Jatketaan zurnalismilla. Haastattelin vuosi sitten dosentti Mikko Ylikangasta Suomen päihdehistoriasta ja sen yhteydestä yhteiskunnan luokkarakenteeseen.

Vihreä rauhoittaa, valkoinen piristää - huumeita Suomessa!

"Heroiinia, sitä oli sodassa liikaa tarjolla. Korsuissa hyllyillä ja lääkintämiesten laukut täynnä. Yskä kun oli tai kolotti, niin heitettiin heroiinitabletteja käteen, että ota tuosta. Ei sitä ymmärtänyt mitä se oli."

Näin muistelee suomalainen sotaveteraani 1940-lukua Mikko Ylikankaan kirjassa Unileipää, kuolonvettä, spiidiä. Se on ensimmäinen laaja tutkimus, joka käsittelee Suomen varhaista huumehistoriaa. Miksi aiheeseen ei ole kajottu aikaisemmin?

"Poliisin ja sairaaloiden arkistot ovat auenneet vasta hiljattain. Aineisto on ollut hajanaista ja vaikeasti saatavilla", Ylikangas selittää. "Lisäksi itsesensuuri on takuulla vaikuttanut. 20-luvulla huumeet olivat vielä hehkutettu juttu, mutta sen jälkeen niiden käyttö demonisoitiin hyvin nopeasti. Käyttäjät eivät puhuneet ja kustantajat eivät julkaisseet asiasta."

Teos näyttää, että huumekeskustelu ei syntynyt Suomeen tyhjästä vuonna 1960. Laudanumia, heroiinitabletteja ja amfetamiinipitoisia lääkkeitä sai apteekista sadan vuoden ajan: vielä Andy McCoyn mummo osti oopiumia laillisesti. Maan päihdehistorian kohokohtiin kuuluu Duodecim-lääkärilehden 1901 julkaisema teksti, joka ylisti heroiinia lapsillekin sopivaksi lääkkeeksi.

Chydeniuksen yrttitarha

Valistusajattelija Anders Chydenius tutki ensimmäisenä Suomessa oopiumin valmistusta tieteellisesti. Tutkimustensa pohjalta Chydenius suositteli, että Suomen talousseura ryhtyisi edistämään kotimaisen oopiumin tuotantoa lapsityövoiman avulla - mikä oli tyypillistä merkantilistista ajattelua.

Talousseura kuitenkin katsoi, että kansa väärinkäyttäisi ainetta. Lausunnossa voi nähdä suomalaisen huumekeskustelun tiivistettynä: sivistyneistö holhoaa ja moralisoi rahvasta. Ajateltiin, että kansalle ei saa antaa outoja rohtoja, koska väki ei osaisi huolehtia itsestään, toisin kuin paremmat piirit.

Yläluokan huumeidenkäyttöä katsottiin sormien läpi. Oopiumia ja heroiinia sai apteekista vaivaan kuin vaivaan. Tulenkantajat nuuskasivat kokaiinia innoissaan, ja pääesikunnassa oltiin sodan aikana välillä niin piristeissä, että rauhoittuminen onnistui vain unilääkkeiden voimalla. Ylikankaan kirja dokumentoi, kuinka suomalaiset talvi- ja jatkosodassa hiihtivät amfetamiinin voimalla, paransivat yskäänsä heroiinilla ja karkottivat kivut morfiinilla.

Huumeiden käyttö ei tuolloin ollut laitonta. Se nähtiin kuitenkin jo varhain perverssiksi ja nuoren kansakunnan moraalista selkärankaa hapertavaksi käytökseksi. Juoppoja Suomessa oli ollut vuosisatoja, mutta heitä ei nähty kansalliseksi uhaksi, toisin kuin ulkomailta tulevia eksoottisia nautintoaineita. Huumeet olivat vieraita ja pahoja, eikä niiden nähty kuuluvan täkäläiseen kulttuuriin.

Kemikaalikontrolli ja luokkataistelu

Oopiumijohdannaisista alettiin keskustella moralistisesti vasta, kun alemmat luokat alkoivat käyttää niitä. Sama kuvio toistui kokaiinin kanssa. Ylikangas kirjoittaa Yhdysvalloista 1800-luvun lopussa:

"Niin kauan kun kokaiini oli ollut valkoisen keski- ja yläluokan huvituksena, ei sen aiheuttamista vaaroista ollut juurikaan pidetty ääntä. Mutta kun kokaiinin stimuloiva vaikutus yhdistettiin mustiin, oli kuin helvetti olisi päässyt irti. Pian kaikkialla lehdissä varoitettiin kokaiinia nuuskaavista mustista, jotka olivat uhka itselleen ja ennen kaikkea vaarana valkoihoisille naisille ja yhteiskunnan moraalille."

Onko huumekontrolli siis kytköksissä luokkasuhteisiin?

Ylikankaan mukaan vastaus on monimutkainen. Kysymykset rikollisuudesta, käytön näkyvyydestä ja käyttäjien varallisuuden ja aseman vaikutuksista muodostavat kiehuvan kattilan. Moraalikeskustelussa yhteys on kuitenkin selvä: alaluokkien päihtymistä on aina kauhisteltu, ja samalla sivistyneistö on saanut pitää milloin viinansa, milloin oopiuminsa.

Mutta kysytään suoraan: miksi heroiinin maailmanennätyskulutus Suomessa ei ollut moraalinen tai yhteiskunnallinen kysymys 1930-luvulla? Miksi lääkäreiden huumeidenkäyttöön ei puututtu?

"Yläluokan käytöstä ei puhuttu. Se ei näkynyt. Toki oli joitakin yksittäistapauksia tiedossa, mutta sitä ei pidetty yhteiskunnallisena ongelmana toisin kuin alempien sosiaaliluokkien huumeilua. Oli ajatus, että sivistynyt ihminen on oman itsensä herra ja kykenee kantamaan vastuun itsestään ja elämäntavoistaan."

Parempien piirien narkomaanit olivat siis huumekontrollin ulkopuolella, koska oletettiin, että he pystyvät huolehtimaan itsestään. Jos oli rahaa ja hyvä kotiosoite, niin huumeiden väärinkäyttö ei kiinnostanut ketään.

Kyse oli pitkälti lainsäädännöstä. Huumeiden käyttö ei ollut rangaistava teko Ylikankaan kirjan käsittelemänä aikana, eli vuosien 1800-1950 välillä. Poliisi puuttui käyttäjiin lähinnä irtolaislain kautta sekä rikosten (salakuljetus, ryöstöt, prostituutio) yhteydessä.

Sosiaaliset narkkarit

Joskus kuulee väitettävän, että huumeongelma olisi syntynyt kokonaan vasta 1960-luvulla, jolloin huumekontrollia kiristettiin rajusti. Ylikangas ei allekirjoita väitettä.

"Kyse on aste-erosta. Totta kai ongelma paisui 60-luvulla, mutta jos kerran jo 20-luvulla terveydenhoitoalan ammattilaiset, poliisi ja eduskunta puhuivat huumeongelmasta, niin kai silloin täytyy myöntää että sellainen oli olemassa, vaikka se ei ollut vielä niin laaja."

Kovien huumeiden käyttö oli Suomessa pitkään yksinäistä puuhaa, lukuun ottamatta kokaiinia, johon liittyi oma kahvilakulttuurinsa. 60-luvulla psykoaktiivisten kemikaalien kulutus muuttui sosiaalisemmaksi. Amerikan mallin mukaan nuoriso kerääntyi yhteen polttamaan pilveä, vähän niin kuin vanhempansa, jotka joivat yhdessä viiniä tai viskiä.

Suomalainen huumekontrolli oli melko vähäistä sodanjälkaiseen aikaan asti, samoin sen aiheuttamat ongelmat. 50-luvun vaihteessa morfiinia ja heroiinia alettiin säädellä äkillisesti, mikä johti salakuljetuksiin ja ryöstöihin. 

Lietsoiko koventunut kontrolli huumeisiin liittyviä ongelmia?

"Viimeisen 40-vuoden huumepolitiikkaa ei varmaankaan voi pitää kovin onnistuneena. Voidaan myös väittää, että politiikka on itse aiheuttanut lisää ongelmia. Vaikka ei käyttö ongelmatonta ollut ennen kontrollia", Ylikangas tiivistää.

Hei haloo vitun intellektuelli-idiootti! Satamalakko kolmatta viikkoa ja sä vaan kirjotat lifestyle anarkismista ja kehut ittees!

Vanha kunnon druga muisti tekstiviestillä. Torstaina satamassa jo mellakoitiin, mutta perjantaina lakko loppui. Useampi harmaa marxisti pahoittaa mielensä heti kun kirjoittaa lifestyle-anarkismista. Ilmeisesti kaikki mielenkiintoinen on kiellettyä paitsi voiton suhdeluvun tendenssimäisen laskun Lain veivaaminen. Äijät marisee Marxista! Vähän sateenkaarta perseeseen nyt.

Ahtaajien lakko oli mielenkiintoinen, mutta Hedelmät ei taaskaan ollut tehtäviensä tasalla, koska täällä oltiin jalkauduttuna sinne sun tänne. Ja tonnekin. Ahtaajat vaativat työnostajan jo aikaisemmin lupaamaa irtisanomissuojaa eli muutosturvaa, eivät palkankorotuksia:

Opiskelijat ja muut valtaajat puolestaan vaativat 1000 euron vastikkeetonta perustuloa nyt ja heti:

(Lisää kuvia Fifissä) 

Jos EK:n ja sen tiedotuslehtisen Helsingin Sanomien hallitsema mediakeskustelu lakosta ei ollut luokkataistelun retoriikkaa (ja vieläpä nationalistisessa valepuvussa), niin mikä sitten on? Nurinkurisesti ahtaajien, valtaajien ja muutamien opiskelijoiden lisäksi vain hallitseva luokka on tuntunut käyvän taistelua aktiivisesti ja julkisesti. AKT:n lakon merkityksestä voi ja kannattaa lukea lisää:

Kaasuputki: Lakkokevättä rinnoissa 

KU: Satamalakossa kyse isoista periaatteista

Reko Ravela: Ketä vastaan ahtaajat taistelevat?

KU: Ahtaajat marssivat eduskuntaan, vasemmisto tukee työtaistelua 

Eliisa: Journalisti tiedottaa

Uudet barbaarit: Rynnäkkö vasten taivasta  

Ahtaajien lakko on siis ohi. Seuraava askel? Perjantaina 26.3 Helsingissä osoitetaan mieltä työntekijöiden oikeuksien puolesta ja paskatyönantajia vastaan. Kokoontuminen Hakaniemessä klo 17, esiintymässä Laineen Kasperi.

Opiskelijoiden valtaus on siis ohi. Seuraava askel? SYL ja SAMOK järjestävät 21.4 Helsingissä suurmielenosoituksen maksuttoman koulutuksen puolesta. Ehkä jotain muutakin keksitään. Kohta on vappukin…

Ylempi kuva: Modkraft

Talvipäivänseisaus eli vuoden pimein päivä on nyt takana. Samoin on Kööpenhaminan kansainvälinen ilmastokokous. Ei tarvinne osoittaa näiden kahden yhteyttä.

Kuten yleisesti arvattiin, Kööpenhaminan ilmastokokous epäonnistui. Kansalaisjärjestöt ovat pettyneitä, ympäristöaktivistit raivostuneita, ja antikapitalisteista ei tarvitse sanoa mitään.

Kokouksesta ovat yleisemmällä tasolla kirjoittaneet hyvin mm. Megablogi, Strategian tehdas ja JYVIVA.

Kööpenhaminan epäonnistuminen oli kaksinkertainen: tehokkaan sopimuksen lisäksi myös yhteiskunnalliset liikkeet pitkälti epäonnistuivat. Uutta Seattlea ei syntynyt, vaikka mielenosoittajia oli liikkeellä saman verran eli noin sata tuhatta. Tällä kertaa liikkeiden sisäisiä jakolinjoa ei kuitenkaan ylitetty, taktiikat olivat vanhoja ja tavoitteet epämääräisiä. Liikkeet myös epäonnistuivat poliisin yllättämisessä.

Muut ovat kirjoittaneet paljon Köpiksen katutason tapahtumista. Modkraftissa on kattavat aikataulut, kuvat, videot ja raportit protesteista, Takussa on kertomuksia suomeksi, ja Fifissä on tekstiä ja upeita kuvia. Keskityn tässä vetämään lyhyesti yhteen muutamia kokemuksia paikan päältä. Tarkempaa analyysia kirjoitetaan lehtiin, lukekaa Revalvaatiota ja Minervan Pöllöä.

Hoopenhamina.  Suomesta lähti Tanskaan 5-6 bussia mielenosoittajia. Miksi? Sitä olisi voinut miettiä etukäteen. Halu pelata ilmastobingoa bussissa ei riitä, eikä 300 ihmisellä ole väliä tuhansien ihmisten demoissa, ellei sitten mukana ole jotain todella uutta tai todella rajua. Kokemusten hakeminen? Verkostoituminen? Nautinto ja mielenkiinto?

Varmasti kaikki nämä. Motiivina ei kuitenkaan selvästi ollut Suomeen vaikuttaminen tai suomalaisten mobilisoiminen Kööpenhaminan kautta. Muuten tiedotus olisi hoidettu paremmin, tai sitä olisi ylipäänsä hoidettu. Suomeen jääneiltä tovereilta tuli osuvaa kritiikkiä kommunikaatioon puutteesta: ainoastaan kansalaisjärjestöjen maltilliset bloggaajat kirjoittivat suomeksi livepäivitystä tapahtumien kulusta. Takkuun tuli noin yksi kokijaraportti, muuten meininki oli mykkää ja siitä tuli helposti sekava ja innoton olo. Tässä menetettiin tilaisuus saada ihmiset liikkeelle.

Katutason kokemuksena näin valtava mielenosoitussuma ulkomailla on hauska mutta raskas. Nukuimme joka yö koulun lattialla tai lämmittämättömässä teollisuushallissa, suihkuja ei ollut, ja esimerkiksi lauantaina kävelimme 25 kilometria. Olosuhteet (ja tietenkin nettiyhteyden puuttuminen) selittävät, miksi yksilöt eivät kirjoita. Siksi olisi pitänyt olla joku tuettu ja sitoutunut Tahohenkilö, joka olisi pitänyt huolta suomenkielisestä tiedotuksesta.

Kaikesta voi ajatella kirjoittavansa jälkikäteen, kuten tässäkin tehdään, mutta silloin  jäävät kirjoittamatta pienet asiat, nopeat kokemukset, tunnelmat, sitaatit ja ideat, jotka kuitenkin unohtuvat pian.

Mielenosoitusten, aktioiden ja poliisin väkivallan lisäksi yksi helppo näkökulma livepäivitykseen olisi ollut kaupungissa vellovan viherpesukoneen havainnointi. "Hopenhagen…" Missään länsimaissa ei ole nähty niin tehokasta ja konkreettista rekuperaatiokoneistoa kuin Kööpenhaminassa joulukuussa.

Santahamina. Köpis oli poliisin juhlaa. Ennen kokousta matkalaisia koulutettiin ymmärtämään Suomen ja Tanskan mellakkapoliisien eroja. Suomessa on käytössä raskaat old school -taktiikat, eli poliisi tykkää tukkia katuja pitkäaikaisesti ja saattaa esimerkiksi ympäröidä koko mielenosoituksen liikkuvalla poliisimuurilla. Menetelmä on hidas, kömpelö ja kallis. Tanskassa poliisit hallinnoivat skeneä joustavammin. He tapaavat liikkua enemmän, nopeammin ja aggressiivisemmin. Poliisilla on tapana ajaa panssariautoillaan suoraan väkijoukkoja päin, ottaa ihmisiä pikaisesti kiinni ja häipyä odottelemaan seuraavaa iskua (tällä tähdätään mielivaltaan ja paniikin synnyttämiseen). Toinen taktiikka on jyrätä mielenosoittajia päin vahvalla panssariauto-poliisi-kyynelkaasukranaattirintamalla.

Tänä vuonna on osoittautunut, että maiden taktiikat ovat sekoittumassa. Suomessa poliisi pysyi kaukana Asunnottomien yön mielenosoituksesta ennen kuin talon ovea mentiin murtamaan, ja ajoi sitten nopeasti keskelle väkijoukkoa tanskalaiseen tyyliin. Tanskassa poliisilla taas oli Kööpenhaminan kokouksen aikaan useimpina päivinä sellaiset resurssit, että he saattoivat suruttomasti tukahduttaa minkä tahansa aktion raa’alla ylivoimalla.

Heti kun astuimme Tanskassa ulos bussista, poliisi pysäytti ryhmämme ja alkoi kysellä passeja ja tiedustella aikomuksiamme. Sama toistui lähtöpäivänä. Ylipäänsä laajempia kokoontumisia pidettiin epäilyttävinä, ja suurimpina mielenosoituspäivinä kaupunkia täplittivät poliisin risteyksiin asettamat checkpointit, joissa ihmisiä pysäytettiin ja tutkittiin mielivaltaisesti. Toimittajien silmiin suihkutettiin pippurikaasua, kuvaajia otettiin kiinni, ja ainakin 16. päivän mielenosoituksessa nähtiin toimittajiksi naamioituneita poliiseja. Edellisenä iltana pidätettiin tapahtumaa järjestämässä ollut ympäristöaktivisti Tadzio Müller, joka sai syytteen "mellakan suunnittelusta". Aamulla poliisi otti ennaltaehkäisevästi säilöön lisää organisoijia.

Tanska oli siis ottanut käyttöön ennaltaehkäisevät pidätykset. Samalla oli kovennettu välittömiä rangaistuksia. Uuden käytännön mukaan kuka tahansa voidaan pidättää koska tahansa, jos viranomaisilla on epäilys siitä, että henkilö saattaa tulevaisuudessa syyllistyä lainvastaiseen toimintaan. Ulkomaalaisia voidaan pitää putkassa 72 tuntia ilman mitään syytä, ja poliisin toiminnan häiritsemisestä seuraa automaattisesti 40 päivää vankeutta.

Sunnuntain Hit the production -mielenosoitus käy toisena esimerkkinä ennaltaehkäisystä. Poliisi saartoi kulkueen tunnin sisällä lähdöstä, otti kiinni yli 230 ihmistä, repi järjestäjät lavalta tukasta alas sekä takavarikoi soundiauton. Kukaan koko demosta ei hajottamishetkellä eikä sitä ennen ollut syyllistynyt minkäänlaisiin laittomuuksiin.

"This is what democracy looks like", huudeltiin mellakkapoliisin saartorenkaan ulkopuolelta, kun asfaltilla istuvia ja makaavia ihmisiä laitettiin nippusiteisiin ja pakattiin pidätysbusseihin.

Ensimmäisen viikonlopun jälkeen poliisi kovensi otteitaan ja hajotti mielenosoituksia pampuilla, koirilla, kyynelkaasulla ja vesitykeillä.

(Minervan Pöllö) 

Höplähamina. Kööpenhaminassa vedettiin kaiken aikaa köyhiä maita höplästä. Mielenosoittajia juksattiin, ja kaikille muille syötettiin pajunköyttä. Kaikki näytti vähän hölmöltä…

Alla on muutama Köpiksen opetus. Helsingissä opittiiin heti ja organisoitiin nopea ja onnistunut mielenosoitus pohjoismaista poliisivaltiota vastaan. 

Toki Kööpenhamina myös inspiroi. Erityisesti sosiaalikeskusten saaristo ja liikkeiden infrastruktuuri vakuuttivat. Talonvaltausskenen ilmapiiri poikkeaa monilla tavoilla Suomesta, ja katutaiteen määrä oli jotain aivan muuta kuin mitä se Helsingissä on. Elämäämme kaupungissa helpotti myös suuresti majoituspaikkamme lähellä ollut kansankeittiö. Muutenkin perusasiat - ruoka, juoma, majoitus ja tiedotus - oli organisoitu erittäin hyvin.

Protesteista jää käteen ainakin kaksi opetusta. Lauantain massamielenosoituksessa oli jotain todella impotenttia, vaikka yli 100 000 ihmistä marssi keskustasta kokouspaikalle. Tapahtuma onnistui lähinnä toistamaan kesän 2008 Rostockin G8-protestien suurmielenosoituksen. Kööpenhaminan ensimmäinen opetus onkin, että lukumäärä ei merkitse mitään. Kekseliäisyys ja konteksti ratkaisevat. Helsingissä voi saada 1000 ihmisellä enemmän aikaan kuin satakertaisella määrällä Kööpenhaminassa.

Yleisemmällä tasolla koemme, että suuri ongelma on ilmastonmuutokseen liittyvän puheen banalisoituminen. Sille on jo käynyt samoin kuin puheelle globaalista köyhyydestä. Kun sitä jauhetaan laimennettuna joka puolella, se ei tunnu miltään eikä motivoi toimimaan. U2:n Bono ehkä jaksaa lässyttää, että hyväntekeväisyys muka on ratkaisu kaikkiin ihmiskunnan ongelmiin. Mutta kukapa ei kierrättäisi jätteitään ja lahjoittaisi rahaa Maanystäville? Kansalaisjärjestöjen Kööpenhaminassa järjestämä valtava Klima Forum ruumiillisti sen ongelman, että maailmassa kyllä riittää kriittistä puhetta ja tekstiä, mutta tällä ei välttämättä ole merkittävää vaikutusta. Viherpesun ja sovittelun sijaan tarvitaan antagonismia ja visioita toisenlaisesta yhteiskuntajärjestelmästä.

(Minervan Pöllö)

300 hengen mielenosoitus käveli Asunnottomien yönä 17.10 Hakaniemen torilta Vallilaan. Asuntotoiminnan ja Opiskelijatoiminnan järjestämä tapahtuma vaati alhaisempia vuokria, oikeutta vallata tyhjillään lojuvia kiinteistöjä sekä subjektiivista oikeutta asumiseen.

Mielenosoitus näytti jäävän pieneksi. Sadetaivaan renderöimätön harmaus sai monet vallankumoushumanistit ja hipsterit jäämään kotiinsa juomaan teetä, eikä heitä voi siitä syyttää. "Tää on viimeinen taisto, ainakin tässä säässä", kovimmatkin militantit vannoivat kesken kulkueen.

Helsingissä on totuttu rullaamaan ydinkeskustan katuja pitkin. Asuntotoiminta on uusasiallisista julisteistaan alkaen pyrkinyt tekemään eroa "aktivismiin". Toimintaa on yritetty suunnata kantakaupungin reunoille, ja sanomaa on yritetty avata myös niille, jotka eivät entuudestaan ole vasemmistolaisia tai älyköitä. Ehkä uusi harmaampi ilme on myös karkottanut ihmisiä. Lauantain mielenosoitus marssi Sörnäisten ja Vallilan läpi ja sai mukaansa tanssimaan karaokebaarista nousseita keski-ikäisiä.

Mielenosoitus pysähtyi Elimäenkatu 15:n puretun tontin eteen muistelemaan vuoden 2007 kuuluisinta talonvaltausta.  

Valtauksesta on jäljellä vain kellarin graffitiseinä. Kuuleman mukaan tontille aiotaan rakentaa uusi toimistorakennus - samaan aikaan Helsingissä on tyhjillään lähes miljoona neliömetriä toimistotilaa. Tiloja pantataan arvonnousun tai verovähennysten toivossa tai yksinkertaisesti muodin vuoksi: yritykset pakenevat alueilta, jotka eivät enää ole tarpeeksi kovassa huudossa. Elimäenkadun juppiutumista odotellessa…

Sekalaisten vasemmisto-, valtaaja- ja opiskelijatoimijoiden lisäksi mielenosoituksessa oli mukana myös kommunisteja…

… sekä muutama anarkopunkkari. Taustalla Vasemmistonuorten lippu.

Nyt kun asia tuli puheeksi: tee hedelmät ja lähde vaikka Vanun bussilla Kööpenhaminaan mielenosoitusturistiksi 10. - 15.12, 110 e. Toinen vaihtoehto: Hyökyaalto.

"Tämä mielenosoitus on päättynyt", kuulutettiin soundiautosta, "jos joku haluaa jatkaa niin voi seurata oransseja lippuja." Poliisi tarkasteli katua aidan takaa kuin muinaisen beat ‘em upin päävastus.

Oranssit liput veivät korttelin päähän kuusikerroksisen toimistotalon eteen. Talo oli tarkoitus vallata protestiksi kaupungin korkealla vuokratasolle. Rakennuksessa oli myös tarkoitus järjestää asunnottomille hätämajoitusta maanantaiaamuun asti.

Sisäänmenoryhmä alkoi takoa oven kaksinkertaista panssarilasia samalla, kun väki muodosti suojaringin heidän ympärilleen. Muutaman minuutin jälkeen poliisit laittoivat pillit päälle ja yrittivät ajaa suojaringin päälle kolmella autolla. Seinän vieressä seisoskelleista mielenosoittajista ja valokuvaajista uhkasi tulla hedelmäsalaattia. Muutama ehti kirkaista etummaisen auton painaessa kolme tyttöä nalkkiin, mutta onneksi ihmiset blokkasivat autoja ja koputtelivat ikkunoita sen verran, että autot pysähtyivät ja etummainen perääntyi.

Video tilanteesta

Tämä poliisi yritti ajaa ihmisten päälle. Onneksi kaikki säilyivät ehjinä tällä kertaa!

Mielenosoittajien puolelta valtaus oli väkivallaton alusta loppuun.

Poliisit vetivät mellakkavermeitä päälleen, mutta pysyivät rauhallisina.

Välillä sisäänmeno taloon oli yhtä hässäkkää.

Tilanne kääntyi parhain päin, suurin osa mielenosoittajista pääsi sisään ja poliisit jäivät barrikadin taakse. Talo osoittautui kunnianhimoiseksi kompleksiksi, jossa on oma jättiläismäinen ruokailuhalli, keittiö, sauna, sisäpiha ja niin edelleen. Kuusi kerrosta tyhjiä huoneita, toimistotarvikkeita, tuoleja, pöytiä: sähköt ja vedet ja lämmitys kaikki päällä. Asunnottomien olisi kelvannut nukkua rakennuksessa muutama yö.

Tukijat seurasivat tilannetta ulkopuolelta ja vilkuttivat.

Illan tullen poliisi ja pelastuslaitos keräsivät kadulle sellaisen armeijan pidätysbusseineen, että valtaajat päättivät neuvotella itsensä ulos talosta. Poliisi esti näin hätämajoituksen järjestämisen, mutta päivän saldoksi jäi onnistunut protestivaltaus (ei yhtään kiinniottoa), laaja mediahuomio ja muutaman sadan valtaajan innostuminen.

HS: Talonvaltaus Helsingin Vallilassa päättyi sopuisasti

Valtamedia: Asuntotoiminnan mielenosoitus ja valtaus kuvina

YLE: Yötapahtumat vetoavat asunnottomien puolesta

Jos jatkoa seuraa, siitä tulee varmasti tietoa tänne tai tuonne.

Jos ensimmäinen teos sattuu olemaan läpimurto, toinen teos luodaan usein vain sen takia, että päästäisiin tekemään kolmas. Verkkolehti Megafonin kanssa on kenties käynyt näin. Ensimmäinen numero sytytti keskustelun organisoitumisesta ja, yhdessä muiden polkujen kanssa, johti Elinkeinoelämän Keskusliiton pääkonttorin ja tuhannen mielenosoittajan kohtaamiseen vappuna. Toinen numero julkaistiin toukokuun lopussa, eikä se reaktioiden puutteesta päätellen sytyttänyt edes juhannuskokkoa.

Kakkosnumero on enemmän työpaperinivaska kuin proletaarinen imuri. Tekstiä pitää työstää, jyystää ja raastaa. Kuten kirjoittajat asian ilmaisevat: lehti kulkee kuin itäsaksalainen traktori pellossa. Traktorin voi tietenkin purkaa ja osia voi käyttää muihin tarkoituksiin, mikä on kai deleuzelainen tapa sanoa, että tulostin lehden kakkosnumeron ja alleviivasin siitä kohtia, jotka saattavat kiinnostaa lukijoita.

Lehti kannattaa toki muutenkin selata läpi. Jokaisen opiskelijatoimijan kannattaa lukea "Wissenarbeit II" ja jokaisen vasemmistolaisen, anarkistin ja niin edelleen kannattaa lukea "Teesejä luokasta". Ja jos joku on edelleen sitä mieltä, että luokasta puhuminen täytyy kieltää, niin kannattaa lukea Beverly Skeggsin haastattelu.

Numeron tavoitteena on esitellä työläistutkimusta, "konkretisoida luokkien välisiä ristiriitoja" ja "asettaa tutkimusprosessi ja oppimisen vertaismuodot organisoitumisen välineeksi".

Otetaan aluksi luokkafeministi Skeggs. Vappuna Opiskelijatoiminnan uumenista ilmaistiin vastenmielisyyttä mielenosoituksen puheiden luokkaretoriikkaa kohtaan. No, puheissa ei sitten mainittu esimerkiksi ilmaisua "luokkaerojen kärjistyminen". Miksi luokasta puhuminen ahdistaa akateemisia toimijoita? Skeggsillä on vastaus:

On aina ollut joidenkin ihmisten etujen mukaista olla kuin luokkaa ei olisi olemassakaan. Andrew Sayerilla on loistava kirja, jossa hän tarkastelee sitä, miksi keskiluokasta tulevat oppilaat eivät halua puhua luokasta. Se on erittäin tärkeä ja ongelmallinen kysymys, sillä jos olet syntynyt keskiluokkaan, olet syntynyt etuoikeutettuna, etkä halua kulkea ympäriinsä hokien että "Voi, olen todella etuoikeutettu!". Tahdot sanoa, "Voi, tahdon olla tasa-arvoinen ja tahdon olla kiva ja haluan välittää kaikista". Joten luokka saa ihmiset ajattelemaan etuoikeuksia, joita heillä on ja joille he eivät voi juurikaan mitään.

Keskiluokasta tulevana (ja alimpaan duunariluokkaan päätyneenä) voin myöntää Skeggsin olevan oikeassa. On ahdistavaa ottaa luokka vakavasti ja kamppailla sisäistä porvariaan vastaan.

Puhutaan vähän opiskelusta. Kaitilan ja Peltokosken artikkeli esittelee luokkakomposition käsitteen (ks. alla) ja soveltaa sitä yliopistoon. Syntyy nelikenttä, joka näyttää miten yliopisto tuottaa 1) tietotyövoimaa, 2) kulttuurista rikkautta, 3) opintopisteitä ja tutkintoja ja 4) opiskelijoita halpana ja osaavana paskaduuniresurssina. Opiskelijaliikkeen sietäisi ottaa oppia tekstistä. Lisäksi kaikkien opiskelijoiden sietäisi ottaa oppia tästä virkkeestä:

Opiskelijat voivat hyvällä syyllä esittää kysymyksiä aktiivisen toimintansa tuottamien taloudellisten hyötyjen jakautumisesta sekä opiskelijoiden yhteiskunnalle antaman panoksen kompensoinnista.

Nöyristely pois, vaatimukset pöytään ja omaehtoinen toiminta käyntiin!

Hienoa, opiskelijaliikkeessä ehkä sanotaan, mutta miten muuten me voimme tehdä tuota kuin harrastamalla "luokkakompositioanalyysia"? Voimme, artikkelin sanoin, kääntää uudet opiskelumuodot ja tehokkuusvaateet niitä itseään vastaan:

Kuten tiedämme, nuppineulojenkin tuotantoprosessi kannattaa hajauttaa työnjaon avulla. On järjetöntä ja tehotonta, että opiskelijat pänttäävät tenttikirjoja eriöissään alusta loppuun. Jo minimaalisella työnjaolla säästäisi aikaa ja vaivaa. Pullonkaulana näyttäytyykin tentti ja muut yksilöivät suoritusmuodot, jotka mittaavat lähinnä ulkoaopetteluintoa. Ne eivät missään tapauksessa ole kovinkaan hyvä testi sille osaamiselle, mitä työelämä opiskelijoilta odottaa.

Suurempi ongelma on kuitenkin siinä, että tenttivetoinen suorittaminen rapauttaa kannustimia opiskella kollektiivisesti. Haasteena on keksiä kollektiivisia opiskelumuotoja ja porsaanreikiä, joilla opintorahaan oikeuttavat suoritukset voi hoitaa vähemmällä vaivalla oppimisen vaarantumatta.

Kolmas täky on luokkakomposition analyysi. Sitä käsittelevä artikkeli on jatkoa "Wissenarbeit macht freille", joka oli edellisen numeron jättihitti. Tiivistettynä artikkelin luokkateoreettinen pointti on nähdä luokkasuhde yhtä aikaa sekä subjektiivisena (halut, kokemukset, kamppailut) että objektiivisena (rakenteet) konfliktina tai kompositiona. Artikkeli täydentää ja korjaa Gunnin teesejä luokasta.

Luokkakomposition poliittisen analyysin tehtävät ovat:

1. tunnistaa kamppailun mahdollisuuksia ja kamppailujen välisiä suhteita,

2. vahvistaa kamppailujen subjektiivisuutta ja organisoitumista,

3. saada kamppailut kommunikoimaan keskenään ja tajuta niiden poliittinen merkitys sekä

4. hahmottaa millaisia resursseja toimijat voivat ottaa haltuunsa ja jakaa.

Eikö tuossa ole hyvä to-do-lista syksyä varten?

Chantal Mouffen artikkeli "Kritiikki vastahegemonisena interventiona" on yhdistelmä kateellisia väärinkäsityksiä ja tympeitä paluuyrityksiä. "Pakenemisen ja vetäytymisen sijaan on pyrittävä vallan solmukohtien avaamiseen", tekstin ingressissä sanotaan. "Sijaan" - olisi siis hylättävä pakeneminen ja vetäytyminen? Mitä tämä on muuta kuin paluuta bolsevishmiin? Pitäisi ehkä sittenkin laittaa valta umpisolmuun ja käyttää saksia.

Mouffen tiivistys Hardtin ja Negrin teeseistä on "ihan jees" enkä puutu siihen keskusteluun, koska en ole skolaari. Myös pointti uudelleenartikulaation tärkeydestä on erittäin olennainen:

Meillä on useita historiallisia esimerkkejä tilanteista, joissa vallitsevan järjestyksen kriisi on johtanut äärioikeistolaisiin ratkaisuihin. On siksi tärkeää, että de-identifikaation momenttia seuraa uudelleen-identifikaation momentti, ja että vallitsevan hegemonian kritiikki ja disartikulaatio kulkevat käsi kädessä uudelleen artikulaation prosessin kanssa.

Sitten alkavat erimielisyydet. Listaan Mouffen perseilyt:

1. Mouffe ei kykene käsittelemään autonomistista ajattelua affirmatiivisuuden kautta. ("Kritiikki" ylipäänsä on ongelmallinen yleiskäsite affirmatiivisesta näkökulmasta.) Esimerkiksi Hardtin ja Negrin paon logiikka määritellään "negaation muodoksi, joka rakentuu vetäytymisenä olemassa olevista instituutioista". Saman tien Hardtia ja Negriä syytetään "kyvyttömyydestä selittää radikaali negatiivisuus, sanalla sanoen antagonismi". Miten olisi antagonismi radikaalina affirmatiivisuutena?

2. Artikkelista saa käsityksen, jonka mukaan Hardt ja Negri tarkastelisivat luokkataistelun historiaa naivisti vain työläisten taistelujen logiikan kautta. Yhdeksi lääkkeeksi tähän Mouffe keksii vain yli 30 vuotta vanhan idean:

Voimme löytää mielenkiintoisia näkemyksiä Luc Boltanskin ja Ève Chiapellon teoksista, jotka kirjassaan The New Spirit of Capitalism⁵ nostavat esille tavan, jolla kapitalistit ovat onnistuneet hyödyntämään 1960-luvulla kehittyneiden uusien liikkeiden vaatimuksia autonomiasta valjastamalla ne postfordistisen verkostotalouden kehittämiseen sekä muuntamalla ne sosiaalisen kontrollin uusiksi muodoiksi. Sitä mitä he nimittävät "taiteelliseksi kritiikiksi" viitatessaan vastakulttuurin esteettisiin strategioihin - autenttisuuden etsintä, itsehallinnon ideaali, antihierarkkisuuden vaatimus - on käytetty uuden kapitalistisen säätelyn muodon edellyttämien olosuhteiden edistämiseen, korvaamaan fordistiselle ajanjaksolle ominaista kurinpidollista viitekehystä.

Luultavasti ymmärrän nyt jotain täysin väärin, sillä Mouffen luulisi tietävän, että tämäkin rekuperaatio-keskustelu satuttiin keksimään 1960-luvulla ja autonomit, jos jotkut, ovat sitä toistelleet. Mouffe ei näköjään ole lukenut Imperiumin postmodernismia käsittelevää lukua, jossa Hardt ja Negri osoittavat postmodernin ennen niin kapinallisen "logiikan" (dekonstruktio, deterritorialisaatio, moninaisuus, joustavuus jne.) palvelevan kapitalistista Imperiumia mainiosti.

3. Mouffe väittää, että "ontologiselle immanenssille perustuva eksoduksen strategia edellyttää mahdollisuutta pelastavaan loikkaan kohti politiikan ja suvereenisuuden tuolla puolen olevaa yhteiskuntaa". Melkoista mölinää. Mistä "loikka" ja mistä "politiikan tuolla puolen oleva yhteiskunta"?

(No, on myönnettävä, että Augustinuksen Jumalan valtio on tehnyt vahvan vaikutuksen Negriin…)

4. Mouffe väittää myös, että sekä autonomiassa että perinteisessä marxilaisuudessa "valtio nähdään monoliittisena hallintakoneistona, jota ei voi muuttaa". Väite on yksinkertaisesti niin typerä (paitsi jos se kohdistetaan anarkisteihin), että yksin se riittää tuhoamaan Mouffen artikkelin uskottavuuden.

Toivottavasti Hardtin ja Negrin lokakuussa julkaistava Commonwealth antaa ryhtiä liikekeskustelulle ja lakaisee veltot hegemonia-mouffet Tähtien Sota IV:n Kuolemantähden jätekuiluun.

Kun ehdotin että vasemmiston puolueohjelma pitäisi kirjoittaa uusiksi Megafonin pohjalta, tarkoitin tällaisia tekstejä. Muut, vielä mainitsemattomat artikkelit ovat kelvollisia, joskin kenties hieman yllätyksettömiä. Kiinaa käsittelevä juttu on mielenkiintoinen piristys keskellä joidenkin "aktivistien" me-ollaan-suomi-taviksia-jotka-kuuntelee-folkkia -kautta.

In conclusion: hätä ei ole niin iso, että kakkosmega olisi megakakkonen. Muutamassa jutussa ollaan kuitenkin lähellä. Jos ensimmäinen numero kusi liikekentän kintuille ja toinen kävi pikaisella kyykkykakalla Itä-Saksassa, niin toivotaan että kolmas tuottaa hedelmällisempiä eritteitä. Vaikka kyllähän ulosteet lannoittavat maaperää, josta versoaa vallankumouksen hedelmiä.

Japanilaisessa naistenvessassa ei virtsa lorise. Ainoa sallittu ääni on fake flush, jota varten on oma nappinsa. Se soittaa kovaäänistä paperin repimistä ja vessan vetämistä alapään turahdusten peitoksi. Asioinnin jälkeen itsensä voi pestä etu- ja takapäästä käyttämällä istuimen nappeja, ja lopuksi voi suihkuttaa jalkoväliinsä erityistä hajustetta. Sitten voi kohentaa linttaan astuttuja korkokenkiä - koska kaikilla tytöillä on pakko olla korkkarit joilla kukaan ei kuitenkaan osaa kävellä - nostaa pitsireunaisia polvisukkia, tarkistaa tekoripset ja kynsikoristeet, suoristaa minihametta ja kipsuttaa taas sormi suussa söpönä ja pikkutyttömäisenä hihittelemään miehille, jotka selittävät juttujaan tyytyväisinä.

Tv-mainokset näyttävät, miten voi käydä, jos nainen hikoilee töissä ja miespuolinen esimies tulee tarkistamaan miten työt sujuvat. On siis parasta estää hikoilu suihkeilla ja kainaloihin laitettavilla antihikilaastareilla.

Kaikki, mikä tulee ruumiista, on pelottavaa ja ällöttävää. Paitsi yksityisesti, tietenkin: HENTAI dictionary.

Lapset sukupuolitetaan pienestä asti muun muassa pakollisilla koulupuvuilla. Pojilla on yleensä esiaste sararimanin uniformusta, eli suorat housut ja valkoinen paita. Tytöt puetaan polvisukkiin ja hameeseen, joka näyttää lyhenevän sitä enemmän, mitä vanhempi tyttö on (monet toki lyhentävät sitä tarkoituksella). Tv:ssä miesten puhe saatetaan tekstittää harmaalla, naisten vaaleanpunaisella. Pelihallit ovat miehille, paitsi pohjakerrokset, joissa pojat pyydystävät ufo catchereista leluja tytöille. Puhutaan kaupoista, joihin ei edes päästetä naisia.

Amélie Nothombin Stupeur et tremblements (suom. Nöyrin palvelijanne) on paras kirja naisen asemasta Japanissa.

Uutisia Japanista:

White Day was celebrated March 14, but along with giving cookies and chocolates, men might have done better to give women the one-third of their salaries they are missing. According to new data, Japanese women are paid 33 percent less than men. A recent report on average salary gaps from the International Trade Union Confederation revealed that gender differences in salary persist, with Japan’s gap one of the largest.

The study showed that among world economies, Japan’s male-female pay disparity edges out even Asian neighbors, South Korea and China, and is double the world average. Japan often compares itself to the West in many regards, but the average pay gap of 14 percent in Europe and 22 percent in the U.S. betters Japan’s by double digits.

Japan’s salary gap

The greatest percentage of women in senior management is in the Philippines where women hold 47% of senior positions. They are followed by Russia (42%) and Thailand (38%). In Armenia 29% of senior positions are held by women, being the 9th country in the league, whereas the lowest percentage continues to be in Japan (only 7%).

Grant Thornton

Ensiksi nauroin ajatukselle japanilaisesta anarkismista. Nyt nauran ajatukselle japanilaisesta feminismistä.

Molempia kuitenkin on harjoitettu Japanissa yli sata vuotta. IWW:hen kuulunut Shusui Kotoku esitteli anarkismin vuosina 1906–1911, ja feminismi alkoi orastaa vuoden 1968 Meiji-vallankumouksen jälkeen.

Nykyisyys ei lupaa paljon kummastakaan. Anarkokollektiivit ovat pieniä ja keskittyvät suurkaupunkeihin. Nuoret eivät muodosta liittoja tai vastusta auktoriteetteja suoraan, vaan kapinoivat perinteitä vastaan pakenemalla maaseudulta kaupunkeihin - Tokio on maailman suurin imuri - ja pukeutumalla oudosti - kaikki kapinointi on täällä esteettistä.

Naisetkaan eivät ota yhteen miehisen yrityskulttuurin kanssa, vaan lähtevät töihin ulkomaisiin firmoihin.

Pakeneminen siis hallitsee vastarintaa, ei organisoituminen. Tuntuu jotenkin tutulta…

Prekaari pique-nique

Olin pari viikkoa sitten Jyväskylässä harjoittelemassa uuden aallon osallistuvaa työläistutkimusta. Ääninäytteitä materiaalista (mp3):

"A." kertoo spontaanista työväen vastarinnasta

Vankilassa istunut amatööri ja ammattihieroja puhuvat työstään 

"Krisse", sekoitus fordismia ja joustotyötä; muu työläisnuoriso keskustelee juopottelusta

… prekaaria derivointia, jotain gonzon ja psykomaantieteen väliltä. Harhaillaan missä harhaillaan nauhurin ja kameran kanssa, seurataan ketä seurataan, kerätään materiaali ja herätään kun tulee sen aika.

Kun savu on hälventynyt, kirjoitetaan jotain.

Sitä odottaessa.

Raimo blows

Itse tapahtuma oli pettymys. Työväki oli kännissä, se on totta, mutta ei niin isolukuisena kuin aikaisemmin. Ensiksi yläkaupunki oli aidattu puomeilla ja järkkäreillä, jotka valvoivat ettei alueelle viety viinaa. Kieltolaki revisited! Toiseksi ilmeisesti jokin asukasyhdistys oli saanut Lounaispuiston suljettua kokonaan: ei tapahtumia, ei juomista, ei läpikulkua. Yhdistys siis sulki julkisen tilan. Mikrofasistien kontrolli on kourinut Jyväskylän juovikkaaksi. Työväki vastusti kontrollia ajamalla roskiksella päin tiesulkua, mutta kuusi järjestysmiestä pysäytti kulkuneuvon. Näin matalalla on prekaarin organisoitumisen taso Jyväskylässä.

Perusprekariaatin virtsa hapertaa porvariston tukipylvästä

Taloussanomien paras toimittaja on Markku Saksa. Tarkistakaa vaikka tyypin uusin kirjoitus:

Vain 1920-luvulla rosvoparonien aikana rikkaiden ja köyhien ero tulonjaossa on ollut yhtä suuri Yhdysvalloissa kuin nyt. Ja kun verrataan maailman maita toisiinsa, vain Meksikossa ja Venäjällä talouden tulosten jakaminen on ollut viime vuosina yhtä epätasa-arvoista kuin Yhdysvalloissa.

Kummasta lähteestä nämä väitteet mahtavat olla peräisin, G20-kokousta Lontoossa vastustaneiden nuorten lentolehtisistä vaan kapitalismia lähes 170 vuotta puolustaneesta The Economist -lehdestä?

Oikea vastaus on The Economistin numero 11. huhtikuuta 2009!

Suomalaiset talousänkyrät lukevat mielellään sellaista tekstiä, jossa todetaan, että vaikka rahoitusteollisuudella on ollut pikku vaikeuksia, amerikkalainen kapitalismi voi edelleen hienosti ja on esimerkkinä Suomelle ja muille länsimaille. Änkyröille talouskriisin voittaminen tarkoittaa sitä, että kun vanha meininki palaa, kaikki on taas hyvin.

[…]

Vuosien 1996–2005 aikana tapahtunut "tuottavuusihme" oli tulonsiirtoa rikkaille. Raha, joka siinä liikkui, oli velkarahaa ja sen maksumieheksi joutuivat veronmaksajat.

Lisää huonoa journalismia

Välillä tekee hyvää lukea "klassisempaa" "vasemmistolaista" zurnalismia kaiken "tietokapitalismianalyysin" keskellä. Numeroita ja lyhyitä lauseita. Parrakas vanha mies. Nautintoa. Seuraavat Saksan tekstit vaikuttavat myös ajankohtaisilta:

Angloamerikkalaisen kapitalismin lyhyt historia

Obamamania menee mönkään?

(vrt. Naomi Klein: A Lexicon of Disappointment)

Minä vasemmistolainen 

"Kansakunnan" psyyke pysyy kasassa säännöstellyillä kemikaaleilla: etanolia, nikotiinia, kofeiinia, vähän opiaatteja, sokeria, kanelia… Vallankumouksen hedelmiä tuotti Kulttuurivihkoihin (1/2009) jutun kemikaalien luokkasidonnaisuudesta. Siinä kiinnitettiin huomiota sittemmin "huumeiksi" määriteltyjen aineiden historiallisuuteen:

[h]eroiinin käyttäminen kuului Suomessa sotien välisenä aikana varakkaamman väestön tapakulttuuriin (…) maassa käytettiin seitsemän kiloa heroiinia vuodessa miljoonaa asukasta kohden – koko maailmassa vain Japani ylsi samalle kulutustasolle. Miksi heroiinin ennätyskulutus ei ollut moraalinen tai yhteiskunnallinen kysymys 1930-luvulla? Miksi se alettiin kokea ongelmalliseksi myöhemmin, kun käyttäjien määrä itse asiassa laski?

Keskiviikkona julkaistaan historioitsija Mikko Ylikankaan suomalaista huumehistoriaa käsittelevä kirja Unileipää, kuolonvettä, spiidiä. Siinä osoitetaan, kuinka nykyään laittomat kemikaalit tukivat yläluokan psyykettä upseerien orgioista talvisotaan.

Hesari kirjoittaa:

Heroiini oli pula-ajan Suomen suosittu superlääke

Muu maailma äimisteli Suomea jo 1930-luvulla. Kansainliitto eli YK:n edeltäjä patisti jäsenvaltioita luopumaan heroiinista, mutta Svinhufvudin Suomi ei suostunut. Lääkintöhallituksen ja Suomen lääkäriliiton mukaan heroiini oli halpa lääke, jonka rajoittaminen ei ollut perusteltua.

(…)

Kun muu maailma kielsi kovia huumausaineita, Suomi hangoitteli toistuvasti vastaan. Suomen liityttyä kansainväliseen oopiumisopimukseen vuonna 1936 tukkukauppiaat ryhtyivät ankaraan hamstraukseen. Apteekit ostivat varastonsa täyteen. Puolustusministeriö tilasi sotilasapteekeille heti puolitoista kiloa lisää heroiinia ja viisi kiloa lisää kokaiinia.

(…)

Historiankirjoitus on aina tietenkin valikoivaa – ja aina enemmän tai vähemmän ideologista. Koululaisillekin muistetaan aina mainita, että Nurmi, Ritola ja muut hiilimurskaratojen prinssit juoksivat Suomen 1920-luvulla maailmankartalle. Se taas on sivuutettu, kuinka laaja oli 1920-luvulla maamme ensimmäinen rikollinen kokaiiniaalto.

(…)

Huumebisnes ei ollut mitään nappikauppaa, kun määriä vertaa nykypäivään: Vuonna 1925 poliisin kolmessa takavarikossa Helsingissä löytyi neljä kiloa kokaiinia. Eli yhtä paljon kuin Suomen poliisi ja tulli takavarikoivat kokaiinia vuosina 1995–1999.

Helsingissä jäi kiinni pienen luokan huumeparoneita, kuten viipurilaiset liikemies Tahvo Käppi ja lääkäri Kaarlo Kalske. He myivät kilokaupalla Viroon. Lääkärit tehtailivat reseptejä yläluokalle ja kulttuuripiireille, sillä narkomaanit ennen sotia olivat lääkäreitä, sairaanhoitajia, liikemiehiä, taiteilijoita, lakimiehiä, opettajia ja upseereita.

Oli kieltolaki. Alkoholi oli kiellettyä, esimerkiksi kokaiini ei. Etsivän keskuspoliisin raportissa vuodelta 1928 narkomania näyttäytyi yläluokan juhlana: helsinkiläisen everstin Wennerholmin kokaiiniorgioissa "oli läsnä hän, J. Kauppinen, nuoria kadetteja ja tyttöjä. Tytöille syötettiin kokaiinia appelsiineissa ja makeisissa. Kokaiinikuoppana oli peukalonjuuri, johon kokaiinia sijoitettiin imettäväksi."

(…)

Vuonna 1946 Suomessa kulutettiin – reseptilääkkeinä – 99 kiloa heroiinia.

Suomi ei ollut vielä YK:n jäsenmaa. Ehkä siksi vastaus Helsingistä New Yorkiin oli kylmänviileä: Jatkamme heroiinin käyttöä. Sitä tarvittaisiin itse asiassa entistäkin enemmän – kansanterveydellisistä syistä.

Mitä uhmaa! Kyse on kuitenkin maasta, joka myöhempinä vuosikymmeninä on aina kontannut sen valtakeskuksen edessä, joka on sattunut käskemään.

Huumekontrollista

 Huumeet ja luokkataistelu