“I am at war with the obvious”
I am at war with the obvious. Lause on JKA:n kuvan ontologiaa käsittelevästä postauksesta ja kuvaa hyvin asennetta, jolla filosofiaa opetetaan lukiossa ja klassikkojen oppikirjoissa. Koulussa sanotaan, että filosofia on niin voimakas juttu, että se pystyy kyseenalaistamaan ihan tavallisimmatkin asiat (tämän osoittaminen oli Esa Saarisen pedagoginen bravuuri). Russell aloittaa filosofiansa kyseenalaistamalla pöydän olemassaolon (Filosofian ongelmat), Humen induktiokritiikki ongelmallistaa auringon nousemisen huomisaamuna, Platonin jälkeen emme voi olla varmoja, onko aamulla tervehtimämme henkilö sama vanha tuttu, ja Descartesin avulla voimme kyseenalaistaa peräti olemassaolomme. Filosofia voi olla rankka juttu, kun se näin rajusti kyseenalaistaa itsestäänselvyyksiä, ehkä jopa liian rankka juttu taviksille!
Jos filosofia on niin radikaali ala, miksi suuri osa siitä näkee niin paljon vaivaa samojen itsestäänselvyyksien turvaamiseksi? Russell päätyy siihen, että "on järkevää päätellä pöydän olevan olemassa". Descartes tuo kristillisen Jumalan avukseen takaamaan paitsi olemassaolon myös vahapalan, jota yhdessä vaiheessa epäiltiin. Tosi rankkaa, hei: ensin uskalletaan kyseenalaistaa peräti pöytä, sitten perään todistellaan kovasti että juu, kyl se pöytä existoi ja meidän on ratsionaalista olettaa niin.
Mielenkiintoinen filosofia on ihan oikeasti war with the obvious. Aivan niin kuin tiede. Fysiikka on sodassa itsestäänselvyyksien kanssa: sille pöytä ei todellakaan ole mikään pöytä, vaan fysikaalisten mikroprosessien emergentti ominaisuus. Tämä on oikeasti rankkaa kamaa. Tieteen yleinen tapa on aloittaa jostain tutusta ja päätyä käsittämättömiin ja fantastisiin maailmoihin. Valtavirtafilosofialta - valtiofilosofialta - on turha odottaa mitään tieteellisyyttä tässä mielessä.
Valtiofilosofit kilpailevat siitä, kuka onnistuu parhaiten perustelemaan jonkin tutun tai itsestään selvän asian. Mielenkiintoisempi ajattelu aloittaa kyseenalaistamalla, mutta jatkaa siitä muihin sfääreihin. Ei suotta Marxin Pääoman alussa analysoida pöytää oliona, joka kääntyy nurin päin ja "kehittää puupäästään houreita, paljon ihmeellisempiä kuin jos se alkaisi itsestään tanssia". Eivät Deleuze ja Guattari Anti-Oidipuksen avausluvussa turhaan lainaa Henri Michaux’n kuvausta skitsofreenisesta pöydästä halun tuotantoprosessin funktiona. Puhumattakaan siitä, mihin Marx ja D&G myöhemmin päätyvät: tämä on oikeasti rankkaa kamaa.
