Helsinki:

 

 

(sikaheimon kuvia kadunvaltauksesta)

 

Tokio:

 

(mustekala, kasvottomien animetyttöjen tissit jne.)

 

Helsinki (vai Jyväskylä?): taas uusi vasemmistoblogi: Lavastekaupunki

Tokio:

(jokaisen tavaratalon vakiovarusteita)

 

Helsinki: 

 

(poliisit ja mielenosoittajat vastakkain: Valtamedia Reclaim the Income -demosta)

 

Tokio:

 (ufocatcherin palkinnot ja otin)

 

Helsinki (vai Tampere?): toinen uusi vasemmistoblogi: Bios politikos

Tokio:

 

(squattaaminen tarkoittaa Tokiossa japanilaisen vessan lattialla kyykkimistä)

 

Japanissa vaaditaan omia junavaunuja myös miehille

 

Seuraavaksi: japanilaisen filosofin pääteos voisi olla nimeltään Being and Business

Japanilaisessa naistenvessassa ei virtsa lorise. Ainoa sallittu ääni on fake flush, jota varten on oma nappinsa. Se soittaa kovaäänistä paperin repimistä ja vessan vetämistä alapään turahdusten peitoksi. Asioinnin jälkeen itsensä voi pestä etu- ja takapäästä käyttämällä istuimen nappeja, ja lopuksi voi suihkuttaa jalkoväliinsä erityistä hajustetta. Sitten voi kohentaa linttaan astuttuja korkokenkiä - koska kaikilla tytöillä on pakko olla korkkarit joilla kukaan ei kuitenkaan osaa kävellä - nostaa pitsireunaisia polvisukkia, tarkistaa tekoripset ja kynsikoristeet, suoristaa minihametta ja kipsuttaa taas sormi suussa söpönä ja pikkutyttömäisenä hihittelemään miehille, jotka selittävät juttujaan tyytyväisinä.

Tv-mainokset näyttävät, miten voi käydä, jos nainen hikoilee töissä ja miespuolinen esimies tulee tarkistamaan miten työt sujuvat. On siis parasta estää hikoilu suihkeilla ja kainaloihin laitettavilla antihikilaastareilla.

Kaikki, mikä tulee ruumiista, on pelottavaa ja ällöttävää. Paitsi yksityisesti, tietenkin: HENTAI dictionary.

 

 

 

Lapset sukupuolitetaan pienestä asti muun muassa pakollisilla koulupuvuilla. Pojilla on yleensä esiaste sararimanin uniformusta, eli suorat housut ja valkoinen paita. Tytöt puetaan polvisukkiin ja hameeseen, joka näyttää lyhenevän sitä enemmän, mitä vanhempi tyttö on (monet toki lyhentävät sitä tarkoituksella). Tv:ssä miesten puhe saatetaan tekstittää harmaalla, naisten vaaleanpunaisella. Pelihallit ovat miehille, paitsi pohjakerrokset, joissa pojat pyydystävät ufo catchereista leluja tytöille. Puhutaan kaupoista, joihin ei edes päästetä naisia.

Amélie Nothombin Stupeur et tremblements (suom. Nöyrin palvelijanne) on paras kirja naisen asemasta Japanissa.

Uutisia Japanista:

 

White Day was celebrated March 14, but along with giving cookies and chocolates, men might have done better to give women the one-third of their salaries they are missing. According to new data, Japanese women are paid 33 percent less than men. A recent report on average salary gaps from the International Trade Union Confederation revealed that gender differences in salary persist, with Japan’s gap one of the largest.

The study showed that among world economies, Japan’s male-female pay disparity edges out even Asian neighbors, South Korea and China, and is double the world average. Japan often compares itself to the West in many regards, but the average pay gap of 14 percent in Europe and 22 percent in the U.S. betters Japan’s by double digits.

Japan’s salary gap

 

The greatest percentage of women in senior management is in the Philippines where women hold 47% of senior positions. They are followed by Russia (42%) and Thailand (38%). In Armenia 29% of senior positions are held by women, being the 9th country in the league, whereas the lowest percentage continues to be in Japan (only 7%).

Grant Thornton

 

 

 

Ensiksi nauroin ajatukselle japanilaisesta anarkismista. Nyt nauran ajatukselle japanilaisesta feminismistä.

Molempia kuitenkin on harjoitettu Japanissa yli sata vuotta. IWW:hen kuulunut Shusui Kotoku esitteli anarkismin vuosina 1906–1911, ja feminismi alkoi orastaa vuoden 1968 Meiji-vallankumouksen jälkeen.

Nykyisyys ei lupaa paljon kummastakaan. Anarkokollektiivit ovat pieniä ja keskittyvät suurkaupunkeihin. Nuoret eivät muodosta liittoja tai vastusta auktoriteetteja suoraan, vaan kapinoivat perinteitä vastaan pakenemalla maaseudulta kaupunkeihin - Tokio on maailman suurin imuri - ja pukeutumalla oudosti - kaikki kapinointi on täällä esteettistä.

Naisetkaan eivät ota yhteen miehisen yrityskulttuurin kanssa, vaan lähtevät töihin ulkomaisiin firmoihin.

Pakeneminen siis hallitsee vastarintaa, ei organisoituminen. Tuntuu jotenkin tutulta…

 

 

 

 

Toisen maailmansodan loppuun asti Japani oli fasistinen valtio, joka huipensi "aasialaisen julmuuden" 1900-luvun alun militaristisella ja imperialistisella kaudella, korealaisten naisten pakkoprositituutiolla ja gaijineiden keskitysleireillä. (Aasialaisesta julmuudesta kiinalaisittain ks. Chinese Torture Chamber.)

Japanilaiseen kulttuuriin kuuluu joustavuus ja voittajan tahtoon alistuminen. Siksi valtion oli toisen maailmansodan jälkeen helppo ainakin muodollisesti omaksua liittoutuneiden määräämä liberaali demokratia.

Japani on silti edelleen pitkälti wasistinen maa.

Wa viittaa harmoniaan, rauhaan, tasapainoon ja - historiallisesti kiinalaisten käyttämänä - etnisesti japanilaisiin. Sanan etymologiasta löytyy yhteyksiä alistumiseen, kumartamiseen, polvistumiseen ja fyysiseen lyhyyteen. Wa on jotakin, joka täytyy säilyttää. Se tarkoittaa konfliktien välttämistä, ryhmään mukautumista, auktoriteettien tottelemista ja normeihin sopeutumista.

Wasismia on maailman jakaminen japanilaisiin ja muihin eli gaijineihin.

 

Even if one argues that modern usage renders the two terms indistinguishable, gaijin is still a loaded word, easily abused. Consider two nasty side effects:

1) "Gaijin" strips the world of diversity. Japan’s proportion of the world’s population is a little under 2 percent. In the gaijin binary worldview, you either are a Japanese or you’re not — an "ichi-ro" or a "ze-ro." Thus you suggest that the remaining 98 percent of the world are outsiders.

2) . . . And always will be. A gaijin is a gaijin any time, any place. The word is even used overseas by traveling/resident Japanese to describe non-Japanese, or rather "foreigners in their own country," often without any apparent sense of irony or contradiction. Logically, Japanese outside of Japan must be foreigners somewhere, right? Not when everyone else is a gaijin.

Left unchallenged, this rubric encourages dreadful social science, ultimately creating a constellation of "us and them" differences (as opposed to possible similarities) for the ichiro culture vultures to guide their ideological sextants by.

Once a ‘gaijin,’ always a ‘gaijin’

 

Wasismia on myös radikaalin ajattelun ja toiminnan väkivaltainen tukahduttaminen. Japanissa poliisi voi pitää kiinniotettuja ihmisiä yli 20 päivää putkassa ilman minkäänlaisia syytteitä, ja poliisin kuulustelumenetelmillä on edelleen huono maine. G8-mielenosoituksia edeltäneet security sweepit kohdistuivat erityisen rajusti ulkomaalaisen näköisiin.  Antiautoritaarinen liikehdintä pyritään yhä kitkemään nopeasti.

 

Tokiolainen Hosei-yliopisto on erottanut joukon poliittisesti aktiivisia opiskelijoita ja kieltänyt vetelehtimisen, julisteiden kiinnittämisen ja puheiden pitämisen yliopiston lähettyvillä.

Yliopisto erottaa rauhanhäiritsijät Japanissa

 

Luulisi, että wasismi olisi hyväksi edes ympäristölle, mutta ei:

 

In his book "Dogs and Demons," Alex Kerr argues that environmental degradation has been one of the byproducts of Japan’s relentless postwar pursuit of economic growth. In the last half-century, Kerr suggests that the Japanese have dammed up most rivers, scarred many mountains and uprooted trees, all to make way for urban growth. In the course of this expansion, much of Japan’s natural habitat has been lost.

Kerr points out that this lack of regard for nature contradicts the traditional world view of the Japanese. In most Western writing, the Japanese are portrayed as nature lovers, with a spiritual, almost mystical connection to their environment. Japan’s indigenous Shinto religion even puts a reverence for nature at the core of its beliefs.

However, as Kerr points out, this Western view of Japan is a myth. Yes, the Japanese enjoy their cherry-blossom parties each year. But in reality, the Japanese see nature as something to conquer rather than preserve.

Silent spring in Tokyo

 

Jos ihailee japanilaisten kurinalaisuutta, etikettiä, motorista taitavuutta, esteettistä silmää tai sosiaalista organisointia, kannattaa muistaa että ne on kaikki wasismilla lihaan piiskattu.

Myös "antiwasistinen" toiminta on jotenkin paradoksaalisesti ollut erittäin hyvin organisoitua. 1960-luvun mellakoitsijat aaltoilivat tien laidalta toiselle kädet yhteen liitetyssä käärmemuodostelmassa, ja Vietnamin sodan vastaisissa mielenosoituksissa tuhannet marssivat ja militantit taistelivat poliisien kanssa kivillä ja koktaileilla. Yliopistokapinoinnin seurauksena poliisilla on hyvin tiukat ohjeet pitää matalaa profiilia kampusalueilla.

 

 

Shinjuku Center

 

 

Edellisen rakennuksen hissistä

 

 

Huipulta (keskimmäinen torni muistuttaa Shinra Buildingia)

 

 

Nishi-Shinjuku: täällä kuvattiin Lost in Translation

 

Shinjukun Skyscraper District on pelkkää betonipenistä

 

 

ja rakkautta (oikeasti alue on varmaan Tokion rauhallisin: pari turistia ja liikemiehiä)

 

 

penisjuuristosta noustessa

 

 

Tokyo Metropolitan Government Building

 

 

 

kaksi näkymää TMGB:n pohjoistornin huipulta

 

 

Työväkeä väsyttää

 

 

Jenkkiketjun uuteen Tokion kauppaan on käsittämättömät jonot nuorison muotialueella Harajukussa

 

 

Kaikkialla on tarjolla muoviruokaa (Asakusassa on tukkualue, jossa myydään näitä)

 

 

Portti joka vie Meiji-jingun shintopyhäkköön

 

 

Puistosta

 

 

Temppelille lahjoitettua sakea

 

 

Sarariman vetää kitaran säestyksellä

 

 

Sama tyyppi yksinäisen länkkäricossaajan kimpussa

 

 

Yoyogi-puiston fiftarit tanssimassa, vieressä seisoi parkissa pinkki cadillac

 

 

Pachinko-hallissa kilisee

 

 

Akihabaraa yöllä

 

 

Parsakaalinuppuja idässä Tokyo-aseman vieressä

 

 

Kaikki näyttävät nukkuvan töissä

 

 

Rakastan tällaista industrialismia (Eitai-dori)

 

 

Keisarillisen palatsin puutarhan aukiota asfaltintasalta: siellä tuntee olevansa osa Spinozan substanssia

 

 

 Vasemmisto: anarkokommunismia? Autonomismia? Bileitä? Ei, vaan lässyn lässyn

 

Jo on perkele kun vasemmisto lässyttää ja inisee niin että menettää vaaleissa ainoan europarlamenttipaikkansa - vakavan talouskriisin aikaan ja oppositiosta käsin!

Ehkä voimme tässä yhteydessä hieman leikkimielisesti kiittää jokaista minä-en-äänestä-koska-olen-moraalinen-anarkistia: teidänkin ansiostanne saamme taas nauttia oikeistolaisemmasta europolitiikasta. Pahoittelumme, se vallankumous ei tule vielä huomennakaan, ei ainakaan jos rajoitetaan taktiikat vain puhdasoppisiin.

Vasemmiston suuremmista figuureista ainoastaan joku Paavo Arhinmäki vaikuttaa olevan jyvällä asioista, jotka pitäisi nostaa käsittelyyn heti. Puolueohjelmat pitäisi kirjoittaa uusiksi verkkolehti Megafonin pohjalta, commonsien käyttö ja aitaus pitäisi politisoida, prekarisaatio ja miniyrittäjyys pitäisi ottaa vakavasti, ja käytännön tasolla pitäisi auttaa uutta työväkeä organisoitumaan ja sivistymään.

Se puoluepolitiikasta. Vaalitulos vahvistaa käsitystä siitä, että vallankumoukselliset tarvitsevat nyt kurinpidollisen potkun perseelle. Japanilaiset tarjoavat sen.

On kolme asiaa, jotka vasemmistolaiset voisivat oppia Japanista.

 

1. Formalismi. Japanissa muodollisuus (kata) tai "oikea tapa tehdä asiat" (shikata) on viety niin pitkälle, että oikeastaan mitään sisältöä ei ole jäljellä, eikä mikään tarkoita enää mitään: perverssi versio Guattarin ei-merkitsevää semiotiikkaa koskevista unelmista. Formalismin ei kuitenkaan tarvitse mennä äärimmäisyyksiin tuottaakseen tuloksia. Japanilainen kurinalaisuus alkaa kehittyä kunnolla kirjoitusjärjestelmiä opiskellessa. Hiragakana ja katakana (molemmat 46 tai 48 tavumerkkiä) menevät vielä länsimaisessa mielentilassa, mutta tuhannet kiinalaisperäiset kanjit vaativat jo ankaraa ja säännöllistä työtä, esteettistä silmää ja taitavaa motoriikkaa (siksi en ole oppinut niitä). Kanjit ovat muotti, joka valaa japanilaisen psyyke-ruumis-sommitelman tarkaksi ja taitavaksi koneeksi.

Jospa vasemmisto kehittäisi oman formalismin, joka tuottaisi mekanismeja vallankumouskoneen käyttöön.

 

2. Ki. 1960-luvulla suuret japanilaisfirmat alkoivat järjestää työntekijöilleen ki-energian kehittämispäiviä. Työväki kuskattiin opettelemaan liikkeitä ja laitettiin sitten heilumaan ja huutamaan julkisille paikoille. Militantti bisneskoulutus tuotti tulosta: Japani kehittyi maailman toiseksi suurimmaksi taloudeksi.

Ki (kiinaksi chi) tarkoittaa elämänvoimaa tai energiavirtaa (ihmiskeskeinen versio Anti-Oidipuksen halun käsitteestä). Ei tarvitse olla new age -mumisija tajutakseen, että energian äkillinen keskittäminen yhteen pisteeseen voi tuottaa hämmästyttäviä tuloksia, niin kuin heittää vastustajan nurin tai tuottaa murtuman poliittisessa kentässä.

Yllätyshyökkäyksiä, energiakeskittymiä ja militanttia koulutusta siis.

 

3. Tiimityö. On totta, että perinteisesti jyrkkä sosiaalinen hierarkkisuus ja ryhmäpaine ovat tukahduttaneet japanilaisten kyvyn ajatella luovasti. Mielenkiintoista on kuitenkin auktoriteetin hajauttaminen tällaisissa ryhmissä. Esimerkiksi japanilaisissa yrityksissä johtaja - vaikka sachon sana on perimmäinen laki - ei voi määrätä kaikkea, toisin kuin lännessä, vaan päätöksiä tehdään enemmän konsensusperiaatteella. Saadakseen suuria muutoksia aikaan on vakuutettava johtajien lisäksi myös osasto, jota muutokset koskevat. Tiimityö ja yhdessä päättäminen ovat vasemmistolaisten järjestöjen peruskauraa, mutta silti jotkut esimerkiksi Vasemmistoliitossa katsovat että organisaation pään vaihtaminen muuttaisi kaiken.

Tarvittaisiin työtiimejä, jotka olisivat sopivan joustavia, kehittäisivät itselleen sopivan keskinäisen lojaaliuden, pystyisivät asettamaan tavoitteita ja työskentelemään vakaasti niiden eteen.

 

Viime aikoina vasemmisto on keskittynyt lähinnä japanilaisen yhteiskunnan huonompiin puoliin, eli ylitsevuotavaan kumartelemiseen, itsensä kieltämiseen ja paikallaan junnaamiseen. Nyt olisi aika varastaa tältä saarelta jotain käyttökelpoisempaa.

Kämpän julkisivu kuumana päivänä

 

Roskien lajittelu, pakkaaminen ja vieminen on Japanissa oma rituaalinsa. Ennen lähtöä kuulin, että joku ulkomaalainen (outsider eli gaijin) oli vienyt roskat yöllä ulos ja saanut ne aamupäivällä takaisin, koska jätteet oli lajiteltu ja pakattu väärin. Totta se on. Asunnonvälityksestä valistettiin ensimmäisenä päivänä, että roskapussit palautetaan jos ne eivät ole kunnossa.

Perussääntönä päivittäiset jätteet lajitellaan poltettaviin (muovit ja biojätteet menevät siis samaan pussiin), ei-poltettaviin (öljyiset tölkit, kosmetiikka, ongelmajäte) ja kierrätettäviin (alumiini, pet-pullot, paperi jne.). Kierrätettäviä tavaroita ei tietenkään saisi laittaan samaan sekasotkuun, vaan esimerkiksi paperituotteista sanomalehdet, kirjat, aikakauslehdet, kartonki ja pahvi täytyy erotella ja sitoa noin kahdeksan tavaran nipuksi.

Roskat viedään kadulle keräyspisteeseen sinisen verkon alle tiettyinä aamuina seitsemän ja kahdeksan välillä. Esimerkiksi kämppämme kulmilla poltettavat jätteet kerätään maanantaisin ja torstaisin, ei-poltettavat joka kuukauden ensimmäinen ja kolmas torstai, kierrätettävät joka lauantai, ja niin edelleen.

Kierrätyksen, kaasunkäytön optimoinnin ja keskuslämmityksen puuttumisen vuoksi Tokio voi buustailla olevansa maailman kaupunkien energiatehokkuuden huippua - kotitalouksien kohdalla. Kukaan ei kysele 24/7 palavien valtavien neonvalojen ja videoscreenien perään. Kapitalismin huvittavia ristiriitoja: yksilöillä on vastuu, elinkeinoelämällä ei. Sille kyllä riittää ydinsähköä…

 

Kun roska-auto ensimmäisen kerran haki itse pakatun pussin, tuntui että meidät on nyt otettu mukaan japanilaiseen yhteiskuntaan… Sitä ei vain tule koskaan tapahtumaan. Ei edes niille korealaisille, jotka elävät Japanissa 1930-luvulla maahan väkivallalla tuodun orjatyövoiman jälkeläisinä. Kaikki muut paitsi geneettisesti japanilaiset pysyvät gaijineina.

 

 

 Jos ei vie roskia oikein ulos, voi käydä näin - kuva Meguron parasiittimuseosta, josta on ainakin yhden lehden jutun mukaan tullut nuorten parien suosittu hengailumesta

 Mutta jos roskia vie liian innokkaasti ulos, voi käydä näin

Historian lopun jälkeen metsät on tällaisia

 

Taivas on vähän tyylitelty kun oli pimeä päivä, mutta muuten kämpän ikkunasta on tällainen näkymä

 

Tokiota väitetään maailman suurimmaksi metropoliksi. Kuitenkaan Tokio ei Meguron kulmilla ole kaupunki vaan sademetsä. Konkreettisesti. Lähin kiinnekohta on Brasilia. Tuuheita talo- ja palmupuskia. Kadut ovat siistejä, ei röökinjämiä muualla kuin sivukatujen penkkien alla. Ei valumajälkiä tai tahroja. Viidakon reunustamia autoteitä, kaksikerroksisia supermarketteja, kiinalaisia ja intialaisia ravintoloita, ramen-mestoja ja anonyymeja pikkubaareja, bussipysäkkejä joilla ihmiset odottavat siisteissä jonoissa. Ei likaa, ruostetta kyllä & ränsistyneitä kaasuletkuja, sähköjohtoja ja pihakujia.

 

 

 

Joidenkin talojen väliin jää pieni pystysuora aukko. Muuten rakennukset ovat kiinni toisissaan kuin parsakaalit. Kaupunkia ei ole rakennettu, se on kasvanut. Ekosysteemi, joka on navigaation painajainen. Kaduilla ei yleensä ole nimiä, on vain ku eli (osa)kaupunki, chome eli alue, rykelmä tai kortteli, rakennus ja kerros. Sarjoitettu rihmasto, Hierarkisoitua joustavuutta.

 

 

 

 

 

 

 

Tokio on kuulemma vapain Japanin kaupungeista. Täällä ei olla enää niin kohteliaita ja lojaaleja kuin muualla, ja sukupolvien välinen kuilu on valtava. The anonymity of the megalopolis is a magnet for misfits, rebels, artists, musos, nerds and all the famous ‘nails that stand out’ (and get duly bashed down) in mainstream Japanese society … People scarcely know their neighbours, or care to.

Matkaoppaan mukaan Tokiossa on kääntöpuolensa. Violent crime is rising, as is drug abuse. The generation gap between parent – schooled in convention, self-abnegation, and loyalty to the lifetime employer – and the isolated, tattooed, pierced, part-time-employee child, has never been greater. It’s a time of social upheaval in Japan. Jospa kadulla näkisikin lävistettyjä ja tatuoituja prekaareja haistattalemassa pomoille…

 

 

 

 

 

 

En ole ikinä nähnyt näin kohteliasta, hierarkisoitua ja hyvin toimivaa järjestelmää. Alainen kumartaa pomolle keskellä suojatietä, kaupan portaissa vanhemmat ihmiset pyytävät anteeksi kun väistää heitä, huoltoasemalla on mies joka kumartaa lähteville autoille ja supermarketin (supa) myyjä luettelee hymyillen ääneen jokaisen tavaran hinnan (ja myyjille ei kuulu sanoa paljon mitään, koska he ovat alempiarvoisia ja koska "asiakas on jumala").

 

 

 

Japanin kulttuuri on perverssillä tavalla kommunistinen, ja kuitenkin kaikki on niin kaupallistettu että mistään markkinoiden ulkopuolisesta vastarinnasta on naurettava puhua. Anarkismia Japanissa? G8-mielenosoitusten aikaan poliisi esti Toni Negriä pääsemästä maahan ja veti soundiauton kuljettajan ikkunan läpi katuun. Kukaan ei ylitä katua väärästä kohtaa tai niistä nenäänsä: miten voisi kuvitella vallankumouksen?

No, ensimmäinen viikko Tokiota takana, kyllä se tästä lähtee…

 

 

 Työväki haluaa lentää siinä missä työnostajansakin. Ilmateitse pakeneminen on myös sosiaalinen kysymys

Loma!

 

Tokiossa on monta kertaa järjestetty EuroMayDay - kyllä, Japanissa. Japanissa on myös näihin päiviin asti pelätty lintuinfluenssaa niin hysteerisesti, että turistit on lämpöskannattu kuumeen varalta ja syrjäseuduilla on silmäilty länsimaalaisia kirurgimaskit päässä.

Maa on omituinen sekoitus hajautusta ja keskitystä. Tokiossa ei ole keskustaa perinteisessä mielessä: vanhan kaupungin alueella on 23 aluetta tai kaupunkia, joista jokainen toimii jonkinlaisena keskuksena. On teknokeskusta, trendikeskus, bisneskeskus, safka- ja shoppailukeskuksia… Silti kaikki kiertää kehää keisarillisen palatsin ympärillä. Keskittäminen ja hajauttaminen.

Luodaksemme konkreettisempaa esiymmärrystä:

 

Zengakuren: Japan’s Revolutionary Students

Riisa no Nippon

Kanjikaveri

 

 

 

Nää fruittarit lähtee nyt Tokioon Japanin komennukselle. Niitä, jotka jäävät Suomeen, suosittelemme kesän avaukseksi lukemaan Liberoa, Niin & näiniä ja Megafonia.

Kesäkuun Liberossa on teemana "tonnin sukupolvi" eli eurooppalaiset paskaduunarit. Teemaan liittyy myös kevään yliopistoliikehdintä. Hedelmä osallistui kirjoittamalla Tampereen ja Jyväskylän opiskelijatoiminnasta sekä haastattelemalla Mikko Ylikangasta Suomen huumehistoriasta.

Niin & näinissä on jonkun pullamössöopiskelijan artikkeli "bloggaamisen filosofiasta".

Megafonin toinen numero julkaistiin eilen. Erityisesti kannattaa lukea "Luokkakompositio ja opiskelijan nelosrooli", joka on jatkoa edellisen numeron Wissenarbeit mach freille. Toinen numero todistaa, ettei uudessa Megassa ole kyse miehisestä lihansyöntileninismistä. Sitä paitsi lehti flirttailee hedelmien kanssa.

 

Lähiaikoina: japanilaiset militantit & Tokion kadut.

 

 

 

Käärmetanssi ja toyotismi

 

 

 

Normko @ Flickr

 

Nyt on kuulkaas niin, että on alkanut sota. Nimittäin luokkasota.

Vaikkei eihän tämä sota missään vaiheessa kadonnut. Silti vielä vähän aikaa sitten väitettiin, että yhteiskunnallisia luokkasuhteita - ja siten luokkia ja luokkataistelua - ei ole olemassa. Yhdet kyllä tekevät päätökset ja keräävät massit, toiset joustavat ja tekevät puoli-ilmaista työtä paskoilla ehdoilla, mutta mitään luokkia ei ole.

Megafonin jälleensyntymästä lähtien on alettu puhua suoremmin sanoin kommunismista, luokkataistelusta ja organisoitumisesta. Murrostorstai 2009 oli osittain tästä teoreettisesta ympäristöstä ponnistava aloite. Molemmat avaukset nostattivat pelkoa ja inhoa kentällä. Se revari älähtää, johon…

Koska kirjoitin tämän alun perin vappuna, lainasin Vihreän Langan 30.5 julkaistua artikkelia. Siinä vallitseva ilmapiiri kärjistettiin näin:

 

Uuden liikkeen aktiivit ovat organisoituneita, radikaaleja ja puhuvat marxilaisittain vallankumouksesta.

He ovat eri maata kuin vuosituhannen vaihteen globalisaatiokriitikot ja prekariaattiaktivistit, jotka olivat ylpeitä siitä, etteivät järjestäytyneet tai puoluepolitisoituneet.

Murrostorstain järjestäjät yrittävät sen sijaan kerätä yhteen mahdollisimman paljon eri tahoja, myös lähiöiden työttömiä ja maahanmuuttajia. Monet heistä pitävät ay-liikettä potentiaalisena kumppanina.

Uusi liike ei halua päteä moraalisella ylemmyydellä. Se haluaa riveihinsä taviksia.

Radikaalia lamavappua!

 

En tiedä puhutaanko vallankumouksesta, olivatko prekariaattiaktivistit niin kaukana puolueista tai onko Sompasaaren sosiaalikeskus jotenkin "marxilainen". Mutta perusidea pitää paikkaansa. Jos uudet yhteiskunnalliset liikkeet ovat olleet häilyviä, epävarmoja, anarkistisia, puritanistisia, moralistisia, performatiivisia ja rihmastomaisia, nyt on haluttu tehdä murros tähän uuteen - mutta samalla jo vanhaan ja joidenkin mielestä myös väsyvään - perinteeseen. Tilalle halutaan jotain muuta, joka ei kuitenkaan ole totutun täysi vastakohta.

Seuraa lause, jota en uskoisi kirjoittavani, mutta koska kommunikaatio perustuu väärinymmärtämiselle, niin selvennetään: nyt ei haluta pystyttää ehdottomia puoluehierarkioita anarkismin tilalle, ei haluta pelkkää kylmää stalinistista teknokratiaa moralismin tilalle, eikä haluta pelkkää suoraa toimintaa mediaperformanssien tilalle. (Megafoni #1 ei provokikseissään korostanut tätä pienen pientä pointtia tarpeeksi - toki suurempi miinus menee Megan vihamielisille lukijoille…)

Talouskriisin ja lisääntyvän kontrollin olosuhteissa halutaan joka tapauksessa kahta asiaa, joita uudet liikkeet kavahtavat: marxilaista luokkataistelun analyysia ja järjestäytymistä.

Skipataan ajatteluprosessi ja hypätään arvioon: uusi aloite on analyysinsa puolesta oikeassa. Luokkataistelu on totta, ja organisoitumista tarvitaan. Mutta yhteiskunnallisen liikehdinnän liikkeelle potkimisen kannalta uusi keskustelu on saattanut olla vähän… huono.

Se johtuu estetiikasta. Prekariaattiliikehdintä oli sentään blingiä: EuroMayDayn pop-kuvasto, trikoot, vanhan Megafonin porno, yomango, bilettely… Se oli välillä oikeasti seksikästä & sokkimaista. Siis affektiivista.

Miten tehdä sosialismista seksikästä?

 

 

Tietokykyjään käyttävälle työläiselle sosialismilla ei ole mitään muuta tarjottavaa kuin kahleet tai kitsi.

- Jussi Vähämäki: Itsen alistus (2009)

 

Uusi, epämääräinen ja muotoutumassa oleva liikehdintä yrittää tavoittaa taviksia, juntteja ja mutakuoppalähiösankareita, mutta on samalla uhkaavan lähellä ysäriretroilua ja lamaa. Eikö joku juuri sanonut, että ysärikaiuista halutaan päästä eroon? Mitä muuta Murrostorstain retoriikka oli kuin ysäriä? Mtä uutta siinä oli? Mitä seksikästä siinä oli? Mikä siinä vetosi esteettisesti? Sosialismilla ei enää ole tietotyöläiselle muuta tarjottavaa kuin kahleet tai kitsi, ja kitsiäkään sillä ei ole tarpeeksi. Sama ongelma vuoden ekan Megan kanssa: Leninin karisma ei riitä innostamaan uusia barbaareja…

 

 

… ei ees kokiksen kaa

 

Analyysipuoli alkaa olla hallussa. Esimerkiksi 2006 julkaistiin monumentaalinen Uuden työn sanakirja, 2008 tuli ulos retorisesti ehkä kömpelö mutta kattava & terävä Vasemmisto etsii työtä, ja 2009 on julkaistu prekarisaatiokeskustelua konkretisoiva Paskaduuneista barrikadeille sekä Jussi Vähämäen ranskalais-italialaisen esseismin huipennus Itsen alistus. Sitten on vanha Mega ja ulkomaiset lehdet, Tutkijaliiton ja Liken Polemos-sarja jne.

Nämä julkaisut ovat saaneet varovaista suitsutusta. Niitä on luettu. Niillä on jopa ollut vaikutusta. Sen sijaan uuden Megafonin ja Murrostorstain tekstit saivat yhdet raivoihinsa, toiset hämmentymään ja kolmannet häipymään. Mölähdettiin täälläkin ja syystä, mutta Murrostorstain jälkeen erityisesti luokkataistelu on alkanut kiinnostaa sen herättämän hätäännyksen myötä.

Luokan kohdalla radikaalin teorian uusin käänne osui vasemmiston arkaan paikkaan. Niin moni itseään "vasemmistolaiseksi" kutsuva sävähti luokkapuheesta.

Miksi?

 

Jos ensimmäinen poliittinen kysymys on "miten pakottaa porvarit perustuloon", toinen kysymys kuuluu: mitä vasemmistosta on enää jäljellä, jos luokkataistelun moottori sammutetaan. Ja mitä tekee luokalla ilman luokkataistelua tai luokkataistelulla ilman luokkia.

On väitetty, että luokasta puhuminen tarkoittaisi moneuden palauttamista homogeenisiin joukkoihin. Moneudesta ei pidä luopua. Mutta kukaan ei olekaan luopumassa siitä! Sen sijaan kritiikitön moneudesta ja "tuhansista luokista" puhuminen luisuu helposti postmoderniksi relativismiksi, joka typistää kaiken "kulttuuriksi" tai "estetiikaksi". Aivan kuin eläisimme mainoksessa… Idealismia.

On selvää, ettei tuotannon ja riiston analyysille ole "postmodernissa diskurssissa" enää mitään sijaa, ja yhtä vaikeaa on kollektiivisen vastarinnan rakentaminen siitä käsin ilman luokkasuhteiden analyysia. Postmodernismi on olemukseltaan konservatiivista, niin kuin muukin yleinen kulttuurisosiologisointi, joka näkee kaiken esteettisenä.

 

On myös esitetty, että uudet taistelut olisivat klassisen luokkataistelun ulkopuolella, koska ne tavoittelevat "leikillistä vapaa-aikaa" (tai mitä leisurea milloinkin) eivätkä lisää liksaa. Ongelmana tässä on, että leikillinen vapaa-aika nykyään edellyttää sitä liksaa - tai vähintään rikkaat sukulaiset…

Luokasta ja työväestä luopuminen on antanut oikeistolle mahdollisuuden vallata vasemmiston alueita. On tullut uuden työväen puolue ja uuden työväen presidenttiehdokas, kun olisi pitänyt organisoitua omaehtoisesti ja ottaa muuttunut työelämä haltuun. On ollut ylistettyä puhetta "luovasta luokasta" ja sen pakenemisesta, kun olisi pitänyt puhua työväenluokasta ja sen kyvystä tuottaa autonomisesti ja kieltäytyä työstä. Vasemmiston heikkouden vuoksi luokan ja työn käsitteiden porvarilliset rekuperaatiot ovat uponneet julkisuuteen ja kollektiiviseen psykosfääriin kuin porvarin värisevä elin työläisen peräaukkoon. Porvarit panevat nyt ennätyshalvalla.

 

 

 

Mitä luokkapuhetta kavahtavat ystävämme oikein tahtovat sanoa: että mitään yhteiskunnallisia konflikteja ei itse asiassa ole olemassa? Että niitä ei pitäisi olla olemassa? Että niitä pitäisi tyynnytellä eikä lietsoa?

Prekaari pique-nique

 

Olin pari viikkoa sitten Jyväskylässä harjoittelemassa uuden aallon osallistuvaa työläistutkimusta. Ääninäytteitä materiaalista (mp3):

 

"A." kertoo spontaanista työväen vastarinnasta

 

Vankilassa istunut amatööri ja ammattihieroja puhuvat työstään 

 

"Krisse", sekoitus fordismia ja joustotyötä; muu työläisnuoriso keskustelee juopottelusta

 

… prekaaria derivointia, jotain gonzon ja psykomaantieteen väliltä. Harhaillaan missä harhaillaan nauhurin ja kameran kanssa, seurataan ketä seurataan, kerätään materiaali ja herätään kun tulee sen aika.

Kun savu on hälventynyt, kirjoitetaan jotain.

Sitä odottaessa.

 

 

Raimo blows

 

Itse tapahtuma oli pettymys. Työväki oli kännissä, se on totta, mutta ei niin isolukuisena kuin aikaisemmin. Ensiksi yläkaupunki oli aidattu puomeilla ja järkkäreillä, jotka valvoivat ettei alueelle viety viinaa. Kieltolaki revisited! Toiseksi ilmeisesti jokin asukasyhdistys oli saanut Lounaispuiston suljettua kokonaan: ei tapahtumia, ei juomista, ei läpikulkua. Yhdistys siis sulki julkisen tilan. Mikrofasistien kontrolli on kourinut Jyväskylän juovikkaaksi. Työväki vastusti kontrollia ajamalla roskiksella päin tiesulkua, mutta kuusi järjestysmiestä pysäytti kulkuneuvon. Näin matalalla on prekaarin organisoitumisen taso Jyväskylässä.

 

 

Perusprekariaatin virtsa hapertaa porvariston tukipylvästä