maalauksen esittämään kohteen sijasta itseään, ja Schönberg vapautti musiikin tonaalisesta sävelasteikosta samanaikaisesti kun lyriikka vapautui loppusoinnuista. Maallistunut ihminen on vapautunut uskonnon lisäksi myös sen korvikkeeksi luodusta kansakunnasta. Sukupolvet vapautuvat edeltäjistään, yksilö velvoitteistaan ja yhteisö keskinäisestä lojaliteetista. Vapaudumme historiasta, vapaudumme itsestämme. Todellisuus vapautuu sisällöistä ja ihminen ihmisyydestä … Historia, kuten Spengler ennakoi, on muuttumassa merkityksettömäksi. Tarpeisiinsa sopeuttava, joustoihin kehottava ja jatkuvaan muutokseen kutsuva talous irrottaa ihmisiä vanhoista kiinnikkeistään, omasta taustastaan ja kokemushistoriastaan … Identiteetit ovat liikkeessä ja niitä neuvotellaan uusiksi yhä uusissa pätkittyvissä suhteissa. (Ankkalinna ja lajien synty, s. 20, 22.)

Tulevaisuuskin deterritorialisoituu: "Samalla kun menneisyys jatkaa outoa katoaan, muuttuu tulevaisuus yhä utuisemmaksi ja ennakoimattomammaksi."

 

(Kts. aiheesta myös erään vallankumouksen hedelmän vanha Wikipedia-artikkeli)

Wiktionary: vulgaari tai vulgääri (adjektiivi)
  1. rahvaanomainen, kansanomainen, karkea, moukkamainen

"Vulgarism" (also called scurrility) derives from Latin vulgus, the "common folk", and has carried into English its original connotations linking it with the low and coarse motivations that were supposed to be natural to the commons, who were not moved by higher motives like fame for posterity and honor among peers — motives that were alleged to move the literate classes. Thus the concept of vulgarism carries cultural freight from the outset, and from some social and religious perspectives it does not genuinely exist, or — and perhaps this amounts to the same thing – ought not to exist. (Wikipedia)

 

Usein kuulee jotakin suuntausta nimitettävän vulgaariksi.

• Vulgaarimarxismissa talous määrää kaikkea muuta ja muu on vain toissijaista pintaa.

• Vulgaarinietzscheläisyys pilkkaa kristillistä moraalia ja ylistää aristokraattisten hyveiden voimaa.

• Vulgaarideleuzelaisuuden motto kuuluu erään arvostelun mukaan: everything-is-power-and-we-must-fight-the-forces-of-ressentiment.

Asiassa on kaksi mielenkiintoista juttua. Ensinnäkin jotakin aatetta vulgaariksi kutsuva puolustaa yleensä jotain "hienostuneempaa" ja "oikeampaa" versiota samasta aatteesta. Toiseksi vulgaariksi nimittelyllä halutaan usein peittää sitä, että puolustettu eliittiversio on itse asiassa samanlainen kuin vulgaariksi haukuttu, mutta siinä asioita lähestytään eri perspektiivistä.

Ensin mainittu on ongelma sikäli, että se vihjaa aatteen "väärän" version olevan tyhmien rahvaiden massojen keksintöä, kun taas "oikea" versio olisi sivistyneen eliitin jalostama timantti.

Toiseksi mainittu on vielä suurempi ongelma, koska peittäessään vulgaarit elementtinsä jokin aate tai liike peittää samalla sitä liikuttavan eetoksen, joka on sen olemassaolon ja menestyksen ehto.

Vielä täytyy muistaa sekin, että aikoinaan vulgaariksi nimitettiin sitä, mitä pelättiin poliittisessa, teologisessa tai moraalisessa mielessä. Esimerkiksi materialismi oli 1700-luvulla joissain piireissä välttämättä "vulgaarimaterialismia": totta kai materia liittyi alempiin sosiaaliluokkiin, niistähän puuttui kaikki henkevä…

 

"Vulgaarimarxismi" on jo käsitteenä ristiriitainen. Mitähän marxismin pitäisi olla, jos ei "kansanomaisten" liike? Pitäisikö sen ehkä olla eliittimäisen etujoukon liike? Sekö olisi sivistynyttä marxismia?

Sitä paitsi marxismin elinvoimaisimpia uudistuksia ovat tuottaneet italialaisen autonomian perilliset, jotka nimen omaan vannovat rahvaan (multitudo, "moneus", "väki" tai "rahvas") nimiin.

Ja mitä marxismia sellainen ei-vulgaari marxismi olisi, jossa talous ei jotenkin olisi keskeinen. Täytyy vain ottaa huomioon, että talous muuttuu luokkataistelun edetessä ja että nykytaloudessa tärkeimmät resurssit ovat immateriaalisia, tuotantovoimat kielellisiä, digitaalisia ja affektiivisia, kulttuuri talouden ydinaluetta jne.

Vulgaarinietzscheläisyyden käsitettä ei edes tarvitse purkaa: aristokraattisten hyveiden vaaliminen voi tuskin olla kovin vulgaaria.

 

Entä kolmas tapaus? Tietyn deleuzelaisen virran nietzscheläistä aktivistieetosta vulgaariksi pilkkaava filosofinen filosofi sortuu hurskasteluun. Filosofinen filosofi on oikeassa siinä, että Deleuzen kestävimmät filosofiset filosofiteesit liittyvät luultavasti kantilaisuuden ongelmiin, transsendentaaliseen empirismiin ja "ajattelun kuvaan", eivät vasemmistolaisten sloganien tai organisaatiomuotojen innovaatioihin. Filosofinen filosofi kuitenkin unohtaa, että Deleuzen tutkimuksia motivoi antiautoritaarinen eetos, joka nyt sattuu olemaan nietzscheläinen. Deleuze ei toki rajoitu siihen, mutta sen kieltäminen vesittää samalla Deleuzen filosofisten teosten radikaaliuden.

 

Johtopäätös: vulgaari on suuntauksen moottori ja tuottava perusta, ja siksi vulgaarin kieltäminen johtaa koko suuntauksen jähmettymiseen. Vulgaariin ei kuitenkaan pidä jäädä jumiin. Sen välttämättömyys täytyy vain myöntää.

Nietzsche nimittäin kirjoitti lähinnä aforistisia katkelmia. Esimerkiksi Hyvän ja pahan tuolla puolen on 296 postauksesta koostuva kokoelma. Monimielisyys, naamiot, leikit, roolit, suuntautuminen estetiikkaan, epäjatkuvuus, nopeus, hajanaisuus, impressionismi, paperilapputyyli ja yksityiskohtiin zoomailu integroivat Nietzschen kiinteästi nykyiseen blogosfääriin.

Ehkä juuri aforismi on se, mikä yhdistää Nietzscheä ja bloggaajia.

 

Deleuzen kuuluisan muotoilun mukaan nietzscheläinen aforismi on "autiomaa, jossa voimat leikkivät". Aforismi avaa taistelukentän, jolla kulloinkin hallitseva voima määrittää aforismin mielen. Aforismin mieli määrittyy maailmassa virtaavien voimien suhteista toisiinsa. Aforismissa ei itsessään ole mieltä, vaan siihen täytyy lisätä jotain omaa, oma voima: siksi aforismin lukeminen on kohtaaminen, joka pakottaa ajattelemaan.

Nietzsche on isätön filosofi, äpärä. Aforistisuudessaan hän ei yritä palauttaa kaikkea turvalliseen alkuun, kotiin, perheeseen, talouteen, Jumalaan tai totuuden etsintään. Aforismi on orpo, ei-palautuva kenttä, jota ei voi "kommentoida", toisin kuin Descartesia tai Hegeliä. (Jokainen Nietzsche-kommentaari haiskahtaa vähän naurettavalta.) Deleuzelle ainoa oikea tapa käyttää Nietzscheä on nietzscheläinen tapa. Täytyy päästää irti isukki-Niitsusta ja laittaa siitä irtisaatu aines deterritorialisoitumaan, nomadisoitumaan, skitsoamaan, jakautumaan, lisääntymään, luomaan, toimimaan maailmassa, tekemään jotain…

Aforismi ja postaus: kumpikaan ei selittele turhia, vaan antaa jonkinlaisen tapahtuman, funktion, käsitteen tai affektin, joka täytyy aktivoida ulkoa käsin. Kummankin merkitys siis riippuu siitä, mihin ne törmäävät ja miten törmäys otetaan vastaan.

 

Tässä visiossa netti-Yle ja hs.fi ovat Marx ja Freud: kulttuurimme byrokratisoiva aamunkoi. Nietzsche puolestaan olisi, kuten tietyt blogit ja sivustot, vastakulttuurin anarkkinen aamurusko.

Tunnetusti Marxin valtio on julkinen byrokratia ja Freudin perhe taas yksityinen byrokratia. Nietzschen aforismi puolestaan on, kuten hyvä postaus, something completely different. Nimittäin deterritorialisoiva paon viiva…

Nietzsche ei - Deleuzen sanoin - yritä uudelleenkoodata (toisin kuin M&F), vaan purkaa ja hajottaa koodeja. Nietzsche deterritorialisoi, vapauttaa liikkumaan, kun taas M&F reterritorialisoivat kiinnittämällä vapauttamiaan voimia Valtioon, Perheeseen ja Oidipukseen.

 

Mitä on siis blogien nietzscheläinen ajattelu?

Tätä merkitsee tyyli politiikkana. Yleisemmin sanottuna: mistä tekijöistä koostuu ajattelu, joka väittää virtojensa ulottuvan lakien tuolle puolen kieltäytyessään tunnustamasta niitä; ajattelu joka väittää ulottuvansa sopimuksellisten suhteiden tuolle puolen niitä purkaessaan; ajattelu joka väittää kurkottavansa ohi instituutioiden parodioidessaan niitä? (Deleuze 1992, 11.)

Tyyli politiikkana, ajelehtimisen liike koodausten ulkopuolella, antautuminen virtausten vietäväksi, masinoiminen, deterritorialisaatio, välitön suhde ulkoiseen, rikotut kehykset -  "ei ole olemassa Nietzschen tulkinnan ongelmaa, on vain masinoinnin ongelma" - huumori, ironia, skitsonauru - tämähän kuvaa Yritystä vailla yhteystietoja.

Oi jospa tulisi lisää vasemmistonietzscheläisiä blogeja.

 

Deleuzelta on peräisin toinenkin kuuluisa sitaatti, itsessään aforismi: "Ne, jotka lukevat Nietzscheä nauramatta, nauramatta makeasti ja usein ja joskus hullun lailla, voisivat yhtä hyvin olla lukematta häntä."

Sitaatti pätee niin moneen blogiin…

 

 Vasemmistolaisen analyysin yleinen kvasikaava kuuluu siis: "Jos tuote x, niin välttämättä myös x:n tuotantoprosessi y - ja näiden välissä fetisismi z, joka peittää y:tä."

Politiikan (miten tylsä sana!) kohdalla tässä transsendentaalis-genealogisessa argumentissa kyse on toisaalta poliittisen toiminnan kohteista, siitä miten tietyt olosuhteet ja tuotteet (markkinat, tavarat, organisaatiot) syntyvät, ja toisaalta toimijoiden omista identiteeteistä ja niiden tuotannosta. Vastaavasti Spinozan ontologiassa ja totuusteoriassa tutkittava x = havaittu seuraus (maailmassaoleva olio) ja edellytettävä y =  substanssin deterministinen syyketju (olion tuotantoprosessi). Marx ja Deleuze taas kirjoittavat tavaroiden, kerrostumien ja identiteettien tuotannosta. Uusi vasemmisto puhuu jälleen pääoman kasautumisen prosesseista, jne.

Voitaisiin tehdä jonkinlainen esimerkkitaulukko järjestyksessä Marx, Spinoza, D&G ja Deleuze:

 

tuotantoprosessi	fetisismi, joka peittää tuotantoa	tuote
työnjako, tuotanto, jakelu ja markkinointi	tavarafetisismi + ideologia(?)	tavara
syysuhdeketju substanssin rihmastossa	teologia, taikausko, imaginatio	havaittu vaikutus/olio
de/re/territorialisaatio/stratifikaatio	? (doksa, mystisismi?)	kerrostuma
immanentti virtuaalinen moneuden taso	representaatioajattelu, dialektiikka jne.	identiteetti

 

Deleuzen sanoin: vasemmiston yksi tehtävä on kaivaa esiin oikeiston piilottamia ongelmia, siis tuotantoprosesseja.

 

Jos tuotteen paikalle sijoitetaan identiteetti, päästään suoraan poliittisen teorian kiivaaseen ytimeen. Siinä nimittäin koko "tuote" kyseenalaistuu: onko sosiaalisia identiteettejä? Mikä on niiden ontologia? Mitä identiteetille pitäisi tehdä?

Yhdenlaiset toimijat pyrkivät rakentamaan moninaisia, muuttuvia, virtaavia ja kasvottomia järjestelmiä tai mini-instituutioita. Näiltä organisaatioilta joko puuttuu identiteetti (siinä mielessä ettei sitä ole pyritty tietoisesti tuottamaan tai pitämään yllä, tai sitten identiteettiä on tarkoituksellisesti purettu ja rikottu) tai niiden identiteetit ovat mikroidentiteettejä, jotka pyritään pitämään avoimina ja juoksevina. Toimijoilla on tarkoitus tuhota, paeta, parodioida ja liu’uttaa identiteettejä.

Toiset taas pyrkivät tuottamaan poliittisia identiteettejä, myös niille, jotka vastustavat koko identiteetin käsitettä haltuunottavana ja pysäyttävänä kontrollirakenteena. Puhutaan esimerkiksi "sankarikuluttajasta", jonka pitäisi pelastaa maailma. Demarien retoriikassa tärkein identiteetti on "Ihminen". Oikeistolaisilla stereotyyppisesti esiintyviä identiteettejä ovat "hyvä tyyppi", "yrittäjä" ja "laiska luuseri". Tarkoitus on tuottaa toimijoille samastuttavia ja voimaannuttavia tai sitten vähätteleviä identiteettejä.

Kummat voittavat?

 

Voiko sosiaalisen identiteetin käsittää samanlaiseksi sosiaalisten prosessien "hyytymäksi" kuin tavaramuoto on marxilaisittain? Jos näin tehdään, niin identiteettipolitiikka tarkoittaa politiikan tavaramuotoistumista. Identiteettiin perustuva poliittinen toiminta onkin siis poliittisen toiminnan hyydyttämistä - ainakin jollakin tasolla. Se voi kyllä vapauttaa pahimmista valtahierarkioista, mutta pystyttää itsessään välittömästi uusia uhkaavia kontrollimuotoja: se, jolla on identiteetti, antautuu kontrolloitavaksi kuin tavara.

Sen sijaan identiteettejä pakeneva kasvoton ja muunteleva toiminta on hierarkian pahin uhka.

 

Liitän tähän osan Tuomas Nevanlinnan esseestä kertomaan identiteetin pakenemisen tärkeydestä. Teksti sivuaa teoreettisesti myös ajankohtaista "romanikysymystä". Kirjasta Surullinen tapiiri ja muita kirjoituksia (2002, s. 206 - 210):

 

Keitä ovat nämä huligaanit, jotka kerta kerran jälkeen pilaavat Hyvän Asian? Kukaan ei tunnu tietävän. Heitä pidetään joko salaisen keskusvalvomon kauko-ohjaamina ammattianarkisteina tai väkivaltaista hulinointia itseisarvona pitävinä rettelöitsijöinä.

Kuitenkin juuri he ovat globalisaation ainoita tosiasiallisia vastustajia [sic]. Kiltit mielenosoittajat eivät sitä ole, niin sydämestäni kuin heidän toimiaan ja motiivejaan kannatankin. Pelkään näet pahoin, että he ovat globalisaation seuraavan sukupolven toteuttajia. Heidän suhteensa globalisaatioon on vastaava kuin 60-luvun hyvinvointivaltion toteuttajien suhde kapitalismiin: kapinallinen teoriassa, mutta reformistinen ja rakentava käytännössä.

[–] Kuitenkin nämä kaiken pilaavat huligaanit ovat radikaaleimpia globalisaation vastustajia. Syy ei ole se, että he käyttävät väkivaltaa. Syy on, että kukaan ei tiedä keitä he ovat.

Siksi kukaan ei myöskään sano, että heidän käyttäytymisensä taustalla piilisivät väkivaltavideot tai ankea lapsuus.

 

Identiteettiä meiltä vaatii juuri valta, erityisesti valtio.

Ajatellaan vaikka sitä kuinka intiimi suhteemme esimerkiksi omaan sosiaaliturvatunnukseemme oikein on: varomme tarkkaan levittämästä sitä turhaan. [–] Käyttäydymme kuin henkilötunnus olisi ominta omaisuuttamme, identiteettimme syvin lähde ja ilmiasu, eettisen ja poliittisen koskemattomuutemme varmin varjelija.

Kuitenkin valtio antaa meille henkilötunnuksen juuri siksi, että sen avulla meidät saataisiin "kiinni", että meidät voisi tunnistaa tilanteessa kuin tilanteessa, että meitä voisi periaatteessa seurata minne ikinä menemmekin.

Saamme henkilötunnuksen valtiolta mutta käyttäydymme niin kuin se olisi viimeinen turvamme sitä vastaan. Saamme valtiolta tunnuksen, jonka sitten varjelemme valtion silmiltä. Ikään kuin yhtaikaa suojelisimme itseämme valtiolta ja samalla tunnustaisimme, että valtio on identiteettimme syvin lähde.

Valtioiden rajaa ei voi laillisesti ylittää kenenä-tahansa vaan raja- ja tullimiehet haluavat tietää kuka sinä olet. Siksi "identiteettipolitiikka" on aina askeleen myöhässä.

Ehkä onkin totta, että ilman valtiota olisin ei kukaan.

 

Kapinallinenkin identiteetti on aina jo vallan verkossa. Identiteettiin perustuvalla politiikalla voimme korkeintaan neuvotella itsellemme lisää etuja vallitsevan tilanteen sisällä, mutta emme voi muuttaa sitä.

Niitä, joihin on saatu kaiverretuksi identiteetti, hallitaan sosiaalitekniikoin. Niitä joihin ei ole, hallitaan puhtaan sota- tai väkivaltakoneiston avulla. Valtion rajalle ilmaantuneita pakolaisia kukaan ei halua auttaa, koska heillä ei ole identiteeettiä, siis minkään valtion kansalaisuutta. Ihmisoikeudet on keksitty juuri tällaista tilannetta silmälläpitäen. Mutta samassa tilanteessa ne osoittautuvat tyhjäksi puheeksi.

Tähän pulmaan on kaksi periaatteellista suhtautumistapaa: sanoa, että ihmisoikeuksien käsite todella on tyhjä, niiden ainoa sisältö on kansalaisuus. Tämänkaltaisten ongelmien ratkaisemiseksi tarvitsemme jonkinlaisen maailmanvaltion. Tai sitten voi ajatella, että tulisi hylätä koko (valtio)kansalaisuuden idea. Esimerkiksi kurdien ongelma ei tällöin olisi se, että heillä ei ole valtiota. Ongelma olisi pikemminkin se, että nykymaailman silmissä he tarvitsevat valtion ennen kuin voivat olla olemassa.

 

Globalisaatiota vastaan mieltään osoittautuvat jakautuvat siis kahteen kastiin. Hyvistä mielenosoittajista tiedämme keitä he ovat: vastuuntuntoisia ja fiksuja peruskoululaisia, jotka nuorille tyypilliseen ja sallittuun tapaan saattavat ampua hieman yli, mutta jotka ovat yhtä kaikki huolissaan maailman tilasta. Ja vastaavasti tiedämme keitä ovat jakomäkeläiset mummojen rullaajat: perheväkivallan ja nuorisotilattoman lähiön puoliviattomia uhreja, kehitteillä olevien sosiaalisten uudistusten toiveobjekteja.

Myös rajalle pyrkivästä irlantilaisesta ja italiaanosta tai oikeuksiensa puolesta kamppailevasta homosta ja feminististä tiedetään keitä he ovat, missä he ovat, miksi he ovat minnekin tulleet. Tällaisten identiteettiryhmien kanssa neuvotellaan ja niille tehdään myönnytyksiä. Sen sijaan ryhmä, joista ei tiedetä mitään, jolla ei ole identiteettiä, lokeroa tai paikkaa, saa vastaansa puhtaan poliisi- tai sotatoimen. Ja se on merkki siitä, että oikeusvaltiollisen vallan olemus ja raja on tullut näkyviin.

Nykymuotoisen globalisaation vastaisessa kamppailussa vain identiteetitön voi olla radikaali.

 
 

(liite 2: Radikaalia kansalaistoimintaa ja kofeiinitonta kahvia)

Huomaan toistavani ajatuskuviota, jota utilisoivat niin Spinoza, Kant, Marx, Deleuze kuin aktivistitkin. Se on eräänlainen väljä transsendentaalisen argumentoinnin muoto: meillä on x (maailmassa havaittu vaikutus, subjektin havainto, tavara kaupan hyllyllä, identiteetti…), ja kysymys kuuluu, miten meillä voi olla x. Mitä x edellyttää, mikä on x:n tuotantoprosessi? Mitä jää piiloon x:n taakse ja miten x kätkee y:n?

Tavallaan juttu on jatkoa lapselle, joka ihmettelee miksei sähköä voi tuhlata kun sitä kerran tulee seinästä lisää, niin kuin rahaa tulee automaatista. Aikuinen selittää lapselle huvittuneesti, että sähkön taustalla on kaapeli ja voimala ja tehdas ja rahavirrat ja saasteita ja riistoa ja muuta huonoa ja vaikeaa.

Kuitenkin aikuinen itse toimii lapsen tavoin: kaupasta saa tavaroita, markkinoilta ja massakulttuurista saa identiteettejä, asiantuntijoilta saa moraalia. Näiden tuotteiden tuotantoprosessien perään ei kysellä.

Jos Kantin ylväs selitys valistuksesta ihmisen täysi-ikäistymisenä tarkoittaa jotakin, niin tätä: aikuisuus saavutetaan tuotantoprosessien ymmärtämisen myötä. Aikuiset ymmärtävät, että töpselin takana on tehdas.

 

(Seuraavaksi: transsendentaalis-genealoginen argumentointi, poliittisen teorian kiivas ydin ja Tuomas Nevanlinnan rooli tässä.)

 

Viime viikonlopun Tuska esitti taas kerran paradoksin: miten niin negatiivinen tapahtuma voi olla niin positiivinen? Miten hevikulttuurin tiivistymä eli negaatio - Jumalan, kirkon, auringon, sateenkaaren, moraalin, deodorantin, popin ja mainstreamin kieltäminen - voi tuottaa myönteisen eron kesän kaikkiin muihin festareihin?

Tuskahan on kuuluisa siitä, että se on suurista festareista rauhallisin. Siellä ei pahemmin vedetä turpaan eikä raiskata. Tänä vuonna poliisille ei ilmoitettu yhtäkään järjestyshäiriötä. Pahinta taisi olla, kun näki viiden järkkärin kantavan ulos sammunutta paidatonta bläkmetallimiestä (jonka mustat hiukset laahasivat hiekassa).

Todistetusta myönteisyydestään huolimatta Tuskalla on negatiivista energiaa: se pelottaa ja aiheuttaa vastustusta kiihkokristityissä, city-kaneissa ja huolestuneissa kaupunkilaisissa. Metallimusiikilla on edelleen ontologisen pahuuden aura.

Hetkinen: negatiivisuus… myönteisyys… Alkaa pahasti kuulostaa dialektiikalta. Mutta voidaanko Tuska sulloa näin helposti negatiivisen dialektiikan rautapaitaan?

Tutkitaan ensin "negatiivista" ja sitten "myönteistä" Tuskaa. Nämä laatusanat on ymmärrettävä filosofisiksi käsitteiksi, ei asenteita ilmaiseviksi sanoiksi.

 

 

Metrohousut ja rautaristi: edelliset assosioidaan perinteisesti maskuliinis-väkivaltaisiin alakulttuureihin, kuten skineihin. Rautaristi, Eisernes Kreuz, taas oli Preussin ja Saksan armeijan kunniamerkki, joka periytyi ritarikunnalta. Viimeiset rautaristit myönsi Hitler: toisen maailmansodan jälkeen merkki lakkautettiin.

Väkivalta + saksalainen ritarihenki = negatiivisuutta

 Oikealla näkyy palava pentagrammi. Koska kyseessä on mahdollisimman monimielinen yleismaaginen ja pakanallinen symboli, se täytyy tulkita neutraaliksi, vaikka media ja uskonnonopettajat saattavatkin liittää sen "Saatanan palvontaan".

 

 

 Jumala on kuollut? What a news!

Väljähtänyt antikristillisyys = negatiivisuutta

 

 

Ovatko kummatkaan nyt enää niin äärimmäisiä? Metalli on valtavirtaa ja hevarit taviksia. 

Äärimmäisyyshakuisuus + identiteettipolitiikka = negatiivisuutta

 

 

Puhdasta nussivaa metallia?

Purismi = negatiivisuutta

 

Seuraavaksi arvioimme muutamia Tuskan positiivisia aspekteja.

 

Mustan blokin kokoontumisajot vai festariväkeä? (Molempia?)

Moneus + yhteisöllisyys = positiivisuutta

 

 

 Etana näyttää sarvensa Dimmulle: yleisön ja esiintyjän symbolit kohtaavat ja muodostavat yhteisen Tapahtuman.

Ekstaattinen dionysismi joka transgressoi egon rajat = positiivisuutta

 

 

 Moshpitti rokkaa ja kukkoilee.

Rituaalinen tasavertaisten fyysinen kilvoittelu + viinaa kokispullossa = positiivisuutta

 

No niin. Kaikki haluavat vastauksen kysymykseen: "Mitä tapahtuu, kun negatiivuus ja positiivisuus lasketaan yhteen? Mikä on saldo? Kumpi voittaa, hyvä vai paha? Et kai sä vaan jää neutraaliks?"

Kysymyksellä ei ole merkitystä. Olennaista sen sijaan on ihmetellä, miten ilmiselvästä negatiivisuudesta ikinä päästään positiivisuuteen. Miten on mahdollista, että negatiivinen, kieltävä ja tuhoava myöntää ja tuottaa positiivisuutta?

Vastaus on kuin onkin negatiivisessa dialektiikassa(!), joka ei kuitenkaan jää jumiin teesin ja antiteesin väliin, vaan tuottaa positiivisen eron, jolla ei ole tasan mitään tekemistä lattean synteesin kanssa.

Kyse on siitä, että hyvät festarit voivat toteutua vain negatiivisesti, kiellon kautta.

Yleensä festarit yrittävät tavoittaa "hyvän festariuden" suoraan. Ne julistavat positiivisuutta: meillä on paras meininki, Ilosaari, jee, bileet. Jo Tuskan nimi kuitenkin osoittaa, että kyse on negatiivisuudesta. Kun lisäksi kaikki kävijät pukeutuvat mustaan ja näyttävät muutenkin kirkonpolttajilta samalla kun bändit vetävät kissantappometallia, on selvää, ettei Tuska ole mikään myönteinen juttu.

Juuri tämä negatiivisuus vapauttaa Tuskan kävijät bilettämään myönteisesti, mistä syntyy aito positiivisuus. Ilon ja juhlan kieltäminen tuskan, pimeyden ja vihan symboliikalla turvaa ilon, juhlan ja vapauden festareilla.

 

Vaikka olen sättinyt dialektiikkaa ja väittänyt sitä laimean kriittiseksi, Tuskan kohdella todellisuus näyttää tekevän poikkeuksen ja osoittautuvan itsessään dialektiseksi. Juuri kun sitä luulee keksineensä hyvän teoreettisen pointin, todellisuus tekee intervention ja sotkee taas kaiken… Niinhän?

Ei. Tuska vahvistaa pointtini: juuri dialektiikan epädialektinen vastakohta eli eron ontologiaan perustuva kompleksisuusteoria on oikeassa. Koska jos todellisuus olisi vain dialektinen tai vain jälkistrukturalistinen, todellisuus ei olisi kovin kompleksinen, vaan… dialektinen tai jälkistrukturalistinen.

Perverssisti poikkeaminen kompleksisuusteoriasta juuri vahvistaa teorian: todellisuus tosiaan on kompleksinen. Niin kompleksinen, että dialektiikallekin on tilaa. (Tätä merkitsee hokema "poikkeus vahvistaa säännön".)

Dialektikko voisi väittää vastaan esittämällä, että ylläoleva on itsessään dialektinen pointti ja siten performatiivisessa ristiriidassa itsensä kanssa. Mutta kompleksisuusteoria nokittaa aina metatasolla, joka jatkuu äärettömästi: aivan, asia on juuri niin, mutta vain kompleksisuusteoria selittää, miksi ja miten asia on juuri niin…

 

Jos Tuskaa haluaa käsitellä kansan kielellä, niin Kalle Sepän juuri Megafonissa intrudusoima compound on käyttökelpoinen työkalu.

 

Geopolitiikan paluu on tuonut mukanaan myös uuden käsitteen, joka on huomattavasti tärkeämpi kuin "raja-alue": "compound". "Compound" on suljettu - ja suojattu alue, joka poissulkee ympäröivän maa-alueen ja joka ei edes tavoittele sen pysyvää kontrollointia. Nopeita pyrähdyksiä panssaroiduilla maastureilla. Ympäröivän alueen teknologista kontrollia ilmasta käsin. Compound - uudessa arkipäivän geopolitiikassa - on yksityistetty ja suojattu alue, jossa yhteisö voi elää turvallisesti. "Compound" - vihreä hallintoalue Bagdadissa tai vihreä asuinalue Santa Monicassa - liittyy turvallisuuteen ja poikkeustilaan, juuri yhtä läheisesti kuin piikkilanka ja friisiläiset hevoset. Uuden ajan geopolitiikassa tilan laajuudella ei ole merkitystä. "Compound" eräänlaisena roomalaisten vartiotornina imperiumin reunamilla, ilman kuitenkaan imperiumin maa-aluetta. Etäispesäkkeitä. Mahdollisuus väreillä ympäröivälle alueelle vallan mahtia ilman tosiasiallista alueen telluurista kontrollia.

… uusi kumouksellisen geopolitiikan kesä? Ei rakentaakseen tuotannollisia tiloja prekariaatille, vaan rakentaakseen uuden poliittisen nomoksen. Suojaa ja kansalaisuutta. Compoundeja ja Green Zoneja. Viholliselta vapautettuja "etnisesti" puhtaita alueita, jos tässä yhteydessä sana "etninen" halutaan ironisesti ymmärtää juuri etnisyyden vastakohtana.

… politiikka on muuta kuin demokratian piirileikkiä. Politiikka on vihollisen tuhoamista ja ystävien suojelua. Oman alueen koskemattomuutta.

 

Viikonloppuna syntyi kaksi outoa compoundia: mustanpinkin blokin demo Pride-kulkueessa ja Tuskan negaation kautta syntyvä yhteisö. Dramaattinen loppukysymys kuuluu: mitä eroa näillä compoundeilla oikeastaan on? Sillä Tuskan teemaväri 2008 oli pinkki ja väki oli mustempana kuin missään black blocissa, minkä lisäksi molemmat tapahtumat toivat maailmaan yhtä aikaa iloa ja eroa - onko niidenkään välillä lopulta mitään eroa?

 

Epilogi

Compoundien ulkopuolella vallitsee villin kapitalismin raaka sisällissota vartijoiden ja väen välillä.

 

 

 Kuva on ilmeisesti Tuskan aikana otettu (Mr. Qva)

 

 

Kuten tiedämme, kapitalististen yhteiskuntien varallisuus ilmenee valtavana tavarajoukkona, joka sisältää myös tavaramuotoistuneita immateriaalisia toimia, kuten palveluja, tunteita ja tietoa. Materiaalisten hyödykkeiden massatuotannon lisäksi tavarajoukkoon kuuluvat myös seksin tavaramuoto (porno ja prostituutio), luomisen tavaramuoto (tekijänoikeudet, lisenssit, käyttöoikeudet) ja niin edelleen ja edelleen.

Pääoman ensimmäisessä virkkeessä ei suotta käytetä ilmetä-verbiä. Varallisuus vain ilmenee tavarajoukkona. Todellisuudessa, siinä mustassa ja houreisessa paikassa jossa faktat sijaitsevat, varallisuus muodostuu väkivaltaisista poliittisista tuotantoprosesseista. Mutta kapitalististen yhteiskuntien varalliuus ei ilmene väkivaltaisena tuotantoprosessina, vaan staattisena lopputuloksena eli joukkona tavaroita.

Tavarat ovat liikkuvan ja notkean tuotantoprosessin hyytyneitä representaatioita. Tavaramuoto on kapitalismin juoksevan todellisuuden jumittamista, kaappaamista, jäädyttämistä kuvaksi. Tavarafetisismi esittää ihmisten väliset suhteet tavaroiden välisinä suhteina. Vehnänjyvästä ei voi nähdä, missä ja miten se on tuotettu: tavara peittää yhteiskunnallisen työnjaon, tuotannon, kulutuksen ja jakelun prosessin.

Tämä on siis Marxia mutkat suoristettuina.

 

Vastaavasti maapallon luonnon monimuotoisuus ilmenee valtavana fyysisten, kemiallisten, biologisten ja sosiaalisten kerrostumien joukkona. Maa muodostuu geologisista kerrostumista (kivivyöhykkeet, mineraalimuodostelmat ja sulan kiven tasot), orgaanisista tasoista (kasvi- ja eläinkunta) ja lopulta semioottisista merkkien kerrostumista sekä sosiaalisista eläinten ja ihmisisten hierarkioista.

Kerrostumien näkökulmasta Maa on pysähtynyt. Asia ei tietenkään todellisuudessa ole näin: Maan erilaiset kerrostumat kehkeytyvät monimutkaisessa kerrostumisen (stratifikaation) ja purkautumisen (destratifikaation) dynamiikassa. Kerrostuma on vain staattinen, hyytynyt lopputulos, joka kätkee näkyvistä tuotantoprosessin.

Kuten tavara, stratifioitunut asia on pysähtynyt, tuottamaton, vaihdettavissa ja kommunikoitavissa. Tavara ja kerrostuma kuuluvat molemmat common sensen tylsälle alueelle, markkinoille. Molempiin liittyy jonkinlainen fetisismi, joka peittää niitä tuottavia prosesseja (kerrosfetisismin voisi käsittää jonkinlaiseksi luonnon staattiseksi mystifioinniksi).

Tämä on siis Deleuzea ja Guattaria rypyt siloteltuina.

 

Jos Marxin "tavara" vastaa osin Deleuzen ja Guattarin "kerrostumaa", onko nyt niin, että Deleuzen ja Guattarin Kapitalismi ja skitsofrenia -sarja on vain kapitalismin kriittistä analyysia, läpimarxilaista yhteiskuntafilosofiaa, jonka käsitteistö "projisoidaan" luonnonfilosofiaan? Pääsevätkö he koskaan irti Marxista? Tarvitseeko heidän?

Entä jos spekuloidaan toisin päin: ehkä Marx itse asiassa löysi kapitalismin historiallisen analyysin myötä todellisen universaalihistorian avaimet, joita vasta Deleuze ja Guattari alkoivat soveltaa mahdollisimman laajasti. Ehkä kerrostamisen ja purkamisen kautta etenevä tuotantoprosessi ja sitä peittävä tavarafetisismi ovat totuus maailmankaikkeudesta, ja Marxin tutkima kapitalismi on vain yksittäistapaus kosmisessa kertomuksessa.

(Tietysti tällaisia ajatuksia esiintyy lähinnä vain kapitalistisessa yhteiskunnassa.)

 

(Huomasin että valittava filosofi aikoo lukea kesäpuhteina Pääoman. Olen sattumalta päätynyt samaan, ja sattumalta David Harvey julkaisee netissä näinä viikkoina 13-osaista videoluentosarjaa teoksen ensimmäisestä osasta. Luennot helpottavat kirjan lukemista varmasti enemmän kuin useimmat introducing -pätkät… joista muuten voisi mainita Althusserin Ideologiset valtiokoneistot -kokoelmaan suomennetut tekstit.)