- No, koska ne oksentaa kun ne on vessassa.

Se on normaalia käytöstä Japanissa.

BYRÖG ÖKH KAKOKAKO. Kaikki tietävät mitä tapahtuu, kun tyttö tulee kopista tuollaisen sinfonian jälkeen. Kukaan ei sano mitään, se tiedetään ja siihen luotetaan. Tyttö on vähän kuihtuneen näköinen. Täytyy siis liittyä lavuaaria tukkivien naisten jonoon ja korjata meikki.

Samalla voi vaikka kihartaa hiukset.

 

 

 

Tapasin tänään baarissa japanilaismiehen, joka sanoi luovuttaneensa suosiolla japanilaisten naisten suhteen, koska he yrittävät olla niin söpöjä ja cooleja ja länsimaisia. Mies oli sitten mennyt naimisiin amerikkalaisen naisen kanssa…

Monet aikuiset naiset tuntuvat kiduttavan itseään syömällä vähän ja askeettisesti. Nuorempien on ryhmäpaineen vuoksi pakko osallistua Pohjois-Amerikkaa ihkuttavaan teinikulttuuriin, jonka saturaatioasteen yksi indikaattori on ilmaisu M4, "tavataan McDonald’sin edessä neljältä". Aluksi tuli ihmeteltyä, miten tytöt voivat syödä mäkissä ja painaa silti 38 kg, mikä on japanilaisen naisen ihannemitta.

Enää ei tarvitse ihmetellä. Pakkohan se ruoka on oksentaa.

Mäkin oksentaisin, jos söisin.

 

 

Toisen maailmansodan loppuun asti Japani oli fasistinen valtio, joka huipensi "aasialaisen julmuuden" 1900-luvun alun militaristisella ja imperialistisella kaudella, korealaisten naisten pakkoprositituutiolla ja gaijineiden keskitysleireillä. (Aasialaisesta julmuudesta kiinalaisittain ks. Chinese Torture Chamber.)

Japanilaiseen kulttuuriin kuuluu joustavuus ja voittajan tahtoon alistuminen. Siksi valtion oli toisen maailmansodan jälkeen helppo ainakin muodollisesti omaksua liittoutuneiden määräämä liberaali demokratia.

Japani on silti edelleen pitkälti wasistinen maa.

Wa viittaa harmoniaan, rauhaan, tasapainoon ja - historiallisesti kiinalaisten käyttämänä - etnisesti japanilaisiin. Sanan etymologiasta löytyy yhteyksiä alistumiseen, kumartamiseen, polvistumiseen ja fyysiseen lyhyyteen. Wa on jotakin, joka täytyy säilyttää. Se tarkoittaa konfliktien välttämistä, ryhmään mukautumista, auktoriteettien tottelemista ja normeihin sopeutumista.

Wasismia on maailman jakaminen japanilaisiin ja muihin eli gaijineihin.

 

Even if one argues that modern usage renders the two terms indistinguishable, gaijin is still a loaded word, easily abused. Consider two nasty side effects:

1) "Gaijin" strips the world of diversity. Japan’s proportion of the world’s population is a little under 2 percent. In the gaijin binary worldview, you either are a Japanese or you’re not — an "ichi-ro" or a "ze-ro." Thus you suggest that the remaining 98 percent of the world are outsiders.

2) . . . And always will be. A gaijin is a gaijin any time, any place. The word is even used overseas by traveling/resident Japanese to describe non-Japanese, or rather "foreigners in their own country," often without any apparent sense of irony or contradiction. Logically, Japanese outside of Japan must be foreigners somewhere, right? Not when everyone else is a gaijin.

Left unchallenged, this rubric encourages dreadful social science, ultimately creating a constellation of "us and them" differences (as opposed to possible similarities) for the ichiro culture vultures to guide their ideological sextants by.

Once a ‘gaijin,’ always a ‘gaijin’

 

Wasismia on myös radikaalin ajattelun ja toiminnan väkivaltainen tukahduttaminen. Japanissa poliisi voi pitää kiinniotettuja ihmisiä yli 20 päivää putkassa ilman minkäänlaisia syytteitä, ja poliisin kuulustelumenetelmillä on edelleen huono maine. G8-mielenosoituksia edeltäneet security sweepit kohdistuivat erityisen rajusti ulkomaalaisen näköisiin.  Antiautoritaarinen liikehdintä pyritään yhä kitkemään nopeasti.

 

Tokiolainen Hosei-yliopisto on erottanut joukon poliittisesti aktiivisia opiskelijoita ja kieltänyt vetelehtimisen, julisteiden kiinnittämisen ja puheiden pitämisen yliopiston lähettyvillä.

Yliopisto erottaa rauhanhäiritsijät Japanissa

 

Luulisi, että wasismi olisi hyväksi edes ympäristölle, mutta ei:

 

In his book "Dogs and Demons," Alex Kerr argues that environmental degradation has been one of the byproducts of Japan’s relentless postwar pursuit of economic growth. In the last half-century, Kerr suggests that the Japanese have dammed up most rivers, scarred many mountains and uprooted trees, all to make way for urban growth. In the course of this expansion, much of Japan’s natural habitat has been lost.

Kerr points out that this lack of regard for nature contradicts the traditional world view of the Japanese. In most Western writing, the Japanese are portrayed as nature lovers, with a spiritual, almost mystical connection to their environment. Japan’s indigenous Shinto religion even puts a reverence for nature at the core of its beliefs.

However, as Kerr points out, this Western view of Japan is a myth. Yes, the Japanese enjoy their cherry-blossom parties each year. But in reality, the Japanese see nature as something to conquer rather than preserve.

Silent spring in Tokyo

 

Jos ihailee japanilaisten kurinalaisuutta, etikettiä, motorista taitavuutta, esteettistä silmää tai sosiaalista organisointia, kannattaa muistaa että ne on kaikki wasismilla lihaan piiskattu.

Myös "antiwasistinen" toiminta on jotenkin paradoksaalisesti ollut erittäin hyvin organisoitua. 1960-luvun mellakoitsijat aaltoilivat tien laidalta toiselle kädet yhteen liitetyssä käärmemuodostelmassa, ja Vietnamin sodan vastaisissa mielenosoituksissa tuhannet marssivat ja militantit taistelivat poliisien kanssa kivillä ja koktaileilla. Yliopistokapinoinnin seurauksena poliisilla on hyvin tiukat ohjeet pitää matalaa profiilia kampusalueilla.

 

 

 

 Vasemmisto: anarkokommunismia? Autonomismia? Bileitä? Ei, vaan lässyn lässyn

 

Jo on perkele kun vasemmisto lässyttää ja inisee niin että menettää vaaleissa ainoan europarlamenttipaikkansa - vakavan talouskriisin aikaan ja oppositiosta käsin!

Ehkä voimme tässä yhteydessä hieman leikkimielisesti kiittää jokaista minä-en-äänestä-koska-olen-moraalinen-anarkistia: teidänkin ansiostanne saamme taas nauttia oikeistolaisemmasta europolitiikasta. Pahoittelumme, se vallankumous ei tule vielä huomennakaan, ei ainakaan jos rajoitetaan taktiikat vain puhdasoppisiin.

Vasemmiston suuremmista figuureista ainoastaan joku Paavo Arhinmäki vaikuttaa olevan jyvällä asioista, jotka pitäisi nostaa käsittelyyn heti. Puolueohjelmat pitäisi kirjoittaa uusiksi verkkolehti Megafonin pohjalta, commonsien käyttö ja aitaus pitäisi politisoida, prekarisaatio ja miniyrittäjyys pitäisi ottaa vakavasti, ja käytännön tasolla pitäisi auttaa uutta työväkeä organisoitumaan ja sivistymään.

Se puoluepolitiikasta. Vaalitulos vahvistaa käsitystä siitä, että vallankumoukselliset tarvitsevat nyt kurinpidollisen potkun perseelle. Japanilaiset tarjoavat sen.

On kolme asiaa, jotka vasemmistolaiset voisivat oppia Japanista.

 

1. Formalismi. Japanissa muodollisuus (kata) tai "oikea tapa tehdä asiat" (shikata) on viety niin pitkälle, että oikeastaan mitään sisältöä ei ole jäljellä, eikä mikään tarkoita enää mitään: perverssi versio Guattarin ei-merkitsevää semiotiikkaa koskevista unelmista. Formalismin ei kuitenkaan tarvitse mennä äärimmäisyyksiin tuottaakseen tuloksia. Japanilainen kurinalaisuus alkaa kehittyä kunnolla kirjoitusjärjestelmiä opiskellessa. Hiragakana ja katakana (molemmat 46 tai 48 tavumerkkiä) menevät vielä länsimaisessa mielentilassa, mutta tuhannet kiinalaisperäiset kanjit vaativat jo ankaraa ja säännöllistä työtä, esteettistä silmää ja taitavaa motoriikkaa (siksi en ole oppinut niitä). Kanjit ovat muotti, joka valaa japanilaisen psyyke-ruumis-sommitelman tarkaksi ja taitavaksi koneeksi.

Jospa vasemmisto kehittäisi oman formalismin, joka tuottaisi mekanismeja vallankumouskoneen käyttöön.

 

2. Ki. 1960-luvulla suuret japanilaisfirmat alkoivat järjestää työntekijöilleen ki-energian kehittämispäiviä. Työväki kuskattiin opettelemaan liikkeitä ja laitettiin sitten heilumaan ja huutamaan julkisille paikoille. Militantti bisneskoulutus tuotti tulosta: Japani kehittyi maailman toiseksi suurimmaksi taloudeksi.

Ki (kiinaksi chi) tarkoittaa elämänvoimaa tai energiavirtaa (ihmiskeskeinen versio Anti-Oidipuksen halun käsitteestä). Ei tarvitse olla new age -mumisija tajutakseen, että energian äkillinen keskittäminen yhteen pisteeseen voi tuottaa hämmästyttäviä tuloksia, niin kuin heittää vastustajan nurin tai tuottaa murtuman poliittisessa kentässä.

Yllätyshyökkäyksiä, energiakeskittymiä ja militanttia koulutusta siis.

 

3. Tiimityö. On totta, että perinteisesti jyrkkä sosiaalinen hierarkkisuus ja ryhmäpaine ovat tukahduttaneet japanilaisten kyvyn ajatella luovasti. Mielenkiintoista on kuitenkin auktoriteetin hajauttaminen tällaisissa ryhmissä. Esimerkiksi japanilaisissa yrityksissä johtaja - vaikka sachon sana on perimmäinen laki - ei voi määrätä kaikkea, toisin kuin lännessä, vaan päätöksiä tehdään enemmän konsensusperiaatteella. Saadakseen suuria muutoksia aikaan on vakuutettava johtajien lisäksi myös osasto, jota muutokset koskevat. Tiimityö ja yhdessä päättäminen ovat vasemmistolaisten järjestöjen peruskauraa, mutta silti jotkut esimerkiksi Vasemmistoliitossa katsovat että organisaation pään vaihtaminen muuttaisi kaiken.

Tarvittaisiin työtiimejä, jotka olisivat sopivan joustavia, kehittäisivät itselleen sopivan keskinäisen lojaaliuden, pystyisivät asettamaan tavoitteita ja työskentelemään vakaasti niiden eteen.

 

Viime aikoina vasemmisto on keskittynyt lähinnä japanilaisen yhteiskunnan huonompiin puoliin, eli ylitsevuotavaan kumartelemiseen, itsensä kieltämiseen ja paikallaan junnaamiseen. Nyt olisi aika varastaa tältä saarelta jotain käyttökelpoisempaa.

 

Normko @ Flickr

 

Nyt on kuulkaas niin, että on alkanut sota. Nimittäin luokkasota.

Vaikkei eihän tämä sota missään vaiheessa kadonnut. Silti vielä vähän aikaa sitten väitettiin, että yhteiskunnallisia luokkasuhteita - ja siten luokkia ja luokkataistelua - ei ole olemassa. Yhdet kyllä tekevät päätökset ja keräävät massit, toiset joustavat ja tekevät puoli-ilmaista työtä paskoilla ehdoilla, mutta mitään luokkia ei ole.

Megafonin jälleensyntymästä lähtien on alettu puhua suoremmin sanoin kommunismista, luokkataistelusta ja organisoitumisesta. Murrostorstai 2009 oli osittain tästä teoreettisesta ympäristöstä ponnistava aloite. Molemmat avaukset nostattivat pelkoa ja inhoa kentällä. Se revari älähtää, johon…

Koska kirjoitin tämän alun perin vappuna, lainasin Vihreän Langan 30.5 julkaistua artikkelia. Siinä vallitseva ilmapiiri kärjistettiin näin:

 

Uuden liikkeen aktiivit ovat organisoituneita, radikaaleja ja puhuvat marxilaisittain vallankumouksesta.

He ovat eri maata kuin vuosituhannen vaihteen globalisaatiokriitikot ja prekariaattiaktivistit, jotka olivat ylpeitä siitä, etteivät järjestäytyneet tai puoluepolitisoituneet.

Murrostorstain järjestäjät yrittävät sen sijaan kerätä yhteen mahdollisimman paljon eri tahoja, myös lähiöiden työttömiä ja maahanmuuttajia. Monet heistä pitävät ay-liikettä potentiaalisena kumppanina.

Uusi liike ei halua päteä moraalisella ylemmyydellä. Se haluaa riveihinsä taviksia.

Radikaalia lamavappua!

 

En tiedä puhutaanko vallankumouksesta, olivatko prekariaattiaktivistit niin kaukana puolueista tai onko Sompasaaren sosiaalikeskus jotenkin "marxilainen". Mutta perusidea pitää paikkaansa. Jos uudet yhteiskunnalliset liikkeet ovat olleet häilyviä, epävarmoja, anarkistisia, puritanistisia, moralistisia, performatiivisia ja rihmastomaisia, nyt on haluttu tehdä murros tähän uuteen - mutta samalla jo vanhaan ja joidenkin mielestä myös väsyvään - perinteeseen. Tilalle halutaan jotain muuta, joka ei kuitenkaan ole totutun täysi vastakohta.

Seuraa lause, jota en uskoisi kirjoittavani, mutta koska kommunikaatio perustuu väärinymmärtämiselle, niin selvennetään: nyt ei haluta pystyttää ehdottomia puoluehierarkioita anarkismin tilalle, ei haluta pelkkää kylmää stalinistista teknokratiaa moralismin tilalle, eikä haluta pelkkää suoraa toimintaa mediaperformanssien tilalle. (Megafoni #1 ei provokikseissään korostanut tätä pienen pientä pointtia tarpeeksi - toki suurempi miinus menee Megan vihamielisille lukijoille…)

Talouskriisin ja lisääntyvän kontrollin olosuhteissa halutaan joka tapauksessa kahta asiaa, joita uudet liikkeet kavahtavat: marxilaista luokkataistelun analyysia ja järjestäytymistä.

Skipataan ajatteluprosessi ja hypätään arvioon: uusi aloite on analyysinsa puolesta oikeassa. Luokkataistelu on totta, ja organisoitumista tarvitaan. Mutta yhteiskunnallisen liikehdinnän liikkeelle potkimisen kannalta uusi keskustelu on saattanut olla vähän… huono.

Se johtuu estetiikasta. Prekariaattiliikehdintä oli sentään blingiä: EuroMayDayn pop-kuvasto, trikoot, vanhan Megafonin porno, yomango, bilettely… Se oli välillä oikeasti seksikästä & sokkimaista. Siis affektiivista.

Miten tehdä sosialismista seksikästä?

 

 

Tietokykyjään käyttävälle työläiselle sosialismilla ei ole mitään muuta tarjottavaa kuin kahleet tai kitsi.

- Jussi Vähämäki: Itsen alistus (2009)

 

Uusi, epämääräinen ja muotoutumassa oleva liikehdintä yrittää tavoittaa taviksia, juntteja ja mutakuoppalähiösankareita, mutta on samalla uhkaavan lähellä ysäriretroilua ja lamaa. Eikö joku juuri sanonut, että ysärikaiuista halutaan päästä eroon? Mitä muuta Murrostorstain retoriikka oli kuin ysäriä? Mtä uutta siinä oli? Mitä seksikästä siinä oli? Mikä siinä vetosi esteettisesti? Sosialismilla ei enää ole tietotyöläiselle muuta tarjottavaa kuin kahleet tai kitsi, ja kitsiäkään sillä ei ole tarpeeksi. Sama ongelma vuoden ekan Megan kanssa: Leninin karisma ei riitä innostamaan uusia barbaareja…

 

 

… ei ees kokiksen kaa

 

Analyysipuoli alkaa olla hallussa. Esimerkiksi 2006 julkaistiin monumentaalinen Uuden työn sanakirja, 2008 tuli ulos retorisesti ehkä kömpelö mutta kattava & terävä Vasemmisto etsii työtä, ja 2009 on julkaistu prekarisaatiokeskustelua konkretisoiva Paskaduuneista barrikadeille sekä Jussi Vähämäen ranskalais-italialaisen esseismin huipennus Itsen alistus. Sitten on vanha Mega ja ulkomaiset lehdet, Tutkijaliiton ja Liken Polemos-sarja jne.

Nämä julkaisut ovat saaneet varovaista suitsutusta. Niitä on luettu. Niillä on jopa ollut vaikutusta. Sen sijaan uuden Megafonin ja Murrostorstain tekstit saivat yhdet raivoihinsa, toiset hämmentymään ja kolmannet häipymään. Mölähdettiin täälläkin ja syystä, mutta Murrostorstain jälkeen erityisesti luokkataistelu on alkanut kiinnostaa sen herättämän hätäännyksen myötä.

Luokan kohdalla radikaalin teorian uusin käänne osui vasemmiston arkaan paikkaan. Niin moni itseään "vasemmistolaiseksi" kutsuva sävähti luokkapuheesta.

Miksi?

 

Jos ensimmäinen poliittinen kysymys on "miten pakottaa porvarit perustuloon", toinen kysymys kuuluu: mitä vasemmistosta on enää jäljellä, jos luokkataistelun moottori sammutetaan. Ja mitä tekee luokalla ilman luokkataistelua tai luokkataistelulla ilman luokkia.

On väitetty, että luokasta puhuminen tarkoittaisi moneuden palauttamista homogeenisiin joukkoihin. Moneudesta ei pidä luopua. Mutta kukaan ei olekaan luopumassa siitä! Sen sijaan kritiikitön moneudesta ja "tuhansista luokista" puhuminen luisuu helposti postmoderniksi relativismiksi, joka typistää kaiken "kulttuuriksi" tai "estetiikaksi". Aivan kuin eläisimme mainoksessa… Idealismia.

On selvää, ettei tuotannon ja riiston analyysille ole "postmodernissa diskurssissa" enää mitään sijaa, ja yhtä vaikeaa on kollektiivisen vastarinnan rakentaminen siitä käsin ilman luokkasuhteiden analyysia. Postmodernismi on olemukseltaan konservatiivista, niin kuin muukin yleinen kulttuurisosiologisointi, joka näkee kaiken esteettisenä.

 

On myös esitetty, että uudet taistelut olisivat klassisen luokkataistelun ulkopuolella, koska ne tavoittelevat "leikillistä vapaa-aikaa" (tai mitä leisurea milloinkin) eivätkä lisää liksaa. Ongelmana tässä on, että leikillinen vapaa-aika nykyään edellyttää sitä liksaa - tai vähintään rikkaat sukulaiset…

Luokasta ja työväestä luopuminen on antanut oikeistolle mahdollisuuden vallata vasemmiston alueita. On tullut uuden työväen puolue ja uuden työväen presidenttiehdokas, kun olisi pitänyt organisoitua omaehtoisesti ja ottaa muuttunut työelämä haltuun. On ollut ylistettyä puhetta "luovasta luokasta" ja sen pakenemisesta, kun olisi pitänyt puhua työväenluokasta ja sen kyvystä tuottaa autonomisesti ja kieltäytyä työstä. Vasemmiston heikkouden vuoksi luokan ja työn käsitteiden porvarilliset rekuperaatiot ovat uponneet julkisuuteen ja kollektiiviseen psykosfääriin kuin porvarin värisevä elin työläisen peräaukkoon. Porvarit panevat nyt ennätyshalvalla.

 

 

 

Mitä luokkapuhetta kavahtavat ystävämme oikein tahtovat sanoa: että mitään yhteiskunnallisia konflikteja ei itse asiassa ole olemassa? Että niitä ei pitäisi olla olemassa? Että niitä pitäisi tyynnytellä eikä lietsoa?

Prekaari pique-nique

 

Olin pari viikkoa sitten Jyväskylässä harjoittelemassa uuden aallon osallistuvaa työläistutkimusta. Ääninäytteitä materiaalista (mp3):

 

"A." kertoo spontaanista työväen vastarinnasta

 

Vankilassa istunut amatööri ja ammattihieroja puhuvat työstään 

 

"Krisse", sekoitus fordismia ja joustotyötä; muu työläisnuoriso keskustelee juopottelusta

 

… prekaaria derivointia, jotain gonzon ja psykomaantieteen väliltä. Harhaillaan missä harhaillaan nauhurin ja kameran kanssa, seurataan ketä seurataan, kerätään materiaali ja herätään kun tulee sen aika.

Kun savu on hälventynyt, kirjoitetaan jotain.

Sitä odottaessa.

 

 

Raimo blows

 

Itse tapahtuma oli pettymys. Työväki oli kännissä, se on totta, mutta ei niin isolukuisena kuin aikaisemmin. Ensiksi yläkaupunki oli aidattu puomeilla ja järkkäreillä, jotka valvoivat ettei alueelle viety viinaa. Kieltolaki revisited! Toiseksi ilmeisesti jokin asukasyhdistys oli saanut Lounaispuiston suljettua kokonaan: ei tapahtumia, ei juomista, ei läpikulkua. Yhdistys siis sulki julkisen tilan. Mikrofasistien kontrolli on kourinut Jyväskylän juovikkaaksi. Työväki vastusti kontrollia ajamalla roskiksella päin tiesulkua, mutta kuusi järjestysmiestä pysäytti kulkuneuvon. Näin matalalla on prekaarin organisoitumisen taso Jyväskylässä.

 

 

Perusprekariaatin virtsa hapertaa porvariston tukipylvästä

Poliittisten kamppailujen analyysin lähtökohta on näinä vuosina usein karkeasti ottaen tämä:

1. Elämme tietokapitalismissa, jossa rikkaus luodaan ihmisten sosiaalisissa verkostoissa tai, niin kuin jotkut kirjoittavat, "aivojen välisessä yhteistyössä". Kuten Ilkka kommentoi: jokainen on kykenevä tietämään, ja kuka tahansa voi tuottaa arvoa milloin tahansa. Rautalangasta väännettynä tämä tarkoittaa sitä, että tieto on luonteeltaan yleistä ja yhteistä - sen lisäksi, että tietoa käsitellään kielen avulla ja että kielen yksityistäminen on mieletön ajatus. Koska tieto on tietokapitalismin tärkein luonnonvara, jokainen meistä osallistuu tiedon ja kielen kautta nykykapitalismin arvonmuodostukseen. (Vrt. semiokapitalismi.)

2. Kapitalismi toimii sosiaalisissa verkostoissa kaapparina ja kiinniottokoneistona. Kapitalistien tavoite on aidata yhteisestä alue ja vaatia pääsymaksu tälle alueelle. Yritykset ovat parasiitteja, jotka loisivat sosiaalista tuotantoa.

3. Siis: me emme ole velkaa yrityksille, vaan yritykset ovat velkaa meille. Koska yritykset loisivat meiltä sosiaalisen ja kognitiivisen raaka-aineensa, ne ovat velkaa meille vähintään perustulon. Perustulo olisi palkka (tuottavasta) elämästämme. Siis biotuloa…

 

Olen edelleen sitä mieltä, että analyysin lähtökohta on oikea (joskin liian rajoittunut, liian yksinkertainen, liian ihmiskeskeinen jne. jne.). Mutta analysoimisen jälkeen koko asetelma muuttuu ongelmalliseksi.

Suurin ongelma on kysymys politiikasta. Millaista politiikkaa tällaisen analyysin päälle voi rakentaa?

Tietenkin me vaadimme perustuloa. Tietenkin perustulon puolesta on hyviä argumentteja, ja tietenkin vaatimuksella on vankka teoreettinen pohja. Mutta miten esittää tämä vaatimus? Miten esittää se politiikassa "uskottavasti"?

 

 

 

On kaksi tapaa tehdä se.

Ensimmäinen tapa on argumentoida yllämainitun kolmen kohdan perusteella, että meille kuuluu perustulo, koska me olemme ansainneet sen. Me siis pyydämme perustuloa, koska se on meille oikeus ja kohtuus.

Militantista retoriikasta huolimatta tämä rakenne on ollut monien autonomienkin tekstien taustalla.

Toinen tapa on yksinkertaisesti pakottaa kapitalistit maksamaan perustulo. Argumentit tulevat siinä sivussa, jos tulevat.

Ensimmäistä tapaa on yritetty. Se ei ole toiminut. Toista tapaa ei ole yritetty, joskin jo kuopattu EuroMayDay-prosessi oli askel siihen suuntaan.

Jälkimmäinen tapa toimii. Tämänhän me tiedämme luokkataistelun historiasta. Esimerkiksi hyvinvointivaltio saatiin pakottamalla ja taistelemalla. Kapitalismin voittajat eivät anna mitään universaalia hyväntahtoisesti, vaan heidät täytyy painostaa siihen.

 

Ensimmäisen tavan perusongelma on sen esittämien vaatimusten heikkous. Porvarien ei tarvitse lotkautella korviaan moisille puheille muuten kuin pääkirjoituksissa kerran vuodessa.

Toisen tavan ongelmat ovat kolmenlaiset. Ensiksi sitä tuntuu olevan hyvin vaikea organisoida tässä tilanteessa. Toiseksi on epäselvää, mitä pakottaminen pitää sisällään: ei varmasti mitään aseelliseen väkivaltaan viittaavaa, mutta varmasti enemmän kuin tekstien kirjoittamista. Kolmanneksi niitä, jotka eniten vaativat pakottamista ja luokkataistelua, ei useinkaan näe toteuttamassa vaatimuksiaan muuten kuin tekstin tasolla.

Silti toinen tapa on ainoa varma tie perustuloon.

 

No, ainakin tiedämme nyt oikean poliittisen ongelman.

Se on tämä: miten pakottaa porvarit maksamaan perustulo?

Opiskelijatoiminta julkaisi kuukausi sitten pamfletin Tietotyö tekee vapaaksi? Kirjoituksia yliopistokapinasta. Vihkon artikkelit käsittelevät esimerkiksi tietokapitalismin analyysia, uuden työväen asemaa ja viime vuosina käydyn yliopistokeskustelun kritiikkiä. Julkaisutilaisuus pidettiin Porthanian aulan penkeillä ilman kummempia valmisteluita.

Tilaisuudessa yksi pamfletin kirjoittajista puhui siitä, miten vanhan ja ideaalisen yliopistomallin puolustaminen on muodoltaan melko samanlainen reaktio kuin perussuomalaisten vimma puolustaa "kansakuntaa" tai demarien halu puolustaa "hyvinvointivaltiota".

Kummatkin lähtevät reaktiivisesta asenteesta. Kumpikaan ei ole erityisen kiinnostunut keskustelemaan uudistuksista, ja kummatkin vetoavat joko nostalgiaan tai kuviteltuihin ihanteisiin.

Konsensuksen vaatiminen uhkaa molemmissa tapauksissa tukahduttaa yhteisön sisäisiä eroja ja samalla estää nostalgian kohteena olevan mallin kehittämisen.

 

Sivistyksen puolustaminen on myös helposti sivistyneistön etuoikeutetun aseman puolustamista. Sivistysyliopisto on ollut ennen kaikkea nationalistinen ja hierarkkinen laitos, joka on kasvattanut etuoikeutettua eliittiä valtion virkoihin tai sitten elämään porvarillista humanistisen taiteilijan myyttiä.

Professorit haluavat pitää virkansa ja auktoriteettinsa, opiskelijat haluavat demokratiaa, mielekkyyttä ja parempaa opetusta. Marssiiko osa jommasta kummasta ryhmästä samalla vanhan yliopistomallin hierarkioiden puolesta?

Vanhamallisen yliopiston puolustaminen on kytköksissä koko vanhan porvarillisen yhteiskuntamallin puolustamiseen. Haluavatko yliopistotoimijat puolustaa molempia?

 

Toinen keskustelussa esiin noussut teema oli vääriin vastakkainasetteluihin jumiutuminen. Nykykapitalismissa ei ole kyse markkinoiden ja valtion vastakkainasettelusta. Kapitalismi tarvitsee valtiota turvaamaan markkinoiden reunaehdot - myös uusliberalismi. Tämän vuoksi on ongelmallista vaatia paluuta takaisin valtion helmoihin tai ylipäänsä olettaa, että valtio suojelisi yliopistoa markkinoiden ongelmilta.

Jos halutaan analysoida yliopiston ja markkinoiden suhdetta, täytyy ottaa huomioon muun muassa akatemian eri haarojen, yritysten ja valtion laitosten monimutkainen yhteenkietoutuminen. Mutta tämä ei riitä. Instituutioiden muutosten analyysin lisäksi tarvitsemme nykyisen elämänmuodon analyysia.

Epävarma, pätkittäinen ja toisten armon varassa eletty elämä on nimittäin sekä yliopiston muutosta tärkeämpi teema että seurausta samasta talouden ja yhteiskunnan kehityskulusta, joka on tuottanut myös uuden yliopistolain.

 

Oman elämän analyysi - yliopistoineen ja pätkätöineen - mahdollistaa konkreettisten kokemusten ottamisen toiminnan lähtökohdaksi. Loputon ideaaleista (sivistys, vapaus, totuus) puhuminen vie keskustelua helposti vanhoihin vastakkainasetteluihin ja ankkuroi toiminnan valmiiksi tehtyihin malleihin.

Kuinka "konkreettista" on esimerkiksi juuttua kolmikannan puolustamiseen?

 

Mutta haluammeko muiden tekemää demokratiaa? Ikään kuin yliopiston hallintomalli demokratisoituisi tuomalla vielä yksi fraktio taistelemaan toisten kanssa. Maailma on todella nurinniskoin, kun kuulee jopa joidenkin opiskelijoiden aivan vakavissaan puolustavan kolmikantaa demokraattisena mallina.

Jussi Vähämäki Joensuun yleiskokouksessa 19.2

 

Julkaisutilaisuudessa sanottiin, että tällaisen kriitiikin lisäksi tarvitaan "prekaaria derivointia" espanjalaisten hoivatyöläisten kirjan hengessä, eli yliopistolaisten arkisten kokemusten keräämistä, analysointia ja jakamista.

 

Yleensä sivistyspuheen kritiikki on jäänyt tähän. Kritiikin ongelmana on juuri tämä: se on jäänyt vain kritiikiksi. Työläistutkimus-viittauksista huolimatta se ei ole tarjonnut tarpeeksi selkeitä vaihtoehtoja sivistyspuheelle, joka kaikesta pöhöttyneisyydestään ja porvarillisuudestaan huolimatta on vedonnut moniin.

Pamfletin julkaisua seuranneessa keskustelussa ehdotettiin porvarillisen sivistyspuheen tilalle työväen sivistystoimintaa. Kansansivistyksellähän on pitkä perinne, ja työväenliike on aina pyrkinyt kouluttamaan työväenluokkaa. Sivistys on liikkeen sisällä koettu emansipatoriseksi ja demokraattiseksi voimaksi. Satojen vuosien ajan työväki on levittänyt sivistystä opintopiirien, julkisten keskustelujen, vapaiden luentojen, osuuskuntien, sivistysliittojen, pamflettien, kirjojen, radion, tv:n ja internetin kautta.

Työväen sivistys on vaihtoehto porvarilliselle sivistysyliopistopuheelle. Sivistyksen käsite on ensin detournattava tietotyöväen käyttöön. Sitten vain rakentamaan tulevaa autonomista unelmien yliopistoa alhaalta käsin.

 

 

PS. Miten pitkälle olemme päässeet 60-luvun opiskelijakapinasta?

Pentti Saarikoski nimittäin arvosteli sivistysyliopistodiskurssia jo vuonna 1962 kokoelmassa Mitä tapahtuu todella?

 

mitä ne puhuu
vapaudesta
ja demokratiasta
koko ajan jostakin
ja mikä on tarkoitus
ne haluaa pelastaa jotakin
länsimaisen sivistyksen
josta ne ei koskaan ymmärtäneet mitään
ennenkuin jälkeenpäin

 

"Kansakunnan" psyyke pysyy kasassa säännöstellyillä kemikaaleilla: etanolia, nikotiinia, kofeiinia, vähän opiaatteja, sokeria, kanelia… Vallankumouksen hedelmiä tuotti Kulttuurivihkoihin (1/2009) jutun kemikaalien luokkasidonnaisuudesta. Siinä kiinnitettiin huomiota sittemmin "huumeiksi" määriteltyjen aineiden historiallisuuteen:

 

[h]eroiinin käyttäminen kuului Suomessa sotien välisenä aikana varakkaamman väestön tapakulttuuriin (…) maassa käytettiin seitsemän kiloa heroiinia vuodessa miljoonaa asukasta kohden – koko maailmassa vain Japani ylsi samalle kulutustasolle. Miksi heroiinin ennätyskulutus ei ollut moraalinen tai yhteiskunnallinen kysymys 1930-luvulla? Miksi se alettiin kokea ongelmalliseksi myöhemmin, kun käyttäjien määrä itse asiassa laski?

 

Keskiviikkona julkaistaan historioitsija Mikko Ylikankaan suomalaista huumehistoriaa käsittelevä kirja Unileipää, kuolonvettä, spiidiä. Siinä osoitetaan, kuinka nykyään laittomat kemikaalit tukivat yläluokan psyykettä upseerien orgioista talvisotaan.

Hesari kirjoittaa:

Heroiini oli pula-ajan Suomen suosittu superlääke

 

Muu maailma äimisteli Suomea jo 1930-luvulla. Kansainliitto eli YK:n edeltäjä patisti jäsenvaltioita luopumaan heroiinista, mutta Svinhufvudin Suomi ei suostunut. Lääkintöhallituksen ja Suomen lääkäriliiton mukaan heroiini oli halpa lääke, jonka rajoittaminen ei ollut perusteltua.

(…)

Kun muu maailma kielsi kovia huumausaineita, Suomi hangoitteli toistuvasti vastaan. Suomen liityttyä kansainväliseen oopiumisopimukseen vuonna 1936 tukkukauppiaat ryhtyivät ankaraan hamstraukseen. Apteekit ostivat varastonsa täyteen. Puolustusministeriö tilasi sotilasapteekeille heti puolitoista kiloa lisää heroiinia ja viisi kiloa lisää kokaiinia.

(…)

Historiankirjoitus on aina tietenkin valikoivaa – ja aina enemmän tai vähemmän ideologista. Koululaisillekin muistetaan aina mainita, että Nurmi, Ritola ja muut hiilimurskaratojen prinssit juoksivat Suomen 1920-luvulla maailmankartalle. Se taas on sivuutettu, kuinka laaja oli 1920-luvulla maamme ensimmäinen rikollinen kokaiiniaalto.

(…)

Huumebisnes ei ollut mitään nappikauppaa, kun määriä vertaa nykypäivään: Vuonna 1925 poliisin kolmessa takavarikossa Helsingissä löytyi neljä kiloa kokaiinia. Eli yhtä paljon kuin Suomen poliisi ja tulli takavarikoivat kokaiinia vuosina 1995–1999.

Helsingissä jäi kiinni pienen luokan huumeparoneita, kuten viipurilaiset liikemies Tahvo Käppi ja lääkäri Kaarlo Kalske. He myivät kilokaupalla Viroon. Lääkärit tehtailivat reseptejä yläluokalle ja kulttuuripiireille, sillä narkomaanit ennen sotia olivat lääkäreitä, sairaanhoitajia, liikemiehiä, taiteilijoita, lakimiehiä, opettajia ja upseereita.

Oli kieltolaki. Alkoholi oli kiellettyä, esimerkiksi kokaiini ei. Etsivän keskuspoliisin raportissa vuodelta 1928 narkomania näyttäytyi yläluokan juhlana: helsinkiläisen everstin Wennerholmin kokaiiniorgioissa "oli läsnä hän, J. Kauppinen, nuoria kadetteja ja tyttöjä. Tytöille syötettiin kokaiinia appelsiineissa ja makeisissa. Kokaiinikuoppana oli peukalonjuuri, johon kokaiinia sijoitettiin imettäväksi."

(…)

Vuonna 1946 Suomessa kulutettiin – reseptilääkkeinä – 99 kiloa heroiinia.

Suomi ei ollut vielä YK:n jäsenmaa. Ehkä siksi vastaus Helsingistä New Yorkiin oli kylmänviileä: Jatkamme heroiinin käyttöä. Sitä tarvittaisiin itse asiassa entistäkin enemmän – kansanterveydellisistä syistä.

Mitä uhmaa! Kyse on kuitenkin maasta, joka myöhempinä vuosikymmeninä on aina kontannut sen valtakeskuksen edessä, joka on sattunut käskemään.

 

Huumekontrollista

 Huumeet ja luokkataistelu

Ohimennen pari julkaisua netissä:

 

Akseli Virtanen: Biopoliittisen talouden kritiikki (pdf)

Taloustieteellinen väitöskirja biopolitiikasta, Foucault’sta, Deleuzesta, Guattarista ja semiotiikasta. Ollut lukulistalla vuodesta 06 lähtien. Yhden arvostelun voi lukea tästä (pdf).

 

Jussi Vähämäki: Itsen alistus

Tänä vuonna julkaistavaa kirjaa käydään luvu luvulta läpi Moreenin totuusradiossa. Linkattu blogi postailee mp3:sina radiopätkiä kirjasta ja kahvila Hertassa kevään aikana käytäviä kapitalismikeskusteluista. Ennen Oidipuksen hahmo alisti meitä isukin, opettajan, kersantin tai pomon muodossa, nyt alistamme itse itseämme uuden työn hengessä. Riittämättömyyden ja syyllisyyden tunteet ajavat tekemään loputtomasti työtä, ottamaan velkaa ja elämään luotolla. Tunnistan itseni tästä, ja aihe on muutenkin osuva, koska olen kiinnostunut itsetekniikoista ja toisaalta porvarillisesta "itsensä johtamisesta" (itsensä piiskaamisesta tuottavaksi).

Tiina Arppen kirjoitukseen viitaten:

Yliopistovaltaus Pariisin tyyliin (Sorbonne 4.3.2009)

 

Arppe:

 

Ranskassa taistellaan paraikaa varsin samantyyppistä yliopistolakiuudistusta vastaan, jota hallitus Suomessakin on ajamassa läpi kovalla kiireellä (laki on tarkoitus viedä eduskunnassa läpi vielä tämän kevään aikana). Ranskan opetusministeri Valérie Pécresse on ajanut lakia läpi aivan samalla strategilla kuin Helsingin yliopiston johto – väittämällä, että lain takana on yliopistojen laaja konsensus. 

 

Lyonissa on myös otettu yhteen poliisin kanssa (9.3.2009)

Strassbourg (11.3.2008)

 

Kovin tutulta kuulostaa ranskalaisten huoli. Keskeinen ero verrattuna Suomeen on kuitenkin siinä, että ranskalaisten yliopistojen johtajilla on rohkeutta asettua samaan rintamaan henkilökunnan ja opiskelijoiden kanssa. […] Opetusministeri Pécresse ja presidentti Sarkozy hermoilevat turhaan siitä, etteivät yliopistolla työskentelevät tutkijat tai opettajat juokse etsimässä patentteja, jotka voitaisiin muuttaa euroiksi lyhyellä aikavälillä. Heillä ei ole näiden ihmisten kanssa mitään yhteistä. Yliopistolla työskentelevät katsovat kauemmas. Heidän silmissään on tieteen tulevaisuus, maailman ja ihmiskunnan tulevaisuus. Ja lisäksi heillä on rohkeutta opettaa tätä. On helppo ymmärtää, etteivät diktatuurit pidä yliopistoista.

 

Montparnassen juna-aseman blokkaus (5.3.2009)

 

Opiskelijatoiminnassa on puhuttu myös näistä tapahtumista:

UK: Students are revolting: The spirit of ‘68 is reawakening

Roskilde: Student blockade over grant cuts