Vallankumouksen hedelmiä

Dogmin mukaan meidän täytyy tulla kriittisiksi. Täytyy oppia ajattelemaan kriittisesti, lukemaan kriittisesti, katsomaan kriittisesti. Tarvitaan yhteiskuntakuntakritiikkiä, kulttuurikritiikkiä, mediakritiikkiä, elokuva- ja kirjallisuuskritiikkiä.

No, meillä on kriittisiä sosiologeja, kriittisiä pedagogeja, kriittisiä kriitikoita ja kriittisiä tieteellisiä realisteja, eikä moralismi tai taantumuksellisuus ole mihinkään vähentynyt. Virallisen vanhan vasemmiston esittämä oikeistokritiikki ei ole paljon painanut, kriittiset yhteiskuntatieteilijät eivät ole saaneet aikaan vallankumousta, eikä tiedekritiikki ole muuttanut teknokratiaa.

Ongelma on kritiikin käsitteessä. Kriittisyys on negatiivista, ja negatiivisuus on sellainen asia, että sen kanssa leikkiessä kannattaa olla varovainen. Muuten saattaa palaa muutakin kuin uunissa paistuvat pullat.

 

Filosofian tärkein tehtävä on päästä eroon kriittisestä ajattelusta. Kriittisyydessä hidastutaan ja pysähdytään, jotta kritiikin kohteeseen voidaan reagoida. Kritiikki on re-aktiivista toimintaa, jossa reagoidaan jo-olevaan sen sijaan, että aktiivisesti asetettaisiin oma asia, oma ongelma ja oma oleminen.

Kriittiseen asenteeseen liittyy selän takaa tuomaroiminen, paremmin tietäminen, syyllistäminen, kaunaisuus ja rajoittaminen. Se johtaa passiivisuuteen, kyvyttömyyteen kunnioittaa ja rakastaa, syyttämiseen ja virheiden mittaamiseen.

Kriittisyys on kärsimistä. Kritiikissä punnitaan kriitikon oma kärsimys ja syytetään kohdetta muiden kärsimyksestä.

Kritiikki saattaa myös tukea kohdettaan. Tämä liittyy siihen, että kriittisyys toimii yleensä pop-dialektiikan tavoin: ensin kohde kielletään symmetrisesti, sitten sen kanssa tehdään kompromissi. Tuloksena on entistä vahvempi kohde (ajatellaan vaikka Saatanaa ja kirkkoa keskiajalla, tai symmetrisiä "etnisiä" nokitteluja, jotka voimistavat eri osapuolten identiteettejä).

Kritiikki onnistu siis harvoin edes siinä, minkä pitäisi olla sen olemus, eli negatiivisuudessa. Kritiikki ei pysty viemään negatiivisuutta absoluuttiselle tasolle, jossa kohde tuhottaisiin täysin.

Kritiikki voi lopulta lähinnä joko hidastaa tai sitten tukea kohdettaan.

 

Kriittisyyttä parempaa on myöntää kohde ja luoda jotain. Tiedämme tämän Spinozan, Nietzschen ja Deleuzen pohjalta: aktiivisten voimien ylistys, olemisen affirmoiminen tulemiseksi, immanenssi, käsitteiden rakentaminen, Jumalan älyllinen rakastaminen, amor fati, ikuinen paluu, nomadologia…

Esimerkiksi: kapitalismia ei voiteta kieltämällä se (klassinen "antikapitalismi"), vaan myöntämisen kautta. Affirmaatio etenee kolmella tanssiaskeleella.

Ensin kapitalismia täytyy analysoida:

Kapitalismin kehityksen edellytys on aiempien yhteiskunnallisten suhteiden ja elämänmuotojen repiminen juuriltaan. Kapitalismi laittaa yhteiskunnallisen kentän pakenemaan. Kapitalismi on immanentti systeemi, joka ei lakkaa ylittämästä omia rajojaan ja samalla asettamasta rajoja uudestaan.

Toiseksi kapitalismi myönnetään:

Kapitalismin deterritorialisoivalla voimalla on myös vapauttavia seurauksia. Kapitalismi tuhoaa konservatiivisia hierarkioita ja alistavia arvoja. Kapitalismi purkaa transsendenssin, kansallisvaltion ja kirkon. Markkinoiden kautta kapitalismi pystyy osittain ottamaan huomioon ihmisten uusia haluja ja tarpeita. Pienelle osalle maailman väestöstä kapitalismi merkitsee suurta kohtuullisen elämän mahdollisuutta.

 

Tässä vaiheessa vanhojen vasemmistolaisten silmien pitäisi kellahtaa nurin. Osa heistä kun edelleen perustaa kritiikkinsä varsin abstraktille ajattelulle. Abstraktissa ajattelussahan yksi piirre leimaa koko kohteen: esimerkiksi murhaajassa ei voi olla mitään hyvää, vaan tämän täytyy olla läpeensä paha ja paatunut, kuten kapitalismin ajatellaan olevan.

Konkreettinen ajattelu uskaltaa myöntää kohteen energisoivat ja vapauttavat voimat. Konkreettinen ajattelu uskaltaa kohdata kohteen ja tehdä sen kanssa jotain, sen sijaan että ottaisi siihen turvallisesti etäisyyttä ja kritisoisi sitä abstrakteista periaatteista käsin.

Myöntävä kohtaaminen antaa sijaa kolmannelle askeleelle, joka on tietysti luominen. Myönnettyjä voimia kiihdytetään ja muunnellaan tarkoituksiin sopiviksi. Kohde organisoidaan ja suunnataan uudelleen: luodaan uusi sommitelma ja yhdistetään se uusiin virtoihin. Kriiittisyyden sijaan pannaan jotain liikkeelle, synnytetään tapahtuma.

Kapitalismin kohdalla tämä tarkoittaa toisenlaisten maailmojen luomista menemällä eteenpäin. Kun pääoman virrat uhkaavat hajottaa kansallisvaltion, ei vaadita (kriittisesti) vetäytymistä nationalismiin tai hyvinvointivaltioon, vaan tavoitellaan rajatonta maailmaa ja alistavan kansallisuussaatteen tuhoa. Kun pätkä- ja silpputyö lisääntyy eivätkä työmarkkinat mitenkään pysty tarjoamaan töitä kaikille, ei vaadita (kriittisesti) paluuta hyvinvointivaltion takaamaan täystyöllisyyteen ja elämänmittaisiin ammatti-identiteetteihin, vaan halutaan lisää pätkätöitä, mutta perustulon takaamilla paremmilla ehdoilla.

 

Jujutsun käyttö poliittisena karttana on vanha idea, ja viime vuosina sillä on kuvattu esimerkiksi semioottista aktivismia, joka pyrkii käyttämään mainosten ja brändien voimaa niitä itseään vastaan. Lajin idea on juuri affirmaatio.

Jujutsu evolved among the samurai of feudal Japan as a method for dispatching an armed and armored opponent in situations where the use of weapons was impractical or forbidden. Due to the difficulty of dispatching an armored opponent with striking techniques, the most efficient methods for neutralizing an enemy took the form of pins, joint locks, and throws. These techniques were developed around the principle of using an attacker’s energy against him, rather than directly opposing it, and came to be known as jujutsu. [Wiki]

Eli kun vihollinen (valtio, kapitalismi) on aseistautunut ja panssaroitu eikä aseellinen vallankumous ole järkevä vaihtoehto, täytyy turvautua jujutsuun. Siinä vihollisen oma voima suunnataan uudelleen vihollista vastaan.

Helpoin esimerkki tästä on prekariaattiaktivismi. Juuri pätkätöihin kulminoitunut polemiikki prekariaattiaktivismin huippuvuonna 2006 osoitti sekä väsyneiden kriitikkojen että aivottomien myötäilijöiden typeryyden.

Kriitikot joko (vanhojen vasemmistolaisten tavoin) säikähtivät aktivistien myöntävää asennetta ja syyttivät heitä lapsellisuudesta ja kurittomuudesta tai sitten (kuten keski-ikäiset moralistit) luulivat, että aktivistit (ja uuden työn tekijät ylipäänsä) halusivat enemmän ja nopeammin vakituisia työsuhteita, niin kuin ennen vanhaan. Samoin medioissa uutisoitiin, että aktivistit "vastustivat" pätkätöitä, tai peräti globalisaatiota.

Aivottomat myötäilijät taas selittivät, kuten yksikin kokkarikoomikko A-Talkissa, että eihän tilanteessa ole mitään ongelmaa, kun pätkätyöt vapauttavat ja jokainen yksilö voi shoppailla työpätkiä miten huvittaa ja tehdä uraa.

Kamppailulajin näkökulmasta kriitikot yrittivät puskea hyökkääjän takaisin päällään, mistä typeryydestä ei tähän mennessä ole seurannut muuta kuin verta ja tajuttomuutta. Aivottomat myötäilijät puolestaan ottavat potkun vastaan ja hymyilevät väkisin kesken lennon, kunnes laskeutuvat uudelleen potkittavaksi.

Väärin, ihan väärin. Hyökkääjä täytyy laittaa oikosulkuun omalla voimallaan ja pakottaa neuvottelemaan. Tai sitten täytyy kaataa se kokonaan.

 

Suomessa affirmatiivista politiikkaa on toteuttanut lähinnä uusi autonominen vasemmisto tavisten, tutkijoiden, taiteilijoiden, nuorisopoliitikkojen, affektiivisten aktivistien, Megafonin, General Intellectin, Jussi Vähämäen ja muiden muassa, ja äskeinen kapitalismiesimerkki on lähinnä näiden liikkeiden referointia. Talon- ja kadunvaltaajat, perustulon vaatijat, siirtolaiset ja heidän puolustajansa, piraattiaktivistit, eläinaktivistit, radikaalit filosofit ja muut ovat vähitellen pääsemässä eroon kriittisestä ajattelusta.

Myöntävän ajattelun ei tarvitse olla niinkään poliittista ja pitkälle menevää kuin edellä on esitetty (vaikka esimerkkini on lopulta peräisin jo 60-luvulta ja vaikka siitä on tullut aika itsestään selvä juttu tietyissä piireissä). Kuten Deleuzen Nietzsche-kirja osoittaa, affirmoiva ajattelu on politiikan lisäksi parempaa self-help-toimintaa kuin yhdenkään konsultin tai personal trainerin jupinat. Se alkaa tilanteen myöntämisestä ja päätyy aktiiviseen toimintaan.

Kyse on yksinkertaisesti asioiden myöntämisestä, aivan kirjaimellisesti. Affirmointi ottaa asiat omiin käsiin ja säilyttää aloitteen: tämä on aforismin "se, mikä ei tapa, vahvistaa" merkitys ja mieli.

Kun syytetään jostain, minkä ehkä onkin tehnyt, on myönnettävä kaikki ja kerrottava kaikki. Parhaassa tapauksessa vastustajat hämmästyvät eivätkä pysty kontrolloimaan tapahtumia. Ja vaikket olisikaan tehnyt mitään, syyte on täydellinen pomppulauta uuteen tapahtumaan, jos sen muotoilee uudelleen.

 

Jo Hesarin pääkirjoituksetkin ylistivät keskustan Timo Kallin aktiivista tapaa voittaa vaalirahakohu myöntämällä, kertomalla ja pyytämällä anteeksi. Samat kirjoitukset nostivat reaktiiviseksi esimerkiksi Ilkka Kanervan, joka vanhan vasemmistolaisen tavoin puski kriittisesti vastaan tajuamatta mitään jujutsun dynamiikasta.

Jos Hesari osaa jotain, juttu on ikivanha ja osin kaapattu. Mainitut personal trainerit ja muut ovatkin vesittäneet ja hyväksikäyttäneet affirmatiivista ajattelua vuosikymmenet (konsultitkin kuulemma siteeraavat Deleuzen Nietzsche-tekstejä: sun tarttee olla aktiivinen, älä oo reaktiivinen). Tässä ei kuitenkaan ole mitään ongelmaa: maailmanhistoria on pitkälti aktiivisten/affirmoivien ja reaktiivisten/negatiivisten voimien vääntöä, ja jos aktiivisia elementtejä ilmestyy auktoriteettien kehtoihin, se ei ole meiltä pois.

Radikaali affirmaatio säilyttää voimansa, kunhan sitä käytetään jatkuvasti uusiin, taktisiin kohteisiin. Kapitalismi ja taantumus kyllä ottavat kiinni ja koodaavat, mutta affirmaattorit dekoodaavat, pakenevat ja laittavat pakenemaan. Väki on tässä myönteinen ja aktiivinen, historiaa liikuttava luova voima - todellisuudessa se hallitsee maailmaa, ja muut voivat vain loisia.

 

*

 

Filosofian kentällä siintää joka tapauksessa jo toinen, kokonaan uusi tapa ja perusta tehdä vastarintaa kritiikille. Kriittisyyden toinen merkityshän tulee Kantin aloittamasta "kriittisestä käänteestä", jonka mukaan "jokainen x on aina x y:lle", eli objektit ovat aina annettuja subjektille, jonka kategorioihin objektien täytyy mukautua. Tästä seuraa, että maailma jakautuu olioihin niin kuin ne ovat ja olioihin niin kuin meille näyttäytyvät.

Kriittisen filosofian mukaan maailmaa "niin kuin se on" ei voida tavoittaa suoraan, vaan välissä on aina jotain, joka muokkaa havaintoamme (ehkä tuottaa sen kokonaan?): muodot ja kategoriat (Kant - ja saksalainen idealismi), sosioekonomiset rakenteet (Marx), kieli (Wittgenstein), ihmismielen syvärakenteet (strukturalistinen antropologia), historiallinen a priori (nuori Foucault), ja Lacanista en edes aloita…

Quentin Meillassoux kutsuu tätä traditiota "korrelationismiksi", ja Larval Subjects on taas ensimmäisenä esittelemässä argumentteja. LS:n mukaan ongelma on lähinnä siinä, että meillä on kyllä tarjolla vaihtoehtoja korrelationismille, mutta meiltä puuttuvat tiedolliset kriteerit valita vaihtoehdoista. Voidaanko Deleuzen ja Badioun välinen valinta tehdä muuten kuin poliittisin tai affektiivisin perustein? Jos ei, niin haittaako se?

Miten korrelationismia vastaan voidaan hyökätä affektin käsitteellä ja mitä tästä seuraa politiikan kannalta? Mikä on affirmatiivisen ajattelun yhteys tähän?

 

Esimerkkejä käytännön affirmatiivisesta ajattelusta:

• antimainokset, mainosten muuntelu
• eronsa myöntäminen ja siitä nauttiminen (ala- tai vastakulttuurin perustaminen, mikrokulttuurit)
• detournaus
• queer-teoria
• Stringeillä kirjailtu kapinalippu (seksuaalisuuden affirmaatio)
• Perustuloa bilettäjille & Bilettely ja luokkatietoisuus (bileaspektin affirmaatio politiikassa)
• satiiri, joka on täysin vakavaa
• pellepataljoonat ja piirakkaprikaatit
• kollaasi (voi olla reaktiivistakin)
• crimethInc.
• hedonistinen vasemmistonietzscheläisyys
• yleisesti: asioiden ottaminen omiin käsiin, itse tekeminen, DIY

 

Edit: tekstissä on yksinkertainen jujutsun käsitteeseen liittyvä ongelma. Kuten sanottua, lajissa "vihollisen oma voima suunnataan uudelleen vihollista vastaan". Siis vastaan. Tämä on vasta puolivillainen affirmaatio. Teoreetikot ja aktivistit kaikkialla yrittävät nyt kehittää tapoja toteuttaa affirmaatiota jonkin oman puolesta niin, ettei toiminta jäisi pelkäksi reaktioksi. Tähän ei jujutsu riitä.

 

Ikuisessa taistossa sisäistä porvaria vastaan on nyt innovoitu laadullisen metodologian pohjalta analyysityökalu, joka auttaa laskemaan kunkin sielun porvariprosentin. Jokaisesta väitteestä, jonka tunnet sopivan itseesi, porvariprosenttisi nousee 14,2857143 prosenttiyksikköä. Puolikas myöntö lisää porvariastetta 7,14285715 prosenttiyksikköä.

Testi osoittaa oikeastaan porvarin pahamaineiseen kätyriin, pikkuporvariin, sillä puhdas isoporvari on loppujen lopuksi aika harvinainen näky.

 

1. Sinun on pakko mitata kaikki. Oliko leffa nyt varmasti rahan arvoinen? Oletko nelosen vai vitosen arvoinen filosofi? Paljonko aikaa on mennyt? Vuodattiko näyttelijä lavalle niin paljon hikeä ja kyyneleitä että se kattaa lipun? Montako digikuvaa tuli otettua lomalla? Mittaatko elämääsi sosiaalisesti tunnustetuilla saavutuksilla? Tykkäätkö enemmän tilastotieteestä kuin laadullisesta sosiologiasta?

Tausta: porvarillistumisen tämä piirre alkoi kehittyä voimakkaasti kellon keksimisen jälkeen, 1600-luvun kvantifioivan luonnontieteen ja rahatalouden myötä.

 

2. Olet rationaalinen yksilö. Porvarius seisoo ja kaatuu yksilökeskeisyyden mukana (vrt. vasemmistolainen autuus). Sinä tulet aina ennen postinumeroasi ja koko sosiaalista prosessia, joka on tuottanut sinut, puhumattakaan sosiaalisesta prosessista, joka on tuottanut sosiaalisen prosessin, joka on tuottanut sinut. Olet in-dividuaali, jakamaton monadi, jonka menestys riippuu järkevästi lasketuista itsenäisistä valinnoista ja itsekkäästä urasuunnittelusta. Et ole kuitenkaan täydellisen rationaalinen, vaan sinussa on ainakin yksi söpö persoonallinen irrationalismi, niin kuin postimerkkien keräily.

Tausta: länsimainen individualismihan syntyi paradoksaalisesti vasta, kun koossa alkoi olla tarpeeksi suuria ihmismassoja. Descartes ja Kant käänsivät teoreettisen ajattelun subjektiin, Hobbes ja Locke keksivät käytännöllisen yksilön. Uuden ajan filosofian historia on osin porvarillisen individualismin puolustelua.

 

3. Panostat potentiaaliseen itseesi. Nojatuolivallankumouksellisuus on porvarin ydinpiirteitä. Ostat hyllyittäin kirjoja, koska jonain päivänä luet ne kaikki, hankit pari virveliä, koska joskus on vielä aikaa kalastaa, olet puheissasi niin radikaali ja ainoa puuttuva juttu on potentiaalisen tuleminen todelliseksi. (Vasemmistomilitantti hylkää potentiaalinen vs. todellinen -erottelun ja toimii virtuaalinen vs. aktuaalinen -akselilla.)

Tausta: porvari havainnollistaa tässä Hegelin Oikeusfilosofiassa esittämää kuvausta absoluuttisen vapauden illuusiosta. Niin kauan kuin tahto pysyy mielensisäisenä ja abstraktina, tahdon vapaus näyttäytyy loputtomana: voin tahtoa, että A tai B tai C tai mitä vaan… Vapauden todellinen käyttö edellyttää konkreettista valintaa, joka sulkee tietyt muut mahdollisuudet pois.

 

4. Tavoittelet tuonpuoleista. Aiotko kirjoittaa päräyttävän romaanin, rakentaa savusaunan omin käsin, hankkia viinitilan Kaliforniasta ja juosta maratonin, mutta vasta "eläkkeellä"? Opetat ehkä pyrkimystä myös lapsillesi: "Jos olet kiltti tyttö tämän viikon kun isukilla ja äitylillä on paljon töitä niin saat viikonloppuna Palkinnon." Tuomas Nevanlinna kutsuu tällaista trassendenssin tavoittelua metafyysiseksi ajatteluksi: sitten kun, sitten kun, niin, niin, niin ja niin… Vasemmistomilitantti tietää että kaikki täytyy aloittaa nyt, koska me kaikki kuollaan huomenna. Ei ole mitään palkintoa viikonloppuna eikä turvattua elämää 40 vuoden ankaran työuran jälkeen, ei taivasta eikä sen puoleen helvettiäkään.

Tausta: transsendenssin historiasta on kirjoitettu aivan tarpeeksi, jopa liikaa. Siitä olemme paljolti velkaa Nietzschen kristinuskon genealogialle, joka liittää transsendenssin nihilismiin.

 

5. Jos joustat, joustat vain "yksityiselämäsi" kustannuksella. Leikkaat tarpeitasi, harrastat tunneasketismia, ajattelet että jos sinäkin pystyt vetämään 50 tuntia viikossa niin kyllä kaikki muutkin ja sitä paitsi läheisesi eivät tarvitse sinua kovin paljon jos sinäkään et heitä koska mehän ollaan kaikki rationaalisia autonomisia individuaaleja riippumattomia yksilöitä ja työelämä työelämä työelämä…

Tausta: kannattaa lukea A. R. Hochschildtin The Time Bind.

 

6. Pelkäät luonnontilaa. Jos kaikki eivät tee ihan vitusti töitä, yhteiskunta rappeutuu laiskistumisen myötä ja ihmiset palaavat kaikkien sotaan kaikkia vastaan. Eikö niin? Ihmistä pitää vähän kuristaa, muuten se ei tee töitä.

Tausta: länsimaisen yläluokan moralismin historia, jälleen, Hobbesista alkaen. Filosofia akateemisena oppiaineena on kovin epäuskottava, koska se torjuu hysteerisesti epäilyt luokkasidonnaisuudestaan.

 

7. Luotat tavaratalismaaneihin. Viimeisimpänä ja vähäisimpänä: olet kuluttaja (et tuottaja). Vasemmistomilitantti tietää hyvin, että taistelu kulutusyhteiskuntaa vastaan on aina ollut tärkeä. Bertrand Russell sanoi hyvin vuonna 1918 ylistäessään anarkosyndikalisteja siitä, että nämä näkevät ihmiset tuottajina, eivät kuluttajina.

Tausta: porvari toteuttaa Hegelin Oikeusfilosofian toista pointtia, jonka mukaan tahto kohoaa korkeammalle tasolle ja saavuttaa suuremman vapauden objektivoituessaan yhteisesti tunnustetun universaalin oikeuden turvaaman yksityisomaisuuden muodossa.

 

Porvarimittarin kaltaisia innovaatioita tarvitaan nyt enemmän kuin koskaan. Tehtyjen työtuntien määrä osoittaa, että iso osa väestöstä todella haluaa enemmän työtä ja vähemmän vapaa-aikaa, sikäli kuin näillä on eroa. Tämä ei lainkaan edistä vallankumousta.

Toisaalta olen huomannut, että porvarimittari värähtelee jyrkimmin keski-ikäisten kohdalla, joilla useimmiten korostuvat kohdat 1 ja 4-6. Nuoremmat halveksuvat vitoskohtaa ja lankeavat eniten seiskaan, mutta tämä ei ole kovin vakavaa. Nuorissa on paljon vallankumouksellista virtuaalisuutta.

Oma pikkuporvariprosenttini on 35,71428575.

 

Opinnäytetyön pätkä tältä keväältä: Moraalista Etiikkaan. Deleuzen käytännöllinen Spinoza (pdf)

 

5. Vasemmistolainen autuus: meidän täytyy kuolla egoina ja jälleensyntyä parvessa.

Sanotaan, että länsimaiset hahmottavat itsensä osana maailmaa järjestyksessä minä - asuntoni - korttelini - kaupunkini - maani - mantereeni - maapallo. Japanilaiset taas sijoittavat itsensä kosmokseen kokonaisuudesta lähtien: maailma - planeetta - manner - kaupunki - kaupunginosa - talo - minä. Spinoza on japanilainen ja täten maailmankuvaltaan vasemmistolainen.

Vasemmistolaisuus on kollektiivisen tason myöntämistä. Sosiaalisen todellisuuden tuotantoprosessit ovat kollektiivisia, ja se tarkoittaa että sosiaaliset ongelmatkin ovat yhdessä tuotettuja ja vaativat yhteisiä ratkaisuja.

Spinozan Etiikan korkein päämäärä on saavuttaa tietoisuus siitä, että maailma täytyy ymmärtää kollektiivin, substanssin eli Jumalan kautta. Tietoisuuden saavuttaminen johtaa Jumalan älylliseen rakastamiseen. Viidennessä kirjassa esitetään seuraavat propositiot:

 

… Jumalaan kohdistuvaa rakkautta eivät kateus tai mustasukkaisuus pysty tahrimaan, vaan se kukoistaa sitä enemmän, mitä useamman ihmisen kuvittelemme olevan yhdistyneitä Jumalaan saman rakkauden sitein. (V.20)

Mitä enemmän ymmärrämme yksittäisiä olioita, sitä enemmän ymmärrämme Jumalaa [eli meillä on Jumalan ymmärrystä]. (V.24)

Tajunnan korkein pyrkimys ja korkein hyve on ymmärtää oliot kolmannen tiedostuksen lajin avulla [eli substanssin kautta]. (V.25)

Tästä kolmannesta tiedostuksen lajista syntyy korkein mahdollinen sisäinen mielenrauha. (V.27)

 

Ilo syntyy siitä, kun kaksi toisiinsa sopivaa ruumista kohtaa ja lisää toimintakykyään liittymällä yhteen. Iloa tuottaa siis se, mikä on yhteistä.

Mitä enemmän ruumis kokee iloa, sitä enemmän ruumista vastaava tajunta ymmärtää olioita. Ja mitä enemmän asioita tajunta ymmärtää, sitä "vähemmän se kärsii affekteista, jotka ovat pahoja, ja sitä vähemmän se pelkää kuolemaa" (V.38).

Yhteisyyden ymmärtämisen ja yleiskäsitteiden muodostamisen kautta voidaan nousta yhä korkeampaan iloon ja tietoon.

Maailman ymmärtäminen kollektiivin ja substanssin kautta johtaa passiivisten affektien häviämiseen, niiden muuttumiseen aktiivisiksi. Jumalan älyllisen rakastamisen tuottama iloinen ja aktiivinen mielenrauha on autuutta. Tämä vasemmistolainen autuus on hyveellisen ihmisen korkein päämäärä.

Autuus on toimijan omasta luonteesta käsin määräytyvää toimintaa. Se on vapautta kollektiivisen välttämättömyyden ymmärtämisenä, mikä johtaa ilon voimalla kaiken olevan yhteisyyden tajuamiseen ja sitä kautta autonomiseen elämään.

Käytännössä tällainen etiikka kuitenkin on, Etiikan loppusanojen mukaan, "yhtä vaikeata kuin harvinaistakin".

 

Proposition V.20 todistuksessa Spinoza muotoilee vasemmiston maailmankuvan selkeimmin:

 

Tämä rakkaus Jumalaan on korkein hyvä, jota järjen ohjeiden mukaan voimme haluta, ja se on kaikille ihmisille yhteinen, ja me haluamme että kaikki nauttisivat siitä.

 

Nyt tiedämme, mikä on politiikan päämäärä. Kaikki eivät vielä voi nauttia Jumalan älyllisestä rakkaudesta. Toimenpiteet seuraavat ylläolevasta.

 

Spinozan syntisiä suloja:

Etiikassa on kyse ilon filosofiasta, kuten ainoan yleistajuisen suomalaisen Spinoza-johdatuksen kirjoittanut Juhani Pietarinen otsikoi. Radikaalien filosofien tavoin Pietarinen korostaa eettistä Spinozaa siinä, missä analyyttiset valtiofilosofit tapaavat pullistella Etiikan ensimmäisen ja toisen kirjan metafysiikalla ja tietoteorialla.

Radikaalifilosofien ja Pietarisen projektit eroavat monessa mielessä: mikä on suhde Nietzscheen, ollaanko lähempänä humanismia (Pietarinen) vai antihumanistista politiikkaa (Althusser, Deleuze, Guattari…), pyritäänkö tekemään Spinozaa ”ymmärrettäväksi” (Pietarinen) vai masinoidaanko häntä uuden luomiseen (Deleuze), jne. Joka tapauksessa Spinozasta kiinnostuneen lukijan ja Pietarisen kirjan kohtaaminen on sympaattinen.

Kohtaaminen toisen suomalaisen Spinoza-entusiastin kanssa ei ole yhtä iloinen. Vesa Oittinen, Venäjän aatehistorian professori, joka suomensi Etiikan latinasta ja kirjoitti ranskalais-italialaisia Spinoza-tulkintoja vastustavan väitöskirjansa saksaksi, on ottanut elämäntehtäväkseen Spinozan säilömisen sopivan konservatiivisena ja sopivan dialektisena. (Oittisen väitöskirjan nimi on Spinozistische Dialektik: die Spinoza-Lekture des französischen Strukturalismus und Poststrukturalismus.)

Ensinnäkin Oittinen vastustaa Deleuzen spinozismia, koska "deleuzilaisittain ymmärretty differenssin tila ihmisten välillä ei Spinozan näkökulmasta olisi mitään muuta kuin äärimmäistä passioiden valtaa", mikä vaikuttaa melkoisen falskilta väitteeltä. Eroamisen aktiivinen affirmoiminen on pikemminkin äärimmäistä aktioiden valtaa sekä spinozistisessa että nietzscheläisessä mielessä.

Toiseksi Oittinen vastustaa Antonio Negrin muotokuvaa Spinozasta, jossa kyseinen ex-juutalainen muotoillaan italialaisen autonomia-liikkeen anarkistis-marxilaiseksi esitaistelijaksi. Sinänsä kritiikissä lienee pointtinsa: Negri vetää mutkia suoraksi. Oittisen tietämättömyyden autonomiasta ja Negristä paljastaa kuitenkin seuraava sitaatti Etiikan suomennuksen esipuheesta:

Ranskalainen tutkija Alexandre Matheron kuvannee Spinozan filosofiasta johdettavan yhteiskuntautopian luonnetta paremmin [kuin Negri] todetessaan, että sille on ominaista "henkinen kommunismi" (communisme des esprits), sen tiedostaminen että korkeimmat asiat, henkiset arvot ovat kaikille yhteisiä. Tästä ei voida mitenkään itsestään selvästi tehdä johtopäätöstä, että Spinoza vaatisi myös aineellisten hyödykkeiden yhteisomistusta [–]. [H]änen yhteiskuntafilosofiset teoksensa [–] käsittelevät valtiomuodon ja poliittisen organisoinnin ongelmia, ja sivuavat taloutta vain aivan ohimennen. Tässä suhteessa Spinoza ei poikkea muista uuden ajan yhteiskuntafilosofian klassikoista. (Etiikka, s. 14.)

Sen lisäksi, että on tietenkin naiivia ja virheellistä irrottaa talous "valtiomuodon ja poliittisen organisoinnin ongelmista", teksti ei osoita sen vertaa perehtyneisyyttä autonomian alkeisiin, että siinä tajuttaisiin henkisen kommunismin merkitys uudelle vasemmistolle.

Emme elä enää teollisessa taloudessa, jossa olisi olennaista taistella tehtaista ja "aineellisten hyödykkeiden yhteisomistuksesta". Päin vastoin: postfordismissa "henkinen" - kieli, sosiaalisuus, merkit ja merkitykset, huomio, juorut, vitsit, estetiikka, koko kulttuuri - tuottaa arvoa (ja vastaavasti työvoimasta 2/3 työskentelee palvelualalla). Siksi Spinozan teoria kaiken henkisen yhteisyydestä kuuluu uuden vasemmistolaisen politiikan perusteeseihin.

 

(Suosittelen tässä välissä levähdystaukoa laatukäsikirjakehittimen parissa. Yritän saada johonkin lehteen kyseisellä puppugeneraattorilla luodun innovaatioyliopistotekstin.)

 

Nyt: kun Deleuze ja Spinoza kohtaavat, syntyy iloisten kohtaamisten etiikka.

 

4. Iloisten kohtaamisten etiikka. Ihmisen tietoisuus on Spinozan mukaan luonteeltaan sellainen, että se huomaa vain tapahtumien seuraukset eikä niiden syitä. Olioiden interaktion seuraukset havaitaan affektion ja affektin muodossa. Affektio (lat. affectio) tarkoittaa vaikutetun ruumiin tilaa, affekti (affectus) taas ruumiin siirtymistä suurempaan tai vähäisempään täydellisyyteen, toisin sanoen toimintakyvyn ja aktiivisuuden vähentymistä tai lisääntymistä.

Affektit jakautuvat aktiivisiin ja passiivisiin affekteihin, joista jälkimmäiset jakautuvat edelleen ilon passioihin ja surun passioihin. Spinozan affektijärjestelmä (Etiikka III - IV) voidaan näin tiivistää seuraavasti:

 

AFFEKTIT
(muutokset modusten toimintakyvyssä)

aktiot         passiot
             (autonomia)        (ulkoa määräytyminen)

                                  ilo                  suru
                                (+)                   (-)

 

(Kaaviossa aktiot sijoittuvat sattumalta vasemmalle.)

 

Ihmisen tavanomainen tila on passiivisten affektien orjuus ja epäadekvaatit ideat (ensimmäisen lajin tieto, imaginatio) pelkistä seurauksista ilman niiden todellisia syitä. Kokemalla iloisia affekteja, jotka syntyvät yhteensopivien ruumiiden ja ideoiden kohtaamisista, yksilö voi kuitenkin nousta kohti suurempaa aktiivisuutta ja autonomiaa. Etiikan päämääränä on autonomia, tai "autuus", ja iloiset, toimintakykyä nostavat kohtaamiset ovat keino lähestyä sitä.

Spinozalle mikään ei itsessään ole hyvää tai huonoa, vaan arvot määräytyvät interaktion laadusta. Sellaisen ruoan syöminen, joka parantaa terveyttää ja tekee voimakkaammaksi, on esimerkki hyvästä interaktiosta kahden yhteensopivan kappaleen (organismin ja ravinnon) välillä. Vastaavasti sairastuminen tai myrkytys eivät ole huonoja itsessään, mutta ne voidaan käsittää eettisesti kehnoiksi, koska ne tapaavat olla ”huonoja kohtaamisia”, joka alentavat ruumiin voimia ja erottavat modukset toimintakyvystään.

Kuolema on ääriesimerkki huonosta kohtaamisesta: siinä ruumista konstituoivien osien suhdejärjestelmä hajoaa kriittiseen pisteeseen ja koko sommitelma romahtaa

 

Spinozan immoralistisen etiikan kärki on siinä, että kaikki eettiset tapahtumat täytyy käsittää tämän naturalistisen mallin mukaan. Etiikka ei siis eroa yleisestä gastronomiasta: huonoja kohtaamisia tulee välttää niin kuin mädäntyneen ruoan syömistä, ja hyvää tulee tavoitella niin kuin vahvistavaa ravintoa.

Arvoja ei johdeta transsendentilta tai transsendentaaliselta tasolta eikä rationaalisesta tahdosta, velvollisuuksista tai pelkästä hyödystä, vaan kohtaamisten ja niiden tuottamien affektien suhteellisesta laadusta: tuottaako kohtaaminen iloa vai surua ja onko yksilö aktiivinen (määräytyy toimintaan omasta luonteestaan käsin) vai passiivinen (määräytyy toimintaan ulkopuolisesta vaikutuksesta).

Moraaliajattelun virheet – moralisointi, laeilla ja velvollisuuksilla uhkailu, tuomitseminen ja syyllistäminen – johtuvat vain tietoisuuden illuusiosta, siis asioiden väärin ymmärtämisestä tai ymmärtämättömyydestä.

 

Spinozan etiikka ottaa etäisyyttä moraaliin. Koska tietoisuus on vain idea ruumiin toimintakyvyn muutoksista ja koska se on vain informatiivista eikä sillä ole vapaata tahtoa, niin yksilöä vastuullistavat ja syyllistävät moralistiset kategoriat tuhoutuvat.

Etiikka vapauttaa meidät syyllisyydestä ja muista reaktiivisista voimista. Tilalle se antaa maksiimin:

Etsi toimintakykyäsi nostavia kohtaamisia, vältä huonoja kohtauksia, liittoudu kaltaistesi kanssa, kokeile, mikä sopii juuri sinun ruumiillesi, suojele iloisia asioita, ymmärrä maailmaa ja tule aktiiviseksi!

 

Seuraavaksi ja viimeiseksi: Spinozan vasemmistolainen autuus! 

 

Spinozan syntisiä suloja:

 

Spinozassa tai "radikaalissa filosofiassa" on kyse politiikasta ja etiikasta. Vaikka tuntuisi kuinka abstraktilta ja kikkailevalta, käsitteillä on todellisia ja konkreettisia vaikutuksia. Ajattele kristinuskon poliittista voimaa ja sen taustalla olevia platonismin käsitteitä; tai empirismin ohjelmaa, valistusta ja luonnontieteen vaikutusta, Hegeliä ja kansallisvaltioita, Marxia ja…

Käsitteillä on väliä, ja koska filosofia on käsitteiden ja käsitteellisten ongelmien luomista, tutkimista ja työstämistä, filosofialla on tiettyä poliittista voimaa.

Siksi esimerkiksi Deleuze ja kumppanit eivät ole yläluokan kielipelejä, vaan työkaluja, joita on mahdollista käyttää vallankumouksellisesti.

Palataan Spinozaan. Kirjoitin pari kuukautta sitten filosofiasta luokkataisteluna, jossa porvareita ovat analyyttiset valtiofilosofit ja kapinallisia riistettyjä iloiset tieteilijät. Vastakkainasettelu on Spinozan kautta muotoiltavissa uudelleen rationalismin ja empirismin väliseksi konfliktiksi.

 

3. Empirismi. Oppikirjoissa empirismistä annetaan huono määritelmä, joka palauttaa rationalismi-empirismi-kiistan tietoteoriaan. Määritelmän mukaan empiristeille tieto tulee aistihavainnosta ja kokemuksesta, kun rationalistit ajattelevat voivansa saavuttaa tietoa puhtaalla järjellä ja päättelyllä, ilman havainnointia.

Deleuzelaisittain muotoiltuna empirismin ja rationalismin taistelussa ei ole kyse tiedosta, vaan lähtökohdista: lähdetäänkö ajattelussa konkretiasta (empirismi) vai abstraktioista (rationalismi).

Rationalismi liittyy moralismiin, transsendenssiin, idealismiin ja niin edelleen. Empirismi puolestaan koskee ruumiillisuutta, immanenssia, luomista ja yhdistelyä. Deleuzen sanoin: "suhteet ovat ulkoisia termeilleen" ja empirismi on "kokeilemista" (Haastatteluja, s. 158).

Spinoza on Deleuzelle lähtökohdiltaan empiristi, koska hän pitää yleiskäsitteitä ja totuuden saavuttamista vasta harvinaisena lopputuloksena, eikä rationalistien tavoin lähtökohtana tai normina, josta käsin asioiden normaali eli sekava tila tulkittaisiin vain poikkeukseksi. Spinozalle ihmiselämän perustila on sekaannus, illuusio ja ruumiillisten vaikutusten ja halun orjana toimiminen. Tämän myöntäminen kuuluu empirismiin.

Yritän raakasuomentaa kappaleen Deleuzen Spinoza-väitöskirjaa:

Empiristien ja rationalistien erilaiset inspiraation lähteet eivät lakkaa hämmästyttämästä. Toinen ryhmä yllättyy siitä, mikä ei pysty yllättämään ensimmäistä. Rationalisteille totuus ja vapaus ovat ennen kaikkea oikeuksia; he ihmettelevät, kuinka voimme kadottaa tällaiset oikeudet, langeta virheeseen tai menettää vapautemme. Rationalismi löytääkin tavoitteisiinsa sopivan teeman aatamilaisesta perinteestä, joka ottaa lähtökohdakseen kuvan vapaasta ja rationaalisesta Aatamista. Empiristisestä näkökulmasta kaikki kääntyy nurin: yllättävää on se, että ihmiset joskus onnistuvat ymmärtämään totuuden, että he toisinaan pystyvät ymmärtämään toisiaan, että he joskus onnistuvat vapautumaan kahleistaan.

Spinozan empiristisen inspiraation voi tunnistaa jo siitä voimasta, jolla hän vastustaa aatamilaista perinnettä - hänen näkemyksestään vapaudesta ja totuudesta seurauksina, jotka voidaan saavuttaa vasta lopussa. Yksi Spinozan paradokseista - eikä tämä ole ainoa kerta, kun tapaamme kyseisen paradoksin - on empirismin konkreettisen voiman jälleenlöytäminen ja sen soveltaminen uuteen rationalismiin, ehkä kaikkien aikojen ankarimpaan. Spinoza kysyy: kuinka voimme muodostaa ja tuottaa adekvaatteja ideoita, kun meillä välttämättä on niin paljon epäadekvaatteja ideoita, jotka hajottavat voimamme ja eristävät meidät kyvyistämme.

Kolmannen Spinoza-session opetus kuuluu: luomiskykyisen ajattelun täytyy lähteä konkreettisista olosuhteista, ruumiillisista kokemuksista ja tuotantoprosesseista - ei abstrakteista oikeuksista, laeista ja normeista. Abstraktioista lähtevä ajattelu päätyy idealismiin. Kapinallinen empirismi sen sijaan tukee materialismia.

 

Seuraavaksi: kohtaamisten etiikka - ja niin paljon muutakin kuin Spinozaa.

 

Spinozan syntisiä suloja:

 

 

(On kevät ja olen sen verran teoriapäissäni, että Spinozaa tulee loppuviikon ajan joka päivä [tai tulisi jos Sonera ei olisi katkaissut yhteyttä - palataan ensi viikolla], vaikka kai tässä pitäisi nauttia auringosta. Nyt täytyy kuitenkin saada Spinoza ulos tästä ruumiista, jotta pääsen ajattelemaan muutakin.)

 

Materialismi tarkoittaa nykyään lähinnä fyysikoiden metafysiikkaa, jonka mukaan todellisuus koostuu jatkuvasti liikkuvasta, muotoaan muuttavasta ja virtaavasta aineesta. Filosofeista esimerkiksi Gilles Deleuze on materialisti tässä mielessä.

Toinen tapa määritellä materialismi on asettaa se poliittisesti vastakkain idealismin kanssa. Idealisteja ovat kaikki transsendenssin puolustajat: papisto, Hegelin objektiivinen idealismi, talousfundamentalistit, tuonpuoleisuuteen tähtäävät mystikot…

Materialismi idealismin vastakohtana tarkoittaa immanenssin ruohonjuuritasolla pysyttelemistä, illuusioiden loputonta purkamista ja tuotantoprosessien analysoimista. Epädogmaattisesti ja antiautoritaarisesti luettuna Marx on tällainen materialisti. (Deleuze ja muut nietzscheläiset ovat myös tällaisia materialisteja.)

Voiko Spinozaa sanoa kummallakaan tavalla materialistiksi?

 

2. Materialismi. Spinozan substanssi ei tunnetusti koostu materiasta tai hengestä. "Ulottuvuus" ja "tajunta" ovat kaksi substanssin rinnakkaista attribuuttia (objektiivinen tulkinta Spinozasta) tai ihmisen ymmärryksen kaksi "näkökulmaa" substanssiin (subjektiivinen tulkinta). Joka tapauksessa tajunnan attribuutti tarkoittaa, ettei luontoa voi palauttaa materiaalisiin kappaleisiin. Materia ei hallitse ihmistä: tässä mielessä Spinoza ei ole materialisti.

 

Entä ensin mainittu määritelmä materialismista virtaavan aineen ontologiana?

Spinozan voisi helposti käsittää staattiseksi, lintuperspektiivissä pysytteleväksi metafyysisten substantiivien filosofiksi: substanssi, Jumala, attribuutti, modus… Etiikan ensimmäisen kirjan kuudennen määritelmän mukaan substanssi kuitenkin koostuu attribuuteista, jotka ilmaisevat olemuksia. Substanssi ei tässä mielessä ”vain ole” staattisesti, vaan se tapahtuu dynaamisesti ilmaisujensa kautta. (Ymmärtääkseni tämä on Deleuzen teesi väitöskirjassa Spinoza et le problemé de l’expression, 1968.)

Ääretön ja rajaton substanssi siis ilmaisee itseään attribuuttiensa äärellisten ja rajallisten modusten eli yksittäisten ruumiiden, kappaleiden ja ideoiden kautta. Modukset eksplikoivat ja implikoivat substanssia, ilmaisevat sitä ja viittaavat siihen syynään. Itsestään ja itsessään oleva substanssi on immanentti olemisen taso, jolle modukset syntyvät substanssin ilmaisuina.

Substanssi on jatkuva tapahtuma, joka ilmenee olioiden muotoutumisina, kytkeytymisinä ja hajoamisina.

Spinoza on siis puolimaterialisti käsitteen ensimmäisessä merkityksessä. Todellisuus koostuu jatkuvasti liikkuvasta, muotoaan muuttavasta ja virtaavasta substanssista, mutta substanssi ei rajoitu ulottuvaiseen aineeseen.

Olennaisinta tässä on nähdä Spinoza prosessiontologina joka on yhtä aikaa pluralistinen ja monistinen.

 

Entä toinen määritelmä materialismista transsendenssia vastustavana politiikkana?

Transsendenssia vastustava poliittinen materialismi on selkeästi yksi niistä Spinozan käytännöllisistä teeseistä, jotka ajoivat hänen filosofiansa akatemioista maan alle. Transsendenssi assosioituu Spinozalla teologiseen jumalaan, suruun, huonoon omatuntoon, sääliin, kaunaan ja ennen kaikkea inhimilliseen tietoisuuteen.

Mikä on tietoisuuden rooli Spinozan järjestelmässä?

Ihmistajuntaa muodostavan idean kohteena on ruumis eli kappale, eli tietty aktuaalisesti olemassa oleva ulottuvaisuuden modus, eikä mikään muu. (Etiikka II.13.)

Mieli on idea ruumiista. Filosofisen ajattelun malli ei näin ole tietoisuus, vaan ruumis. Koko klassinen filosofian historia, erityisesti kartesiolaisuus, kääntyy nurin tämän ”materialistisen” liikkeen myötä.

Sen lisäksi, että tietoisuus on ruumiin idea, meidän on Spinozan mukaan myönnettävä, että

kukaan ei ole vielä tähän mennessä ole määritellyt, mihin ruumis pystyy, toisin sanoen, kukaan ei ole [–] päässyt selvyyteen siitä, miten ruumis pystyy toimimaan ja miten ei [–]. Kukaan ei näet tähän mennessä ole niin tarkoin perehtynyt ruumiin rakenteeseen, että pystyisi selittämään kaikki sen toiminnot [–]. (Etiikka III.2.h.)

Filosofia siis puhuu ylevästi tietoisuudesta ja vapaasta tahdosta, mutta ei osaa edes sanoa, mihin kaikkeen ruumis pystyy! Spinozan materialismi romuttaa koko "ylimielisen" mielenfilosofian.

 

Kaiken lisäksi attribuuteissa on paljon enemmän meille tuntemattomia kuin tunnettuja asioita. Sekä ulottuvuuden että tajunnan modusten sarjat ylittävät tietoisuutemme niistä. Tämä on Deleuzen mukaan (ks. Spinoza: la philosophie pratique, 1970) Spinozan toinen suuri mielenfilosofinen löytö: maailmassa ei ole vain tajunnan tiedostamaton alue, vaan kaksi tiedostamatonta sarjaa: tajunnan ja ruumiin modukset, joista meillä ei ole mitään tietoa.

Tällaisen materialismin ymmärtäminen on jälleen yksi askel kohti inhimillisen tietoisuuden ylpeyden ja ylimielisyyden (sekä dogmaattisen ajattelun kuvan postulaattien) tuhoamista.

 

Seuraavaksi: empirismi.

 

 

Spinozan syntisiä suloja:

 

 

Spinozan Etiikka on pyörinyt soittimessani viime aikoina. 1600-luvun rationalismin kapinallinen pysyi pitkään länsimaisen filosofian underground-miehenä ja ateistisena harjoitusvastustajana, jonka paheksumisesta muodostui hieman 1990-luvun postmodernismikiistaa muistuttava akateeminen rituaali. Viimeisen 50 vuoden aikana Spinoza on noussut voimakkaasti esiin radikaalin filosofian alueella. Häntä ovat käyttäneet monet marxilaiset, jälki/strukturalistit, syväekologit ja muut vasemmistolaiset ajattelijat Althusserista ja Deleuzesta Antoni Negriin, Arnold Naessiin ja Étienne Balibariin.

Suuret linjat tiedetään: Spinozalle maailma on yksi jakamaton luonto eli substanssi eli Jumala, jonka attribuuttien (kuten tajunnan ja ulottuvuuden) tiloja eli moduksia kaikki yksittäiset oliot ovat, niin kuin vesipisarat meressä. Mitä radikaalia tässä kaikessa oikein on?

 

1. Adekvaatit ideat. Spinozan määritelmä todesta tiedosta eli "adekvaateista ideoista" on välittömästi poliittinen ja radikaali myös suhteessa nykyiseen kielifilosofiaan ja arkiymmärrykseen. Perinteisesti esimerkiksi lauseen ajatellaan olevan tosi silloin, kun se "vastaa todellisuutta" eli "viittaa kohteeseensa oikein". Lause on ikään kuin kuva maailmasta, ja jos kuva esittää maailmaa tarpeeksi hyvin, se on tosi.

Tätä totuuden korrespondenssiteoriaa vastaan Spinoza esittää laajemman teorian, jonka ydinväitteet löytyvät seuraavista kohdista:

i) "Toden idean on vastattava kohdettaan." (Etiikka I.a6)

ii) "Vaikutuksen tiedostus riippuu syyn tiedostamisesta ja sisältää sen." (I.a4)

iii) "Se, mikä on kaikille yhteistä ja on yhtä lailla sekä osissa että kokonaisuudessa, voidaan käsittää vain adekvaatisti." (II.37)

iv) "Järjen luontoon kuuluu, ettei se tarkastele olioita satunnaisina, vaan välttämättöminä." (II.44)

Lähtökohta on sama kuin korrespondenssiteoriassa: toden idean täytyy vastata viittaamaansa kohdetta. Kohde on kuitenkin maailmassa ilmenevä syiden ketjun vaikutus. Jotta olisi mahdollista tiedostaa se, täytyy siis tiedostaa sen syy.

Toisin sanoen lopputulosta, eli asioiden tilaa jollakin tietyllä hetkellä, ei voi ymmärtää ilman sen tuotantoprosessin ymmärtämistä. Tämän voi lukea eräänlaisena vaatimuksena genealogiasta.

Kun järjen avulla ymmärrämme asioita tuottavat syysuhteet, tarkastelemme olioita välttämättöminä. Välttämättömien tapahtumaketjujen tajuamisen kautta nousemme yhä korkeampaan tietoon maailmasta ja huomaamme, miten "kaikki liittyy kaikkeen". Korkein tiedostamisen taso on olioiden hahmottaminen mahdollisimman yleisellä tasolla eli ikuisuuden näkökulmasta, sub specie aeternitas.

Tämä on olennaisesti vasemmistolainen tietoteoria. Spinozismi vaatii keskittymään koko tuotantoprosessin analyysiin ja tapahtumien kollektiiviseen hahmottamiseen yksittäisten järjestelmien, tuotteiden, lopputulosten ja yksilöiden sijaan.

Jotakin spinozalaista on huhtikuussa julkaistun Vasemmisto etsii työtä -kirjan teesissä, jonka mukaan nykyinen vasemmisto on hukassa, koska se on unohtanut kapitalistisen tuotantoprosessin historiallisen analyysin ja keskittyy vain reaktiivisesti vastustamaan asioiden nykyistä tilaa (= markkinataloutta ja "uusliberalismia").

 

Huomenna: Spinozan materialismi.

 

Spinozan syntisiä suloja:

 

1. Itsetekniikoita. Aamuyöllä, kesken 31 tunnin valvomissessiota, päätin että alimman tason päivärutiinien täytyy muuttua. Kuinka saada itsensä heräämään yhdeltätoista, jos on vuoden ajan vetänyt sängyssä viiteen asti iltapäivällä? Löytyi hämmästyttävä personal training -ohje: kuinka nousta sängystä heti kellon soidessa.

Kyseessä on klassinen esimerkki ehdollistamisesta, yksinkertaisimmasta itsetekniikasta. Liitä yhteen kellon ääni ja tietty sarja tekoja, poista viive - tässä on jo itsetekniikka, automatisoitu ja ruumiin tasolla toimiva rutiini.

Tietenkin jutun kirjoittaja kuuluu Pekka Himasen ja muiden hakkerieetikoiden tavalla uuden kapitalismin profeettoihin, ja tietysti viiveen eliminoiminen palvelee tämän kaltaisissa tapauksissa työnostajaa eikä autonomiaa. Välittömästi reagoiva spontaani ja hyvä hakkerityyppihän on työ"elämän" unelmatapaus. Mutta miksi jättää juttu tähän: itsetekniikoita voi käyttää myös vallankumouksellisesti.

Hardt ja Negri kirjoittavat Imperiumissa:

Vastustamisen tahto vaatii loppujen lopuksi ruumiin, joka on tyystin alistumiskyvytön. Se vaatii ruumiin, joka ei kykene sopeutumaan perhe-elämään, tehdaskuriin, perinteisen sukupuolielämän rajoituksiin jne. ("Jos huomaat ruumiisi torjuvan nämä ‘normaalin’ elämän muodot, älä sure, vaan käytä lahjaasi hyväksi!") (Hardt & Negri 2005, 219.)

Itsetekniikat, hakkerietiikka, ruumiin esteettinen muokkaaminen ja zen-habitus voidaan organisoida myös niin, että ne tähtäävät alistumiskyvyttömän ruumiin luomiseen. Millaisia ovat anarkistiset rutiinit ja autonomiset itsetekniikat?

 

2. Itsereflektiota: käännöksiä. Olen kääntänyt Aseistakieltäytyjäliitolle pari tekstiä. Viime Sivarissa & Totaalissa oli Dahr Jamailin kirjoitus Irakin tilanteesta: maahan sijoitettujen sotilaiden määrä on nyt huipussa, mutta väkivalta ei ole loppunut, eikä USA:n tukema hallitus saa vieläkään mitään aikaan. AKL:n blogiin meni Amy Goodmanin juttu Kongon meiningistä: miljoonia kuolemia, seksuaalista terroria ja suuryhtiöitä riistämässä luonnonvaroja.

Mahdollisia suuntia seuraavaksi: Tibet-Kiina-jupakka, jossa on kyse taloudesta ja sotapolitiikasta, sekä WRI:n kampanja sodasta hyötyviä yrityksiä vastaan. 

 

3. "Mannermaisten" filosofien tyylistä. Kaksi jälkistrukturalistista blogia (Perverse Egalitarism, Larval Subjects) on kääntynyt kriittisesti itseään vastaan ja miettii nyt, oliko Hegelin, Lacanin, Derridan ja Deleuzen tyylin "ymmärtämiseen" investoitu aika sen arvoista. Tyypit ovat tavallaan palanneet analyyttisen filosofian tasolle vaatimaan, että se (propositio tai käsite), mihin filosofin tyyli (lause) "viittaa", annettaisiin lukijalle helpommin ja suoremmin.

Ikään kuin ranskalaiset ja saksalaiset ajattelijat tahallaan piilottelisivat substanssiaan koukeroisen ja "vaikean" tyylin takana.

Kun on lukenut vaikka Deleuzea niin paljon, että on luonut hänestä oman kuvansa ja käsitteistönsä, on luonnollista palata ihmettelemään, miksei Deleuze voi suoraan antaa tätä kuvaa ja käsitteistöä. Tällainen ihmettely sotkeutuu analyyttisen filosofin perusvirheeseen: unohdetaan tekstin affektiivinen, kouluttava ja eetokseen vaikuttava poliittinen toiminta.

On aivan eri asia lähestyä Deleuzen käsitteitä Michael Hardtin "hard-ass philosophical lingon" kuin esimerkiksi Jussi Vähämäen agitoinnin kautta.

Deleuzelainen proosa keskipakoisvoimineen ja anarkioineen on myös yksi itsetekniikan muoto, jolla voi vapauttaa itsensä yksiulotteisesta järjestä ja oikeistolaisesta valtiofilosofiasta.

Ravinto, joka muuttuu ruumiiksi, on edelleen henkilökohtaista ja poliittista. Se on myös filosofista.

 

Länsimaisen filosofian historia kiteyttää puhtaimmin läntisten kulttuurien pahimmat ja parhaimmat piirteet. Jos haluaa tajuta jonkin ennakkoluulon, ideologian, poliittisen ohjelman tai ajattelutavan rakennetta yksinkertaisimmillaan, kannattaa siksi lukea klassikkoja. Filosofien perinteinen työ on ollut karsia asioita niin kauan, että ne muuttuvat puhtaiksi, kuolleiksi abstraktioiksi. Silloin ne ovat selkeimmillään ja heikoimmillaan.

Esimerkiksi luultavasti ainoa fasistinen teema Spinozalla - jota olen viime aikoina lukenut seminaarityöni vuoksi - on yritys oikeuttaa eläinten hyväksikäyttö.

… laki, joka kieltää teurastamasta eläimiä, pohjautuu pikemmin tyhjälle taikauskolle ja naismaiselle hellämielisyydelle kuin terveelle järjelle. Opettaahan järki meitä etsimään omaa hyötyämme … kiistän sen, ettemme … saisi ottaa huomioon omaa hyötyämme emmekä käyttää eläimiä mielemme mukaan ja kohdella niitä kuten meille parhaiten sopii. (Etiikka IV.37.h1)

Spinoza ilmaisee näin oleellisimmat tapettujen eläinten tuotantoa tukevat ennakkoluulot, joita pitää "järjen opettamina":

1. lihansyönti on miehistä;
2. lihansyönti on rationaalista;
3. lihansyönti on hyödyllistä;
4. kasvissyönti viittaa heikkouteen;
5. eläimet ovat pelkkiä välineitä;
6. meillä on rajoittamaton oikeus eläinten yli.

Descartes oli sentään tässäkin alempana kiduttaessan eläimiä tieteellisyyden nimissä; Spinozan oma käytäntö taisi rajoittua hämähäkkitaistelujen järjestämiseen. Molemmat saattaisivat kuitenkin tuntea sympatiaa, jos näkisivät, kuinka nykyinen kuolleen lihan tehdastuotanto kohtelee eläimiä niin kuin sille parhaiten sopii. 

 

Ennen radikaalit filosofit taistelivat logosentrismiä tai yksiulotteisen järjen, identiteetin ja läsnäolon keskeisyyttä vastaan. Sitten vihollinen laajeni fallogosentrismiksi, fallos/ järki-keskeisyydeksi. Viimeisin versio on myöhäisen Derridan avaama keskustelu carno-fallogosentrismistä, joka tarkoittaa lihansyönnin, maskuliinisuuden ja järjen yhteistä kulttia. Sitä Spinozankin muuten niin anarkistinen ja demokraattinen ajattelu päätyi tukemaan.

Derridan kehityksessä toistuva liike on tutkia elementtejä ja ryhmiä, jotka suljetaan vallitsevan diskurssin ulkopuolelle. 1960-luvulla Derrida tutki eroja, kirjoitusta, jälkiä ja poissaoloa filosofian ja kirjallisuuden historiassa. Mitä vanhemmaksi hän tuli, sitä enemmän hän politisoitui ja kiinnostui konkreettisista kysymyksistä. Ulkopuolelle jätettyjen ja yhteisöstä karkotettujen ryhmien funktio nousi hänelle keskeiseksi ongelmaksi myös politiikan filosofiassa.

 

Klassisen saksalais-ranskalaisen teesin mukaan poliittinen yhteisö perustuu jonkin poissulkemiselle tai uhraamiselle. Ranskan valtio perustuu kuninkaan irtileikatulle päälle. Kansakunnat yleensä nousevat toisten kansakuntien negaatiosta: emme ole venäläisiä tai ruotsalaisia, olkaamme siis… Tai: nuo toiset ovat barbaareja, rättipäitä, fundamentalisteja, me emme kuulu heihin, olemme siis…

Eläimet ovat ihmisen äärimmäinen toinen, siis äärimmäinen poissuljettu ja viimeinen uhrattava poliittinen ryhmä.^[*] Koko ihmisyyden ajatellaan perustuvan eläimellisyyden kieltämiseen. Vastaavasti Derridan mukaan lihansyöjien tekemä uhri perustaa ihmisyhteisön; yhteisö syntyy sulkemalla eläin pois ja uhraamalla eläin riitissä, jossa inhimillinen väkivalta kanavoidaan ihmiskunnan ulkopuolelle. Tämän vuoksi eläinten huono kohtelu on välttämätöntä.

 

Derrida hyökkää kartesiolaisten, Heideggerin ja Levinas’n kimppuun eläin-teeman kautta. Kartesiolaiset luonnollisesti sulkevat eläimen pois tietoisuudesta ja sielullisuudesta. Heideggerin mukaan "eläimellä ei ole ontofenomenologista kokemusta". Levinas taas on monimutkaisempi tapaus.

Levinas’n ensimmäisen filosofian eli etiikan ideana on alistaa ihminen radikaalille Toiselle, jonka "alastomat kasvot" vaativat ja vastuullistavat ehdottomasti. Toinen on kuitenkin aina inhimillinen Toinen. Derridan mukaan onkin outoa, ettei Levinas käsittele eettistä suhdetta eläimeen – eläin on kuitenkin absoluuttisen radikaali Toinen, Toisista Toisin ennen avaruusolioita. Levinas ei suostu näkemään eläinten alastomia ja ehdottomasti vaativia kasvoja.

Levinas kyllä kieltää altistamasta eläimiä ”hyödyttömälle” kärsimykselle, mutta tällöin kyse ei ole absoluuttisesta vastuusta eikä siten etiikasta. Toisen kasvot sanovat ensimmäiseksi: "Älä tapa!" Eläimen kasvot ovat mykät. Derrida huomauttaa, että eläimen teurastaminen ei ole Levinasille murhaamista. Eläimen tappaminen ei ole murha, koska "eläin ei kuole", kuten inhimillinen Dasein kuolee.

Se, että eläimen tappaminen ei ole murha, on koko kulttuurimme perusta. Ihminen on se, jonka tappaminen on rikos. Viimeinen inhimillisen ylimielisyyden raja menee tässä.

 

Pisimmälle mennessään Derrida vertasi eläimiä juutalaisiin, poissuljettujen ja murhattujen perisymboliin. Tosin hiprakasta toivuttuaan hän veti lausuntonsa takaisin ja jatkoi pihvinsyöntiä, "koska olen ranskalainen".

Lopulta vanha Derrida paljastuu klassiseksi idealistiksi, nojatuolivallankumoukselliseksi, joka kurmottaa filosofeja eläimen poissulkemisesta ja uhraamisesta samalla, kun itse syö lihaa.

Ennen kuolemaansa Derrida meuhkasi, että "uhreja on kaikkialla, joka hetki, ja me olemme siihen syyllisiä, kaikki uhrit ovat meidän vastuullamme". Tästä huolimatta hän saattoi omassa elämässään ohittaa materiaalisen kärsimyksen ja tukea lihateollisuutta. Kuka ottaa enää vakavasti näin toimivaa "radikaalia filosofia"?

No, Derrida myös piti 1900-luvun loppua suurena anteeksiannon aikana.

 

Derridan olisi pitänyt lukea Maanalaisen Auringon ja RaivoRiinan postaus sekä katsoa elokuva nimeltä Earthlings (löytyy Pirate Baysta). Lisävauhtia hän olisi saanut OE:lta ja Vegaaniliitolta. Jo kasvisruokamaailman barokkimaisen hedonismiloiston ja terveellisyyden olisi pitänyt riittää filosofille syyksi jättää muu ravinto vähemmälle.

Jos joku olisi kysynyt Derridalta perusteluja, hän olisi voinut luetella eettiset, poliittiset sekä ympäristöön ja terveyteen liittyvät argumentit. Luultavasti hän olisi osannut ne ulkoa katsottuaan Earthlingsin ja ryhdyttyään eläinaktivistiksi: yleensä ihmiset itkevät katsoessaan dokumenttia. Sen jälkeen he kertovat siitä toisille ihmisille; ehkä myös eläimille…

 

 

 

^{[*] Eläin on Derridalle ylipäänsä "metafysiikan projektin" raja. Eläimellisyys on se, joka pakenee rationaalista haltuunottoa. Ihmisyhteisö syntyy uhraamalla eläin; eläimellinen koulutus on biovaltaa; eläin jättää jälkiä (trace); eläimet ovat koneellisia ja haamumaisia; eläin on primitiivistä tilallistumis-ajallistumista; eläin liittyy fiktioon ja faabeliin; eläin Toisena muodostaa etiikan perustan; kaiken tämän lisäksi eläin on ennen kaikkea poliittinen eläin. Niinpä eläin liittyy kaikkeen, mitä Derrida pitää ajattelemisen arvoisena. Kts. Susanna Lindberg: "Derridan eläin", Tiede & edistys 2/2005. Täytyy myös kiittää Lindbergin upeaa luentosarjaa Derridasta syksyllä 2007, tämän tekstin ydin tulee sieltä. Derridasta lisää kts. Derrida Online.}

 
Auktoriteetti, kuningas, Jumala, suvereeni, Leviathan, transsendenssi, totuus, Oidipus… Isukin paikalle hallitsemaan kelpaa monta nimeä. Isän auktoriteetti perustuu kaikkialle levinneeseen, porvarilliseen tai fasistiseen haluun alistua jollekin, johon kaikki toiset merkit ja merkitykset voitaisiin palauttaa.

Porvari tahtoo isän turvaavan hänen ympäristönsä, jotta hän voisi olla sopivan vapaa.

 

Halutaan siis, että isähahmo takaa maailman elementtien merkityksen maailman ulkopuolelta, turvalliselta ja vakaalta perustalta käsin; isän täytyy olla jumalallinen, siis aistien, tiedon, arvostelun ja kapinan ulkopuolella.

Tai sitten auktoriteetiksi kohotetaan jokin maailman sisäinen asia, kuten "ihmisluonto", ja tähän rakennelmaan kohdistetaan samat halut. Tällainen isä on maanpäällinen jumala.

Halua alistumiseen ovat tuottaneet ja puolustaneet ajattelijat teologian ja platonismin valtavirrasta (ylimaalliset jumalat) poliittiseen filosofiaan, humanismiin ja pop-luonnontieteeseen (maanpäälliset jumalat). Kuuluisin maanpäällisten jumalien keksijä on Hobbes, jonka suvereeni, Leviathan, määritellään kirjaimellisesti "kuolevaiseksi jumalaksi".

 

Hobbesiin palataan joka päivä, kaikkialla, yhteiskuntafilosofian johdantokursseista maisteriseminaareihin, jokainen hurskaista liberalisteista anarko-autonomeihin tutkii ja jauhaa Thomas Hobbesia kyllästymisen tuolle puolen.

Tämä johtuu kahdesta asiasta: ensinnäkin nykyinen oikeistolaisen terveen järjen näkemys ihmisluonnosta on peräisin Hobbesilta. Toiseksi Hobbes on ehkä puhtaimmin ja raaimmin kuvannut poliittista auktoriteettia. Siksi häntä lukevat sekä autoritaarit että antiautoritaarit. 

 

Otetaan ensin kysymys ihmisluonnosta. Hobbes tuo politiikan näyttämölle uuden ajan yksilön, itsenäisen ja yksilöllisen toimijan. Kaikki riippuu nyt yksilöstä ja yksilön rationaalisista valinnoista. Luonnontilassa, ilman valtiollista auktoriteettia, yksilöt pyrkivät turvaamaan oman hengissäpysymisensä kaiken muun kustannuksella, järkeviä ja luonnonlain tuntevia kun ovat.

Luonnontilassa yksilöt ovat Hobbesin mukaan tasa-arvoisia - siinä mielessä, että kaikki pelkäävät toisiaan yhtäläisesti. Tasa-arvo pelon suhteen tarkoittaa sekasortoista yksilöatomien kamppailua, jatkuvan kilpailun tilaa ja potentiaalista sotaa. Siis kurjuutta, epätoivoa, ilkeyttä, niukkuutta, eläimellisyyttä, ja niin edelleen.

Hobbesin negatiivinen ihmiskuva on oikeistolaisen ajattelun kulmakivi. Edelleen se heijastuu tuohtuneissa kahvipöytäpuheenvuoroissa ja närkästyneissä mielipidekirjoituksissa, joiden mukaan meidän täytyy tehdä niin saatanasti työtä, jottemme vajoaisi takaisin luonnontilaan. Sillä onhan prekaarina työssä raataminen aina parempaa kuin kamppailu luonnontilassa.

 

Kysymys auktoriteetista ponnistaa tältä pohjalta. Hobbesin mukaan luonnontilasta päästään kieltämällä se absoluuttisen suvereenin avulla. Väen täytyy sopia keskenään, että perustetaan ehdottoman voimakas poliittinen kone, jolle siirretään kaikki oikeudet. Yksilön täytyy alistua Leviathanille tietäen, ettei voi suojautua siltä.

Hobbesin mukaan vain Leviathanin auktoriteetin alla hyvyys ja oikeudenmukaisuus kannattaa. Ilman voimaa  yksilöiden sopimukset ovat tyhjiä.

Alistuessaan Leviathanille uhkaavan epämääräinen väki (lat. multitudo) muuttuu hierarkkiseksi kansaksi. Tämä on järkevää, sillä onhan alistettuna eläminen aina turvallisempaa kuin luonnontila.

 

Hobbesin itsemurha on siinä, ettei hän ratkaisee mitään, vaan siirtää ongelman korkeammalle tasolle. Mitä nimittäin tapahtuu, kun kansoja ja leviathaneita on useita? Ne ovat toistensa suhteen luonnontilassa, eli kaikkien sodassa kaikkia vastaan.

Valtioita voidaan tarkastella aivan kuten yksilöitä: niiden välillä ei voi olla pitäviä sopimuksia eikä oikeudenmukaisuutta ilman transsendenttia valtakonetta. Potentiaalisessa sotatilassa valtion on järkevintä hyökätä ensin, silloin kun se vielä pystyy hyökkäämään ja yllättämään toisen.

Historiallisesta kokemuksestahan on selvää, ettei leviathaneiden välinen tila ole ollenkaan vakaa.

Leviathanin auktoriteetti ei siis pysty suojelemaan alamaisiaan toisilta leviathaneilta. Hobbesin luonnontilan ongelma on palannut toisessa potenssissa. Auktoriteetin pystyttäminen loi uuden sodan, leviathaneiden sodan, joka tapahtuu korkeammalla tasolla, kansojen välillä. Uusi sodan taso on leviathaneita edeltävän ajan sotia julmempia ja tuhoisampi.

 

Mitä 1900-luvulla onkaan tapahtunut? Mitään ei ole opittu Hobbesin ongelmasta. Valtioiden välisen sotatilan tuomariksi on huudettu taas uuden tason tuomari. Jos yliyksilöllinen Leviathan pistää egoistiset alamaiset kuriin, ylikansallisten super-leviathaneiden (YK, Nato…) on tarkoitus pistää egoistiset valtiot kuriin.

Tästä seuraa kaksi vaihtoehtoa. Joko syntyy jälleen uusi luonnontila (kansainvälisten ja/tai ylikansallisten poliittisten koneiden välinen sotatila), Hobbesin ongelma kolmannella tasolla, tai sitten kaikki luonnontilat loppuvat, koska koko maailma on alistettu yhden ja saman auktoriteetin alaiseksi.

Historioitsijat, toimittajat ja tervejärkiset kansalaiset veikkaavat ensimmäistä vaihtoehtoa. Ideologit Fukyamasta Hardtiin ja Negriin taas ovat esittäneet toisen vaihtoehdon toteutuneen, joko historian (työn, sodan, sosialismin…) loppuna tai globaalina pääoman Imperiumina.

 

Pohjimmainen viiva: auktoriteetin pystyttäminen ei ratkaise ongelmia, vaan siirtää ne uudelle tasolle. Näin syntyy uusi ongelma auktoriteettien välisistä suhteista. Kysymys vaatii jälleen uuden tason auktoriteetin tuomaroimaan. Ja jälleen syntyy tuomarien välinen sota.

Jos olisin loogikko, kutsuisin tätä äärettömäksi regressioksi.

Oikea suunta ei ole ylöspäin, siis kohoaminen taivaisiin auktoriteetteja pystyttämällä, vaan alaspäin, siis laskeutuminen ruohonjuuritasolle hierarkioita purkamalla. Ruohonjuuri on immanenssia.