Vallankumouksen hedelmiä

 

Juteltiin tässä Vladislavin kanssa tyylistä ja argumentoinnista (eka, toka, kolmas). Ilmaan jäi Vladislavin antama kotitehtävä:

 

Tyyli ei nähdäkseni ole oma argumenttinsa, mutta se voi olla informaalisti oma eksplikoimaton perustelu jossakin argumentissa. Voisiko sen arvoa tällöin problematisoida samaa kautta kuin muidenkin perusteluiden arvoa, eli toisin sanoen, onko käytetty tyyli argumentin perusteena tosi?

 

Täsmällisesti: jos kuvitellaan, että tyyli voidaan erottaa sisällöstä, niin sitten tällainen sisällöstä erotettu tyyli ei toki yksin ole argumentti. Se ei riitä. Niin kuin Vladislav sanoo, tyyli voi silti liittyä argumenttiin "informaalina perusteluna".

Jos Anti-Oidipuksen yksi argumentti on "huonot hierarkiat paskaksi ja auktoriteetit vittuun", niin kieltämättä kirjan kiihottava tyyli kytkeytyy siihen. Totuus ei ehkä tässä yhteydessä ole kovin mielenkiintoinen ominaisuus… Ellei sitten badioulaisittain.

 

Eteenpäin. Argumentaatio on väline, ei päämäärä. Ylenmääräinen argumentaation korostaminen epäilyttää, niin kuin loputon minkä tahansa korostaminen. Mitä argumentoinnin ylimaallista tärkeyttä toitottava retoriikka piilottaa? (Kysymyksestä lisää: Judith Butler, Hankalan sukupuolen uusimman painoksen esipuhe.)

Ensinnäkin puhdas argumentointiin keskittyminen altistaa relativismille. Antiikin filosofiassa skeptikot ja sofistit loistivat argumentaatiotaidoillaan. Mikäpä huvittaisi kansaa enemmän kuin muodollisesti moitteeton ja vedenpitävä argumentti, jolla voi todistaa mitä tahansa, tänään sitä ja huomenna tätä.

Niin voi käydä, kun unohdetaan asiat ja arvot ja keskitytään vain argumentteihin. "Argumentaatiolle" kumartamisen sijaan antiikin luovimmat filosofit yhdistelivät erilaisia proosatyylejä, retoriikkaa, runoutta, normatiivisia myyttejä, dialogi- ja monologitapoja, käsite-erotteluja, aksiomaattisia määrittelyjä, johdattelevia kysymyksiä, kampituksia ja hyökkäyksiä.

Tämän vuoksi Platon muistetaan paremmin kuin yksikään skeptikoista…

 

Toiseksi se, mitä argumentilla tarkoitetaan analyyttisessa bulkkifilosofiassa ("päättelyketju, joka on formalisoitavissa"), kattaa argumentaation alueesta vain osan. Miten formalisoida kirjoitustyyli, joka toimii itsessään argumentatiivisesti? Ajattelen tietenkin jo vähän vanhentunutta aihetta eli ranskalaisia jälkistrukturalisteja. Kuten kommentoin Vladislaville, tyyli voi toimia argumentatiivisesti ainakin kolmella tavalla:

1) pitämällä esillä esimerkiksi tekstin itsensä tuotantoprosessia, jos artikkelin tarkoituksena on analysoida tekstin yleistä tuotantoprosessia (Derrida, Barthes);

2) estämällä performatiivista ristiriitaa: eikö olisi naiivia kirjoittaa esimerkiksi unen logiikalla toimivasta tiedostamattomasta "selkeän, rationaalisen ja valveilla olevan" kielen keinoin (Lacan);

3) toimimalla affektiivisella tasolla, vaikuttamalla suoraan tekstiä lukevaan ruumiiseen (Deleuze ja Guattari; analyyttiset filosofit saattavat kiistää tällaisen argumentin laadun, mutta toisaalta: mikä argumentti ei vaikuta tunteisiin jollakin tapaa?).

 

Kolmas pointti on minusta tärkein: teksti toimii aina affektiivisesti. Tekstin lukeminen on kouluttavaa ja eetokseen vaikuttavaa toimintaa. Tarkoitan tällä tietynlaisen tekemisen ja kokemisen muodon luomista, yksilön muuttamista subjektiksi eli subjektivaatiota. Analyyttisen filosofian subjektivaatio tapahtuu opiskelemalla logiikkaa, opettelemalla argumentaatiokuvioita, tekemällä erotteluja, lukemalla angloamerikkalaista kaanonia, toistelemalla selvyyden ja tarkkuuden vaatimuksia, pukeutumalla wittgensteinilaisesti, osoittamalla alistumisensa proseminaareissa ja tutoriaaleissa, jne. Jossain vaiheessa subjektivaatiota voi huomata, että omat hyvän filosofian kriteerit ovat vaivihkaa muotoutuneet kokonaan toisenlaisiksi ja että "vääränlainen" filosofia alkaa tuntua epäsopivalta.

Sitten on esimerkiksi deleuzelainen proosa, joka keskipakoisvoimineen ja mikroanarkioineen on yksi vallankumouksellisen itsetekniikan muoto. Sillä voi vapauttaa itsensä terveestä järjestä ja oikeistolaisesta valtiofilosofiasta.

 

 

On väärinkäsitys, että valtiofilosofia olisi analyyttisten filosofien yksinoikeus. Euroopassakin on armeijakunta ajattelun byrokraatteja, toisiaan kiduttavia identiteettiheimoja ja hierarkioilla mestaroivia luomisen pyöveleitä. (Tätä ei aina tajuta, koska Suomessa jokainen naiivista analyyttisesta valtiofilosofiasta vapauttava eurooppalainen ajattelija otetaan helposti vastaan messiaana.)

 

1. Dogmaattiset heideggerilaiset. On hienoa korvata joka toinen sana "Daseinilla" ja toistella, että "koko länsimaisen ajattelun historia on Olemiskysymyksen traagillista unohtamista". Kaikki maailman polut täytyy johtaa takaisin Yhteen Olemiseen. Ja turpaan tulee, jos joku viittaa sanallakaan nuoren Heideggerin ruraalis-kansallisromanttisen ajattelun natsiyhteyksiin.

 

2. Humanistihermeneutikot. Hermeneutiikka on lässyintä mitä humanistipojat ovat keksineet sitten, ööh, demareiden? Tekstiteologiaa, itsestäänselvyyksiä, reaktiivisuutta. Lisäksi henkilökohtainen muisto: kirjallisuustieteen perusopinnoissa yritettiin muuttaa kaikki opiskelijat humanistipojiksi pakottamalla tulkitsemaan kaikkea. Teksti oli ongelma, joka ratkesi "tulkitsemalla" se. Tulkinta oli ongelman vastaus. Sitten istuttiin tulkinta kädessä ja ihailtiin sen ehjyyttä.

 

3. Habermas on mannermainen arkkivaltiofilosofi. Eiköhän laiteta parhaat argumentit pöytään keskustelemaan sivistyneesti keskenään… Ohoh, sillä aikaa joku meni ja teki vallankumouksen. Vallankumoukselliset kirjoittavat Habermasia vastaan, Helsingin Sanomat taas ratsastaa Habermasilla pääkirjoituksissaan ja puolustaa urheana avoimen ja rauhallisesti argumentoidun keskustelun hyveitä.

 

4. Dogmaattiset psykoanalyytikot. Ei tarvitse sanoa mitään: jo Sartre teki parodiaa niistä 1930-luvulla ("Erään johtajan lapsuus", Muuri).  Dogmaattiset lacanilaiset muodostavat tästä kehittyneen luokan, joka analysoi kaikkea kriittisesti muttei uskalla tehdä mitään.

 

5. Dogmaattiset feministit. Kyllä: alistetussa ja syrjityssä asemassa ajattelevien on myös mahdollista olla dogmaattisia. Ensin juhlitaan moneutta ja eroja ja sitten nähdään Koko Länsimaisen Ajattelun Historia fallokraattisena ja kartesiolaisena monoliittina. Tällä tarkoitan esimerkiksi Rosi Braidotin Riitasointuja, jossa tehdään varmaankin huikein performatiivinen ristiriita mitä on Deleuzea käytettäessä on nähty.

 

On vielä yksi kiistanalainen tapaus: badioulaiset. Badiou on hyvin luova, käyttökelpoinen ja herkullinen ajattelija. Valitettavasti Badioun ajattelun taustalla on aksiomaattinen käsitys matematiikasta, ja koska Badioulle ontologia on yhtä kuin matematiikka, aksiomaattinen metamatematiikka näkyy Badioun opetuslapsissa aksiooman asettamisaktin korostamisena ("seuratkaa minun, vahvan johtajan, militantilla teolla asettamaa aksioomaa"). Tällä saattaa olla jotain tekemistä sen kanssa, että Badioun politiikan taustalla on vanha kunnon maolaisuus. Pakko lainata muinaista Megafonin pätkää:

 

Koska Badioun totuudelle uskollinen, lacanilaisittain "omaa juttuaan" jatkava subjektiivisuus nojaa vain omaan militanttiin päättäväisyyteensä, se alkaa - niin paljon kuin Badiou korostaakin subjektiivisuuksien kollektiivista luonnetta ja sitä, että Kuolematon asuu meissä kaikissa - muistuttaa lähinnä erämaasta ratsastavaa Villin Lännen machomessiasta, joka pelastaa voimattoman ja gangsterien armoille joutuneen kaupungin, tai tosimies Bruce Willistä, jolla on aito kosketus rukiiseen reaaliseen ja joka siksi pystyy tekemään vastarintaa Pahoille, joilla myös on jokin osa totuuden säteilystä, toisin kuin Rumilla, jotka jokapäiväiset joutavuudet ovat turmelleet.

Hyvät, pahat ja rumat

 

Terveyden- ja hyvinvoinnin laitoksen professorin Kristian Wahlbeckin mukaan suljettu hoito korvattaisiin avohoidolla … Suljettu hoito on Wahlbeckin mukaan käytännössä lopetettu ainakin Englannissa ja Italiassa. Hän on sitä mieltä, että kyse on potilaiden ihmisoikeuksista ja elämän laadusta. Wahlbeck sanoo, että tutkimukset ovat osoittaneet avohoidon lisäämisen laskevan muun muassa itsemurhatilastoja.

Yle: Suljetut osastot aiotaan lopettaa

 

<->

 

Suljettujen instituutioiden avautuminen yhteiskuntaan muuttaa oleellisesti niiden toiminnan rakenteita ja niiden olemassaolon oikeutusta: armeija menettää väkivallan, yliopisto tiedon tuotannon, sairaala terveydenhoidon monopolin (kuten kansallisvaltio suvereniteettinsa), kun sodan ja rauhan, tiedon ja näennäistiedon tai terveyden ja sairauden väliset erot hämärtyvät. Ne joutuvat perustelemaan uudella tavoin olemassaolonsa ja etsimään itselleen uusia intervention alueita, mutta myös muuntamaan toimintansa yleisemmäksi ja epämääräisemmäksi puuttumiseksi elämään yleensä. Jos nämä suljetut instituutiot olivat aikaisemmin muotteja, joissa niihin joutuneelle ihmiselle valettiin määrätty identiteetti, niin nyt ne vain varioivat tai moduloivat yksilöitä ja heidän tekojaan: yritys on korvannut institutionaalisella tasolla armeijan, yliopiston ja tehtaan yleisenä toiminnan rakenteena ja vastaavasti asiakas on yksilön tasolla korvannut sotilaan, koululaisen, sairaan tai vangin.

Jussi Vähämäen johdanto Deleuzen kontrolliyhteiskuntiin

 

Sovelletaanpa tätä menossa olevaa muutosta nyt yliopistoon…

Myöhästyimme. Yritys ilman yhteistietoja teki sen jo, kun vastasi meemikutsuun Protestilaululla:

 

Väittääkö opiskelijatoiminta siis, ettei kapitalismi ole “yhteiskunnallista”? Sori vaan, mutta kapitalismilla viitataan kyllä määrättyyn yhteiskuntasuhteiden muotoon. Miten niin kapitalistinen tiedontuotanto ei olisi “yhteiskunnallista”? Totta kai on, määrätyllä tavalla yhteiskunnallista.

Väittääkö opiskelijatoiminta niin ikään, että yliopistouudistuksen myötä kapitalistisesti määrittyvä (tarkemmin sanottuna kapitalistisen reaalisubsumption kohteeksi joutunut) akateeminen tiedontuotanto tarkoittaisi yksioikoisesti siihen aiemmin liittyneen, ah niin auvoisen, tyhjäkäynnin sammuttamista? Höpö höpö. Tiedontuotannon hierarkisaatiota tapahtuu (huippuyksiköt, erityiset koulutusohjelmat jne…) ja epäilemättä myös yliopistojen kansallinen sivistystehtävä on ohi (ihmekös tuo kun kansakin on jo hajaantunut). Ei yritysyliopistosta silti mikään traktoritehdas tule.

Se tulee olemaan sitä ehkä jopa vähemmän kuin vanha yliopisto, jota Tampereen yliopiston ex-rehtori Jorma Sipilä saattoi vielä täydellä syyllä nimittääkin traktoritehtaaksi.

Tuleva kapitalismi perustaa aivan olennaisesti rönsyilyn ja tuhlailun varaan. Yritysyliopistossa tulee olemaan luultavasti jopa aiempaa enemmän kaiken maailman häppeninkiä ja touhkaa, jolla piristetään yrityksen julkisivua ja saadaan työntekijät suorittamaan tyhjänpäiväisyyksiä. Tietokapitalismissa yliopistot tulevat olemaan viriilejä palvelualan yrityksiä, joissa on jyrkkiä hierarkioita ja ketisiä paskaduuneja mutta myös leipää ja sirkushuveja - ainakin kaikille, jotka tykkäävät leikkiä pelleä.

Katsokaa hei vähän nyky-yrityksiä. Totta kai ne rationalisoivat, mutta ne ovat myös täysin haltioituneita avoimista innovaatioverkostoista ja yhteisestä yhteiskunnallisesta tiedontuotannosta. Kapitalistit ovat paskiaisia mutteivät tyhmiä.

 

Tästä tulee aina nälkä

 

Jatulintarhan Jek haastoi meemiin. Se menee näin:

1. Avaa neljäs kansio, jossa säilytät valokuviasi.
2. Valitse neljäs kuva kansiossa, ja julkaise se blogissasi.
3. Selitä kuva.
4. Haasta neljä bloggaajaa tekemään sama.

Ylläoleva kuva on neljäs kuva kansiosta "2008-06-09", joka on neljäs kansio uuden kiintolevyn arkistossa. Selitän kuvaa neljällä lisäkuvalla, joiden väliin tuo ylempi sijoittuu:

 

 

Kylmää valoa Espalla

 

 

Poliisit Espalla

 

 

Ei ketään Marskilla

 

 

Hyvää yötä Itä-Helsinki (tämä on jotenkin 90’s ja vhs)

 

En yleensä pidä meemipostauksista, koska niillä on tapana olla tylsää kertakäyttökamaa. Kutittelen kuitenkin haasteella

1. Koiranmutkia, koska odotan näkeväni luontokuvan ja haluan nähdä olenko oikeassa,

2. Iloista tiedettä, koska tämä filosofinen tajunnanvirtablogi on ollut hiljaa yli kuukauden ja kirjoittaja omistaa tonnikeijukameran,

3. Kuvussa näyttää toiselta, koska sen kuvissa on jotain mystistä,

4. ihan helvetin kovaa täkyä: Yritys ilman yhteystietoja

 

 

 

No ei tässä mitään shokkivideoita ole, kunhan viittaan nettilehtien nykyiseen otsikointityyliin.

Opiskelijatoiminta järjesti eilen yliopiston johdon kuulemistilaisuuden. Vastaamassa olivat rehtori Thomas Wilhelmsson, kansleri Ilkka Niiniluoto ja kehitysjohtaja Ulla Mansikkamäki.

Miten on, kansleri Niiniluoto: jos uusi yliopistolaki menee läpi, säilyykö demokratia yliopistossa?

 

 

Entäpä rehtori Wihelmsson: nauttiiko lakiehdotus laajaa kannatusta?

 

 

Eräs HY:n professori kommentoi Helsingin yliopiston uudistushaluja näin (lainaan sähköpostista kysymättä lupaa):

 

Minullekaan ei ole selvinnyt, mikä on looginen yhteys uuden yliopistolain ja hallintomallin muutoksen välillä. Ainoa kuulemani perustelu on, että taloudellisen vastuun lisääminen edellyttää siirtymistä edustuksellisista elimistä johtajavaltaiseen järjestelmään. Sillä perusteellahan kaikki Suomen kunnatkin olisivat väärin hallinnoituja.

Minusta peruskysymys on: mitkä ovat ne päätökset, joita nykyisessä hallintojärjestelmässä ei voi tehdä ja joiden tekemiseksi hallintojärjestelmää nyt muutetaan?

Toisin päin ajatellen: Vaikka yliopistolaki nyt menisikin läpi eduskunnassa (ja meneehän se, ellei vastarintaliike onnistu konkretisoimaan vastaväitteitään paremmin), yliopiston hallintomallin muuttaminen ei mitenkään automaattisesti seuraa siitä.

 

No, rehtori? Miksi hallintomalllia ollaan muuttamassa johtosäännöllä?

 

 

Kuulemistilaisuuden kiemurtelusta ja jauhamisesta jäi päällimmäiseksi - tilaisuudessakin muutaman kerran lausuttu - tunne siitä, että yliopiston johto tavoittelee jonkinlaista valistunutta itsevaltiutta. Kollektiivit eivät voi kantaa taloudellista vastuuta, koska vastuu on, Mansikkamäen sanoin, "kauhean raskasta". Siitäkään ei Wilhelmssonin mukaan pitäisi välittää, että laki mahdollistaa yhtä sun toista tutkimuksen entistä rankemmasta yksityistämisestä lukukausimaksuihin. Yliopiston johto vakuuttaa, ettei kumpikaan uhkakuva toteudu. Meidän alaisten pitäisi vain luottaa johdon hyvään tahtoon, kun laki ei turvaa asemaamme.

Populistisen myytin mukaan eurooppalaisen filosofian tyyli olisi merkittävästi hämärämpää ja vaikeampaa kuin angloamerikkalaisen filosofian. Aineopintojen tasolla analyyttinen luennoitsija jaksaa muistuttaa, kuinka outo tapa ranskalaisilla on tehdä filosofiaa. Saksalaisia ei koeta sen helpommiksi: 1980-luvun tietosanakirjani (Gummerus) listaa Heideggerista lähinnä sen olennaisen faktan, että Oleminen ja aika on vaikeudestaan kuuluisa kirja.

Käsitys eurooppalaisen tyylin vaikeudesta ei ole täysin tyhjästä (das Nichts) syntynyt. Avataan Oleminen ja aika satunnaiselta sivulta:

 

Jos jokapäiväisen keskenäänolemisen oleminen eroaa jo periaatteessa pelkästä esilläolevuudesta, vaikka se näennäisesti lähenee tätä ontologisesti, voidaan varsinaisen itsen oleminen yhä vähemmän käsittää esilläolevuutena. Varsinainen itsenäoleminen ei perustu kenestä tahansa vapautettuun subjektin poikkeustilaan, vaan on kenen tahansa eksistentiaalinen modifikaatio, kun kuka tahansa on olemuksellinen eksistentiaali. (s. 169.)

 

 Tai luetaan Deleuzen ja Guattarin Anti-Oidipusta:

 

Meidän rakkautemme ovat deterritorialisaation ja reterriotorialisaation komplekseja. Rakastamme aina tiettyä mulattia, tiettyä mulattitarta. Deterritorialisaatioita ei koskaan voi käsittää itsessään, deterritorialisaatiosta käsitetään vain viitteitä territoriaalisiin representaatioihin. (s. 351.)

 

Latteimmat eurooppalaisen filosofian pöyristelijät - kuten Francis Wheen kirjassaan Miten hölynpöly valloitti maailman - jättävät "kritiikin" vastaavien sitaattien "käsittämättömyyden" toteamiseen. Argumenttina tällainen liike on kuitenkin hyvin outo. Kuinka järkevää olisi esimerkiksi arvostella Wittgensteinia siitä, että seuraavat Tractatus-sitaatit ovat vaikeita tai hämäriä:

 

4.0411 Jos esimerkiksi haluaisimme ilmaista sen, minkä ilmaisemme kirjoittamalla "(x).fx", asettamalla indeksin "fx":n eteen - kirjoittamalla esimerkiksi "Yl.fx" - tämä ei riittäisi, koska emme tietäisi mitä yleistettiin. Jos taas haluaisimme osoittaa sen indeksillä "," - kirjoittamalla esimerkiksi "f(x,)" - tämäkään ei riittäisi, koska emme tuntisi yleisyysmerkinnän alaa. […]

6.02 Luku on operaation eksponentti.

6.45 Maailman näkeminen sub specie aeterni on sen näkemistä - rajattuna - kokonaisuutena. Maailman tunteminen rajatuksi kokonaisuudeksi on mystinen tunne.

 

Vastaavasti voitaisiin avata logiikan oppikirja, kvanttifysiikka koskeva artikkeli tai mielenfilosofinen argumentaatioketju sopivasta kohdasta, ottaa sitaatti siitä ja sanoa: "Mä en tajuu…"

Mitä ja mistä se kertoo että "joku" ei "tajua" annettua tekstiä?

Ajattelin kirjoittaa tähän polveilevan ja vakavan vastauksen kunnes tajusin, että senkin voi korvata sitaatilla. Barthes, Mytologioita, s. 40-41:

 

Miksi kriitikot sitten tuovat säännöllisin väliajoin julki oman avuttomuutensa taikka ymmärtämättömyytensä? Eivät ainakaan vaatimattomuudesta. […] Kaikki tämä merkitsee itse asiassa niin varmaa uskoa omaan älykkyyteen, että ymmärtämättömyyden tunnustaminen asettaa kyseenalaiseksi tekijän selkeyden eikä kriitikon oman älyn selkeyttä. Kriitikko esittää typerää saadakseen yleisön paremmin päivittelemään ja johdattaakseen sen näin suopeasti avuttomuuden rikoskumppanuudesta älykkyyden rikoskumppanuuteen.

Jos kritikoi ammatikseen ja julistaa, ettei ymmärrä eksistentialismista tai marxilaisuudesta mitään (sillä ikään kuin sattumalta juuri näitä filosofioita ei ymmärretä), silloin tekee omasta sokeudestaan tai mykkyydestään havainnon yleismaailmallisen säännön ja kieltää maailmalta marxilaisuuden tai eksistentialismin: "Minä en ymmärrä, joten te olette idiootteja."

Mutta jos todella pelkää tai halveksii jonkin teoksen filosofisia perusteita näin paljon ja vaatii näin tarmokkaasti oikeutta olla ymmärtämättä ja puhumatta niistä mitään, miksi sitten ryhtyä kriitikoksi? Ymmärtäminen ja valistaminenhan kuuluvat ammattiinne. Voitte tietysti arvioida filosofiaa vetoamalla terveeseen järkeen, mutta ikävä kyllä vaikka "terve järki" ja "tunne" eivät ymmärrä mitään filosofiasta, filosofia puolestaan ymmärtää niitä varsin hyvin. Te ette selitä filosofeja, mutta filosofit selittävät teitä.

Minulta pyydetään jatkuvasti muistiinpanoja Heikki Kanniston filosofian historian luennoilta. Nyt kun Kannisto meni eläkkeelle eikä luennoi enää, olen editoimassa muistiinpanoista jonkinlaista pakettia, joka tihkuu tänne vähitellen. Tähän mennessä koossa on 1900-luvun analyyttisen filosofian alku ja nuori Wittgenstein. Saa tarkistaa ja korjata.

Heikki Kannisto: Filosofian historian luennot