Vallankumouksen hedelmiä

 

 

Tampereelta kilahti mailiin jonkun/joidenkuiden anonyymien kirjoittama Toimivaan yliopistoon liittyvä dokumentti. Se on tuossa alla.

Ennen kuin broileriuunit käynnistetään, kannattaa ehkä muistaa, että tämän kevään kestävä kamppailu yliopistolakia vastaan ei riitä. Kuten on huomautettu: vaikka saisimmekin lain nurin tai osittain reformoitua, se tuotaisiin takaisin uudessa muodossa. Siksi täytyisi saada aikaan voimakas opiskelijoiden, tutkijoiden ja muiden (tieto)työläisten liike, joka pystyisi tekemään vallalle vastarintaa myös tulevaisuudessa. Lisäteemoista liikkeellä ei ole pulaa: asuminen, toimeentulo, kontrolliyhteiskunta, demokratia…

EDIT: kuten juuri tähdensin Yrityksen lakimiehille, juttu ei ole omani ja arvatenkin sen funktio on lähinnä savustaa toimijoita poteroistaan. Kuulemma Tampereella jo ehdittiin huolestua. No, get over it!

 

 

Maltillisuus on miekkamme ja reformistisuus kilpemme. Toimivan yliopiston Sancho Pancha liittyi joukkoomme suoraan vihollisten riveistä. Koko liike on muuttunut suunnattomaksi broileriuuniksi. Pikku poliitikonalut pitävät huolen siitä, etteivät menetä ainuttakaan tulevaisuuden äänestäjää, puolueestahan ei ole vielä tietoa.

Mielipiteettömyyden vapaus on pyhä. Vaikka peliä pelataan mielipiteiden markkinoilla, otetaan näillä groteskeilla markkinoilla erävoitot kuitenkin sillä, kuinka mielipiteettömän mielipiteen kehtaat keksiä. Mainittakoon muun muassa: ”Aleopisto – Johan nyt on markkinat!”, ”Autonomiaa ilman päätösvaltaa?” ja erityisesti mielenosoituksen kärkenä Tampereella marssinut: ”Autonomia = itsemääräämisoikeus”.

Toimiva yliopisto on ehkä tulevaisuudessa curriculum vitaeen lisättävä tietue ja sen suomat kontaktit lakeijain aseman avaavia. Varmuutta tästä ei kuitenkaan ole, jonka vuoksi broileri uhraa kallista aikaansa Toiminnalle© viisitoista minuuttia hallintotieteen luentojen välissä ja kaksikymmentäviisi minuuttia ennen kuntosalille menoa.

Toimivan yliopiston erikoisuus ei varsinaisesti ole siinä, että se koostuu maltillisesta ja radikaalista siivestä. Erikoista on se, että nämä radikaalin siiven sirkustemppuilijat liikkuvat sekavien toivomustensa ja unelmien tyhjiössä. Jos he saisivat päättää, keitettäisiin yliopistossa aamuisin kuusenkerkkäpuuroa jonka jälkeen suunnattaisiin saunomaan yliopiston Pinni-rakennukseen eläinopiskelijoiden kanssa. Iltapäivällä rakasteltaisiin tiipiissä. Nämä aktivistitaiteilijat suhtautuvat Toimintaan© kuin johonkin ilkamoivien narrien performanssiin. Taiteilijoiden epäonneksi epäpyhä allianssi kuitenkin rakentaa esiintymislavan byrokratian rautahäkkiin.

 

 

 

 

Alkuräjähdys levitti auki nopeasti laajenevan epäjärjestyksen, josta alkoi vähitellen syntyä järjestystä: hiukkasia, atomeja, molekyylejä, tähtiä, planeettoja ja galakseja. Luther räjäytti kristinuskon irti katolisen kirkon auktoriteetista, mutta kiinnitti sen Raamatun tekstiin. Myös kapitalismi on irrottanut ja kiinnittänyt 500-vuotisen kehityksensä aikana: se on vapauttanut ihmiset perinteisistä yhteisöistä, sukuhierarkioista ja osittain jopa valtioista, mutta kiinnittänyt kaiken vapauttamansa rahan virtaan.

Maailmanhistoriassa tämä irrottamisen ja kiinnittämisen, purkamisen ja takaisinkytkemisen, entropian ja järjestyksen dynamiikan voi nähdä toistuvan erilaisilla tasoilla fysiikasta ja geologiasta biologiaan ja psykologiaan, poliittisesta historiasta sosiologiaan, taloustieteestä antropologiaan, kirjallisuudesta kuvataiteisiin, ja niin edelleen. Jos purkavaa tai epäjärjestystä lisäävää liikettä kutsutaan deterritorialisaatioksi ja takaisinkytkevää tai järjestystä lisäävää liikettä reterritorialisaatioksi, kuten Gilles Deleuze ja Félix Guattari tekevät, voidaan hahmotella eräänlainen yhteenveto tämän mekanismin toiminnasta historiassa. Paremman puuttuessa tätä historianfilosofista kertomusta voitaisiin kutsua deterritorialisaation universaalihistoriaksi.

 

Deterritorialisaation varsinaisen universaalihistorian auki kirjoittaminen vastaisi ehkä Hegelin Hengen fenomenologian tasoista urakkaa. Siksi olisi parempi kirjoittaa lyhyt paperi, jossa luonnostellaan Deleuzen ja Guattarin historianfilosofian pääpiirteitä kolmen esimerkin kautta.

Aloittaisin esimerkillä kosmologiasta, jotta ero Deleuzen ja Guattarin universaalihistorian ja esimerkiksi saksalaisen idealismin ihmiskeskeisemmän universaalihistorian välillä piirtyisi selkeästi esiin. Deleuzen ja Guattarin teoksista keskeisin ensimmäisen esimerkin yhteydessä on Kapitalismi ja skitsofrenia -sarjan jälkimmäinen osa Mille plateux ja "kommentaareista" Manuel DeLandan Intensive Science and Virtual Philosophy.

Toinen esimerkki olisi Deleuzen ja Guattarin Anti-Oidipuksesta. Esimerkki käsittelee yhteiskunnallisen organisoitumisen muotoja primitiivisistä heimoista aina postmoderniin kapitalismiin. Relevantti kommentaari on Ian Buchanan Deleuze and Guattari’s Anti-Oedipus.

Kolmas esimerkki ottaisi etäisyyttä Deleuzen ja Guattarin teksteihin ja kokeilisi, auttaako heidän historianfilosofiansa myös 1900-luvun lopulla alkaneen ja edelleen jatkuvan työelämän muutoksen hahmottamisessa. Siihen voisi ottaa vauhtia suomalaisestakin prekarisaatiokeskustelusta.

 

Esimerkit siis lähtevät yleisestä ja kaukaisesta (fysiikka, alkuräjähdys) ja etenevät sosiaalihistorian kautta lähelle nykyaikaa ja erityisiä tapahtumakulkuja (menossa oleva työelämän muutos).

Ennen esimerkkejä täytyisi kuitenkin määritellä universaalihistorian ja deterritorialisaation käsitteet ja pohjustaa viimeaikaista keskustelua makrohistoriasta. Siinä ohjelmaa lähipäiville.

 

Suomessa on kaksi filosofista aikakauslehteä. Nuorempi ja nulikkamaisempi on Tampereella syntynyt Niin & näin. Vanhempi ja vakaampi on helsinkiläinen Minervan Pöllö, joka juuri uudistui päätoimittajia ja ulkoasua myöten sekä lanseeraamalla kansikuvatytön. Siinä missä Niin & näin tunnetaan teekkarihuumorista ja ainejärjestöjuoruista, Minervan Pöllö jatkaa uudessa muodossaankin laadukkaiden tieteellisten artikkeleiden, esseiden ja pakinoiden julkaisemista.

Lehden voi imuttaa pdf:nä täältä.

Pieni yhteenveto Opiskelijatoiminnan ja yliopistolakitoiminnan sisäisestä kritiikistä.

 

1. Patomäkeläinen ideaalidiskurssi ja nostalgia kuvitellun sivistysyliopiston perään eivät onnistuneet organisoimaan yliopistolaisia vastarintaan, eivät vuonna 2005, kun uusi palkkausjärjestelmä ajettiin väkisin yliopistoihin, eivätkä vuonna 2008, kun uusi yliopistolaki oli ensimmäistä kertaa julkisuudessa paljon esillä. Liike on syntynyt vasta konkreettisten tekojen myötä: vastarinnan organisoimiseen tarvittiin Vanhan valtaus, Tieteen päivien interventiot ja yliopiston yleiskokous, joita kaikkia vauhditti tilan luvaton haltuunotto. Sivistyksen, vapauden ja oikeudenmukaisuuden kaltaisista abstrakteista ihanteista puhuminen ei pelottanut vihollisia eikä toisaalta innostanut liittolaisia toimimaan. Vasta konkreettiset teot innostivat - ja samalla pakottivat vastapuolen neuvottelemaan ja ottamaan kantaa (opetusministerikin hätkähti jo sen verran, että tarjosi opintorahan nostoa palkkioksi hiljentymisestä).

Artikkelissaan "Wissensarbeit Macht Frei" Peltokoski & Kaitila myöntävät, että esimerkiksi Patomäellä on ansionsa vaikkapa yliopistolaisten hiljaisen vastarinnan dokumentoinnissa. Samalla he osoittavat sivistyspuheeseen perustuvan kritiikin reaktiivisuuden ja rajoittuneisuuden.

Artikkelin kriittiset pointit voidaan tiivistää seuraavasti:

a) humanistis-vasemmistolainen yliopistouudistuskritiikki on liian rajoittunutta: uudistuksessa ei ole kyse vain yliopiston tai edes koko julkishallinnon sisäisestä prosessista, vaan tietotaloudesta ja kapitalistisen yhteiskuntajärjestelmän muutoksesta.

b) samalla sivistyspuhe on väärällä tavalla yleistä, koska siinä samastetaan yliopisto julkishallinnon muihin instituutioihin. Yliopisto ei kuitenkaan ole mikä tahansa virasto, vaan etuoikeutettu tiedontuotantolaitos.

c) kritiikki vaikuttaa vaativan paluuta valtion helmoihin, vaikka juuri äsken samantyyppinen kritiikki hyökkäsi valtiollista totalitarismia ja kontrollia vastaan.

d) mainittu valtiouskoisuus liittyy kritiikin reaktiivisuuteen: "sivistykseen" pohjaava kritiikki vaikuttaa vain itsepäisesti vastustavan uudistuksia ja "reagoivan niihin kriittisesti" sen sijaan, että se ohjaisi ihmisiä organisoitumaan autonomisesti ja muuttamaan yliopistoa sisältä käsin.

 

Vastarinnan organisaatioiden rakentamisen sijasta sivistysyliopistopuhetta luonnehtiikin fanaattinen usko ideaalidiskurssiin. Se uskoo poliittisten päättäjien vakuuttamiseen pelkän rationaalisen argumentoinnin keinoin. Se pyrkii paljastamaan poliittisille päättäjille, että uusi hallintokulttuuri sotii tieteellistä toimintaa luonnehtivia ihanteita ja tieteelliselle toiminnalle ominaista omaa "tuloksellisuutta" vastaan. Tällainen puhe ei tuota työtaistelua, vaan valtiovallan edessä uskollisesti argumentoivia tyttöjä ja poikia. 

 

e) lopuksi sivistyspuhe naturalisoi tieteentekemisen yhdenlaiseksi:

 

Tiede esitetään luonnostaan jonkinlaisena. Tieteellinen toiminta on ikään kuin paratiisielämää, jota huonosti mittaavat mittarit nyt uhkaavat. Ennemminkin näyttäisi siltä, että mittarit istuvat liiankin hyvin humanistisesta neromyytistä nousevaan yksilöiden väliseen kilpailukulttuuriin, joka yliopistolla vallitsi käytännössä jo ennen uudistuksiakin.

 

Opiskelijatoiminnan sisälläkin on huomauteltu, että "sivistysyliopisto on saksalaisen idealismin perua, jolloin eliittifilosofit pohtivat maailmasta eristyksissä sitä, missä määrin maailma on yksilön tietoisuuden luomaa". Sivistysyliopistodiskurssi ei ensinnäkään ota huomioon kapitalismissa tapahtunutta siirtymää tietotalouteen ja yliopiston roolia tässä siirtymässä. Lisäksi sivistysyliopistopuhe "on jo täysin integroitu yliopistolakiuudistuksen puolustajien retoriikkaan. Kun opetusministeriössä tai yliopiston johdossa avataan suut uudistusmantraan niin siinä korostetaan kuinka sivistysyliopisto säilytetään tulevaisuudessakin."

 

2. Mitä meillä on tarjota abstraktien ideaalien ja sivistysnostalgian tilalle? Kaksi asiaa: yliopiston tarkastelu työläisyyden ja luokan näkökulmasta sekä tietotyöläisten itsenäinen organisoiminen. Ensiksi on kuitenkin unohdettava moralisointi ja myönnettävä nykyinen tilanne:

 

Muuttuvilla työmarkkinoilla entistä harvempi opiskelija hakee yliopistosta "sivistystä" tai ylevästi kajahtavaa "korkeinta oppia". Korkeakoulutukseen aletaan suhtautua ammatillisena opetuksena ja siltä haetaan tukea henkilökohtaiseen kilpailukykyyn. Kysymys on kirjaimellisesti omaan itseensä sijoittamisesta. Tutkintotodistuksen titteli menettää juhlavan leimansa.

Sivistysyliopistopuheessa tällaiset kehityskulut ovat kauhukuvia. Niinpä sitä uhkaa jatkuvasti muuttuminen opiskelijoiden sekä tutkijoiden ja opettajien moralisoinniksi. Tieteellistä toimintaa määrittävän idealismin nimissä olisi mentävä sieltä, missä aita on korkein, vaikka se tarkoittaisi miinusta suoriutumispisteissä ja siis omien välittömien etujen kieltämistä.

Sen sijaan, että pitäisi "vastuuttaa" opiskelijoita ja työntekijöitä ponnistelemaan herooisesti järjestelmärationaliteettia vastaan, uusien taistelujen on kyettävä vastaamaan tietotyövoiman, opiskelijat mukaan luettuna, välittömiin intresseihin sekä kyynisyyden ja opportunismin ilmapiiriin. Yliopistomuutoksen sisältämiä ristiriitoja on radikalisoitava järjestelmän logiikan sisältä käsin.

 

Peltokoski & Kaitila erottavat kolme aspektia yliopiston suhteesta työläisyyteen:

a) yliopistossa tehdään tietotyötä eli tutkitaan ja tuotetaan tietoa,

b) yliopisto tuottaa tietotyöläisiä eli toimii palvelualan yrityksenä elinkeinoelämälle,

c) yliopisto käyttää korkeasti koulutettua työvoimaa eli toimii itsekin työnostajana.

Abstrakti puhe tutkimuksesta, tieteestä tai opiskelusta yleensä ei tarjoa kovin lupaavia mahdollisuuksia vastarintaan. Paremmin toimii työläistutkimus:

 

Tiedeideaalien rakentamisen sijasta olisi avattava poliittisen tutkimuksen projekteja ja kysyttävä esimerkiksi, millaisia selviytymiskeinoja ja hiljaisen vastarinnan muotoja yliopistotyöntekijöiden joukoissa jo vallitsee. Olisi tarkasteltava tietotyövoiman omaa asemaa koskevaa tietoisuutta ja asemaan liittyviä kokemuksia. Missä määrin voimakas identifikaatio "oppineisuuteen" sekä eronteko työläisyyteen hankaloittaa omaa tilannetta ja etuja koskevien arvioiden tekemistä? Millaisia intressejä tietotyövoimalla on?

Pitkällä tähtäimellä olisi perättävä tietotyövoiman organisoituja työtaisteluja. Sivistysyliopistopuheesta on vaikea kuulla ääniä organisoituneesta joukkovoimasta ja voiman käytöstä.

Poliittisen tutkimuksen ei ole tarkasteltava yliopistoa yliopiston tai tieteen "itsensä vuoksi". Tehtävänä ei ole yliopiston tai ideaalitieteen pelastaminen. Yliopistomuutosta on tutkittava kapitalismianalyysin ja luokkateorian päivittämiseksi. Tiede ja yliopisto pelastuvat, jos tietotyöläiset pelastavat ne osana luokkakamppailuaan.

 

3. Ehkä suurin argumentti, jolla tässä esitettyä kritiikkiä voidaan liikkeen sisällä vastustaa, on se perinteinen demarikyyninen veto: "Liian radikaalia, te säikytätte potentiaaliset liittolaiset pois…" Argumentti on sikäli outo, että tähän mennessä liike on kasvanut sitä enemmän, mitä radikaalimpaa toimintaa se on järjestänyt. Vasta Vanhan luvaton haltuunotto käynnisti yliopistolakia vastustavan toiminnan, vasta interventioilla mainostettu yleiskokous toi sen yleiseen tietoon ja vasta mielenosoitusten sarja hallintorakennuksen valtauksen kanssa antoi sille hätkähdyttävää pontta. Mihinkään näistä ei "kriittinen julkinen keskustelu" yksin pystynyt.

 

Höysteenä vielä pätkä siitä, miten ihana se nykyinen yliopisto on:

 

Yksilönä kukin akateemikko osallistuu loputtomaan kilpajuoksuun, jossa keskiarvo nousee jokaisen arviointikierroksen myötä. Paraskaan suoritus ei loppujen lopuksi ole riittävän hyvä. Nekin, jotka pärjäävät hyvin eli ovat reilusti keskiarvon yläpuolella, kokevat aitoa kammoa siitä, että seuraavalla kierroksella he tippuvat pohjalle ja sieltä kokonaan pois liigasta.

Minusta oli varsin kiinnostavaa huomata, että jopa ne, jotka ylsivät huipulle, joutuivat pelon valtaan heti RAE:n jälkeen. Huomaan aivan saman taipumuksen Suomessa, missä jokaista kansainvälista ranking-ykköstä tai -kakkosta seuraa rituaalinomainen kehotus olla jämähtämättä paikalleen, suorittaa entistä tehokkaammin, jottei Suomi vain menettäisi arvokasta, mutta haurasta johtoasemaansa! Vöiden kiristämiselle ei näy loppua.

- - -

Nykykapitalismin kulttuurissa oleellista myös akateemiselle työnteolle on se, että siihen liittyy saumattomasti loputtomien kauneuskilpailujen kierre, joka on suunniteltu vastaamaan kansainvälisten sijoittajien tarpeita. Sijoittajan prioriteeteista on tehty kaiken muun konteksti eli perusta. Tämä rooli oli ennen luonnolla, jonka kuviteltiin olevan muuttumaton ja pyhä. Nyt sijoittajien tarpeet ovat tarpeista tärkeimmät, ja niihin vastaavat välittömästi ylityöllistetyt (mutta myös ylipalkatut) KIBS-työntekijät. Mitä ovat nämä tarpeet? Tietää, ilman syvällistä tuntemusta tai pitkäaikaista sitoutumista, tai edes maantieteellistä läheisyyttä, mistä löytyy paras ja nopeimmin kasvava liikevoitto; tietää ja voida verrata ilman turhaa tietämystä.

(Eva Berglund: Entisen yliopistolaisen pohdintoja näkymisen tärkeydestä)

 

Kokemuksista nykyisessä yliopistossa avaudutaan myös Opiskelijatoiminnan foorumilla.

 

 

I am at war with the obvious. Lause on JKA:n kuvan ontologiaa käsittelevästä postauksesta ja kuvaa hyvin asennetta, jolla filosofiaa opetetaan lukiossa ja klassikkojen oppikirjoissa. Koulussa sanotaan, että filosofia on niin voimakas juttu, että se pystyy kyseenalaistamaan ihan tavallisimmatkin asiat (tämän osoittaminen oli Esa Saarisen pedagoginen bravuuri). Russell aloittaa filosofiansa kyseenalaistamalla pöydän olemassaolon (Filosofian ongelmat), Humen induktiokritiikki ongelmallistaa auringon nousemisen huomisaamuna, Platonin jälkeen emme voi olla varmoja, onko aamulla tervehtimämme henkilö sama vanha tuttu, ja Descartesin avulla voimme kyseenalaistaa peräti olemassaolomme. Filosofia voi olla rankka juttu, kun se näin rajusti kyseenalaistaa itsestäänselvyyksiä, ehkä jopa liian rankka juttu taviksille!

Jos filosofia on niin radikaali ala, miksi suuri osa siitä näkee niin paljon vaivaa samojen itsestäänselvyyksien turvaamiseksi? Russell päätyy siihen, että "on järkevää päätellä pöydän olevan olemassa". Descartes tuo kristillisen Jumalan avukseen takaamaan paitsi olemassaolon myös vahapalan, jota yhdessä vaiheessa epäiltiin. Tosi rankkaa, hei: ensin uskalletaan kyseenalaistaa peräti pöytä, sitten perään todistellaan kovasti että juu, kyl se pöytä existoi ja meidän on ratsionaalista olettaa niin.

Mielenkiintoinen filosofia on ihan oikeasti war with the obvious. Aivan niin kuin tiede. Fysiikka on sodassa itsestäänselvyyksien kanssa: sille pöytä ei todellakaan ole mikään pöytä, vaan fysikaalisten mikroprosessien emergentti ominaisuus. Tämä on oikeasti rankkaa kamaa. Tieteen yleinen tapa on aloittaa jostain tutusta ja päätyä käsittämättömiin ja fantastisiin maailmoihin. Valtavirtafilosofialta - valtiofilosofialta - on turha odottaa mitään tieteellisyyttä tässä mielessä.

Valtiofilosofit kilpailevat siitä, kuka onnistuu parhaiten perustelemaan jonkin tutun tai itsestään selvän asian. Mielenkiintoisempi ajattelu aloittaa kyseenalaistamalla, mutta jatkaa siitä muihin sfääreihin. Ei suotta Marxin Pääoman alussa analysoida pöytää oliona, joka kääntyy nurin päin ja "kehittää puupäästään houreita, paljon ihmeellisempiä kuin jos se alkaisi itsestään tanssia". Eivät Deleuze ja Guattari Anti-Oidipuksen avausluvussa turhaan lainaa Henri Michaux’n kuvausta skitsofreenisesta pöydästä halun tuotantoprosessin funktiona. Puhumattakaan siitä, mihin Marx ja D&G myöhemmin päätyvät: tämä on oikeasti rankkaa kamaa.

 

 

Eilen järjestettiin ensimmäinen toimintapäivä uutta yliopistolakia vastaan. Helsingissä osoitti mieltään 1500 ihmistä, Tampereella 500, Joensuussa 400. Turussa, Rovaniemellä ja Oulussa marssi myös satoja opiskelijoita, henkilökunnan jäseniä ja muita liikkeen tukijoita. OPM, kokoomus ja EK: lakinne on skeidaa, voisko sen jo feidaa!

 

 

Nykyinen yliopisto on harmaa. Opetusministeriön ja elinkeinoelämän visioima yliopisto on, noh, mikä on kapitalismin väri… Sininen?

 

 

Autonomian väri loistaa pakkasessakin.

 

Jos et vielä ole allekirjoittanut Opiskelijatoiminnan adressia, tee se nyt!

 

 

Väki blokkasi Mannerheimintien noin vartin ajaksi. "Yliopistolakko, aivan pakko!"

 

 

Porvarit kusettaa aina. "OPM häpeä, lakinne on typerä!"

Globaali intifada: "Parasta mitä yliopisto on saanut ikinä"

 

 

Vapaus tai aivokuolema! Totuus tai innovaatio!

 

 

 

 

Yliopistolaki ei ole ainoa ongelma: laki toimii savuverhona, jonka suojissa Helsingin yliopiston johto valmistelee uutta autoritaarisempaa johtosääntöä. Valtasimme yliopiston hallintorakennuksen protestiksi ja organisoitumistilaksi jatkoa varten. Kuumeviikon vuoksi lähdin itse yöksi kotiin nukkumaan, mutta toverit jäivät ja tarjosivat henkilökunnalle aamiaista.

 

 

Sokkeloinen byrokraattitalo kaipasi uutta sisustusta.

 

 

 Suuryhtiöiden hyvinvointivaltio.

 

 

Hallintorakennuksen seinille ilmestyi tarroja, joissa vaaditaan johdon eroamista ja yliopistolain pysäyttämistä

 

 

 Kokoushuone on niin tunnelmallinen, että se täytyy vallata uudestaan vielä joskus. Viereisessä kahvitilassa tarjottiin ilmaista safkaa ja juomista.

 

 

Vallankumousstrategioita hiottiin aamuun asti.

 

 

 

 

Toimivan yliopiston mediakatsaus

 

 

Kompleksinen yhteiskunta yhdessä subjektiivisesti rikkaan työväenluokan kanssa tuottaa luultavasti ennemminkin työväen monia ja monipäisiä organisoitumia kuin yksiulotteista puoluevaltaa. Sitä paitsi nykyhirviöt osaavat myös tanssia. Silti ei voida kieltää, etteikö valtiollinen toimintatila olisi nousemassa mielenkiintoiseksi kysymykseksi. Talouskriisi on pannut pisteen uusliberaalille kehitykselle. Olemme murtumassa, joka korostaa valtiollista ratkaisuvaltaa talouskasvun takaamisessa. Olisi ehkä syytä palauttaa elementtejä työväenliikkeen organisoitumisen perinteestä, kunhan samalla näytetään keskisormea jokaiselle perinteitä vaaliville.

 

Jotain on meneillään. Asioita tapahtuu. Yliopistoissa liikutaan: Opiskelijatoiminta, Toimiva yliopisto, Aktivistiyliopisto, Joensuu. Tuntuu siltä, että Jyväskylässäkin venytellään. Helsinki sai uuden sosiaalikeskuksen. Tänä vuonna myös julkaistaan paljon relevanttia tavaraa, prekariaatti- ja perustulopamfleteista Guattari-käännökseen. Megafonikin on sopivasti tämän nousevan liikehdinnän keskellä muuttunut numeroittain ilmestyväksi verkkolehdeksi. Ensimmäinen numero herättelee kriittistä keskustelua moneuden tai väen käsitteestä ja kyselee organisoituneen joukkotoiminnan perään:

 

Paradoksit ovat melkoisia. Tietokapitalismi mobilisoi laajamittaisesti ihmisten henkiset kyvyt resurssikseen, mutta missä on innovatiivinen vastarinta. Valtio on muuttumassa kokonaisvaltaiseksi työhön pakottamisen järjestelmäksi, mutta missä on laajamittainen työstä kieltäytyminen. Elämä on muuttumassa työelämäksi, mutta missä on jyrkentyvä vastarinta. Elintasoerot ovat kasvussa, mutta missä ovat vastakkainasettelut. Prekaarista työelämästä on tullut yhtä organisoinnin organisointia, mutta vaikuttaa siltä kuin kollektiivisesta organisoitumisesta olisi tullut täysi mysteeri.

(Prekaari organisaatio)

 

Megafoni on kääntynyt ärtyneemmäksi ja militantinmaksi. Pornolla poseeraaminen on vaihtunut provoilevaan joskin antiautoritaariseen uusleninismiin. Deleuzen iloinen pessimismi on korvattu syvämarxilaisella (syväekologia) luokkasotaretoriikalla.

 

Uusien liikkeiden piirissä pelko leninismin aavetta kohtaan on kuitenkin kääntynyt harkitsemattomaksi paoksi suhteessa kaikkiin ammattimaisen organisoitumisen kysymyksiin. Pelkokerrointen pitäisi kuitenkin nousta täysin vihollisrintaman toisella puolella. Ilman työväenluokan lippuja kantavia ammattimaisia organisoitumia katoaa luokalta kyky soittaa pirun polskaa porvarilliselle diktatuurille.

 … Ilman liikeorganisaation funktion täyttymistä liike ilmenee vain hajanaisina leimahduksina vailla kestoa sekä kollektiivista muistia ja oppimista. Se ilmenee vain itsepuolustuksellisina vastarinnan tekoina, jotka jäävät yksinäisiksi protesteiksi vailla solidaarisuusrintamien ja joukkovoiman kehittymistä. Liikkeessä ei kehity luokkatietoisuutta. Se ei aseta kysymyksiä luokan määräysvallasta suhteessa yhteiskuntaan tai asettaa niitä vain äkkijyrkän anarkistisena nyrkin heilutteluna. Se jää epämääräiseksi levottomuudeksi ja hajanaiseksi eripuraksi kykenemättä kohdistamaan voimiaan rakenteellisten ristiriitojen paljastamiseen ja murtamiseen.

(Leninismin aave)

 

Provoaminen onnistuu: analyysit tanssivat, mutta poliittiset ohjeet kuulostavat 2000-luvun aktivismin kontekstissa välillä tunkkaiselta protofasismilta.

Ehkä se on hyvä keino tuottaa efektejä juuri nyt, kun puhe "alhaalta ylöspäin rakentuvasta spontaanista ja väkivallattomasta toiminnasta" ei tunnu enää saavan aikaan kovin paljon. Ja varmasti "spontaanisuuden rinnalle tarvitaan kommunikatiivisen infrastruktuurin käytännöllistä organisointia sekä ohjelmallista työtä suhteessa liikkeen sisäisten ja ulkoisten voimien väliseen törmäyspintaan".

 

Sikäli Megan filosofinen vasara osuu naulaan, että juuri "ammattimaisemman" organisoitumisen ansiosta Opiskelijatoiminta on nyt leviämässä ympäri Suomea. Vastaavasti mustavihreästä ajattelusta ponnistava toiminta vaikuttaa polkevan paikallaan. Vai tuleeko mieleen jotain viime ajoilta?

Vielä hankalammassa umpikujassa on übervanhoillinen punamusta teollisuusanarkismi, jos sitä tarkastellaan ulkopuolelta. Ei minkäänlaista analyysia, ei minkäänlaista uusiutumiskykyä, ainoastaan vuosittainen kadunvaltaus, vappupiknik ja laimea mielenosoitus.

 

En silti ole ihan varma, että lyökö jokainen Megan vasara naulansa ihan pohjaan asti. Nimittäin juuri "ammattimaisemman" organisoitumisen ansiosta Opiskelijatoiminnassa on tiettyjä konservatiivisia piirteitä, joista sekä Mega (ks. lehden viimeinen artikkeli) että Yritys ilman yhteystietoja sitä syyttelevät.

Vanha dialektinen asetelma tuntuu toistuvan: joko liike suuntautuu kohti Yhtä (ammattimaisuus, institutionalisoituminen, konservatismi, hierarkia, rajattu tehokkuus - joidenkin toiveet Opiskelijatoiminnasta) tai sitten se jää spontaanin anarkian tasolla (amatöörimäisyys, tasavertaisuus, paikallinen radikalismi, rajaamaton tehottomuus - joidenkin käsitys anarkisteista). Keksitään nyt äkkiä, miten se moneuden immanentti itseorganisoituminen toimii… tai miten verkostoida monipäiset organisoitumat.

 

 

Mille plateaux on niin rikas kirja, että se sisältää koko maailman (erityisesti kolmas plateau), ja tästä aiheesta pitäisi jonkun kirjoittaa oikea artikkeli, tai vähintään muistiinpanopostaus jokaisesta luvusta. Alla silti kolme tiivistettyä opetusta "aktivisteille", spektaakkelipolitiikkaan väsyneiden toimijoiden mukaan.

 

 

 

1. Moneus/rihmastollisuus. Taktiikoiden moneus ja erilaisuus tuottaa synergiaetuja. Ajatellaan vaikka eläinoikeusliikkeen klassista kaksoisartikulaatiota: militantti suora toiminta JA maltilliset kansalaisjärjestöt = tehokkaita efektejä. Tämä on peruspointti, joka yhä unohtuu joiltakin - esimerkiksi Opiskelijatoiminnasta käytävän keskustelun yhteydessä, kun demarikyynisesti pelätään liikkeen olevan "liian radikaali" tai "päästelevän suustaan kapitalismin kritiikin tai prekariaatin kaltaisia sammakoita".

Voi olla, että jos vaatisimme nöyrästi ja sievästi esimerkiksi yhtä pientä uudistusta yliopistolakiehdotukseen, onnistuisimme hyvin tässä nimenomaisessa vaatimuksessa. Silloin opiskelijoiden ja henkilökunnan valtava ja sekava halu- ja tunneinvestointi kanavoitaisiin yhteen uomaan ja vaatimukseen; yliopistoväen vellominen palautettaisiin yhteen liikkeeseen ja yhteen pieneen päämäärään. Kun uusi laki sitten tulisi voimaan miedosti reformoituna, millaista olisi juhlia moninaisen investoinnin ja kapinapotentiaalin patoamista ja hukkaan valuttamista?

 

(Omituista muuten, että vaikka yksi Deleuzen toistuvimmista painotuksista koskee moneuden väärinkäsittämistä - on väärin käsittää moneus yksinkertaiseksi vastakkainasetteluksi Yhden kanssa; oikea asetelma on laadulliset moneudet vs. määrälliset moneudet - niin silti Mille plateaux’n toinen luku on nimeltään "Yksi susi vai monta sutta?")

 

 

 

2. Maanalainen ja molekulaarinen muutos. Ei ole pakko perustaa Puoluetta tai Yhdistystä, jotta saadaan aikaan vaikutuksia. Ei tarvita hierarkkista organisaatiota. Ei tarvita edes mediaspektaakkelia. Voidaan toimia maan alla ja suoraan, voidaan kylvää mikroanarkismeja. "Paikallinen mikrotapahtuma horjuttaa valtaa", kirjoittavat Deleuze ja Guattari ja viittaavat vantaalaisen koulun kalapuikkotapahtumaan, joka selvästi sekä parodioi valtaa että on mikrotapahtuma.

Sukkahousut ovat pinta, jonka silmäpaot syntyvät maan alta, maan alta nousee "oikosulkuja, jotka avaavat nykyhetken tulevaisuuteen ja muokkaavat siten instituutioita…"

Ongelma on vain siinä, miten käsitteellistää ja organisoida tätä pakenevaa molekulaarista moneutta. Se on vallankumouksellista, jep, mutta se on aina vaarassa yhtäältä jähmettyä (muuttua molaariseksi: institutionalisoitua, urautua, kyllästyä, pysähtyä) ja toisaalta räjähtää (pakoviivan muuttuminen kuolemanviivaksi: spontaanin anarkian hetkellinen juhliminen, itsemurha). Vallankumous pakenee käsistä ennen kuin se ehtii tapahtua.

 

 

 

3. Vähemmistöjen viivat tai minoritaarinen liike. Voidaan toimia itsenäisesti pienryhmissä välittämättä liikaa siitä, mitä "enemmistö" ajattelee. Muutos lähtee alistetusta vähemmistöstä. Ei ole kyse enemmistön eli "kadun miehen" saavuttamisesta. The problem is never to acquire the majority, even in order to install a new constant. There is no becoming-majoritarian; majority is never becoming. All becoming is minoritarian.

Vähemmistöjä voidaan tarkastella ghettoina tai sitten liikkuvina joukkoina, jotka muokkaavat rajoja ja jatkuvasti varioivat pelaamaansa peliä (kieltä, politiikkaa, tiedettä: jokaisella kentällä on luovat vähemmistönsä). Liikkuvalta vähemmistöiltä voi odottaa mitä tahansa, toisin kuin enemmistöltä. Minorities, of course, are objectively definable states, states of language, ethnicity, or sex with their owen ghetto territorialities, but they must be also thought of as seeds, crystals of becoming whose value is to trigger uncontrollable movements and deterritorialisations of the mean or majority.

Vähemmistöksi-tuleminen voi olla vallankumouksellista, jos positiota käytetään poliittisena työkaluna sen sijaan, että siellä tyydytään olemaan. Becoming-minoritarian as the universal figure of consciousness is called autonomy. It is certainly not by using a minor language as a dialect, by regionalizing or ghettoizing, that one becomes revolutionary; rather, by using a number of minority elements, by connecting, conjugating them, one invents a specific, unforeseen autonomous becoming.

 

 

 

 

"…not with a bang, but a whimper…"

Ehkä vallankumous ei ala räjähdyksestä, vaan maanalaisesta kuiskauksesta.

Syksystä lähtien on alettu kysyä: onko mielekästä jatkuvasti järjestää spektaakkelimaisia tapahtumia? Suoremmin: miten järkevää on kuljettaa toimintaa mediatempausten kautta? Loppuvuodesta 2008 oli Autonomiset toimintapäivät, joista tuli kähinöitä; oli Töhryfest, joka päätyi mellakkapoliisispektaakkelista kaupunkimaantieteen dosentin luentoesimerkiksi kaupunkitilan polarisoitumisesta; oli Vanhan "valtaus", jota yhdet pitivät onnistuneena organisoitumistapahtumana ja toiset epäilyttävänä nuorisoradikalismin yrityksenä.

Kritiikki menee näin: miksi pitää toimia mediaseksikkyyden ehdoilla, mitä autonomista on medialle poseeraamisessa, vaikuttavatko spektaakkelit positiivisesti muihin kuin pariin sataan paikalla olijaan, me ollaan väsyneitä organisoimaan massatapahtumia, jne.

Joku "aktivisti" toivoi, että Deleuzen ja Guattarin Mille plateaux suomennettaisiin nopeasti. Kirjan luettuaan ihmiset voisivat oppia, ettei vallankumouksellisen toiminnan tarvitse aina liikkua enemmistön, näkyvyyden ja vallan ehdoilla. Kumouksellisia tekoja voi tehdä vähemmistöissä ja vähemmistöistä käsin, mikrotasolla, molekyylina, marginaalissa, maan alla, hiljaa, yöllä, salaa, piilossa, karkuretkellä, maanpaossa, kellarissa, kaapissa, makuuhuoneessa, keittiössä, sosiaalikeskuksissa… Kamerat kuvaavat ja tv on päällä, mutta vallankumoukselliset vähemmistöt ovat jossain muualla: heillä on parempaa tekemistä…

 

Seuraako tästä massatapahtumien massakuolema? Opiskelijatoiminnan ja Kööpenhaminan perusteella ei siltä vaikuta.

Seuraavaksi: Mille plateaux’n kolme opetusta aktivisteille (spektaakkelipolitiikkaan väsyneiden toimijoiden mukaan).

 

 

 

 

 

 

Taantuma nosti McDonald’sin myyntiä kaikkialla

 

Pari viikkoa sitten kirkko avasi lapsille tarkoitetun nettiportaalin. Sivujen foorumit floodattiin heti tukkoon trollausviestejä, koska sivut koettiin lapsille suunnatuksi mainonnaksi. Näinhän se on, mutta…

Miksi mäkkärin lapsille suunnattuun mainontaan ei puututa raivokkaasti? Onko se muka jotenkin nykyistä kirkkoa terveempi instituutio?

 

 

 

Liberaalissa yhteiskunnassa ei saa tuputtaa uskoa mihinkään. Sen sijaan käytöksellä ei ole mitään väliä. Saat kiduttaa eläimiä tehotuotantofarmeilla, kaataa metsiä ja tuhota elimistöjä, mutta jumalauta, jos rupeat uskomaan johonkin, niin me tullaan ja floodataan sun foorumi…

 

 

 

(Olettekos muuten huomanneet, että Mäkkärin ikuinen tv-spotti on muuttunut. Siis se, missä kuski tilaa big mäcejä bussilliselle poikia. Vanhan mainoksen lopussa yksi poika rikkoo konsensuksen ja tilaa jotain muuta. Laman kunniaksi uusiksi leikatussa versiossa koko bussi vetää yhtä paskanmakuista lihaköyttä…

- Kiitokset S:lle)