Vallankumouksen hedelmiä

Kevään tullen on hyvä palata perusteisiin. Mitä hyötyä on italialaisesta kapinateoriasta tai kieliopillisesta tavukikkailusta, jos edes alkeet eivät ole hallussa? Alkeissa on kyse kahdesta asiasta: poliittisesta ja tuotannosta. Ehkä myös skitso-etuliitteestä. Tässä on yksinkertainen luonnos poliittisen tuotannon analyysin ohjelmasta.

Poliittisen tuotannon käsitteen voi ymmärtää kahdella tavalla: politiikan kannalta tai tuotannon kannalta.

 

1. Politiikan tuotanto

Ensimmäisessä mielessä käsite koskee politiikkaa: sitä, miten politiikkaa ja poliittista tuotetaan, mikä määritellään poliittiseksi, siis kiistanalaiseksi ja keinotekoiseksi, ja mistä tehdään ei-poliittista, siis luonnollista ja välttämätöntä.

Kyse on siitä, mitkä prosessit tuottavat tämän jaon: asioiden jakaminen poliittisiin ja ei-poliittisiin on itse poliittista tuottamista. Poliittisen tuotanto siis edeltää liberaalin ajattelun ”politiikkaa” eli julkisen sfääriä.

Poliittisen tuotannon analyysin ensimmäinen aspekti liittyy näin ideologiakritiikkiin, tai nykytermein "subjekteja ja tietoisuutta tuottavien koneiden analyysiin". Siinä tutkitaan, missä, miten ja minkä eduksi ideologia järjestelmänä toimii sekä etsitään tapoja aktivoida niitä toisiin suuntiin.

Ideologiaksi voidaan kutsua subjekteja tuottava ja tietoisuuksia muokkaavaa koneistoa, joka toimii valtioaparaatin ja abstraktin kapitalistisen koneen puolesta, kontrolloi, luonnollistaa (depolitisoi) jotkin asiat ja epäluonnollistaa (politisoi) toiset, nostaa yhdet aspektit etualalle ja työntää toiset varjoihin.

Ideologiaa ei tule sotkea vulgaarimarxilaisuuden ”väärään tietoisuuteen”, joka antaa olettaa, että olisi olemassa oikea tietoisuus: mikään tapa jäsentää maailma ei ole ideologian tai vallan ulkopuolella, eikä ideologian vastakohta ole totuus, vaan vallankumouksellisuus.

Ideologian käsitettä vastaan on hyökätty paljon: sitä sanotaan toissijaiseksi ja kuvitteelliseksi, pelkäksi pölyksi, jota nousee ilmaan ensisijaisista tapahtumista eli konkreettisista yhteiskunnallisista taisteluista. Juuri näin asia täytyykin käsittää: ideologia on savuverhoa, luonnollista asennetta, tervettä järkeä ja ennakkoluuloa, uurrettua tilaa ja pelkkää lämpöä pinnalla - mutta sillä on todellisia vaikutuksia ja se liittyy kaikkeen tuotantoon, eikä sen käyttämiseen liity ortodoksimarxilaisten paatoksellisia ongelmia, jos se ajatellaan samalle tuotannon tasolle kuin tehtaat, mediateollisuus, maatalous ja lopulta ”luonto”. Yhdet koneet tuottavat autoja, toiset kananmunia ja kolmannet ideologiaa, joka suojelee autojen ja kananmunien tuotantoa.

 

2. Tuotannon tuotanto 

Toiseksi analyysissa on kyse itse tuotannosta ja sen suhteesta poliittiseen. Poliittisen tuotannon tutkimuksen toinen aspekti tarkoittaa tuotannon ja tuotannon tuotannon politisoimista. Tuotannolla tarkoitetaan tässä kaikkea luomista: tuotannon tuotannon lisäksi jakelun tuotanto, kulutuksen tuotanto, muokkaamisen tuotanto, biosfäärin, geosfäärin ja noosfäärin tuotanto.

Tuotannon analyysi kysyy: miten erilaiset tavaran – hyödykkeiden, tiedon ja työvoiman – muodot tuotetaan yhteiskunnassa poliittisesti, mikä on noosfäärin ideologiatuotannon tausta, mikä politiikka ohjaa kulloistakin subjektiivisuuden tuotantoa, miten subjekteille tuotetaan haluja, miten subjektit itse tuottavat tapahtumia …

Tavaroiden, tunteiden ja tiedon tuottaminen on poliittista, taloudellisten rakenteiden tuottaminen on poliittista, kaupallinen kulutus on tuottavaa (se tuottaa rahaa, affekteja, perseptejä ja sosiaalisuutta kokemisen ja tekemisen tapoina) ja siten poliittista. Kirjallisuudessa taas merkitykset tuotetaan aina funktioilla ja niiden koneistoilla, ja analyysin on edettävä uusfunktionalistisesti ja osoitettava lukemisen ja kirjoittamisen poliittinen luonne. Tieteissä merkitystuotanto kytkeytyy tieteellisen diskurssin kriteereihin, joilla puolestaan on yhteiskunnalliset suhteensa.

Joka alalla törmätään näin tuotannon käsitteeseen ja huomataan tuottamisen poliittisuus: se, ettei sitä lopulta voi erottaa poliittisen tuotannosta.

 

3. Esimerkki: Marx ja uskontokritiikki

Analyysia voi havainnollistaa palauttamalla mieleen Marxin varhaiskirjoituksissa toistuvaa pyrkimystä sivuuttaa molaarinen tai ideologinen taso ja edetä yhteiskunnallisen tuotannon salaiselle alueelle, jonka tuotetta fenomenologinen elämismaailma on. Pelkän välittömästi ilmenevän sorron – uskonnollisuuden tai juridisen epätasa-arvon – kritiikki ei ole Marxille tarpeeksi radikaalia: kritiikin täytyy ulottua sorron tuotantoon eli kapitalistiseen järjestelmään asti.

Hegelin oikeusfilosofian arvostelussa Marx esittää argumenttinsa ehkä selkeimmin: uskonnon kritiikki on jo viety loppuun, seuraavaksi pitää keskittyä yhteiskuntaan. Yhteiskunta tuottaa uskonnon, joten pelkän uskonnon kritiikkiin rajoittuminen ei vielä tuota tarpeeksi seurauksia.

Uskonto on osallisena sorrossa, joten se voi olla hyvä alku: ”Uskonnon kritiikki on siis idussaan sen murheenlaakson kritiikkiä, jonka sädekehänä on uskonto.” Mutta kritiikin on radikalisoiduttava:

Taivaan kritiikki muuttuu näin maan kritiikiksi, uskonnon kritiikki oikeuden kritiikiksi, teologian kritiikki politiikan kritiikiksi.

[Marx & Engels: Valitut teokset (VT) I, s. 102.]

Tuotteiden kritiikki muuttuu siis poliittisen tuotannon järjestelmän kritiikiksi. Jotta voisimme vaikuttaa riistoon, ei riitä, että keskitymme sen seurauksien ja oireiden poistamiseen. Itse riistoa rakentavat mekanismit ja niitä tuottava syväjärjestelmä on tuhottava.

Tämä on myös Juutalaiskysymyksestä-teoksen pääargumentti. Marx suomii siinä kollegansa Bruno Bauerin esittämää uskontokritiikkiä, joka vastustaa uskontoja ja alistavaa uskonnollisuutta mutta unohtaa valtion ja talouden.  Tällainen kritiikki – kuten nykyajan liberaalien ateistien viha uskontoja kohtaan – peittää talouden ja vallan syvimmät rakenteet, joiden seurausta uskonto Marxin mukaan on:

Uskonto ei merkitse meille enää maallisen rajoittuneisuuden perustetta, vaan enää vain sen ilmenemistä. Selitämme näin ollen vapaiden kansalaisten uskonnollisen sidonnaisuuden heidän maallisella sidonnaisuudellaan. Me emme väitä, että heidän täytyy luopua uskonnollisesta rajoittuneisuudestaan voidakseen luopua maallisesta rajoituksestaan. Me väitämme, että he luopuvat uskonnollisesta rajoituksestaan niin pian kun he luopuvat maallisista rajoituksistaan. (VT I, s. 72.)

Bauer ei ole tarpeeksi radikaali: hän taistelee yhteiskunnallisten ristiriitojen uskonnollista ilmausta vastaan, mutta jättää käsittelemättä niiden ”maallisen” perustan. Uskonnot ovat nuorelle Marxille klassisia ideologioita, jotka kätkevät ”valtion maallisten tavoitteiden alhaisuuden” ja joiden kritiikkiin rajoittuminen ei tee mitään valtarakenteiden salailulle (VT I, 81).

Bauerin uskontokritiikki on Marxille muutenkin rajoittunutta. Valtio voi kyllä vapautua uskonnollisuudestaan ilman että sen ihmiset vapautuvat, kuten USA:ssa, jossa valtion ja kirkon erillisyydestä huolimatta teismi ja fundamentalismi kukkivat. Lisäksi yhtä lailla uskontoa kuin usko Jeesukseen on liberaalin demokratian usko ”yksilön” suvereeniuteen, autonomisen monadin abstrakteihin ihmisoikeuksiin, epäsosiaaliseen olemukseen ja valtiollisen kansalaisen elämän kollektiiviseen tuonpuoleisuuteen. Lisäksi liberaali usko vielä naamioidaan epäpoliittiseksi, toisin kuin uskonto. 

 

4. Liberalismin kurjuus

Liberalismi, poliittisesti tuotettu ideologia, on depolitisoinut syyn (talousjärjestelmä) ja politisoinut apurikriitikoidensa avulla pelkkiä tuotteita (uskonnollinen sorto), joiden poistaminen ei koske tuotantoon.

Liberalistisesta kritiikistä on seurannut, että

ihmistä ei vapautettu uskonnosta, vaan hän sai uskonnonvapauden. Häntä ei vapautettu omistuksesta. Hän sai omistuksen vapauden. Häntä ei vapautettu elinkeinon egoismista, vaan hän sai elinkeinovapauden. (VT I, s. 91.)

Historiallinen lopputulos on ankea, eikä uskonnosta eroon pääseminen lohduta kovin paljon, kun elämme kapitalismissa:

Raha on kaikkien asioiden yleinen, itseään varten järjestetty arvo. Tästä syystä se on riistänyt koko maailmalta, ihmisten maailmalta samoin kuin luonnoltakin niiden ominaisarvon. Raha on ihmisen työn ja olemassaolon ihmisestä vieraantunut olemus, ja tämä vieras olemus hallitsee häntä ja hän rukoilee sitä. (VT I, s. 97.)

Kuvaus kapitalismin seurauksista säilyy myös ilman ”ominaisarvon” ja ”vieraantumisen” essentialistisia käsitteitä. Deleuzen ja Guattarin terminologialla kyse on siitä, että pääoma on purkanut ja siirtänyt kontekstistaan eli deterritorialisoinut vanhat hierarkiat, työvoiman sekä perinteiset arvot ja rajoitukset (traditiot, uskonnot, jne.), mutta reterritorialisoinut kaiken takaisin äärimmäiseen hierarkiaan ja rajaan eli rahaan.

Kapitalismi purkaa kaikki sosiaaliset virtaukset hierarkioista, mutta ei uskalla vapautua äärirajoilleen, vaan pelästyy itseään ja palauttaa sosiaaliset virrat takaisin rahan virtaan (ja kansallisvaltioon ja tv-yleisöön ja monikansallisten yhtiöiden monopoliin ja …). Tämä kaikki edellyttää tuhoamisen ja vapauttamisen (dekoodaus), homogenisoimisen (kapitalistisen logiikan edellytyksien luominen) ja takaisin-alistamisen (rekoodaaminen rahaan) kolmoisliikettä.

Liberalismi on tätä pelkurimaista ja skitsofreenista dekoodaus-rekoodaus-ailahtelua peittävä sumuverho, tai subjektiivisuuskoneisto. Kapitalismin skitsofrenia on se systeemi, johon kritiikin pitää tarttua järjestelmän tuotteiden sijasta.

 

Lopuksi: ihmisoikeuksien poliittinen tuotanto

Marxin vanha argumentti ei sinänsä tietenkään toimi enää: modernin ajattelun helpoksi kuvittelema ero pinnan ja perustan tai efektin ja syväjärjestelmän välillä on romahtanut, ja uskonto on aina myös tuotantoa. Ei myöskään voida olettaa, että kapitalismin tuho jotenkin itsestään johtaisi uskonnon tuhoon.

Marxin logiikkaa voi silti soveltaa yhä vaikkapa ihmisoikeuksiin ja muodolliseen tasa-arvoon, jotka peittävät alleen tosiasiallisen epäyhdenvertaisuuden. Kuten Marx kirjoittaa:

Vain yhteiskunnan yleisten oikeuksien nimissä voi erityinen luokka vaatia itselleen yleistä herruutta. (VT I, s. 113.)

Porvarillinen pohjoinen ylpeilee abstraktilla yhdenvertaisuudellaan ja julistaa pakottavansa koko maailman sen alle piittaamaatta todellisesta sorrosta, jota tapahtuu myös pohjoisessa ja joka kohdistuu alaluokkiin, köyhiin ja prekarisoituihin. Tasa-arvon länsimainen metafysiikka on ironisesti tuottanut historian materiaalisesti epätasa-arvoisimman maailmanjärjestelmän.

Kapitalismia on oikeutettu egalitaristisella ontologialla. Haluaisivatko alistetut todella abstraktia oikeutta, jos heidän olisi mahdollista saada konkreettista oikeutta? Mitä kaikkea porvarillinen tasa-arvo- ja ihmisoikeusretoriikka peittää alleen?

 

Puhtaat ja viattomat erot on vangittu identiteetin sisään, ja eroavan toiston dynamiikkaa kahlehtii orjamoraali ja muu roskaväen dialektiikka. Maailmasta löytyy kuitenkin ranskalaisten ja italialaisten perustama erojen vapautusrintama (EVR), jossa toimivat muiden muassa Deleuze ja Guattari.

EVR on nietzscheläisten aktivistien vapaa yhteenliittymä. Viimeisimpiä EVR:n aktioita ovat vuoden 2008 julistaminen tuhannen tasangon vuodeksi, ensimmäisen kansainvälisen Deleuze Studies -konferenssin pitäminen ja vaatimattoman suomenkielisen Deleuze-hakemiston aloittaminen.

Vallankumouksen hedelmiä liittyy EVR:ään kahdella vaatimattomalla johdantomeditaatiolla. Ne aloittavat perusasioista ja kliseistä, avaavat ongelmia mutteivat ratkaise niitä, ja niin edelleen.

I  JOHDANTO: Deleuzismin ABC
II ONGELMA: Eron sinänsä vihollinen

 

 

Kahden viime vuosikymmenen aikana Deleuzesta on julkaistu yli 130 kirjaa ja kirjoitettu tuhansia artikkeleita. Suomeksikin on käännetty kuusi teosta. Yhtäkkiä kaikki tuntuvat syöksyvän Gillesin kimppuun …

Jotkut korostavat olevansa itsenäisiä ja vahvoja kilpailijayksilöitä. Näin teki filosofian fuksi, jonka kanssa söin halvan lounaan viikko sitten. Kutsuttakoon ystävääni Jyrkiksi.

Jyrki tuli yliopistoon suoraan lukiosta ja hirveällä draivilla. "Mä väittelen 25-vuotiaana", sanoi Esa Saarista ja Pekka Himasta ihaillut Jyrki. Jyrki oli aina eniten äänessä luennoilla ja tuutorisessioissa, muttei halunnut tutustua opiskelutovereihinsa, koska päämääränä oli mennä suoraan suomalaisen filosofian huipulle eikä jäädä jumiin opiskelijaelämään.

Jyrki suhtautui vuosikurssinsa opiskelijoihin hobbesmaisen epäilevästi. Toisen vuoden opiskelijoista hän tutustui muutamaan, niiltä kun sai kokemusta yliopistosta ja kommentteja Saarisesta ja Himasesta.

Jyrki oli varma, että me olisimme muutaman vuoden päästä tv:ssä väittelemässä jostain. Luuserit olisivat jääneet kauas taakse. Jyrki otti filosofian hyvin vakavasti.

Syksyllä Jyrki masentui filosofiaan, kun odotukset pettivät, ja alkoi viihtyä oikeustieteen laitoksella. "Mä hengaan mieluummin oikkislaisten kanssa ja kuuntelen Pussycat Dollsia", Jyrki sanoi. Kilpailuhenki kuitenkin pysyi. Jokaisella luennolla ja kokoontumisella täytyi olla eniten äänessä, eikä kollektiivisuutta voinut hyväksyä.

Viime kuussa, loskaisen lounaan äärellä, Jyrki kertoi kiinnostuneensa taas filosofiasta. Jyrkin ystävätär oli puhaltanut häneen sinisiä kukkia. "Musta tuntuu, etten mä enää ole niin kilpailuhenkinen", Jyrki sanoi.

Tässä vaiheessa pöydässä istunut käytännöllinen filosofi sanoi: Hyvä, ettet anna muiden enää määrätä sua. Kilpailija kilpailee aina jonkun tekemillä säännöillä, eikä siksi voi olla itsenäinen tai vapaa.

Tämä on hyvin tärkeä ajatus. Myytti kilpailevasta autonomisesta yksilöstä on sisäisesti ristiriitainen, koska kilpailu tarkoittaa alistumista tietyn ympäristön sääntöihin. Kuinka voi olla autonominen, jos suostuu kilpailemaan valtaa pitävien ehdoilla ja säännöillä?

Autonomia kantilaisessa mielessä tarkoittaa subjektia, joka hallitsee itse itseään antamalla itselleen omat säännöt (tai Kantin tapauksessa universaalin porvarin säännöt). Autonomi tai antivaltiofilosofi ei voi olla kilpailija.

Joko siis kilpailet ja alistut nykyiseen ympäristöön, tai sitten olet autonominen ja vastustat kilpailun kulttuuria. Se liberalistisesta vapauskäsityksestä.

Nykyinen ympäristö tarkoittaa pseudoliberaalia oikeistolaista globalisaatiota, jolle Suomi on jo Tarja Halosenkin mukaan alistunut. Ottakaamme arkinen esimerkki: Gigantti ja Markantalo kannustavat työtovereiden vasikointiin.

Palvelualojen ammattiliiton Pam-lehdessä kerrotaan, että Gigantin ja Markantalon kodinkonemyymälöissä kannustetaan työntekijöitä toistensa ilmiantoon. Vihjepuhelimeen voi soittaa nimettömänä, jos huomaa varkauden, petoksen tai huumeiden käytön. Myös alihankkijoihin tai yleisöön kohdistuneen huonon palvelun voi ilmoittaa.

Pamin neuvottelupäällikön Juha Ojalan mukaan kyse on Suomen työmarkkinoille vieraasta, ylikansallisen omistuksen kautta levinneestä taudista. Kampanja on viety Uudenmaan työsuojelupiirin selvitettäväksi.

 

Se, mikä meiltä puuttuu, on yksinkertainen yritys hahmottaa kapitalistisen yhteiskunnan jäl­kiteollista muotoa, sen yleistä toimintatapaa ja sitä ylläpitäviä konflikteja. Meiltä puuttuu konkreettinen tutkimus uudenlaisten poliittisten siirtojen mahdol­lisuudesta. Tähänastiset yritykset ovat usein olleet joko liian monimutkaisia ja abstrakteja tai liian reaktiivisia ja puritaanisia.

Kyse on autonomisen politiikan teoriasta ja käytännöstä, omaehtoisesta toi­mintatavasta, jota harkittaessa on aina otettava huomioon ihmiset sellaisena kuin he ovat konkreettisissa tilanteissa – rationalisoi­matta mitään (anti-analyyttinen filosofia), idealisoimatta mitään (anti-anarkismi) ja tuomitsematta mitään (anti-moralismi).

Paon liike

Maailmanlaajuisen vuorovaikutusverkoston muodostaman virtojen tilan aikakaudella kaikki merkityksestä ja työpaikoista demo­kraattiseen valtaan tuntuu pakenevan.

Viitepisteeksi voidaan ottaa rahan ylimaallinen mahti. Raha, joka aina jää puuttumaan ja jota ei koskaan ole tarpeeksi, näyttäytyy ikuisesti pakenevana ja itse asiassa tuonpuoleiseen sijoittuvana palkintona. Rakenteellinen rahan puute on ylimmäinen negatiivisuus, joka pitää yllä kaikkia muita puutteita. Kapitalismin raha on kosminen aurinko, joka säteilee energiaa yhteiskunnan jokaiseen koloon, ja musta aukko, joka imee merkitykset, vaikutusvallan ja ilon pois täältä.

Väki kuitenkin vastustaa järjestelmää kieltämällä sen kontekstin ja pakenemalla nöyryyttävistä palkkatöistä, kahlitsevista identiteeteistä ja ahdistavista rajoista. Väen pakeneva kapina, kapitalismin kiinniottokoneisto ja rahan tumma imu pitävät yhteiskuntaa pakenevassa liikkeessä.

Tässä tilanteessa meiltä puuttuu analyysi, jonka taustalla olisi ajatus yhteiskunnasta erilaisten moniin suuntiin virtaavien ja pakenevien prosessien ja linjojen avoimena systeeminä, jota kapitalismi pyrkii kontrolloimaan mielivallalla, keinotekoisilla rajoilla ja hajauttamisen ja keskittämisen logiikalla.

Kapitalistisen yhteiskunnan historia voidaan käsittää edellisestä seuraavaksi eräänlaiseksi ilmiöiden rajoista irtautumisten ja uusiin rajoihin juurtumisten tapahtumasarjaksi, deterritorialisaation ja reterritorialisaation kertomukseksi. Tässä tilanteessa meiltä puuttuu konkreettinen deterritorialisaation historia ja systeemi.

Filosofiasta haluanalyysiin

Yhteiskuntafilosofiassa ei tietenkään ole kysymys abstrak­teista oikeuksista tai mahtipontisesta hyvän ideasta, vaan vallasta ja halusta, jotka ovat yli- ja aliyksilöllisiä käsitteitä. Valta on voimien väli­nen suhde, halu taas on tuottavaa pyrkimystä joko muuttaa tai pitää yllä näitä suhteita. Filosofi, tai kukaan muukaan, ei ole vallan ulkopuo­lella.

Sosiologeille tämän sanominen on naivia ja kyllästyttävää. Mutta filosofeille tämä on edelleen uutta, järkyttävää ja välttämätöntä, ja siksi meiltä edelleen puuttuu filosofinen analyysi, joka tiedostaa, että ei ole halusta ja vallasta puhdasta aluetta. Jokainen teko, lausuma ja teos on konkreettisesti johonkin suuntaan etenevä viiva, tai heitetty kivi, eikä edes analyyttinen valtiofilosofi ole viaton - tai sitten me kaikki olemme viattomia.

 

Erästä asiaa analyyttiset valtiofilosofit eivät ole ikinä voineet hyväksyä: että argumentit valitaan halujen perusteella. Halu edeltää perusteluja, ja perustelut toimivat halun välineenä. Sosiaaliset tapahtumat pursuavat epäpersoonallisia haluvirtauksia ja koodistoja, jotka määrittävät argumentteja, niiden hyväksyttävyyden kriteereitä ja niiden tehokkuutta, ja jokainen argumentti on voimien valloittama tai niiden taistelema.

Valtamediassa ja virkamiehistössä vallitsee keskimäärin halu pitää yllä taloudellisia valtasuhteita ja arvoja, joten näissä piireissä tartutaan niitä tukeviin argumentteihin ja hyljeksitään toisia. Argumenttien sisältö on toissijaista: niiden funktio on tukea ja tuottaa uudelleen hallitsevaa halua. Ylikansallisissa komplekseissa liikkuu haluja vallata resursseja, siispä tällaiset verkostot etsivät hyökkäyksiään legitimoivia argumentteja.

Analyyttiset valtiofilosofit haluavat ajattelussaan ja kuten myös yhteiskuntafilosofiassaan kuria, järjestystä, selvyyttä ja tarkkuutta, joten he omaksuvat näitä aspektia tukevia argumentteja, pyrkivät monopolisoimaan yhden argumentointityylin ja marginalisoimaan vaihtoehdot. Tämä ei juuri eroa muista hallintapyrkimyksistä.

Ensin on halu, ja sen jälkeen tuleva rationalisointi myöhästyy: Minervan pöllö on myöhästyneen filosofian symboli. Poliittisesti ja historiallisesti tuotettu halu tuottaa argumentteja, ja siksi on tärkeämpi analysoida haluja kuin argumentteja – halut määrittävät argumenttien arvoja ja paikkoja, vaikka argumentit tietenkin myös muuntelevat halujen virtauksia.ⁱ

Meiltä puuttuu siis analyysi haluja kanavoivista rakenteista, jotka näkyvät konkreettisissa toimintatilanteissa.

Teksti, joka meiltä puuttuu, pyrkisi selvittämään (1) mitä halutaan ja ketkä tai mitkä haluavat – kuvaava kertomus; (2) miten halut ja tunteet syntyvät, miten ne tuotetaan, mistä ne koostuvat, mitä ne palvelevat – genealogis-geologinen rakentumisprosessien analyysi; (3) miten voisimme mahdollistaa toisenlaisia haluja ja miten nykyään ei-toteutuvat halut voisivat toteutua luovasti – luova ja myöntävä elementti.

Täytyisi siis tutkia haluja, ottaa selville niitä kanavoivat prosessit ja yrittää vaikuttaa niihin siten, että halut voisivat toteutua vapaasti ja myönteisessä yhteistyössä sen sijaan, että niitä kontrolloidaan ja kilpailutetaan kielteisesti.
 

 

i Diogenes Laertios kertoo Mysonin sanoneen, ”ettei asioita pidä tutkia argumenttien perusteella, vaan argumentteja asioiden perusteella. Asioita ei ole näet kehitetty argumentteja varten, vaan argumentit asioita varten.” Jo muinaiset kreikkalaiset … (Diogenes Laertios: Kuuluisien filosofien elämiä. Suom. Marke Ahonen. I: 116 - 119.) Halun muodostelmien analyysissa erityisen hedelmällinen on Deleuzen ja Guattarin Anti-Oidipus.

Me olemme kaikki nanokoneiden rakentamia.

Metrin miljardisosan kokoiset, pari kertaa atomia suuremmat dna:ksi kutsuttujen nanoelementtien koneistot ovat tuottaneet lisäksemme kaiken biologisesti elävän. Banaani on nanotason tehtaan tuote, niin kuin norsut ja Suomen väestö.

Myös solujen tasolla on pelkkiä koneita, koneiden kytkentöjä ja niiden säätelemiä virtoja.

Elävän olennon rakennuspalikka on solu, meidän nykytekniikkamme kannalta suunnattoman monimutkainen kone, mutta kone – tai paremminkin tehdas – kuitenkin.

[Esko Valtaoja (2004): Avoin tie, s. 188. Nanokoneista s. 205.]

Solut tuottavat elämää jakautumalla. Solu, biologisen olemisen perusyksikkö, eroaa itsestään ja luo vähitellen eroamis- ja jakautumisprosessin kautta jotakin täysin uutta.

Zoomaamalla atomien sisäiseen maailmaan löydämme taas uuden konetason: kvanttimekaniikan. Kvantit, maailmankaikkeuden pienimmät jakamattomat energiapaketit, pystyvät kaukovaikuttamaan toisiinsa galaksin toiselta laidalta … Järjestelmä, jossa kaikki voi tapahtua samanaikaisesti.

Maailmankaikkeus näyttäytyy kaoottisena ja satunnaisena kvanttikoneistona, joka manipuloi energian, materian ja informaation todellisuutta tuottavia virtoja: 2000-luvun luonnontieteen maailmankaikkeus on hyvin deleuzelais-guattarilainen. Jos olisin luonnontieteilijä, popularisoisin lisää tähän suuntaan. Nyt täytyy vain rajoittua lukemaan (tai katsomaan) Manuel De Landaa.

Mikä on kone?

Deleuzelle ja Guattarille koneen käsite sisältää luonnon, yhteiskunnan, ihmisen ja eläimen, näiden komponentit ja komponenttien väliset suhteet.

Kaikkialla on koneita, eikä tämä suinkaan ole metafora: koneiden koneita liittymineen ja kytkentöineen. Elinkone on kytketty lähdekoneeseen: yksi lähettää virran, jonka toinen katkaisee. Rinta on maitoa tuottava kone ja suu siihen kytketty kone.

[Anti-Oidipus, s. 9.]

Kone on jokin maailmassa liikkuvia energian, materian, tunteiden, havaintojen, ravinnon, ulosteiden, rahan jne. virtoja säätelevä suhteiden järjestelmä, sommitelma, jonka komponentit ovat myös koneita. Luonto on suuri tehdas, yksi koneista koostuva tuotantoprosessi, jonka sisällä koneiden yhdistelmät tuottavat jakoja luontokoneeseen ja kulttuurikoneeseen, ihmiskoneeseen ja eläinkoneeseen, naiskoneeseen ja mieskoneeseen, rintakoneeseen ja anuskoneeseen, jne.

Koska koneet ovat yhdellä yksinäänisellä olemisen tasolla tapahtuvan yleisen tuotantoprosessin tuotteita, ne eivät ole luonnollisia tai epäluonnollisia eivätkä eroa olemuksellisesti. Siksi voivat muuttua niiden koneiden mukaan, joihin ne kytketään.

Esimerkiksi valo-, silmä- ja aivokoneen yhdistelmästä syntyy inhimillinen näkökone, tietysti (tällä hetkellä) vain muuhun ihmisruumiiseen kytkettynä. Kytkemällä tämä sensomotorinen näkökone vaikkapa elokuvakoneeseen syntyy uudenlainen kooste.

Elokuvakameran on mahdollista havaita eri tavalla kuin silmä, koska se ei ole sidottu ajallis-paikalliseen jatkuvuuteen. Kamera on enemmän kuin silmä, ja yhdessä leikkauspöydän kanssa se ylittää silmän havaitsemisen. Taustavaikuttajien koneista, ohjauskoneesta, käsikirjoituskoneesta, teknisestä koneesta, näyttelykoneesta, kamerakoneesta, leikkauskoneesta, esityskoneesta ja näkökoneesta muodostuvaan elokuvakoneistoon kytketty ihmiskone on jo jotain aivan muuta kuin vaikkapa keskiaikaiseen mediaan liitetty ihminen.

"Ihmisen" kohtaamat vieraat elementit, kuten uudet mediat ja teknologiat, eivät siis ole olemukseltaan sen keinotekoisempia tai ylimääräisempiä kuin vanhatkaan, ja yhdistelemällä niillä on mahdollista muokata ihmiskonetta.

Jo keskiaikaiset skolastikot … 

Toisinaan ahdistuneet humanistit syyttävät Deleuze-Guattaria sieluttomuudesta. Teologia kuitenkin löysi koneita sielusta jo keskiajalla. Ihminen on Tuomas Akvinolaiselle

ruumis, jolla on sielu. Puhdas sielu, tai intelligenssi, koostuu puolestaan ohjelmoiduista enkeleistä, eräänlaisista ruumiittomista minitietokoneista tai prosessoreista, jotka voivat komputoida keskenään. [Lähde]

Vastaavasti tämän blogin takana on vain kirjoituskone.

Suomalaisen filosofian kahtiajakautuneisuus on niitä aiheita, joiden käsittely toisaalta nolottaa - tätä ei pitäisi jaksaa käsitellä enää - ja toisaalta tuntuu reaktiiviselta ja hyödyttömältä valitukselta. Onko  yhdelläkään kritiikillä mitään vastaan todellista vaikutusta?

Viime vuonna kirjoitin erääseen kulttuurilehteen jutun otsikolla Mistä tunnistaa analyyttisen valtiofilosofian? Pointtina oli diagnosoida analyyttisen ideologian kuolemaan johtaneita piirteitä.

Teksti väitti iloisesti, että analyyttinen valtiofilosofia on materiaalisesti jo kuollut ja että Suomessakin siitä on jäljellä vain jähmettynyt ruumis, mätä Leviathan, joka kyllä hajoaisi pienen kapinan tieltä ja jättäisi jälkeensä vain haihtuvan hengen.

Ajattelin jälkeenpäin jopa liioitelleeni analyyttisten valtiofilosofien valtaa ja terroria. Ei se enää tuntunut niin pahalta. Ja olinhan juuri diagnosoinut koko ideologian kuolleeksi.

Karmea virhe. Eksyin eräälle kurssille vaihto-oppilaiden kanssa ja huomasin, että on edelleen olemassa ihan oikeita analyyttisia valtiofilosofeja, jotka territorialisoituvat heti aluksi analyyttisen ajattelun turvalliseen alaan ja sulkevat kaiken poikkeavan pois, koska the French have a rather strange way of doing philosophy. (Onneksi meillä on normaali tapa tehdä filosofiaa!)

Tämä ei olisi niin suuri ongelma, jos yliopiston opinto-oppaissa kurssien nimet olisivat mallia "analyyttinen kielifilosofia", "johdanto analyyttiseen mielenfilosofiaan" tai "angloamerikkalaisen liberalismin ja sen kriitikoiden esittelyä". Kuitenkin filosofian laitokset väittävät opettavansa "kielifilosofiaa" (josta edelleen puuttuu historiallisen käsittelyn lisäksi koko anti/saussurelainen traditio ja semiotiikka), "mielenfilosofiaa" (josta puuttuvat ranskalaiset ja italialaiset 1900-luvun alun jälkeiset ajattelijat) ja "yhteiskuntafilosofiaa" (joka on lähinnä räikeä esimerkki kapitalismin ja oikeistolaisuuden legitimoimisesta - oli kyseessä filosofinen tai poliittinen oikeistolaisuus).

Alkeellisimmat ideologian kriteerit ovat 1) poikkeavan, eroavan ja kyseenalaistavan apriorinen poissulkeminen, 2) jonkin tahon valtaa tukevien jaotteluiden luonnollistaminen ja depolitisoiminen ja 3) representationalismi, jossa jonkin poliittisesti valikoidun osan väitetään edustavan  kokonaisuutta kattavasti. On selvää, mikä filosofia lankea tällaisen ideologiamääritelmän alaan.

Luennoitsija kysyi eräältä ulkomaalaiselta, oliko tällä continental backround. Vaihtari ei ymmärtänyt, koska hän tulee Itä-Euroopasta, jossa ei jaotella filosofiaa lokeroihin samalla tavalla.

Vastaavasti italialaiset filosofianopiskelijat nauravat nurin suomalaisen vaihtarin, joka vaahtoaa "analyyttisesta" ja "mannermaisesta" ajattelusta.

Suomessa kuitenkin hierarkkinen jako on voimassa, ja filosofian opetus on analyyttisen ideologian mukaista. Tällaisessa tilanteessa analyyttisen valtiofilosofian kritiikki tai pikemminkin sen ohittaminen on hyvin, hyvin ajankohtaista.

Mistä tunnistaa analyyttisen valtiofilosofian? 

–

Myöhemmin saatan palata tapauskertomuksen kanssa aiheesta "seminaarit ja akateemisen kurinpidon juhlallisuus".

Dokkareista Steal This Film I & II jäi käteen muutama muistiinpano.

1. 1970-luvulla tv- ja elokuvayhtiöt vastustivat kaapeli-tv:tä ja syyttivät sitä piratismista, kaapelithan laskivat heidän omaisuuttaan suoraan koteihin. 1980-luvulla vhs-videoita ja kasettinauhureita syytettiin laittomasta kopioinnista. Jälleen suuryhtiöt vastustivat uutta teknologiaa. Sama prosessi on toistunut cd:n ja dvd:n kanssa. Nykyinen kiista tekijänoikeuksista ja internetistä on nähtävä tässä historiallisessa kontekstissa.

2. 1700-luvun "piraatit" eli pamflettien levittäjät ja laittomat kirjanpainajat olivat Ranskan ja Britannian valistuksen välttämätön ehto. He levittivät tietoa kaikille lukutaitoisille, murensivat auktoriteettien valtaa ja poistivat ennakkoluuloja. Internet, p2p-softa ja tasavertainen piratismi mahdollistavat uuden, jälkimodernin valistuksen.

3. Piratismissa ei ole kyse vain jostakin erityisestä, kuten valistuksesta ideologisena liikkeenä, vaan tavasta, jolla kulttuurit aina kehittyvät. Kulttuurit muuttuvat ideoiden, rituaalien ja symbolimuodostelmien kopionnin kautta. Kopiointia ja variointia on aina tapahtunut ja sitä tapahtuu riippumatta teknologiasta, joskin erilainen tekniikka mahdollistaa erilaisen kopioinnin.

Kopioinnin ytimessä on itse kommunikaatio: se ei olisi mahdollista ilman sanojen ja ilmaisujen toistoa ja kopiointia.

4. Väki haluaa jakaa. Väki elää jakamisesta ja yhteisyydestä. Kopiointiestot, tiukat tekijänoikeudet ja tavaramuodon vaaliminen on tämän yhteisen yksityistämistä, yhteismaan aitaamista ja anastamista, yhteisen prosessin tavaramuotoistamista. Viime kädessä kopiointi itse on tuotantoa, ja kopioinnin estämisestä tulee loisittujen tuotteiden monopolisointia.

5. Internet ja sähköiset verkostot eivät tarkoita vain, että suuryritysten tuotteita on mahdollista käyttää ilmaiseksi. Viihdeteollisuuden ja auktoriteettien suurin pelko helpon kopioinnin suhteen ei ole tuotteiden "varastaminen", vaan uuden tuotantotavan mahdollisuus, joka saattaa tehdä suuryritykset kokonaan turhiksi. Mihin yhtiöitä tarvitaan, jos taidetta, musiikkia ja elokuvia on mahdollista tuottaa yhteisöllisesti sekä levittää verkoissa helposti ja ilmaiseksi?

Verkostokopiointi voi tarkoittaa kuluttajan kuolemista ja tuottajan syntymistä. Radikaaleimmillaan kyseessä on kokonaan uusi tuotantotapa, joka mullistaa yhteiskuntia. Marxilaisittain: höyrykone tuotti teollisen kapitalismin, tietokone tuotti globaalin high tech -tietokapitalismin, ja internetin vertaisverkot voisivat tuottaa desentralisoidun, antiautoritaarisen verkostoyhteiskunnan - jos niitä käytettäisiin vapaasti.

Kyse on lopulta autonomistis-spinozistisesta henkisestä kommunismista, jossa tajunnan modifikaatiot nähdään kaikille ihmisille yhteisenä.

 –

Dokumentit julkaistiin piratebayssa. Jyväskylän aktivistiskene näyttää ne muiden leffojen ohessa sunnuntaina 9.1.

"Ruotsi johtava valtio, kiitos Pirate Bayn ja Piratpartietin!"

Itsensä ilmiantanut nettiaktivisti oikeuteen Helsingissä

"Se hengittää, se kuumenee, se syö. Se paskantaa, se nussii. On ollut mel­koinen virhe kuvitella, että on vain yksi se."

Akateemisesta rankkuu­destaan kuuluisan Deleuze & Guattari -duon teksti alkaa revittelemällä valkoisen kes­kiluokkaisen miehen järjen raunioilla. Vuosi on 1972 ja hul­lun vuoden ’68 kapinasta on jäljellä hämmentynyt muisto. Miksi vallankumouksesta tuli mytty? Miksi ihmiset palasivat palkkatyöhön ja jopa taistelevat sen puolesta, ikään kuin kyse ei olisi orjuudesta? Ja mitä tekemistä tällä on psykoanalyysin, Nietzschen ja puheenjohtaja Schreberin peräaukon kanssa?

Anti-Oidipus on tutkimus tiedostamattomien halua tuottavien yhteiskunnallisten synteesien käytöstä, toisin sanoen siitä, miten halu saa erilaisia sosiaalisia muotoja. Deleuzen ja Guattarin mu­kaan virallinen, autoritaarinen ja haluja tukahduttava (”oidipaalinen”) ajattelu niin valtion kuin vallankumouksellistenkin puolella on huonoa ja reaktiivista.

Poliisi, armeija, kirkko, valtiomarxismi, ortodoksinen psykoanalyysi, despoottinen strukturalismi ja neuroottinen ego romutetaan tekstissä haluja vallankumouksellisesti masinoivan militantin skitsoanalyysin tieltä. Samalla pidetään hauskaa Freudin, Marxin ja heidän opetuslas­tensa kanssa, esitetään deterritorialisaation universaali­historia, otetaan vauhtia skitsofrenian ongelmasta, vastustetaan mikrofasismia ja rikotaan totuudesta huolestuneen ”kriittisen rationalismin” sääntöjä.

Tieteellisyyttä vaativien akateemikkojen ei kuitenkaan tar­vitse liikaa hämääntyä kirjan raflaavasta tyylistä. Kirjoittajilta löytyy osaamista: Deleuze oli kirjan ilmestyessä opettanut filosofiaa yli 20 vuotta, aloittanut Nietzsche-renessanssin Ranskassa ja julkaissut useita tutkimuksia filosofiasta ja sen historiasta. Vasemmistoaktivisti ja Lacanin oppilas Guattari puolestaan oli tutkinut skitsofreenikkoja La Borden kokeellisella klinikalla ja kehittänyt omaperäistä sosio­semiotiikkaa.

Anti-Oidipus ei rajoitu filosofiaan ja psykoanalyysiin. Sitä lukee hyvin myös kokeellisena romaanina tai sosiologisena analyysina jälki­teollisesta halukapitalismista. Jälkimmäisessä moodissa kirja osoittaa kaksi syytä kapitalismin menestykselle. Ensinnäkin kapitalismi tuottaa puutteita ja haluja, joita se sitten ryntää täyttämään. Toiseksi kapitalismi elää vastarinnasta ja pakenevista haluista: jokainen antikapitalistinen ele muutetaan aikanaan pro-kapitalistiseksi, myös tämä kirja.

 

Gilles Deleuze & Félix Guattari: Anti-Oidipus. Kapitalismi ja skitsofrenia. Tutkijaliitto, 454 s.

- - -

Deleuzen ja Guattarin psykoottinen tandemi on pitänyt otteensa eräästä lukupiiristä lähtien. Nyt kun kirja on viimein julkaistu suomeksi, muutkin näyttävät nauttivan kapitalismin skitsoanalyysista.

Muita hyviä ponnahduslautoja teokseen:

• AO-wiki & Deleuze-wiki

• Foucault’n johdanto Anti-Oidipukseen
• Michael Hardtin muistiinpanot Kapitalismista ja skitsofreniasta
• Lennokas muotokuva AO:n eetoksesta
• Félix Guattarin Molecular Revolution (1972 - 1977).