Vallankumouksen hedelmiä

Demokraattisten yhteiskuntien vakaus 1900-luvun jälkipuolella johtui suurelta osin maiden vauraudesta ja kyvystä tarjota ylellisyyttä. Se ei siis johtunut vain ideologiasta, aivopesusta, väkivallasta tai puhtaasta kusetuksesta.

Miksi kirjoittaa tästä? Koska joillakin ihmisillä, esimerkiksi aktivisteilla tai anarkisteilla, on yhä tapana ajatella, että kaikki olisi loistavasti, jos eliitti ei vain kusisi meitä silmään.

Otan satunnaiseksi esimerkiksi Olli Tammilehdon, joka on vanha ekoanarkisti. Arvostan suuresti Tammilehdon muinaista klassikkoa Maailman tilan kootut selitykset. Ymmärrän myös yksinkertaistukset, populismit ja argumentaation tyhmentämisen esimerkiksi mielenosoituskutsuissa, lehdistötiedotteissa ja blogien hehkutuskirjoituksissa. Tammilehto on kuitenkin tutkija tai ajattelija, jonka pitäisi joskus myös analysoida yhteiskuntaa. Tammilehdon nykyinen analyysi on tällaista:

Mielipidetutkimuksissa suomalaiset ajattelevat punavihreästi. Politiikka vetää kuitenkin oikealle. Vika ei ole äänestäjissä, vaan korruptiossa: vaalirahaskandaali paljastaa, miksi elinkeinoelämän ääni kuuluu niin vahvasti politiikassa.

Fifi: Miksi vihreällä kansalla on ympäristöä tuhoavat johtajat?

Äänestäjät ovat siis viattomia. He ovat niin viattomia, että he eivät esimerkiksi voisi haluta oikeistolaista politiikkaa. Eihän kukaan voisi haluta sitä? Siis oikeasti, todella.

Ovatko ihmiset luonnostaan jotenkin vasemmistolaisia? Onko oikeistolainen politiikka on aina vain törkeää kusetusta?

Jatkoa seuraa:

Suurimmalla osalla suomalaisista on ollut 80-luvulta lähtien käsityksiä, joita valtajulkisuudessa pidettäisiin radikaalivihreinä. Esimerkiksi valtaosa on kannattanut väitettä "Pyrkimällä jatkuvaan taloudelliseen kasvuun ihminen tuhoaa vähitellen luonnon ja lopulta myös itsensä." Viime vuonna tämän väitteen kanssa samaa mieltä oli 76 prosenttia vastaajista. Kuitenkin suuri enemmistö poliitikoista ja politiikasta on vielä vähemmän vihreätä kuin vasemmistolaista.

Rahkonen pyrkii selittämään tätä paradoksia sillä, että mielipidetiedustelut eivät kerrokaan totuutta ihmisten arvoista. Tämä on kummallinen väite ihmiseltä, jonka johtama laitos tekee mielipidetiedusteluja. Rahkonen ei voi olla tosissaan, sillä jos hänen selitystään uskottaisiin, hänen firmansa tekisi vararikon.

Tammilehto paljastuu aidosti sokraattiseksi ajattelijaksi: jos ihminen tietää, että on väärin tukea kapitalistien etuja, niin ihminen ei voi tehdä niin. Ihminen toimii oikein, mutta eliitti sen kun kusettaa. Perhanan eliitti ja rötösherrat!

Nyt meille taittuu auki suuri salaisuus: politiikassa on kyse myös haluista, eikä vain tiedosta tai "arvoista". Katsokaa mitä ihmiset tekevät, niin teille selviää heidän halunsa. Katsokaa miten tilanteeseen on päädytty, niin teille selviää miten haluja on tuotettu ja kanavoitu. Ja niin edelleen.

Tammilehto päättää tekstinsä ivalliseen vallan sanoman mukailuun: "Kaikkihan on äänestäjien syytä: mitäs meidät valitsitte!"

Mitä jos otettaisiin tämä sanoma vähän vakavammin?

Mitä jos äänestäjienkin haluilla on ihan oikeasti jotain vaikutusta?

Hevonvitut tämä on mikään vihreä kansa. Tässä maassa asuu ihmisiä, jotka haluavat isompia taulutelkkareita ja mureita härkäpihvejä. Jos eliitti lopettaisi kusetuksensa, niin lopettaisivatko nämä ihmiset haluamisen siinä paikassa?

Toisin kuin konservatiiviset ekoanarkistit joskus väittävät, ihminen ei ole olemukseltaan hyvä tyyppi, joka suuntautuisi automaattisesti ekoanarkistiseen yhteiskuntaan, kunhan vain porvarit lopettaisivat kusettamasta.

Ei sillä, että ihminen olisi huonokaan tyyppi, joka välttämättä haluaisi telkkareita ja pihvejä. En usko, että Ihmistä ylipäänsä on olemassa. Lainatakseni erästä fraasia: "Juttu on vähän monimutkaisempi."

Voi kun valtion ja kapitalismin voisikin ratkaista vain lopettamalla eliitin kusetuksen.

Ihmiset ovat rakentuneet haluaviksi ja halutuiksi olennoiksi. Politiikassa halut taistelevat haluista ja kanavoivat haluja. Sillä (tai niillä) on politiikassa iso ja läski funktio. On tietoisuus ja tiedostamaton, ja molemmilla on haluja.

Halut ohjaavat tarkkaavaisuutta, tarkkaavaisuus vaikuttaa haluihin, ja kaiken ympärille liikkuvat affektit. Tätä on toisteltu ensin 1930-luvulta lähtien. 1970-luvulla tästä puhuttiin taas paljon. Mutta ilmeisesti sanomaa ei ole vielä tarpeeksi pyöritetty.

Haluissa ei ole mitään kapinallista, irrationalistista tai postmodernia. Halujen huomioiminen on täyttä reaalipolitiikkaa. Se on idealisti joka ei haluja huomioi.

Joka kanavoi haluja, hallitsee. Ei varmasti tarvitse enää kertoa, kuinka natsit rakensivat suuria halukanavia, jotka veivät Hitleriin, tai kuinka kokoomus on vuodesta 2006 alkaen vanginnut keskiluokan haluja tai perussuomalaiset köyhien haluja.

Kapitalistiset demokratiat yksinkertaisesti osasivat 1900-luvun jälkipuolella sekä vastata monien ihmisten haluihin (tuottamalla vaurautta ja jännitystä) että muunnella, vangita ja loisia niitä taitavasti. Se on yksi syy siihen, että elämme edelleen kapitalismissa emmekä antiautoritaarisessa ekoutopiassa.

Tiedän, että on poliittisesti huono idea kirjoittaa tällaista kritiikkiä. Enhän oikeastaan vastusta mitään, mitä Tammilehto ehdottaa, enkä halua olla mikään postmodernisti ja väittää että kaikki olisi ihan samaa halumössöä ja millään ei olisi väliä.

Kyse ei myöskään ole tiedon hylkäämisestä. Suurin osa oikeiston puheista on täyttä paskaa, ja vasemmiston tulee kyetä osoittamaan tämä faktojen, ei tunteiden tai halujen tasolla.

Tunteiden ja halujen poisjättäminen poliittisesta analyysista ja toiminnasta johtaa kuitenkin oudon porvarilliseen asenteeseen, vaikka olisi kuinka ekoanarkisti. Porvarihan korostaa järkeä ja kommunikaatiota: ”Jos vain huijaus lopetettaisiin, niin ihmiset tekisivät järkevät johtopäätökset ja toimisivat yhdessä oikein.”

Tämä kritiikki ei siis ole yritys oikeuttaa oikeistolaista politiikkaa, sanoa, että asiat olisivat erityisen hyvin tai ettei niille pitäisi tehdä mitään. Tämä on vain yritys ymmärtää ja arvostaa yhteiskunnan ja sen ihmisten monimutkaisuutta.

Monimutkaisuutta ei nimittäin hallita pelkällä kusetuksella.

Jos lukee pieniä lähteitä, zinejä, blogeja, verkkolehtiä, artikkeleita, valokuvia, kannanottoja ja mielipidekirjoituksia, niin viime vuosikymmenien toiminnasta voisi syntyä seuraava kuva.

1990-luvulla Suomessa tehtiin hajanaista, anarkistista, verkostomaista ja medialla pelaavaa ulkoparlamentaarista politiikkaa, joka keskittyi ympäristöön. Puhuttiin suuryritysten vallasta, eläinten oikeuksista ja kasvissyönnistä, köyhyydestä, ympäristöstä, globalisaatiosta, Euroopan Unionista, valtiosta ja poliisista. Yleinen sävy oli "hippimäinen" ja "amatöörimäinen" pienillä punk-vivahteilla.

Tausta: 90-luvun lama, hyvinvointivaltion alasajo ja eliitin luokkavallan lujittaminen, uusliberalismin nousu, Vihreän liiton institutionalisoituminen, reaalisosialismin tuho ja vasemmiston rappio, zapatistit ja Seattle, ympäristökriisin paheneminen. 

TJEU: Muutoksen kevät, Kapinatyöläinen, Pomminheittäjä, anarkismi.net, Maailman tilan kootut selitykset, NoLogo, Liike-elämää, Maailma yhtiöiden vallassa, Väärin ajateltua.

"Se on jäänyt ysärille" tarkoittaa: 1) henkilö suhtautuu dogmaattisesti ja abstraktisti periaatteisiin, kuten kielto toimia puolueessa (kielto myös kuulua puolueeseen), kielto syödä maitotuotteita, vaatimus epäillä että jokaisessa tilanteessa syntyy (patriarkaalisia) hierarkioita; 2) henkilö on poliittisesti korrekti, eli hänelle ei saa mainita pornoa, lihansyöntiä, lentomatkailua ym. ainakaan ilman automaattisesti tuomitsevaa ja syyllistävää sävyä.

2000-luvulla koettiin "diskursiivinen käänne". Tee-se-itse-painotus väistyi hieman manifestien, tutkimuksen, käsitteellistämisen ja erityisesti karnevaalien, spektaakkeleiden ja performanssien tieltä. Tärkeimmät teemat olivat kontrollin lisääntyminen (kontrolliyhteiskunta) ja yhteiskunnan muutos työn näkökulmasta. Puhuttiin prekarisaatiosta, työstä ja toimeentulosta, vaihtoehtoisesta globalisaatiosta, kansallisvaltiosta, siirtolaisista, sosiaalikeskuksista, kaupunkitilasta ja yliopistosta. Toiminnan luonne säilyi korostetun löyhänä ja verkostomaisena, vaikka näkyvät sävyt olivat "akateemisia" ja "postmoderneja".

Tausta: it-kupla ja sen romahdus, kapitalismin vallankumous, uuden median ja talouden nousukausi, globalisaatiokritiikki, uusi kulttuurivasemmistolaisuus, antropologisuus ja kolmasmaailmalaisuus, yliopiston proletarisoituminen, Stop töhryille -kampanja ja nollatoleranssipolitiikka, postmoderni politiikan filosofia.

TJEU: EuroMayDay, megafoni.kulma.net, tottelemattomat, yo-mango, vihreät, Uuden työn sanakirja, Imperiumi, Postmoderni politiikan filosofia, tämä blogi, Deleuze, Guattari, Foucault.

"Se on jäänyt 2000-luvulle" tarkoittaa: 1) henkilö puhuu edelleen "diskurssien paradigmoista"; 2) henkilö on entinen hippi, joka vittuilee nykyisille hipeille, koska se on poliittisesti epäkorrektia; 3) henkilön mielestä tärkein vastarinta tapahtuu kaikkialla (eli ei-missään), koska kaikki on kulttuuria ja taloutta ja tuottavaa, ja siksi henkilö ei katso tarpeelliseksi kohdata valtaa suoraan.

2010-luvun alussa uusasiallisuus nousee vallitsevaksi sävyksi. Vasemmistoliittoon virtaa ihmisiä ja energiaa. Jatketaan teorian tuottamista, korostetaan strategioita ja yritetään organisoitua. Tärkeimmät kamppailut liittyvät yhä toimeentuloon ja kontrolliin.

Vaikka puhutaan linjojen ylittämisestä ja rintaman keräämisestä, kenttä jakautuu jyrkemmin kolmeen osaan. Ensin ovat akateemisesti koulutettu eliitti, palvelualojen prekaarit, massaälymystö sekä muita duunareita. Tämä ryhmittymä jatkaa vanhaa kahden tason strategiaa, mutta hieman eri tavalla ja painotuksella: alataso on autonominen (esimerkiksi Opiskelijatoiminta ja sosiaalikeskusliikkeet) ja ylätason muodostavat muiden muassa Vasemmistoliitto, ylioppilaskuntien edustajistot ja, ehkä jonain päivänä, jotkin ammattiliitot. Toiseksi ovat "yhteiskuntakelpoisemmat" ja kokoomusyhteensopivammat toimijat, maltilliset kansalaisjärjestöt ja ympäristöaktivistit. Kolmantena ovat "syrjäytyneet", uudet ja vanhat barbaarit, anarkistit ja primitivistit.

Muuten yhteiskunnassa rekisteröityjen kansalaisjärjestöjen virallinen rooli saattaa kasvaa, mutta käytännössä ne jatkavat hidasta jähmettymistä eivätkä pysty tekemään merkittäviä aloitteita. Liikkeiden parissa toitotetaan ammattimaisuutta ja kurinalaisuutta, mutta toiminta on silti samanlaista sekoilua kuin ennenkin, koska se mikä voitetaan ammattimaisuudessa hävitään heti autoritaarisuudessa - kurilla saa mukaan vain inttifanaatikkoja, ja radikaalivasemmistosta niitä löytyy vähän.

Tausta: maailmanlaajuinen talouskriisi, äärioikeiston näkyvyyden lisääntyminen, reaalitalouden ja luokkataistelun paluu, tarpeiden korostus, kyllästyminen 2000-lukuun.

TJEU: Megafoni #1-5, Revalvaatio, Vasemmistonuorten kannanotot, Tampereen yhteiskunnallinen opisto, Takku, Hyökyaalto, Tresquat, tamperelaisten sosiologian opiskelijoiden tulevat gradut.

Tulevaisuudessa ei luultavasti tulla sanomaan "se on jäänyt 2010-luvulle", vaan "se on jäänyt 1970-luvulle". Tarkoittaa: 1) henkilö suhtautuu dogmaattisesti Marxiin ja marxilaisuuteen eikä suostu hyväksymään "postmodernia" tai "jälkistrukturalistista" humbuugia; 2) henkilö katsoo ajavansa luokkakantaista politiikkaa flirttailemalla kuviteltujen "rivojen kansansubjektien" kanssa, kuuntelemalla vanhoja Suomi-hittejä ja fantasioimalla vaaliliitosta perussuomalaisten kanssa; 3) …mutta henkilö on edelleen niin postmodernin ironinen että pitää tätä kaikkea vain läppänä (jolla ei tietenkään ole mitään tekemistä juuri 2000-luvulle hylättyjen postmodernien identiteettien ja affektien kanssa).

Mikä on toimintaohje? Mihin ryhmään rynnätä? Kenen rss-syötteitä tilata?

Onko edellisen vuosikymmenen karnevalismi kiellettävä ja ohitettava karulla kommunismilla? Onko jatkettava 1990-luvun perinnön tuhoamista hippejä ja anarkisteja lyömällä? Täytyykö liittoutua, taktikoida ja tehdä kompromisseja? 

Jotkut tanssivat Leninin tahtiin, toiset tavoittelevat molotovimonopolia. Kolmannet ryhtyvät kepulaisiksi:

On helppoa tehdä abstrakti täyskäännös kieltämällä ajattelun objekti ja vaatimalla vastakohtaa. Onko kurin ja järjestyksen vaatiminen tosiaan ratkaisu globaalin vasemmiston heikkoon asemaan? Jos tarvitaan organisoitumista, liittoutumista, taktikointia ja vallan suoraa haastamista, niin tämä ei tarkoita että pitäisi mennä ääripäihin esikuvissa (Lenin, Paavali) tai edes retoriikassa (marxismi-leninismin harmaa sanasto). Ehkä dialektiikasta puuttuu monimutkaisuus, siis sommitelmat ja "keskustat" tai miljööt. Kuten verkkolehti Megafonin kolmannen numeron pääkirjoitus julisti: keskustalaisuus on oikea tie! 

(Revalvaatio: Ahdistunut liberalismimme) 

Ylempi kuva: Modkraft

Talvipäivänseisaus eli vuoden pimein päivä on nyt takana. Samoin on Kööpenhaminan kansainvälinen ilmastokokous. Ei tarvinne osoittaa näiden kahden yhteyttä.

Kuten yleisesti arvattiin, Kööpenhaminan ilmastokokous epäonnistui. Kansalaisjärjestöt ovat pettyneitä, ympäristöaktivistit raivostuneita, ja antikapitalisteista ei tarvitse sanoa mitään.

Kokouksesta ovat yleisemmällä tasolla kirjoittaneet hyvin mm. Megablogi, Strategian tehdas ja JYVIVA.

Kööpenhaminan epäonnistuminen oli kaksinkertainen: tehokkaan sopimuksen lisäksi myös yhteiskunnalliset liikkeet pitkälti epäonnistuivat. Uutta Seattlea ei syntynyt, vaikka mielenosoittajia oli liikkeellä saman verran eli noin sata tuhatta. Tällä kertaa liikkeiden sisäisiä jakolinjoa ei kuitenkaan ylitetty, taktiikat olivat vanhoja ja tavoitteet epämääräisiä. Liikkeet myös epäonnistuivat poliisin yllättämisessä.

Muut ovat kirjoittaneet paljon Köpiksen katutason tapahtumista. Modkraftissa on kattavat aikataulut, kuvat, videot ja raportit protesteista, Takussa on kertomuksia suomeksi, ja Fifissä on tekstiä ja upeita kuvia. Keskityn tässä vetämään lyhyesti yhteen muutamia kokemuksia paikan päältä. Tarkempaa analyysia kirjoitetaan lehtiin, lukekaa Revalvaatiota ja Minervan Pöllöä.

Hoopenhamina.  Suomesta lähti Tanskaan 5-6 bussia mielenosoittajia. Miksi? Sitä olisi voinut miettiä etukäteen. Halu pelata ilmastobingoa bussissa ei riitä, eikä 300 ihmisellä ole väliä tuhansien ihmisten demoissa, ellei sitten mukana ole jotain todella uutta tai todella rajua. Kokemusten hakeminen? Verkostoituminen? Nautinto ja mielenkiinto?

Varmasti kaikki nämä. Motiivina ei kuitenkaan selvästi ollut Suomeen vaikuttaminen tai suomalaisten mobilisoiminen Kööpenhaminan kautta. Muuten tiedotus olisi hoidettu paremmin, tai sitä olisi ylipäänsä hoidettu. Suomeen jääneiltä tovereilta tuli osuvaa kritiikkiä kommunikaatioon puutteesta: ainoastaan kansalaisjärjestöjen maltilliset bloggaajat kirjoittivat suomeksi livepäivitystä tapahtumien kulusta. Takkuun tuli noin yksi kokijaraportti, muuten meininki oli mykkää ja siitä tuli helposti sekava ja innoton olo. Tässä menetettiin tilaisuus saada ihmiset liikkeelle.

Katutason kokemuksena näin valtava mielenosoitussuma ulkomailla on hauska mutta raskas. Nukuimme joka yö koulun lattialla tai lämmittämättömässä teollisuushallissa, suihkuja ei ollut, ja esimerkiksi lauantaina kävelimme 25 kilometria. Olosuhteet (ja tietenkin nettiyhteyden puuttuminen) selittävät, miksi yksilöt eivät kirjoita. Siksi olisi pitänyt olla joku tuettu ja sitoutunut Tahohenkilö, joka olisi pitänyt huolta suomenkielisestä tiedotuksesta.

Kaikesta voi ajatella kirjoittavansa jälkikäteen, kuten tässäkin tehdään, mutta silloin  jäävät kirjoittamatta pienet asiat, nopeat kokemukset, tunnelmat, sitaatit ja ideat, jotka kuitenkin unohtuvat pian.

Mielenosoitusten, aktioiden ja poliisin väkivallan lisäksi yksi helppo näkökulma livepäivitykseen olisi ollut kaupungissa vellovan viherpesukoneen havainnointi. "Hopenhagen…" Missään länsimaissa ei ole nähty niin tehokasta ja konkreettista rekuperaatiokoneistoa kuin Kööpenhaminassa joulukuussa.

Santahamina. Köpis oli poliisin juhlaa. Ennen kokousta matkalaisia koulutettiin ymmärtämään Suomen ja Tanskan mellakkapoliisien eroja. Suomessa on käytössä raskaat old school -taktiikat, eli poliisi tykkää tukkia katuja pitkäaikaisesti ja saattaa esimerkiksi ympäröidä koko mielenosoituksen liikkuvalla poliisimuurilla. Menetelmä on hidas, kömpelö ja kallis. Tanskassa poliisit hallinnoivat skeneä joustavammin. He tapaavat liikkua enemmän, nopeammin ja aggressiivisemmin. Poliisilla on tapana ajaa panssariautoillaan suoraan väkijoukkoja päin, ottaa ihmisiä pikaisesti kiinni ja häipyä odottelemaan seuraavaa iskua (tällä tähdätään mielivaltaan ja paniikin synnyttämiseen). Toinen taktiikka on jyrätä mielenosoittajia päin vahvalla panssariauto-poliisi-kyynelkaasukranaattirintamalla.

Tänä vuonna on osoittautunut, että maiden taktiikat ovat sekoittumassa. Suomessa poliisi pysyi kaukana Asunnottomien yön mielenosoituksesta ennen kuin talon ovea mentiin murtamaan, ja ajoi sitten nopeasti keskelle väkijoukkoa tanskalaiseen tyyliin. Tanskassa poliisilla taas oli Kööpenhaminan kokouksen aikaan useimpina päivinä sellaiset resurssit, että he saattoivat suruttomasti tukahduttaa minkä tahansa aktion raa’alla ylivoimalla.

Heti kun astuimme Tanskassa ulos bussista, poliisi pysäytti ryhmämme ja alkoi kysellä passeja ja tiedustella aikomuksiamme. Sama toistui lähtöpäivänä. Ylipäänsä laajempia kokoontumisia pidettiin epäilyttävinä, ja suurimpina mielenosoituspäivinä kaupunkia täplittivät poliisin risteyksiin asettamat checkpointit, joissa ihmisiä pysäytettiin ja tutkittiin mielivaltaisesti. Toimittajien silmiin suihkutettiin pippurikaasua, kuvaajia otettiin kiinni, ja ainakin 16. päivän mielenosoituksessa nähtiin toimittajiksi naamioituneita poliiseja. Edellisenä iltana pidätettiin tapahtumaa järjestämässä ollut ympäristöaktivisti Tadzio Müller, joka sai syytteen "mellakan suunnittelusta". Aamulla poliisi otti ennaltaehkäisevästi säilöön lisää organisoijia.

Tanska oli siis ottanut käyttöön ennaltaehkäisevät pidätykset. Samalla oli kovennettu välittömiä rangaistuksia. Uuden käytännön mukaan kuka tahansa voidaan pidättää koska tahansa, jos viranomaisilla on epäilys siitä, että henkilö saattaa tulevaisuudessa syyllistyä lainvastaiseen toimintaan. Ulkomaalaisia voidaan pitää putkassa 72 tuntia ilman mitään syytä, ja poliisin toiminnan häiritsemisestä seuraa automaattisesti 40 päivää vankeutta.

Sunnuntain Hit the production -mielenosoitus käy toisena esimerkkinä ennaltaehkäisystä. Poliisi saartoi kulkueen tunnin sisällä lähdöstä, otti kiinni yli 230 ihmistä, repi järjestäjät lavalta tukasta alas sekä takavarikoi soundiauton. Kukaan koko demosta ei hajottamishetkellä eikä sitä ennen ollut syyllistynyt minkäänlaisiin laittomuuksiin.

"This is what democracy looks like", huudeltiin mellakkapoliisin saartorenkaan ulkopuolelta, kun asfaltilla istuvia ja makaavia ihmisiä laitettiin nippusiteisiin ja pakattiin pidätysbusseihin.

Ensimmäisen viikonlopun jälkeen poliisi kovensi otteitaan ja hajotti mielenosoituksia pampuilla, koirilla, kyynelkaasulla ja vesitykeillä.

(Minervan Pöllö) 

Höplähamina. Kööpenhaminassa vedettiin kaiken aikaa köyhiä maita höplästä. Mielenosoittajia juksattiin, ja kaikille muille syötettiin pajunköyttä. Kaikki näytti vähän hölmöltä…

Alla on muutama Köpiksen opetus. Helsingissä opittiiin heti ja organisoitiin nopea ja onnistunut mielenosoitus pohjoismaista poliisivaltiota vastaan. 

Toki Kööpenhamina myös inspiroi. Erityisesti sosiaalikeskusten saaristo ja liikkeiden infrastruktuuri vakuuttivat. Talonvaltausskenen ilmapiiri poikkeaa monilla tavoilla Suomesta, ja katutaiteen määrä oli jotain aivan muuta kuin mitä se Helsingissä on. Elämäämme kaupungissa helpotti myös suuresti majoituspaikkamme lähellä ollut kansankeittiö. Muutenkin perusasiat - ruoka, juoma, majoitus ja tiedotus - oli organisoitu erittäin hyvin.

Protesteista jää käteen ainakin kaksi opetusta. Lauantain massamielenosoituksessa oli jotain todella impotenttia, vaikka yli 100 000 ihmistä marssi keskustasta kokouspaikalle. Tapahtuma onnistui lähinnä toistamaan kesän 2008 Rostockin G8-protestien suurmielenosoituksen. Kööpenhaminan ensimmäinen opetus onkin, että lukumäärä ei merkitse mitään. Kekseliäisyys ja konteksti ratkaisevat. Helsingissä voi saada 1000 ihmisellä enemmän aikaan kuin satakertaisella määrällä Kööpenhaminassa.

Yleisemmällä tasolla koemme, että suuri ongelma on ilmastonmuutokseen liittyvän puheen banalisoituminen. Sille on jo käynyt samoin kuin puheelle globaalista köyhyydestä. Kun sitä jauhetaan laimennettuna joka puolella, se ei tunnu miltään eikä motivoi toimimaan. U2:n Bono ehkä jaksaa lässyttää, että hyväntekeväisyys muka on ratkaisu kaikkiin ihmiskunnan ongelmiin. Mutta kukapa ei kierrättäisi jätteitään ja lahjoittaisi rahaa Maanystäville? Kansalaisjärjestöjen Kööpenhaminassa järjestämä valtava Klima Forum ruumiillisti sen ongelman, että maailmassa kyllä riittää kriittistä puhetta ja tekstiä, mutta tällä ei välttämättä ole merkittävää vaikutusta. Viherpesun ja sovittelun sijaan tarvitaan antagonismia ja visioita toisenlaisesta yhteiskuntajärjestelmästä.

(Minervan Pöllö)

Viherpesu, ekologinen pääoma, New Green Deal, päästöjen anekauppa, vihreä kapitalismi…

Kööpenhaminan ilmastokokous on käynnissä ja kestää ensi viikon loppuun. Samaan aikaan aika itse uhkaa loppua ekologisesti (ympäristökriisi, merenpinnan nousu jne.), oikeudellisesti (tekijänoikeuksien haravoiminen suuryritysten kontrolliin), biologisesti (itse elämän geeniperimän yksityistäminen) ja sosiaalisesti (uudet yhteiskunnalliset hierarkiat, uudet apartheid-linjat). Mitä on tehtävä?

Suomesta lähtee tänään satojen hedelmien moneus Kööpenhaminaan osoittamaan mieltään, ja myös tämä hedelmä suuntaa kaupunkiin. Päivityksiä tullee ensi viikolla.

Kööpenhaminan liikeverkostoa on toiveikkaasti luonnehdittu samankaltaiseksi tihentymäksi kuin Seattlen mielenosoitukset olivat syksyllä 1999. Vertaus ontuu vähintään yhdessä mielessä: tällä kertaa radikaalien yhteiskunnallisten liikkeiden argumentaatio ei ole ollut kovin erityistä. "Erityinen" täytyy ymmärtää kahtalaisesti. Argumentaatio ei ole ollut erityistä erikoistuneessa tai eriytyneessä mielessä, vaan se on jäänyt melko yleiselle tasolle; Kööpenhamina on näyttäytynyt paikkana, jossa soveltaa tätä yleistasoa. Toiseksi argumentaatio ei ole ollut erityisen laadukasta - ei huonoa, mutta ei myöskään mullistavaa. Tai sitten en vain ole seurannut keskusteluja. 

Itsen alistus -blogiin suomennetussa haastattelussa Michael Hardt näkee liikkeiden lähestyvän Kööpenhaminaa kahta linjaa pitkin. Ensimmäinen linja on ympäristöaktivismi, toinen viiva on antikapitalistinen. Mielenosoituskutsujen kautta voi tarkastella kummankin linjan ongelmia. Antikapitalistien retoriikka putoaa helposti samaan vanhaan "johtajat tulee taas päättämään meidän puolesta asioita, joten me räjäytetään kaupunki" -kuvioon. Ympäristöaktivismin ylilyönnit puolestaan ovat usein alilyöntejä, kun ei osata päättää onko tarkoitus vain korjata kapitalismia vai muuttaa koko systeemi yhteiskunnallisia suhteita (eli kapitalismia) myöten.

Linjoja yhdistää commonsien tematiikka. Ympäristöaktivistit tosin korostavat commonsien rajallisuutta ja antikapitalistit commonsien rajattomuutta. Hardt esittää kaksi kysymystä: leikkaavatko nämä kaksi viivaa jossakin pisteessä ja avaako Kööpenhamina yhtä laajan syklin kuin Seattle aikoinaan?

Ennen maailmanlaajuisen talouskriisin lopullista puhkeamista, sen aikana ja sen jälkeen on käytetty poliisia tukahduttamaan mielenosoittajien kadulle tuomat totuudet Washingtonista Lontooseen. Nyt Tanska mobilisoi yli 6000 poliisia, vesitykkejä ja ties kuinka monta kilometria mellakka-aitoja tukahduttaaksen katujen viestit.

Miksi sitten lähteä Köpikseen? Koska on turha luulla, että joku Taho muuttaa asioita meidän puolestamme. On turha odottaa toisia kapinoimaan puolestamme, koska "me olemme ne, joita olemme odottaneet".

Lisäksi kaupungissa on luvattu ilmaista seksiä kokoukseen osallistuville. 

Suomeen jäävät voivat lukea lupaavan maaseutulehden Megafonin kolmatta numeroa ja Naomi Kleinin raportteja kokouspaikalta. Sekä tietysti arvuutella, millaisella "vihreällä diilillä" kapitalismi yritetään pelastaa tänä vuonna:

The UN Copenhagen climate talks are in disarray today after developing countries reacted furiously to leaked documents that show world leaders will next week be asked to sign an agreement that hands more power to rich countries and sidelines the UN’s role in all future climate change negotiations.

The document is also being interpreted by developing countries as setting unequal limits on per capita carbon emissions for developed and developing countries in 2050; meaning that people in rich countries would be permitted to emit nearly twice as much under the proposals. 

(The Guardian) 

Mielenkiintoisinta on se, että sodan kokeneiden aikalaismuistoja pidetään populaareissa julkaisuissa jotenkin autenttisimpina kuin akateemisen historiantutkimuksen. Tällöin ei ymmärretä sitä, että nimenomaan rintamalla ollut sotilas oli kaikista alttein sotapropagandalle ja hänen näkemyksensä sodankulusta oli kaikkein vääristynein – silloin kun tarkastellaan sodankulkua yleensä. Tietenkin sotilaan henkilökohtainen kokemus juoksuhaudan pohjalla tykistökeskityksen keskellä on niin autenttinen kuin voi olla. Muta sen sijaan yleiset arviot sotilaiden taistelukunnosta, moraalista, tappioista, menestyksistä ja sankariteoista olivat kaikki enemmän tai vähemmän valtioneuvoston tiedotusyksikön värittämiä kertomuksia. Eihän yksittäisellä sotilaalla ollut mitään mahdollisuutta saada muualta tietoa sodankulusta tai kotirintamalta kuin virallisista tietolähteistä. Talvisodan aikaisen propagandan ja todellisuuden erottaminen toisistaan on vaikeaa koska valtioneuvoston tiedotusyksikön harjoittama propaganda oli niin onnistunutta, että se elää vielä tänäkin päivänä hyvin.

(Postmoderni identiteetti: 70 vuotta talvisodan propagandasta) 

Vallankumouksen hedelmiä ei ole kajonnut nationalistisiin fantasioihin, koska Kuokkavierasjuhlat hoiti aikoinaan sen puolen (kunnes mielenosoittajat menivät lakkoon). Toisaalta on katsottu, että fantasian tuomitseminen vain vahvistaisi sitä tai synnyttäisi tilalle viisi uutta fantasiaa.

En ole ollut erityisen kiinnostunut kansallisten identiteettien rakentamisista tai niiden purkamisesta. Koko keskustelu on ala-asteelta lähtien tuntunut välinpitämättömän kaukaiselta. Se ei ole ikään kuin koskenut tätä hedelmää. Jos on pakko, niin kai sitä samastuu ainakin ajattelun kentällä johonkin "eurooppalaiseen", mutta yleinen (ja objektiivisesti tietenkin virheellinen) kokemukseni on, että samaan aikaan kun nationalismien keinotekoinen ja väkivaltainen luonne tulee yhä selvemmin esille, niin ne koskevat yhä niitä toisia. 

Olen samaa mieltä Juicen "Siniristiloppumme" -biisin nimen kanssa. Muuttaisin tosin sijapäätettä: "Siniristiloppunsa." Nationalismin - esimerksi lamojen aina esiin nostaman Suomen talvisotamyytin - tuhoutuminen on erittäin hyvä asia, mutta se on heidän asiansa ja heidän loppunsa, ei minun tai meidän. (Juice-fanit voivat sitten kiistellä loputtomiin, että onko itse biisi ironinen vai fasistinen vai molempia.)

Joidenkin mielestä siniristiloppu täytyisi korvata hakaristialulla, Danin blogissa kerrottiin aiemmin. Kokoomusnuorten puheenjohtaja Ville Rydman teki aloitteen hakaristin palauttamisesta ilmavoimien symboliksi. Eilen Rydman väitteli Aamu-tv:ssä kapitalismista ja ympäristöstä erään ystäväni kanssa. Rydman sanoi jotain sen suuntaista, että "markkinat ovat meidän tekemiämme ja itse olemme ne ylentäneet tai alentaneet". Samaa voisi sanoa nationalistisista fantasioista, myös sellaisista, jotka takertuvat hakaristiin.

Hävittyään "myyttisinä suomalaisina/saksalaisina/ranskalaisina jne." nationalisteista saattaa tulla mielenkiintoisempia ihmisiä. Ja jos annetaan lupa fantasioida, niin voisi jopa ajatella, että jotkut heistä tunnistaisivat asemansa yhteiskunnallisessa luokkasuhteessa ja vahvistaisivat jotain ihan muuta identiteettiä. Tai ehkä lopettaisivat identiteetteihin takertumisen kokonaan!

Mitä muuta Suomeen kuuluu? Siirtolaistaustainen BB-voittaja Aso kertoo äänestävänsä keskustapuoluetta. "Mannerheim on kiva mies. Se on yrittänyt ja onnistunut maan ja kansan puolesta", Aso sanoo.

Miksi? Ja miten keskustalla voi olla siirtolainen keskeisenä työntekijänä? Keskustahan ei varmasti millään mittapuilla aja siirtolaisten intressejä. Miksi kuitenkin on siirtolaisia, jotka haluavat äänestää vastoin omia "intressejään"?

Ehkä he haluavat esittää itsensä "suomalaisina". He yli-identifioituvat "suomalaiseen" ja kiinnittyvät siksi keskustan edustamaan kuvitelmaan Suomesta. "Tulin tänne siirtolaisena, mutta nyt minusta on tullut niin suomalainen, että olen oppinut taistelemaan siirtolaisten aseman huonontamisen puolesta."

Tietenkin myös suomalaiset nationalistit itse esittävät itsensä "suomalaisina". He samastuvat johonkin (Kalevalaan, maaseudulle, talvisotaan, jne.) projisoimaansa "suomalaiseen" ja kiinnittyvät näin kuvitelmaansa Suomesta.

Tässä mielessä keskustalaiset siirtolaiset ja nationalistiset suomalaiset toimivat aivan samalla tavalla.

Itsenäisyyspäivänä järjestetään muutama mielenosoitus. Poliisin mukaan ne "sujuvat pomminvarmasti rauhallisesti", paitsi ehkä Kolmen Sepän patsaalta klo 17.30 lähtevä Kuumotuskulkue, joka "poliisia hieman huolettaa".

Itsaripäivän demonstraatiot eivät ole keränneet sataa ihmistä enempää väkeä noin kuuteen vuoteen, ja viime joulukuun ilmastomielenosoitus oli vähän hävettävä. Objektiivisesti poliisilla ei siis, valitettavasti, ole syytä huoleen, ja he tietävät sen. Totuus poliisista tuleekin Hesarin foorumilta:

Kyllä edes yksi mielenosoitus pitää saadaa näyttämään yhteuiskuntajärjestystä häiritseväksi, jotta poliisi saa syyn ottaa käyttöön mellakkabussit, koirat sekä ainakin 200 mellakkavarusteisiin puettua kommandoa. Kyllä siinä itu-hippi taas vikisee, kun ensi vuoden määrärahoja kaivetaan kasaan.

("JOUHA-varusteet happanee varastoon", nimimerkki "verolle") 

Olisihan se piristävää, jos Helsingissä toteutettaisiin ateenalainen joulukapina (vrt.), mutta mitään sellaista ei tapahdu. Turha muutenkaan laittaa tässä osassa Skandinaviaa kaikkea toivoa suoraan konfliktiin! Tärkeimmät vastarinnan viivat kulkevat näkymättömissä (niitä ei tiedosteta).

Toki niistä pitäisi tehdä näkyvämpiä. Mutta en tiedä, onnistuuko se enää itsenäisyyspäivän spektaakkeliyrityksillä. Vähintään noihin yrityksiin tarvittaisiin se poliisin huuruisimpina 1990-luvun vuosina fantasioima ammattimaisten mellakoitsijoiden ulkomailta johdettu armeija… Aah, siinäpä olisi!

En tosin tiedä, kumpi on huuruisempi osapuoli, aktivisteja biorekistereillä vainoava poliisi vai se "anarkisti", joka kirjoitti tämän huumoripaketin. Tai kirjoittajahan itse on loistava trolli, ainoastaan tekstin julkaiseminen hämmentää, koska käsittääkseni Takussa luetaan sinne lähetyt artikkelit.

Hesarin foorumi on muuten paras paikka tarkastella ideologian toimintaa. Sinnehän tunnetusti kirjoitetaan tyyliin "kaikki ulkomaalaiset täytyy siirtää internointileirille", "mun sedän vaimon ufokokemus todistaa ilmastomuutoksen valheeksi", "taas ne pasifistianarkistit pahoinpitelevät ohikulkijoita", jne.

Ideologian idea ymmärtääkseni on, että tosiasioilla ei ole mitään tekemistä asenteen tai varsinkaan toiminnan kanssa. Juuri näin HS:n foorumi toimii. On täysin yhdentekevää, miten siirtolaiset toimivat, mikä on luonnontieteilijöiden enemmistön näkemys ilmastonmuutoksesta tai mitä anarkistit tekevät. Kaikesta huolimatta ulkomaalaiset täytyy eristää, ilmastonmuutos on salaliitto ja anarkisteja täytyy halveksua.

Jos ja kun tosiasiat ovat lähes kiistattomasti tällaista retoriikkaa vastaan, niin sen parempi. Foorumin kirjoittajat saavat rietasta nautintoa juuri tästä mielettömyydestä. "Tunnen mukavia maahanmuuttajia, tunnen ilmastotilastot ja tiedän, etteivät anarkistit pahoinpitele ohikulkijoita, mutta kaikesta huolimatta kirjoitan, että…"

Tähän voisi väittää vastaan, että HS:n foorumi on vain täynnä trolleja, joita ei pidä ottaa vakavasti. Väite pitää paikkaansa, asia on juuri näin. Silti trollit on pakko huomioida, koska kaikesta huolimatta trollien tekstit ovat kaikkien luettavissa ja tuottavat vaikutuksia. Onko kirjoittajien "vittuilenpas nyt vähän mutten oo tosissani" -fiiliksellä silloin väliä?

Ideologian nykyaikaisin muoto on juuri trollaaminen. "Tiedän tosiasiat, ehkä jopa olen sitä mieltä että osa siirtolaisista on ihan jees ja haluan että ilmastonmuutos torjutaan, mutta kaikesta huolimatta taistelen siirtolaisia vastaa ja ilmastonmuutoksen puolesta ja vieläpä nautin siitä…"

Trollaus on näin Zizekin määrittelemän "ideologisen kyynisyyden" suomenkielinen versio. Se ei silti ole sama asia. Zizekin ongelma on, että hän olettaa aina lopulta yleissivistyneen subjektin, joka tietää miten asiat ovat. Oikeastihan iso osa ihmisistä ei "ihan oikeasti", siis empiirisesti tiedä asioita (mikä ei tarkoita, että tiedon lisääntyminen välttämättä muuttaisi heidän käytöstään). Yllä esitetyllä mallilla ei siksi välttämättä voi "analysoida" kovin paljon muita kuin juuri netissä esiintyviä trolleja.

Kävi Kuumotuskulkueessa tai ensi viikolla alkavassa Kööpenhaminen ilmastokokouksessa miten tahansa, niin Jorma Ollilan sanoin voimme todeta, että maailma ei ole enää entisensä. 

Lainaan pitkän pätkän Harhautuneita ajatuksia, koska minusta blogi tiivistää hyvin yhden politiikan tekemisen perusongelman. Jos ymmärrän oikein, niin tämän ongelmakentän taustalla on joidenkin toimijoiden kokemus prosessista, jossa "dominoivat miesaktivistit esittivät teoreettisia linjavetoja" ja toisaalta keskusteluista, joissa "jotkut teoriaorientoituneet miesaktivistit" esittävät teoreettisia näkökulmia, mutta eivät jää keskustelemaan kokemuksista. Blogi kirjoittaa näin:

Poliittinen toiminta rakentuu myös valmiiden kantojen varaan. Täytyy olla oikealla tai vasemmalla, sitoutua johonkin teoriataustaan. Poliittisiin aktioihin tarvitsee aina teorian, julkilausuman, jossa on selkeät päämäärät ja tavoitteet. Teoria edeltää aina toimintaa. Minusta on kiinnostavaa ajatella tilanteita, joissa se etenee päinvastoin: teoriaa, joka syntyy nimenomaan toiminnan kautta.

Keskeneräisistä ja katkonaisista ajatuksista voisi lähteä uudenlaista poliittista keskustelua, joka ei välttämättä noudata nykyisen poliittisen toimintakulttuurin kaavoja. Toiminnan pohjana voisi olla tarkasti loppuun ajatellun teorian sijaan yhteisestä konkreettisesta tilanteesta syntyvä kokemus, joka ei ole vielä täysin artikuloitu. Tällainen yhdistävä kokemus voisi toiminnan kautta muotoutua teoriaksi, muttei sen välttämättä tarvitsisi. Ennalta ei tarvitsisi tietää lopputulosta. Tällaista toimintaa voisi syntyä missä tahansa. Sen ei tarvitsisi olla lähtöisin sellaisista koulutetuista tai muuten itseään hyvin ilmaisevista aktivisteista, jotka pystyvät kirjoittamaan vaatimuksensa tiukasti argumentoiduksi lehdistötiedotteeksi. Se voisi olla satunnaista tai säännöllistä, mutta pysyisi silti yllättävänä.

Tällaista toimintaa voisi olla sellainen julkisen tilan haltuunotto tai valtaus, jossa agenda ei olisi lukkoon lyöty jo etukäteen kyseenalaistamattomalla teorialla. Tällaisessa tilanteessa poliittinen toiminta kokoaisi eri syistä kiinnostuneet ihmiset yhteen ja yhteinen keskustelu, erilaisten osittaisten ja hajanaisten näkemysten vaihtaminen voisi muodostaa laajempaa poliittista näkemystä ja päämääriä. Tällaista toimintaa voi olla myös feministinen keskustelupiiri, jossa vaihdetut hajanaiset kokemukset ja tuntemukset voisivat muodostaa uudenlaista poliittista toimintaa.

(Keskeneräisistä ajatuksista) 

 

Teoreettisesti tai periaatteellisesti olen pitkälti samaa mieltä kirjoituksen kanssa. Joidenkin vanhempien toimijoiden provosointiyrityksistä huolimatta emme tarvitse mitään "kurinalaista organisaatiota", jonka politrukeilla olisi ylhäältä annettava teoria ja strategia valmiina. Teoriaa ja strategiaa kuitenkin tarvitaan politiikassa, mutta käytännöllisesti: ne täytyy synnyttää ja muovata toiminnan ja kokemusten pohjalta & laittaa kentälle häärimään.

Feminististen liikkeiden ehkä tärkein ja voimakkain panos radikaalin politiikkaan on kokemuksen asettaminen toiminnan lähtöpisteeksi. Emme toimi siksi, koska Teoria sanoo niin, vaan koska haluamme toimia ja päätämme toimia omasta tilanteestamme käsin. Tätä on mielenkiintoista verrata siihen, mitä Marx & Engels kirjoittivat 1845 Saksalaisessa ideologiassa:

Aivan päinvastoin kuin saksalaisessa filosofiassa, jossa laskeudutaaan taivaasta maahan, me nousemme maasta taivaaseen, me emme ts. lähde siitä, mistä ihmiset puhuvat, luulevat, kuvittelevat, emmekä myöskään puhutuista, ajatelluista, luulluista, kuvitelluista ihmisistä, tullaksemme sitä kautta fyysisiin ihmisiin - me lähdemme todella toimivista ihmisistä ja heidän todellisen elämisensä prosessista ja osoitamme myös tämän elämänprosessin ideologisten heijastumien ja kaikujen kehityksen.

(Valitut teokset 2, s. 78)

Feministit ovat ottaneet sitaatin todesta ja laittaneet sen toimimaan (sillä erolla, että tietenkin myös se, mistä ihmiset puhuvat ja mikä on puhuttua, käsitetään osaksi ihmisten toimintaa). Feministit luottavat kokemuksiin ja pitävät immanenttia liikettä (maa) ensisijaisena abstraktiin teoriaan nähden (taivas). Kaikki valta feministeille! 

Olen kuitenkin kahdessa asiassa hieman eri mieltä Harhautuksien kanssa, koska lähestyn teorian ongelmaa eri suunnasta. Ensimmäinen asia on teorian ja kokemuksen suhde. Toinen on kokemuksellinen huomio. Aloitan jälkimmäisestä.

Kokemukseni mukaan suomalaisessa aktivistikulttuurissa on nimenomaan vierastettu teoriaa ja organisoitumista sekä harrastettu loputonta periaate- ja kokemuskeskustelua viimeiset 15 vuotta. Ei ole ihme, jos tältä pohjalta jotkut ovat viimein uskaltaneet vaatia suorempia päätöksiä, tiukempaa strategiaa ja tarkempaa teoriaa!

Jonkun tekisi välillä mieli huudahtaa, että yllä lainatussa kirjoituksessa mainittu "uudenlainen poliittinen toiminta" - sosiologian kielellä "uudet yhteiskunnalliset liikkeet" - on monilta osin "niin nähty juttu".

En nyt tarkoita kyynistä asennetta, jonka mukaan "kaikki on nähty, mitään ei voi tehdä", vaan sitä, että 1960-luvulta alkaen on keskusteltu, on puhuttu, on järjestetty foorumeita, on istuttu ringissä, on oltu habermasilaisia, on oltu deleuzelaisia, on puhuttu anarkismista, on tehty diskursiivinen käänne, on perustettu lehtiä, on istuttu yhdistyksissä ja järjestöissä ja on harjoitettu yhtä sun toista. Tulos tällä hetkellä: porvarit porskuttavat ja pelastavat itsensä talouskriisistä toisten rahoilla.

Ehkä pitäisi välillä kokeilla myös jotain muuta?

Strategia- ja organisaatiovaatimukset menivät syksyllä välillä (esimerkiksi Helsingin talonvaltauksien ympärillä) huonolla tavalla överiksi, samoin esimerkiksi niihin liittyvät kokouskäytännöt. Tästä on saattanut tulla joillekin sellainen kuva, että kentällä vallitsisi "aina" samanlainen halukkuus teoriaan ja organisoitumiseen.

Näin ei ole ollut, vaikka tietyt, lähinnä seksistiset valtarakenteet ovatkin valitettavasti läpäisseet liikekentän lähes aina jossain muodossa.

Kokemukseni mukaan keskeiset jaot teorian/strategian painottamisen ja kokemuksen painottamisen välillä eivät silti kulje ensisijaisesti sukupuolten mukaan, vaan sen mukaan, miten pitkään kukin toimija on ollut mukana ja mihin sykleihin hän on osallistunut tai mitä hän on seurannut.

Muiden kokemuksia? 

Tämän hedelmän mielestä on hyvin piristävää, että alakulttuurien vaalimisen ja nuotioiden ympärillä tanssimisen lisäksi on alettu puhua luokka-analyysista, julkaistu paljon poliittista teoriaa ja veistetty strategioita.

Teoriaa ja strategiaa ei vaadita siksi, että kokemukset tai hapuilevat keskustelut täytyisi jotenkin heittää menemään. Niitä halutaan keskustelujen lisäksi.

Siksi ei ole tarvetta luoda väärää vastakkainasettelua "teorian "ja "keskustelun" tai "kokemuksen" välille.

Tanssitaan yhä nuotion ympärillä ja puhutaan politiikkaa tasavertaisesti, mutta suunnitellaan sen lisäksi strategiaa. Ja tehdään teoriaa. Lisää molempia.

Mennään teorian ja kokemuksen suhteeseen. Harhautuksien postaus artikuloi upeasti näkemyksen "paikallisesta" teoriasta, joka rakentuu kokijoiden näkökulmista ja toiminnasta. Mutta jos esitetään, että nykytilanteessa huonoa on teorian edeltävyys suhteessa toimintaan, niin silloin luodaan jälleen väärä vastakkainasettelu. Toimintaa ei nimittäin ole ilman teoriaa. Teoria on välttämätöntä, halusi sitä tai ei.

Teorian välttämättömyydellä tarkoitan, että "teoriattomuus" tarkoittaa yleensä vain tiedostamatonta teoriaa. Toisin sanoen teorian välttämisestä seuraa torjutun paluu, eli teoria, joka on heitetty ikkunasta ulos, kävelee kellarin luukusta takaisin ja ohjaa toimijoita näiden tiedostamatta sitä. Ilman teorioita on vaikea tehdä juuri muuta kuin hengittää, syödä, ulostaa ja lisääntyä.

Vaikka kokemuksellisuus ja omista tarpeista lähteminen on feministisen liikehdinnän ehdottomasti tärkeimpiä keksintöjä, sillä ei tee mitään ilman teoriaa. Lisäksi muutoksiin tähtäävä poliittinen toiminta ei onnistu ilman teoriaa. Kokemukset ilman teoriaa ovat sokeita, teoria ilman kokemusta on tyhjää, vai miten se meni…

Teoria ei tietenkään tarkoita dogmia tai puolueideologiaa, vaan ihan vain naivisti määriteltynä jonkinlaista yhdistelevää ja edes välillä analyyttista tai argumentatiivista yritystä jäsentää kokemusta, hakea suuntaviivoja ja ymmärtää yhteiskuntaa, järjestää tietoa ja kokemusta, selittää asioita, testata oletuksia ja tutkia yhteyksiä.

Jokaisella on teorioita, tai ainakin pirstaleita sellaisesta, ja omistaan kannattaa olla tietoinen.

Tähänkin blogiin kommentoidaan aina välillä, että "suurin osa suomalaisista kuuluu keskiluokkaan". Mikä on keskiluokka, missä sitä näkee ja miten siihen pääsee? Koostuuko se yksilöistä? Mikä on keskiluokan asema tuotantoprosessissa? Onko työllä tai omaisuudella väliä?

Joskus sanottiin että työväki tuotti ja kapitalistit vain kiskoivat tuotannosta lisäarvoa ja vuokraa. Mihin tässä kuviossa mahtuu keskiluokka? Suurimman osan "meistä" pitäisi kuulua tähän luokkaan. Onko "sitä" edes olemassa?

Jatkuva keskiluokkaistumisen hokeminen ja samanaikainen kyvyttömyys määritellä keskiluokkaa kertovat käsitteen hämäryydestä. Sekavuus johtuu osittain erilaisten luokkakäsitysten sotkemisesta.

Yksi tapa hahmottaa luokat on käyttää kulttuuria, kulutusvalintoja, asennetta ja tyyliä yksilön luokka-aseman osoittimena. Tämä on usein arkipuheen näkökulma luokkasuhteisiin: jos sä olet vähän vanhempi, niin sä olet keskiluokkainen kun ajat yksityisautolla, tavoittelet omakoti- tai rivitaloa Espoosta, poltat pikkusikareita; jos sä olet nuorempi, niin sä olet keskiluokkainen kun tykkäät istua viikonloppuna kotona miettimässä sisustusvalintoja, jne.

Wikipedian määritelmät "keskiluokka käsittää yhteiskunnassa henkilöt, joilla on jonkin verran taloudellista liikkumavaraa, mutta ei yksilöinä vaikutusvaltaa" ja "keskiluokkaan luetaan usein yrittäjät, korkeakoulutetut, virkamiehet ja ammattitaitoiset työläiset" auttavat tarkentamaan tämän luokkanäkemyksen taustaoletuksia. Niiden mukaan

* luokat ovat ryhmiä;

* luokkaryhmät koostuvat yksilöistä;

* yksilön luokka-aseman osoittimena voidaan käyttää esimerkiksi ammattia, tuloja, elämäntapaa yms.

On myös toinen tapa käsittää luokat. Luokka voidaan hahmottaa yksilökokoelman sijaan yhteiskunnallisena suhteena, joka läpäisee yksilöt eri tavoilla. Yksilössä voi siis olla osa työläistä ja osa kapitalistia: työn ja pääoman ristiriita tunkeutuu yksilön sisään. Luokkateeseissään Richard Gunn tätä "marxilaiseksi" luokkakäsitykseksi.

On siis kaksi perustavasti eroavaa luokkakäsitystä:

1. Sosiologinen käsitys: luokat ovat yksilöistä koostuvia ryhmiä tai "paikkoja" ja niitä tarkastellaan tietyllä hetkellä (synkronisesti, staattisesti). Uusia luokkakerroksia voidaan periaatteessa lisätä loputtomasti toistensa väleihen.

2. "Marxilainen" käsitys: luokka on työn ja pääoman antagonistinen suhde. Ilman luokkataistelua ei ole luokkia. Luokkaristiriidat leikkaavat yksilöiden läpi ja elävät jatkuvasti.

Sosiologinen näkemys luokasta on kaikessa staattisuudessaan ja sovinnollisuudessaan oikeastaan kovin - porvarillinen. Mutta puhtaan gunnilais-marxilainen käsitys ei sekään tunnu uskottavalta. Olisi hölmöä kiistää keskiluokkaisuuden oleminen ilmiönä, koemmehan sen joka päivä ja jopa olemme monessa suhteessa "kulttuurikeskiluokkaisia": arvostamme tietynlaista puhtautta, haemme tiettyä henkilökohtaista tuottavuutta, laskelmoimme, istumme nytkin kotona miettimässä sisustusvalintoja jne. Jos keskiluokka ei ole varsinainen luokka, niin mikä se on?

Keskiluokka on työn ja pääoman rajapinnasta siinnyt hahmo tai syvälle ulottuva asennekulttuuri. Hahmo on tietenkin porvarin hahmo, jonka tunnusmerkkejä olen luetellut usein aikaisemmin: yksityisomaisuuden ehdoton arvostus, kyynisyys, negatiivinen aikakäsitys (aika resurssina), kyvyttömyys luoda ja samanaikainen kyky mukautua ja totella, tuonpuoleisuuden (työn "sitten aikanaan" tuomien palkintojen) tavoittelu, sekasortoisen luonnontilan pelko, alempiarvoisten kyykyttämisen tai orjuuden hyväksyminen, laskelmoivuus ja rationaalisuuden korostaminen.

Nyt voimme ymmärtää, miksi 20 vuoden ajan on hoettu, että "luokkia ei ole" tai "olemme kaikki keskiluokkaisia". Se johtuu porvarin hahmon leviämisestä kaikkialle yhteiskuntaan. Meistä lähes jokainen on jollain tavalla porvari; asenteemme ovat ainakin jollain tavoin laskelmoivia, kyynisiä ja tottelevaisia.

Keskiluokka on siis olemassa lähinnä rajapintana, kulttuurina ja porvarin hahmona, ja yhteiskuntaluokat täytyy käsittää ensisijaisesti suhdejärjestelmänä eikä kokoelmana yksilöitä. Vaikuttaako sekavalta? Eräässä Asuntotoiminnan varhaisessa tekstissä luokkaroolit ja luokka on määritelty pistämättömän selkeästi (joskin yhä "sosiologisesti"):

Kapitalistit eli he, jotka riistävät työntekijöiltä osan heidän työnsä tuotosta, eivät kykene ajattelemaan yhteiskunnan kehittämistä yhteisöllisesti koska he keskittyvät yksityisen pääoman kasaamiseen ja voittojen haalimiseen. Kapitalistisen luokan määritelmä on yksinkertaisesti; he, jotka elävät riiston tuotoilla. Palkkatuloillaan tai sosiaaliturvalla elävät ovat työläisiä. Yhteiskunnassamme on monia työläisiä, jotka ovat sijoittaneet osan säästyneistä palkkatuloistaan esimerkiksi yrityksien osakkeisiin tai eläkerahastoihin. Tämä ei kuitenkaan tee säästyneistä palkkatuloista pääomia, vaan kulutuksen siirtämistä eteenpäin, aivan samalla tavalla kuin laina [–].

Luokkamääritelmässä raja voidaan karkeasti vetää siihen kohtaan missä eletään pääoman tuottamilla koroilla. Emme missään nimessä halua vastakkainasettelua ns. ”keskiluokkaistuneiden” työläisten ja muiden työläisten välille. Aivan samalla tavalla kuin emme halua vastakkainasettelua työttömien ja työllistyneiden työläisten välille. Tästä syystä otamme haltuun vain oikeiden kapitalistien tai kaupungin omaisuutta.

Minusta tämä on juuri tällä hetkellä käypä määritelmä vasemmistolaisen politiikan käytännön tarpeisiin.

Koska luokkapuhe on tänä vuonna herättänyt erityisesti kaunosieluisten humanistien keskuudessa pelkoa ja inhoa, niin lisään vielä tarkennuksen: oli se sitten valitettavaa tai kehuttavaa, niin luokkataistelussa ei ensisijaisesti ole kyse työläisten mellakoinnista, jossa teurastettaisiin kapitalisteja (se olisi äärimmäisen vulgaari sosiologinen käsitys luokkataistelusta). Työläinen ja kapitalisti ovat valta- ja riistosuhteiden jatkuvasti rakentamia positioita. Luokkataistelu on näihin suhteisiin vaikuttamista.

Julkisen keskustelun näkökulma kapitalismiin ei eroa merkittävästi vuoden 1948 amerikkalaisesta opetusfilmistä.

On myös tarkempia määritelmiä:

Mielestäni kuitenkin vasta kolmas video tavoittaa kapitalismin ja sen tuottaman tavaramuodon luonteen tarpeeksi analyyttisesti:

“We call it commodity fetishism.”

Talonvaltaukset, Vapaa Helsinki -kampanja ja asunnottomuus: viime vuosina on politisoitu kaupunkitilaa ja metropolin käsitettä. Mutta kenen näkökulmasta? Missä päin metropolia puhujan ruumis on sijainnut, Kalliossa vai Kontulassa?

Kaupunkiliikkeet ovat tähän mennessä puhuneet boheemilla Kallio-Punavuori-akselilla. Niiden alueiden kokemuspiiristä käsin Vapaa Helsinki -kampanjan aloituskutsu vuonna 2008 oli täysin ymmärrettävä ja paikkaansapitävä:

Helsinki on taloudellisesti yksi maailman tuottavimmista, arvokkaimmista ja rikkaimmista kaupunkiympäristöistä, joka tarjoaa valtavia voittoja niin it-alan yrityksille kuin matkailubisnekselle. Yritykset ovat velkaa meille elävästä kaupunkitilasta, mutta me joudumme ottamaan velkaa ja tekemään loputtomasti töitä surkeilla palkoilla voidaksemme kustantaa kaupungissa elämisemme.

Kutsu esittelee yhden suunnan tutkia kaupunkitilaa, mutta se on ensisijaisesti keskustassa asuvien näkökulma, jonka viitekehyksenä on "Helsinki metropolina". Helsingissä on hi-tech tietotuotantoa, hajanainen kaupunkirakenne, maailman pohjoisin metro ja polarisoitunut julkinen tila. Kaupunki on eurooppalaisittain tärkeä taloudellinen, kulttuurillinen ja poliittinen keskus. Näissä oloissa miljoona ihmistä riittää tekemään metropolin. Loughborough’n yliopiston Globalization and World Cities Study Group and Networkin rankkauksen mukaan Helsinki on "beta+"-luokan maailmankaupunki, siis jossain mielessä samassa suhteessa maailmantalouteen kuin Los Angeles, Berliini ja Kööpenhamina. Helsinki on myös maailman 19. kallein suurkaupunki.

Kutsun lähestymistapaa voi tässä valossa pitää perusteltuna. Liikkeiden teoreetikot ovat kuitenkin tuottaneet myös toisenlaista puhetta kaupungista:

Fanonin kirja Sorron yöstä auttaa [- -] katsomaan tilannetta, johon suuret läntiset metropolit ovat luisumassa. Sen avulla voidaan nähdä tarkasti suurten metropolien lähiöihin ja erityisesti nuorten alakulttuurien dynamiikkaan sekä niin ”ulossuljettuja” kuin ”integroitujakin” repiviin toistuviin jengisotiin. Siksi ”mieluummin kuin Rousseau kainalossa pohtia hyveellisesti Etelän ongelmia”, on syytä soveltaa Etelästä (Martiniquelta) tulleen Franz Fanonin kehittämiä kategorioita ns. kehittyneihin yhteiskuntiin. On ehkä syytä oppia niiltä, joilla ei ole varaa moraaliin.

[- -]

Nykyisten metropolien asukkaina, prekaareina työläisinä tiedämme hyvin mitä Fanon tarkoittaa kirjoittaessaan, että ”lihaksiinsa kerrostunutta aggressiivisuutta kolonisoitu ilmaisee aluksi omiaan vastaan”. Dekolonisaatio palkkatyöstä (työn prekarisaatio) suurissa metropoleissa on jäänyt tai se elää tuossa ei enää paluuta vanhaan, ei vielä nimettyä vihollista tilanteessa. Kouristuksenomaisesti monet tarttuvat vanhaan, haaveilevat paluusta oikeaan työhön tai aitoon yliopistoon, kuten viimeaikaisissa yrityksissä puolustaa – jälleen kerran – ns. sivistysyliopistoa. Mutta kyse ei ole pelkästään halusta palata vanhaan ja turvalliseen. Tällä hetkellä keskinäinen taistelu ”omiaan vastaan” metropolin tilassa tapahtuvassa työssä ja tuotannossa on ”vailla mitään syytä”: riidat ja välirikot luisuvat hetkessä heimosotien ja etnisten puhdistusten logiikkaan. Kenties meillä olisi paljon enemmän opittavaa Darfurista ja Afganistanista kuin haluamme myöntää.

Elämää väliajalla (Fanon ja metropoli)

Uudet barbaarit -blogin esittelemä Fanon/Virno-yhdistelmä voisi olla kaupunkianalyysia lähiön näkökulmasta. "Tuottavan tietotyömetropolin" sisällä Helsinki nimittäin on lähiöiden kaupunki, ja vaikka lähiöistä puuttuvat hökkelikylät, niin itäisimpien kuilujen pohjilla päästään melko kurjiin olosuhteisiin, jos kurjuutta mitataan köyhyyden, työttömyyden ja huonon koulutustason kasautumisella (kts. kartat). Tämän näkökulman esiintuomisella en niinkään yritä arvostella kaupunkikeskustelun tähänastista näkökulmaa, vaan sijoittaa sen tietylle alueelle Helsingissä ja osoittaa sen riittämättömyyden.

Fanon-teksti kannattaa lukea hitaasti: minkälainen poliittinen ohjelma sen rivien välistä voitaisiin rakentaa?

Solidaarisuuden ja luokkatietoisuuden rakentaminen:

Logiikassa on kuitenkin jotain tuttua ja metropolin asukkaan on helppo ymmärtää Fanonia, kun hän sanoo, että ”siirtomaajärjestelmässä ei ole rehellistä käyttäytymistä”. Prekaarin on helppo lietsoa vihaa kaltaistaan kohtaan, koska kaltaisestaan hän näkee kuin peilistä oman tilanteensa sietämättömyyden. Pelastuksena hänelle näyttäytyy peilin hävittäminen, kaltaisensa tuhoaminen. Fanon: ”Nähdään kuinka kolonisoitu vetää puukon esiin kohdatessaan toisen kolonisoidun katseessa pienintäkään vihamielisyyttä. Sillä kolonisoidun viimeinen oljenkorsi on puolustaa omaa persoonaansa kaltaisensa edessä”. Nykyinen prekaari heiluu siksi outona hedelmänä luottamuksen ja epäluulon, ystävyyden ja vihollisuuden, alistumisen ja alistamisen huteralla oksalla.

Egoismista ja kapitalistien jäljittelystä eroon pääseminen:

Nykyisestä palkkatyön maailmasta ei puutu heimosotia eikä yksittäisten ihmisten välisiä kamppailuja. Inho itseä kohtaan, kammo omaa työläisidentiteettiä kohtaan ilmenee sekä vihana kaltaisia kohtaan että itsen näkemisenä erityistapauksena, oman aseman väliaikaisuuden paisutteluna ja oman tilanteen näkemisenä pelkkänä poikkeuksena.

Viha omaa tilannetta kohtaan sekoittuu haluun jäljitellä kolonialistin tai kapitalistin tai ”menestyjän” tapoja ja ajatusmaailmaa. Liian usein prekaari työläisemme näkee porvarin omana tulevaisuutenaan, kuten maaton maalainen näkee itsensä tilanherrana: ”ei ole sitä kolonisoitua, joka ei ainakin kerran päivässä uneksisi astuvansa kolonialistin paikalle” (Fanon).

Vihollisen osoittaminen:

Vihollisen nimeäminen ei ole yksinkertainen tehtävä. Nimeämisessä kyse on myös ulkoisen maailman rakentamisesta ja tilan tekemisestä. Jotta nimi (ja nimeäminen) toimisi, on nimen oltava – Platonia seuraten (Kratylos 423a) – olion substanssin jäljitelmä eikä vain sen jonkun näkyvän puolen jäljitelmä. Mikäli nimeämisessä jäljitellään vain joitakin olion tai vihollisen puolia, siis takerrutaan sen näkyviin ilmauksiin, nimeäminen johtaa harhaan ja löydämme itsemme, kuten labyrintissa, aina uudestaan kohdasta, josta lähdimme liikkeelle. Tämän seminaarin tarkoitus on nähdäkseni päätyä vihollisen nimeämiseen, joka ei metropolin labyrintissa ole aivan helppoa.

Lähiöiden politisointi ja "uusien uomien" etsintä:

Benjamin näki kokemuksen köyhtymisessä ja katoamisessa uuden barbarismin ja mahdollisuuden kehittää positiivinen barbarismin käsite, siis riippumaton positiivinen subjektiivisuus. Jotta se voitaisiin toteuttaa meidän on ”käännyttävä nykyisen maailman alastoman ihmisen puoleen, ihmisen joka makaa huutaen kuin vastasyntynyt nykyisyyden likaisissa vaipoissa” (”Kokemus ja köyhyys”).

Jotain samankaltaista on Fanonin toteamuksessa, joka sopii hyvin meille metropolien työläisille: ”Olemme nähneet, että tämä väkivalta on pinnalla koko siirtomaavallan ajan, mutta käy tyhjää… Olemme nähneet sen ohjautuvan veljestaisteluihin. Ongelmana on nyt, miten tarttua tähän suuntaa etsivään väkivaltaan. Ennen se viihtyi myyttien äärellä ja keksi keinoikseen joukkoitsemurhatilaisuuksia. Näissä uusissa oloissa sillä on mahdollisuus hakeutua uusiin uomiin”.

Mitä uudet uomat ovat, mihin ne vievät, on vielä vaikea nähdä.

Eivätkö lähiöt ole täynnä "suuntaansa etsivää väkivaltaa"?

Mitä sille olisi tehtävä?

Maailmassa kummittelee kommonismin haamu. Kapitalismin kritiikkejä ei yhdistä eniten lisäarvon käsite eikä edes luokkataistelu, vaan yhteismaiden yksityistämisen, tuhoamisen, takaisin valtaamisen ja luomisen analyysi.

Kapitalismin historia on kertomus yhteismaiden aitaamisesta. Vastaavasti vastarinnan historia on kertomus yhteisvaurauden haltuunotosta ja yhteisen luomisesta. Väitän, että nämä kertomukset ovat kapitalismin vastustajien pienin yhteinen nimittäjä. Yhteisrintamien luominen lähtee "yhteisten" eli kommonsien politiikasta.

Kommonsit ovat tänä ja ensi vuonna erityisen mielenkiinnon kohteena kirja-, lehti-, vasemmisto- ja aktivistimaailmoissa. Aikaisempina vuosina samanlaista huomiota osoitettiin vuorotellen globaalille järjestykselle ja väen moneudelle. Valokeilojen takana on pitkälti kolme kirjaa ja niihin liittyvät keskustelut.

Tämä johdannoksi postaustrilogialle.

Empire is materializing before our very eyes. (Michael Hardt & Antonio Negri, Empire, ensimmäinen sivu)

The possibility of democracy on a global scale is emerging today for the very first time. (Michael Hardt & Antonio Negri, Multitude, ensimmäinen sivu)

War, suffering, misery, and exploitation increasingly characterize our globalizing world. (Michael Hardt & Antonio Negri, Commonwealth, ensimmäinen sivu)

Aikoinaan koko maailma tuntui puhuvan Hardtin ja Negrin Imperiumista (2000). Kirja pisti kampukset kiehumaan LA:sta Pariisiin ja Tokioon. Lukupiirejä järjestettiin jyväskyläläisessä kellarissa asti. Onkohan kukaan laskenut kirjaan liittyvien keskustelujen pohjalta syntyneitä yhteiskunnallisia liikkeitä? No Borders, prekariaattiliike ja Vapaa liikkuvuus -verkosto ovat vain esimerkkejä.

Imperiumi räjäytti kaiken, kirja oli metafyysinen pommi. Jos sitä miettii kirjana, siis tyylin, rakenteen ja lukukokemuksen kannalta, niin siitä on vähän typerä kirjoittaa analyyttisesti. Se on paras ikinä kirjoitettu versio Kommunistisesta manifestista ja samalla upea romaani, joka kokoaa yhteen 500 vuotta radikaalin ajattelun ja vastarinnan historiaa. Sitä on vaikea ajatella ilman mahtipontisia assosiaatioita: Dante, Chaucer, Joyce, Pynchon.

Kohtasin kirjan lukiolaisena, joka oli kiinnostunut fenomenologiasta ja kirjoitti yhteiskuntafilosofian kurssille tutkielmaa anarkismista. Teksti ei oikein avautunut, joten tein itselleni muistiinpanon: "Lue Marxin Pääoma ja Deleuzen & Guattarin Kapitalismi ja skitsofrenia." Molemmat sarjat ovat yhä kesken, mutta jossain vaiheessa jatkuva Foucault’n, Deleuzen, Marxin, sosiologian ja Megafonin tankkaaminen teki tehtävänsä, ja vuodesta 2007 alkaen olen saanut Imperiumista yhä enemmän irti.

Kirja "selitti kaiken". Siitä puuttui varsinainen uusi analyysi, se ilmaisi paikoin lukukelvottoman monimutkaisella tyylillä nolostuttavan yksinkertaisia asioita, ja filosofian osalta sen uutuudet rajoittuivat kaiketi moderniteetin historian ja suvereniteettiteorioiden kommentointiin. Mutta kirja selitti kaiken yhdistämällä vasemmiston pirstaleet suureksi kertomukseksi. Ja minkälainen kertomus!

Hardt & Negri kirjoittivat Imperiumista, uudesta globaalista hallitsemisen logiikasta ja rakenteesta, joka "on hajautettu ja deterritorialisoiva valtakoneisto, joka asteittain sulkee koko maailman avoimien ja yhä laajenevien rajojensa sisään”. Tämä uusi valtakoneisto "ohjailee monenkirjavia identiteettejä, joustavia hierarkioita ja monimuotoista kanssakäymistä mukautuvien komentoverkostojen välityksellä".

Kansallisvaltioiden rappioitunut suvereenius on siirtymässä Imperiumille (trilogian perusteella prosessi käydään olennaisesti 1920-2010). Muodostuu "kansallisten ja ylikansallisten organismien ketju, joita yhdistää samanlainen vallan logiikka". Imperiumin syntyprosessi on samalla siirtymä imperialistisen ajan maailmankartan kansallisväreistä "imperiaaliseen sateenkaareen". Maailmat sekoittuvat, tehdastyön voima vaihtuu kommunikatiivisen ja affektiivisen työhön hegemoniaan, ja itse yhteiskunnallinen elämä astuu tuotantoon ("biopoliittinen tuotanto").

Imperiumi on kaikkialla. Se on rajaton järjestelmä, joka pyrkii lopettamaan historian. Se on "suunnaton sorto- ja tuhokoneisto". Mitä sille voi tehdä?

Ehdin jo tehdä itselleni uuden muistiinpanon: "Voiko kapitalismia todella poistaa muuten kuin itsemurhalla?" Seuraavaksi Hardt & Negri kuitenkin jo kirjoittivat: "Väen luovat voimat, jotka pitävät yllä Imperiumia, kykenevät myös autonomisesti rakentamaan vastaimperiumin, globaalien virtausten ja vaihdon vaihtoehtoisen poliittisen organisaation."

Tavoite on Imperiumin prosessien uudelleenorganisointi ja suuntaaminen kohti uusia päämääriä, uusia demokratian muotoja. Avuksi kutsutaan filosofia, historiatiede, kulttuurintutkimus, taloustiede, politiikantutkimus, antropologia ja uusi globalisaatiokriittinen liike. Niiden avulle esitetään Imperiumin genealogia ja biopoliittinen manifesti.

Ja tämä oli vasta kirjan esipuheen referointia!

Rakastan Imperiumia. Rakastan sitä niin kuin rakastettua rakastetaan: tiedostetaan viat ja suututaan niistä aina välillä, mutta tiukan paikan tullen rakas on etusijalla. Vaikka se murhaisi.

Rakastan sitä niin kuin Spinoza rakastaa: toimintakykyä kasvattavalla ilolla ja autuudella.

Rakastan sitä niin kuin ampiainen rakastaa orkideaa: hieromalla itseään siihen vain huvin vuoksi.

Haluaisin edelleen lukea kirjan jokaisen lähdeviitteen jokaisen teoksen, artikkelin ja kirjeen. Haluaisin kirjoittaa kirjasta 2000-sivuisen kommentaarin. Haluaisin syödä kirjan sämpylän välissä.

Imperiumi on kulutukseen ja käytön jälkeen poisheitettäväksi tarkoitettu poliittinen julistus. Silti siihen lankeaa loputtomasti. Osan viehätyksestä täytyy tulla pelkästä kasvukokemuksesta: sen kautta oppi filosofiaa, politiikkaa ja italialaista autonomiaa. Mutta silti! Kirjan pyhä ydin surraa edelleen. Sitä tunnelmaa lähelle voi päästä ehkä vain Yeah Yeah Yeahsin biisin Heads Will Roll Digiraati-remixin avulla.

En voi enää jatkaa sanojen tasolla, joten jätän tämän tähän.

Imperiumin Helvetistä sikisi jatko-osia: Kiirastuli Multitude (2004) sekä Taivas Commonwealth (2009). Tavallaan jatko-osissa olisi voinut lukea mitä soopaa tahansa, ja niille olisi nyökkäilty ymmärtäväisesti. Tavallaan näin myös kävi. Eikä trilogian rinnastus umpiteologiseen Jumalaiseen näytelmään ole mikään vitsi. Negrin osuudet taustakertomuksessa ovat silkkaa Augustinuksen De civitas deitä: paetaan Babyloniasta (Spinozan) Jumalan kaupunkiin!

Multitude veti varovaisesti takaisin Imperiumin metafyysisen mahtipontisia skeemoja. Yhtäältä on noloa keksiä suuri teoria ja neljän vuoden päästä paikkailla sitä niin, ettei se enää vakuuta ketään. Toisaalta Imperiumi itse tiesi paremmin kuin Hardt & Negri. Meidän ei tarvitse ottaa Multitudea vakavasti, koska meillä on Imperiumi. Jatko-osa on kuitenkin käyttökelpoinen hengennostattaja ja neuvonantaja, vaikka se kaiken kromin jälkeen jättää käsittelemänsä vastarinnan subjektin eli "moneuden" kaikilla tasoilla epäselväksi.

Commonwealth viimeistelee trilogian - dialektisesti. Yksi Hardtin ja Negrin nolouksista on ristiriita väitteiden ("dialektiikka on ohitettu") ja käytännön argumentoinnin (perinteistä vulgäärihegeliläistä "oho, vasen onkin oikea" -dialektiikkaa) välillä. Trilogian rakenne on rautalankamainen: ykkönen esittää kovan teesin, josta kakkonen vähän hajoilee ja etenee nolostellen, ja sitten kolmonen palaa ykkösen teesiin, aufhebungittaa ja kirjoittaa sen uusiksi vähän vaihtelevista näkökulmista. Päämäärään saapuminen ei yllätä, mutta matka on ehdottomasti tekemisen arvoinen: trilogiaa voi monessa mielessä kutsua vasemmistolaiseksi Bildungsromaniksi.

Michael Hardtista & Antonio Negristä on väännettyä loputtomasti suomalaisia versioita: Mikko Kova ja Toni Tumma, Härski Hartikainen ja Antti Neekeri, Mikael Vaikea ja Tomppa Mustapää… Myös kirjojen sisältöä on suomalaistettu muun muassa veivaamalla se megamankelin läpi 1999-2008. Jos on lukenut Megafonia ja esimerkiksi tätä blogia, Hardtin ja Negrin trilogia ei ehkä tarjoa kovin paljon uusia käsitteitä tai analyyttisia aseita. Mutta kirjojen tyyliä ja tarinankerrontaa on mahdotonta referoida tai tiivistää. Lukemalla ne voi totisesti kokea kommunistin elämän ikuisen keveyden ja ilon!

Ensi kerroilla tässä sarjassa: muistelmat jatkavat Multitudesta ja päättyvät ensivaikutelmiin trilogian päätösosasta, joka julkaistiin viime viikolla.