Vallankumouksen hedelmiä

 

 

Kompleksinen yhteiskunta yhdessä subjektiivisesti rikkaan työväenluokan kanssa tuottaa luultavasti ennemminkin työväen monia ja monipäisiä organisoitumia kuin yksiulotteista puoluevaltaa. Sitä paitsi nykyhirviöt osaavat myös tanssia. Silti ei voida kieltää, etteikö valtiollinen toimintatila olisi nousemassa mielenkiintoiseksi kysymykseksi. Talouskriisi on pannut pisteen uusliberaalille kehitykselle. Olemme murtumassa, joka korostaa valtiollista ratkaisuvaltaa talouskasvun takaamisessa. Olisi ehkä syytä palauttaa elementtejä työväenliikkeen organisoitumisen perinteestä, kunhan samalla näytetään keskisormea jokaiselle perinteitä vaaliville.

 

Jotain on meneillään. Asioita tapahtuu. Yliopistoissa liikutaan: Opiskelijatoiminta, Toimiva yliopisto, Aktivistiyliopisto, Joensuu. Tuntuu siltä, että Jyväskylässäkin venytellään. Helsinki sai uuden sosiaalikeskuksen. Tänä vuonna myös julkaistaan paljon relevanttia tavaraa, prekariaatti- ja perustulopamfleteista Guattari-käännökseen. Megafonikin on sopivasti tämän nousevan liikehdinnän keskellä muuttunut numeroittain ilmestyväksi verkkolehdeksi. Ensimmäinen numero herättelee kriittistä keskustelua moneuden tai väen käsitteestä ja kyselee organisoituneen joukkotoiminnan perään:

 

Paradoksit ovat melkoisia. Tietokapitalismi mobilisoi laajamittaisesti ihmisten henkiset kyvyt resurssikseen, mutta missä on innovatiivinen vastarinta. Valtio on muuttumassa kokonaisvaltaiseksi työhön pakottamisen järjestelmäksi, mutta missä on laajamittainen työstä kieltäytyminen. Elämä on muuttumassa työelämäksi, mutta missä on jyrkentyvä vastarinta. Elintasoerot ovat kasvussa, mutta missä ovat vastakkainasettelut. Prekaarista työelämästä on tullut yhtä organisoinnin organisointia, mutta vaikuttaa siltä kuin kollektiivisesta organisoitumisesta olisi tullut täysi mysteeri.

(Prekaari organisaatio)

 

Megafoni on kääntynyt ärtyneemmäksi ja militantinmaksi. Pornolla poseeraaminen on vaihtunut provoilevaan joskin antiautoritaariseen uusleninismiin. Deleuzen iloinen pessimismi on korvattu syvämarxilaisella (syväekologia) luokkasotaretoriikalla.

 

Uusien liikkeiden piirissä pelko leninismin aavetta kohtaan on kuitenkin kääntynyt harkitsemattomaksi paoksi suhteessa kaikkiin ammattimaisen organisoitumisen kysymyksiin. Pelkokerrointen pitäisi kuitenkin nousta täysin vihollisrintaman toisella puolella. Ilman työväenluokan lippuja kantavia ammattimaisia organisoitumia katoaa luokalta kyky soittaa pirun polskaa porvarilliselle diktatuurille.

 … Ilman liikeorganisaation funktion täyttymistä liike ilmenee vain hajanaisina leimahduksina vailla kestoa sekä kollektiivista muistia ja oppimista. Se ilmenee vain itsepuolustuksellisina vastarinnan tekoina, jotka jäävät yksinäisiksi protesteiksi vailla solidaarisuusrintamien ja joukkovoiman kehittymistä. Liikkeessä ei kehity luokkatietoisuutta. Se ei aseta kysymyksiä luokan määräysvallasta suhteessa yhteiskuntaan tai asettaa niitä vain äkkijyrkän anarkistisena nyrkin heilutteluna. Se jää epämääräiseksi levottomuudeksi ja hajanaiseksi eripuraksi kykenemättä kohdistamaan voimiaan rakenteellisten ristiriitojen paljastamiseen ja murtamiseen.

(Leninismin aave)

 

Provoaminen onnistuu: analyysit tanssivat, mutta poliittiset ohjeet kuulostavat 2000-luvun aktivismin kontekstissa välillä tunkkaiselta protofasismilta.

Ehkä se on hyvä keino tuottaa efektejä juuri nyt, kun puhe "alhaalta ylöspäin rakentuvasta spontaanista ja väkivallattomasta toiminnasta" ei tunnu enää saavan aikaan kovin paljon. Ja varmasti "spontaanisuuden rinnalle tarvitaan kommunikatiivisen infrastruktuurin käytännöllistä organisointia sekä ohjelmallista työtä suhteessa liikkeen sisäisten ja ulkoisten voimien väliseen törmäyspintaan".

 

Sikäli Megan filosofinen vasara osuu naulaan, että juuri "ammattimaisemman" organisoitumisen ansiosta Opiskelijatoiminta on nyt leviämässä ympäri Suomea. Vastaavasti mustavihreästä ajattelusta ponnistava toiminta vaikuttaa polkevan paikallaan. Vai tuleeko mieleen jotain viime ajoilta?

Vielä hankalammassa umpikujassa on übervanhoillinen punamusta teollisuusanarkismi, jos sitä tarkastellaan ulkopuolelta. Ei minkäänlaista analyysia, ei minkäänlaista uusiutumiskykyä, ainoastaan vuosittainen kadunvaltaus, vappupiknik ja laimea mielenosoitus.

 

En silti ole ihan varma, että lyökö jokainen Megan vasara naulansa ihan pohjaan asti. Nimittäin juuri "ammattimaisemman" organisoitumisen ansiosta Opiskelijatoiminnassa on tiettyjä konservatiivisia piirteitä, joista sekä Mega (ks. lehden viimeinen artikkeli) että Yritys ilman yhteystietoja sitä syyttelevät.

Vanha dialektinen asetelma tuntuu toistuvan: joko liike suuntautuu kohti Yhtä (ammattimaisuus, institutionalisoituminen, konservatismi, hierarkia, rajattu tehokkuus - joidenkin toiveet Opiskelijatoiminnasta) tai sitten se jää spontaanin anarkian tasolla (amatöörimäisyys, tasavertaisuus, paikallinen radikalismi, rajaamaton tehottomuus - joidenkin käsitys anarkisteista). Keksitään nyt äkkiä, miten se moneuden immanentti itseorganisoituminen toimii… tai miten verkostoida monipäiset organisoitumat.

 

 

Mille plateaux on niin rikas kirja, että se sisältää koko maailman (erityisesti kolmas plateau), ja tästä aiheesta pitäisi jonkun kirjoittaa oikea artikkeli, tai vähintään muistiinpanopostaus jokaisesta luvusta. Alla silti kolme tiivistettyä opetusta "aktivisteille", spektaakkelipolitiikkaan väsyneiden toimijoiden mukaan.

 

 

 

1. Moneus/rihmastollisuus. Taktiikoiden moneus ja erilaisuus tuottaa synergiaetuja. Ajatellaan vaikka eläinoikeusliikkeen klassista kaksoisartikulaatiota: militantti suora toiminta JA maltilliset kansalaisjärjestöt = tehokkaita efektejä. Tämä on peruspointti, joka yhä unohtuu joiltakin - esimerkiksi Opiskelijatoiminnasta käytävän keskustelun yhteydessä, kun demarikyynisesti pelätään liikkeen olevan "liian radikaali" tai "päästelevän suustaan kapitalismin kritiikin tai prekariaatin kaltaisia sammakoita".

Voi olla, että jos vaatisimme nöyrästi ja sievästi esimerkiksi yhtä pientä uudistusta yliopistolakiehdotukseen, onnistuisimme hyvin tässä nimenomaisessa vaatimuksessa. Silloin opiskelijoiden ja henkilökunnan valtava ja sekava halu- ja tunneinvestointi kanavoitaisiin yhteen uomaan ja vaatimukseen; yliopistoväen vellominen palautettaisiin yhteen liikkeeseen ja yhteen pieneen päämäärään. Kun uusi laki sitten tulisi voimaan miedosti reformoituna, millaista olisi juhlia moninaisen investoinnin ja kapinapotentiaalin patoamista ja hukkaan valuttamista?

 

(Omituista muuten, että vaikka yksi Deleuzen toistuvimmista painotuksista koskee moneuden väärinkäsittämistä - on väärin käsittää moneus yksinkertaiseksi vastakkainasetteluksi Yhden kanssa; oikea asetelma on laadulliset moneudet vs. määrälliset moneudet - niin silti Mille plateaux’n toinen luku on nimeltään "Yksi susi vai monta sutta?")

 

 

 

2. Maanalainen ja molekulaarinen muutos. Ei ole pakko perustaa Puoluetta tai Yhdistystä, jotta saadaan aikaan vaikutuksia. Ei tarvita hierarkkista organisaatiota. Ei tarvita edes mediaspektaakkelia. Voidaan toimia maan alla ja suoraan, voidaan kylvää mikroanarkismeja. "Paikallinen mikrotapahtuma horjuttaa valtaa", kirjoittavat Deleuze ja Guattari ja viittaavat vantaalaisen koulun kalapuikkotapahtumaan, joka selvästi sekä parodioi valtaa että on mikrotapahtuma.

Sukkahousut ovat pinta, jonka silmäpaot syntyvät maan alta, maan alta nousee "oikosulkuja, jotka avaavat nykyhetken tulevaisuuteen ja muokkaavat siten instituutioita…"

Ongelma on vain siinä, miten käsitteellistää ja organisoida tätä pakenevaa molekulaarista moneutta. Se on vallankumouksellista, jep, mutta se on aina vaarassa yhtäältä jähmettyä (muuttua molaariseksi: institutionalisoitua, urautua, kyllästyä, pysähtyä) ja toisaalta räjähtää (pakoviivan muuttuminen kuolemanviivaksi: spontaanin anarkian hetkellinen juhliminen, itsemurha). Vallankumous pakenee käsistä ennen kuin se ehtii tapahtua.

 

 

 

3. Vähemmistöjen viivat tai minoritaarinen liike. Voidaan toimia itsenäisesti pienryhmissä välittämättä liikaa siitä, mitä "enemmistö" ajattelee. Muutos lähtee alistetusta vähemmistöstä. Ei ole kyse enemmistön eli "kadun miehen" saavuttamisesta. The problem is never to acquire the majority, even in order to install a new constant. There is no becoming-majoritarian; majority is never becoming. All becoming is minoritarian.

Vähemmistöjä voidaan tarkastella ghettoina tai sitten liikkuvina joukkoina, jotka muokkaavat rajoja ja jatkuvasti varioivat pelaamaansa peliä (kieltä, politiikkaa, tiedettä: jokaisella kentällä on luovat vähemmistönsä). Liikkuvalta vähemmistöiltä voi odottaa mitä tahansa, toisin kuin enemmistöltä. Minorities, of course, are objectively definable states, states of language, ethnicity, or sex with their owen ghetto territorialities, but they must be also thought of as seeds, crystals of becoming whose value is to trigger uncontrollable movements and deterritorialisations of the mean or majority.

Vähemmistöksi-tuleminen voi olla vallankumouksellista, jos positiota käytetään poliittisena työkaluna sen sijaan, että siellä tyydytään olemaan. Becoming-minoritarian as the universal figure of consciousness is called autonomy. It is certainly not by using a minor language as a dialect, by regionalizing or ghettoizing, that one becomes revolutionary; rather, by using a number of minority elements, by connecting, conjugating them, one invents a specific, unforeseen autonomous becoming.

 

 

 

 

"…not with a bang, but a whimper…"

Ehkä vallankumous ei ala räjähdyksestä, vaan maanalaisesta kuiskauksesta.

Syksystä lähtien on alettu kysyä: onko mielekästä jatkuvasti järjestää spektaakkelimaisia tapahtumia? Suoremmin: miten järkevää on kuljettaa toimintaa mediatempausten kautta? Loppuvuodesta 2008 oli Autonomiset toimintapäivät, joista tuli kähinöitä; oli Töhryfest, joka päätyi mellakkapoliisispektaakkelista kaupunkimaantieteen dosentin luentoesimerkiksi kaupunkitilan polarisoitumisesta; oli Vanhan "valtaus", jota yhdet pitivät onnistuneena organisoitumistapahtumana ja toiset epäilyttävänä nuorisoradikalismin yrityksenä.

Kritiikki menee näin: miksi pitää toimia mediaseksikkyyden ehdoilla, mitä autonomista on medialle poseeraamisessa, vaikuttavatko spektaakkelit positiivisesti muihin kuin pariin sataan paikalla olijaan, me ollaan väsyneitä organisoimaan massatapahtumia, jne.

Joku "aktivisti" toivoi, että Deleuzen ja Guattarin Mille plateaux suomennettaisiin nopeasti. Kirjan luettuaan ihmiset voisivat oppia, ettei vallankumouksellisen toiminnan tarvitse aina liikkua enemmistön, näkyvyyden ja vallan ehdoilla. Kumouksellisia tekoja voi tehdä vähemmistöissä ja vähemmistöistä käsin, mikrotasolla, molekyylina, marginaalissa, maan alla, hiljaa, yöllä, salaa, piilossa, karkuretkellä, maanpaossa, kellarissa, kaapissa, makuuhuoneessa, keittiössä, sosiaalikeskuksissa… Kamerat kuvaavat ja tv on päällä, mutta vallankumoukselliset vähemmistöt ovat jossain muualla: heillä on parempaa tekemistä…

 

Seuraako tästä massatapahtumien massakuolema? Opiskelijatoiminnan ja Kööpenhaminan perusteella ei siltä vaikuta.

Seuraavaksi: Mille plateaux’n kolme opetusta aktivisteille (spektaakkelipolitiikkaan väsyneiden toimijoiden mukaan).

 

 

 

 

 

 

No ei tässä mitään shokkivideoita ole, kunhan viittaan nettilehtien nykyiseen otsikointityyliin.

Opiskelijatoiminta järjesti eilen yliopiston johdon kuulemistilaisuuden. Vastaamassa olivat rehtori Thomas Wilhelmsson, kansleri Ilkka Niiniluoto ja kehitysjohtaja Ulla Mansikkamäki.

Miten on, kansleri Niiniluoto: jos uusi yliopistolaki menee läpi, säilyykö demokratia yliopistossa?

 

 

Entäpä rehtori Wihelmsson: nauttiiko lakiehdotus laajaa kannatusta?

 

 

Eräs HY:n professori kommentoi Helsingin yliopiston uudistushaluja näin (lainaan sähköpostista kysymättä lupaa):

 

Minullekaan ei ole selvinnyt, mikä on looginen yhteys uuden yliopistolain ja hallintomallin muutoksen välillä. Ainoa kuulemani perustelu on, että taloudellisen vastuun lisääminen edellyttää siirtymistä edustuksellisista elimistä johtajavaltaiseen järjestelmään. Sillä perusteellahan kaikki Suomen kunnatkin olisivat väärin hallinnoituja.

Minusta peruskysymys on: mitkä ovat ne päätökset, joita nykyisessä hallintojärjestelmässä ei voi tehdä ja joiden tekemiseksi hallintojärjestelmää nyt muutetaan?

Toisin päin ajatellen: Vaikka yliopistolaki nyt menisikin läpi eduskunnassa (ja meneehän se, ellei vastarintaliike onnistu konkretisoimaan vastaväitteitään paremmin), yliopiston hallintomallin muuttaminen ei mitenkään automaattisesti seuraa siitä.

 

No, rehtori? Miksi hallintomalllia ollaan muuttamassa johtosäännöllä?

 

 

Kuulemistilaisuuden kiemurtelusta ja jauhamisesta jäi päällimmäiseksi - tilaisuudessakin muutaman kerran lausuttu - tunne siitä, että yliopiston johto tavoittelee jonkinlaista valistunutta itsevaltiutta. Kollektiivit eivät voi kantaa taloudellista vastuuta, koska vastuu on, Mansikkamäen sanoin, "kauhean raskasta". Siitäkään ei Wilhelmssonin mukaan pitäisi välittää, että laki mahdollistaa yhtä sun toista tutkimuksen entistä rankemmasta yksityistämisestä lukukausimaksuihin. Yliopiston johto vakuuttaa, ettei kumpikaan uhkakuva toteudu. Meidän alaisten pitäisi vain luottaa johdon hyvään tahtoon, kun laki ei turvaa asemaamme.

Onko uutta yliopistolakia vastaan nouseva kapina kaikkea uudistamista vastustava ei-liike, väsynyttä sivistysjaarittelua vai tietotalouden ymmärtämiseen perustuvaa affirmatiivista toimintaa erilaisen yliopiston puolesta? Alla Jussi Vähämäen puheenvuoro 29.1 pidetyssä yliopiston yleiskokouksessa. Vähämäen mukaan uuden yliopistolain perusteet pitävät sinänsä paikkaansa - yhteiskunta on muuttunut, ja yliopistoakin tulisi uudistaa, mutta eri suuntaan kuin nykyinen lakiehdotus sitä veisi. Puhe on mainio esimerkki myöntävästä toiminnasta.

Puhe on kaksiosainen, 6 + 5 minuuttia.

 

 

Opiskelijatoiminta.net avattu

 

 

Yleiskokous äänitiedostoina

 

 

 

Yliopistoissa nousemassa kapina yliopistouudistusta vastaan (Yle)

Helsingin yliopistossa viritellään yliopistokapinaa (Yle)

 

 

 

Antti Salminen, Juha Suoranta & Tere Vadén: Tuleva yliopisto

 

 

 

Kapinaliike jäädyttäisi uuden yliopistolain (HS)

 

 

 

Yliopiston kapinakokous täytti salin äärimmilleen (Vihreä lanka)

Yliopistolaisten kapina alkanut (Fifi)

 

 

 

Seuraavaksi luvassa:

Mellakkapornon (uuh) lisäksi Kreikasta joulukuun 6. päivä alkanut kapinointi on tuottanut muutakin kuvataidetta.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Valtamedioissa Kreikassa tehtyjä valtauksia, aktioita ja eri osapuolten välisiä katutaisteluja on yhä edelleen pidetty reaktiona huonoon taloustilanteeseen, olemattomiin elämismahdollisuuksiin ja hallituksen korruptioon. Tapahtumien reaktiivisuutta korostava näkemys on väistämättä autoritaarinen, koska se korostaa valtion ja talouden ensisijaisuutta suhteessa kapinoivan väen haluihin ja kokemuksiin.

Vaikuttaa siltä, että edelleen vain anarkistit ovat kirjoittaneet edes jonkinlaisia kuvauksia Kreikassa (ja Oaklandissa) kapinoivan väen aktiivisesta ja subjektiivisesta ulottuvuudesta.

Viimeisin juttu Kreikassa on muuten journalistien reformistisen ammattiliiton rakennuksen valtaus. Lue: The workers will have the last word - not the media bosses.

 

 

 

 PS. Mikä on kuuminta hc-cutting-edgeä blogosfäärissä?

–> Al Burron ja Disco Deleuzen Multitunes

 

Hätämajoitusvaltaus ja sen häätö, Opiskelijatoiminnan kampanjointi Tieteen päivillä ja tuleva yliopiston yleiskokous, Israelin ja Hamasin sota Gazassa (sekä Deleuzen ja Guattarin rooli siinä), SFY:n kollokvio Jyväskylässä, Kreikka ja Oakland… Tapahtuu niin paljon, että kohteen valinta on vaikeaa. Aloitetaan tässä listan ensimmäisestä eli asumisesta, mutta opiskelijoiden näkökulmasta.

Viime marraskuussa Vanhalla jatkettiin Opiskelijatoiminnan aloittamaa keskustelua opiskelijoiden asuntotilanteesta. Alla on yksi tiivistys esille nousseista asioista. Kauppakorkeakouluvihkot jo heittikin kommenttia erityisesti asuntotuen kohdistamisesta.

 

Mikä on ongelma?

Opiskelijoiden asumiseen liittyy kaksi perusristiriitaa:

1. Kaupunki haluaa edut opiskelijoista(kin), mutta se ei halua antaa opiskelijoille asuntoja. Opiskelijat kyllä saavat tuoda kaupunkiin boheemiutta, innovaatiokykyä ja nuorekkuutta, kunhan asuvat muualla tai raatavat töissä ja maksavat itsensä sairaaksi korkealla vuokralla.

2. Kalliin asumisen vuoksi opiskelijat yritetään pakottaa velkaantumaan (painottamalla opintotuen lainapohjaisuutta). Erityisesti tämä näkyy toimeentulotukea haettaessa: opiskelijan täytyy ensin käyttää opintolainansa saadakseen tukea. Onko jonkin muun väestöryhmän käytännössä pakko ottaa velkaa? Työtönkin saa parempaa asumistukea kuin opiskelija.

Tällä hetkellä pääkaupunkiseudulla on yli 3500 asunnotonta. Samalla monet asuvat vuokralla yksin suurissa ja kalliissa asunnoissa, kun pieniä asuntoja ei saa. Pienistä kämpistä on pulaa, koska Helsingin säädösten mukaan rakennettavien asuntojen keskikoon täytyy olla 75 neliötä. Myös autokiintiö (autopaikkoja on oltava 1,5 per talous) vie tilaa asunnoilta.

Helsingissä on arviolta 600 000 neliötä tyhjää toimistotilaa. Kaavoituslain takia sitä ei voi käyttää asumiseen (tiloista saattaa puuttua esimerkiksi suihku). Kaavoituslaki on kuitenkin sukupolvikysymys: 1960-luvun rakennemuutoksen myötä tehtiin tarkat säädökset siitä, minkälaisessa tilassa saa asua ja minkälaisessa ei. Tällä haluttiin varmistaa, että vuosisadan alun surkeat asuinolosuhteet eivät toistuisi. Nyt tilanne on toinen: asunto ilman suihkua on varmasti parempi kuin asunnon puuttuminen kokonaan.

Henkilökohtaisemman tason ongelmia ovat mm. opiskelija-asuntosäätiöiden sukupuolisäädökset pienemmissä soluasunnoissa, vuokranantajan oikeus vaatia määräaikaisia vuokrasopimuksia, ihmisten pakkositominen johonkin tiettyyn osoitteeseen ja automaattiluokittelu esimerkiksi "vanhempien luona asuvaksi", vaikka todellisuudessa olisi välit poikki ja 500 kilometriä etäisyyttä vanhempiin.

Joku esitti myös mestariargumentin: rakennuttajien mielestä ei ole taloudellisesti järkevä rakentaa kaikille asuntoja, koska silloinhan kysyntä (periaatteessa) lakkaisi. (Kauppakorkeakoulun vangilla saattaisi olla tästä sanottavaa.)

 

Mitä pitäisi tehdä?

Vanhaa tilaa on - sitä ei vain käytetä. Uutta tilaa puolestaan tuotetaan lähinnä muiden kuin köyhien vuokra-asujien tarpeisiin.

Vanhan tilan suhteen tarvitaan kaavoituslain uudistus: tyhjä, muuhun kuin asumiskäyttöön kaavoitettu tila pitäisi olla helpommin muutettavissa asumiskelpoiseksi.

Uuden tilan suhteen tarvitaan lisää Kallion kaltaisia alueita, joissa olisi paljon pieniä asuntoja ja hyvät julkiset liikenneyhteydet.

 

Neljä toimintaehdotusta radikaalimmasta abstrakteimpaan:

1. Otetaan tyhjä tila haltuun valtaamalla se. Muutetaan vain suoraan asumaan esimerkiksi toimistotiloihin tai autotalleihin. Valtaukset ovat suora keino parantaa asuntotilannetta. Samalla jatkuva valtauksen uhka pakottaisi omistajat tekemään jotain tyhjille tiloille.

2. Perustetaan organisaatioita, jotka vuokraavat toimistotiloja asuinkäyttöön. Esimerkiksi ry-maksu on 50 e vuodessa, ja toimistotilojen vuokrat ovat halpoja. Aina voisi sanoa jääneensä toimistolle "ylitöihin"… Kääntöpuolena jutussa ovat suihkun puutteen lisäksi virallisen osoitteen ongelmallisuus ja jatkuva häädön uhka, jos esimerkiksi naapuri tekee ilmiannon toimistotilassa asumisesta ja jos se voidaan osoittaa todeksi (?).

3. Lobbaus, painostus (mm. ylioppilaskuntien kautta) ja kirjoitukset, myös ne surullisen kuuluisat yleisönosastotekstit.

4. Yhdyskuntasuunnitteluun vaikuttaminen ja asuinalueiden heterogeenisuuden lisääminen sitä kautta.

 

 Takku.net: "Nelisenkymmentä ihmistä kokoontui perjantaina Kreikan Helsingin suurlähetystölle osoittamaan tukensa käynnissä olevalle kansannousulle."

 

 

 "Mielenosoitus oli jo toinen Helsingissä kapinan puhkeamisen jälkeen."

 

 

"Katkaistuaan ensin liikenteen lähetystön edestä noin puoleksi tunniksi, lähti mielenosoitus liikkeelle kohti Senaatintoria…"

 

 

 "Kulkueen päästyä Senaatintorille Unioninkadun ja Aleksanterinkadun risteykseen poliisi jostain syystä hyökkäsi ja yritti ottaa kiinni yhden kulkueen loppupäässä kulkeneen mielenosoittajan."

 

 

"Poliisi siirsi kiinniotetun maijaan, mutta hetkessä kulkue pysähtyi ja ihmiset piirittivät poliisit…"

 

 

 

 "Pienen miettimisen jälkeen poliisi avasi maijan ovet ja vapautti kiinniotetun."

 

 

" Lyhyiden juhlimisten jälkeen kulkue jatkoi matkaansa joulushoppaajien ihmettelevien katseiden alla…"

 

 

"… jonka jälkeen pari maalipommia löysivät tiensä Nokian myymälän sekä World Trade Centerin seinään."

 

 

 "Kulkue päättyi lopulta Rautatientorille…"

 

 

 Vartti: "Mielenosoittajat sulkivat Helsingin rautatieaseman ovet", vaikka selvästihän kuvassa on FPS:n mikkihiiri ovia sulkemassa.

 Lisää kuvia sikaheimo.comissa

 Kreikan tilanteesta englanniksi

 

 

Miksi poliisin on aina pakko löytää mellakalle johtaja? Väkivaltaisen mellakan johtaminen on Suomessa rikosnimike, ikään kuin mellakkaa voisi johtaa, vaikka kuinka yrittäisi. Poliisi joutuukin yleensä kirjoittamaan fiktiivisen kertomuksen palauttaakseen väen epäilyttävän moneuden takaisin yhteen selkeään isään (tai vanhempiin/sukuun, jos "johtajia" tarvitaan useampia). Eläinten vapautusrintamalle poliisi haluaa yhden Johtajan ja mielenosoitukselle yhden Järjestäjän, oli se jokin järjestö (jolla on Yksi puheenjohtaja) tai sitten Yksi yksityinen vastuuhenkilö.

Ykseydestä polveutuva poliittinen toiminta on vielä hallittavissa ja siedettävissä, moneuden toiminta ei. (Natsit ovat pelottavia, kun he palvelevat Yhtä Hitleriä, mutta kuinka pelottaviksi he muuttuvatkaan kun ymmärretään, että sadat tuhannet pikkuhitlerit äänestivät heidät valtaan.) Palauttamalla tapahtuman pelottava moninaisuus yhteen tekijään tapahtuma yritetään ymmärtää, siis kesyttää. Ymmärtäminen jähmettää tapahtuman. Jos tapahtumassa onkin ollut jotain purkavaa ja kohtuutonta, niin ymmärtäjä mielellään näkee jokaisen pakenevan säikeen paikalleen naulittuna, vastuuseen asetettuna ja tuomioistuimelle alistettuna.

Redusoimalla tapahtumasta moneuden ymmärtäjä voi mieltää tapahtuman ruumiilliseksi olioksi ja kuvitella, että jos siltä leikkaa pään irti, niin koko tapahtuma kuolee. Aivot ovat kaiken takana, ja ruumis vain tottelee passiivisesti…

 

Yksi on kaiken selittävä periaate, joka tekee kontrollin kohteen ymmärrettäväksi. Yksi helpottaa ja moneus pelottaa, koska moneus on sietämätöntä, hallitsematonta, kaoottista ja epämääräistä. Yksi on tuonpuoleinen jumala, jonka kuoleman jälkeen koittaa moneuden kausi. Moneudelta voi odottaa mitä tahansa siinä missä Yksi vain komentaa tai korkeintaan jakautuu kahdeksi.

Toimittajien rooliin on sisäänrakennettu sietämättömyys moneutta kohtaan. Tämän pelon ja närkästyksen muoto tulee esille esimerkiksi Voiman toimittajan tekstissä, joka yrittää etsiä suomalaisia aktivistijohtajia (sen sijaan, että kirjoittaisi esimerkiksi Kreikan tapahtumista, jotka pakottavat käsittelemään moneutta):

 

Luen Opiskelijatoiminta-nimistä blogia, enkä löydä nimiä. Luen valtauksen tiedotusblogia. Luen Valtamediaa. Kenenkään koko nimi ei käy ilmi.

Jos opiskelijatoiminnan on tarkoitus vaikuttaa yhteiskuntaan, eikö meillä muilla yhteiskunnan jäsenillä ole oikeus tietää, ketkä sen takana ovat?

Soitan muutaman puhelun, mutta en löydä haastateltavia. Melko ilmeisesti järjestäjinä toimineet kieltäytyvät jyrkästi kunniasta esiintyä Fifissä nimellään.

 

Konservatiivinen psykoanalyysi palautti 1900-luvulla potilaan traumat perheeseen. Humanistinen psykologia puhuu toisinaan vieläkin ykseyttä korostavaa harmonian ja eheyden porvarillista kieltä. Jos ykseyttä ei löydy tapahtumien alkupisteestä, niin ainakin voidaan tavoitella toiminnan päättymistä ykseyteen. Toimittajan halu löytää valtaukselle tai vaikka luvattomalle seminaarille etu- ja sukunimillä yksilöidyt johtajat vastaa poliisin halua palauttaa mellakka Yhteen, jotta Yksi voidaan tuomita tai palkita. Moneus, joukko, ryhmä on vastuuton ja pelottava. Siksi valta vaatii yksilöitynyttä vastuuta, kuten uusi yliopistolaki, joka tekee hierarkioista tiiviimpiä ja keskittää vastuuta taloudellisen tehokkuuden nimissä yksittäisille henkilöille (koska "joukko ei voi kantaa vastuuta").

Toimittajien tapa "jäljittää" jokin tapahtuma Yhteen nimitettyyn tekijään tai perheeseen epäpolitisoi toimintaa - vai pitäisikö puhua oikeistolaistamisesta, kun kyseessä on abstraktin yksilökeskeisyyden edistäminen. Muutaman johtajan nimeäminen palauttaa konkreettisen moneuden yhdeksi, valikoi tietyt henkilöt koko tapahtuman julkisiksi edustajiksi ja työntää syrjään muut ihmiset, sivujuonet, sattumat, kieliopit ja suunnitelmat. Puhumattakaan siitä, että lähes aina enemmän organisoivat ihmiset eivät halua puhua toisten puolesta, koska toisten puolesta puhuminen on, Foucault’n sanoin, mitätöntä.

 

Onko ihme, että journalismin instituutiot ovat kehittyneet lähes samaa tahtia edustuksellisen politiikan kanssa. Molemmat vaativat kuria kansalle ja valtaa edustajille. Toimittajat edustavat "kansan" mielipidettä ja osaavat tuoda sen esiin. Parlamentti edustaa "kansan" poliittista tahtoa ja osaa toteuttaa sen. Kaikki on hyvin niin kauan, kun valta on edustajilla ja alamaiset seuraavat asioiden kulkua kaukana. Edustuksellinen ajattelu joutuu heti kriisiin, jos edustaja ei tahdo ottaa valtaa tai jos alamaiset ottavat itse vallan takaisin. Toimittajat eivät vieläkään ole toipuneet blogien aiheuttamasta valtakriisistä, ja Timo Soini nostattaa moraalista paheksuntaa vain sanomalla, ettei mene Euroopan parlamenttiin, vaikka saisi siihen riittävän määrän ääniä.

Moneuden pelko on suvereenin vallan raja (Spinoza). Uuden ajan alun suvereeni oli rahvaan moneutta pelkäävä monarkki. Nykyajan suvereeni on rahvaan moneutta pelkäävä spektaakkeli, jonka lakeijoita toimittajat ovat.