Vallankumouksen hedelmiä

Populistisen myytin mukaan eurooppalaisen filosofian tyyli olisi merkittävästi hämärämpää ja vaikeampaa kuin angloamerikkalaisen filosofian. Aineopintojen tasolla analyyttinen luennoitsija jaksaa muistuttaa, kuinka outo tapa ranskalaisilla on tehdä filosofiaa. Saksalaisia ei koeta sen helpommiksi: 1980-luvun tietosanakirjani (Gummerus) listaa Heideggerista lähinnä sen olennaisen faktan, että Oleminen ja aika on vaikeudestaan kuuluisa kirja.

Käsitys eurooppalaisen tyylin vaikeudesta ei ole täysin tyhjästä (das Nichts) syntynyt. Avataan Oleminen ja aika satunnaiselta sivulta:

 

Jos jokapäiväisen keskenäänolemisen oleminen eroaa jo periaatteessa pelkästä esilläolevuudesta, vaikka se näennäisesti lähenee tätä ontologisesti, voidaan varsinaisen itsen oleminen yhä vähemmän käsittää esilläolevuutena. Varsinainen itsenäoleminen ei perustu kenestä tahansa vapautettuun subjektin poikkeustilaan, vaan on kenen tahansa eksistentiaalinen modifikaatio, kun kuka tahansa on olemuksellinen eksistentiaali. (s. 169.)

 

 Tai luetaan Deleuzen ja Guattarin Anti-Oidipusta:

 

Meidän rakkautemme ovat deterritorialisaation ja reterriotorialisaation komplekseja. Rakastamme aina tiettyä mulattia, tiettyä mulattitarta. Deterritorialisaatioita ei koskaan voi käsittää itsessään, deterritorialisaatiosta käsitetään vain viitteitä territoriaalisiin representaatioihin. (s. 351.)

 

Latteimmat eurooppalaisen filosofian pöyristelijät - kuten Francis Wheen kirjassaan Miten hölynpöly valloitti maailman - jättävät "kritiikin" vastaavien sitaattien "käsittämättömyyden" toteamiseen. Argumenttina tällainen liike on kuitenkin hyvin outo. Kuinka järkevää olisi esimerkiksi arvostella Wittgensteinia siitä, että seuraavat Tractatus-sitaatit ovat vaikeita tai hämäriä:

 

4.0411 Jos esimerkiksi haluaisimme ilmaista sen, minkä ilmaisemme kirjoittamalla "(x).fx", asettamalla indeksin "fx":n eteen - kirjoittamalla esimerkiksi "Yl.fx" - tämä ei riittäisi, koska emme tietäisi mitä yleistettiin. Jos taas haluaisimme osoittaa sen indeksillä "," - kirjoittamalla esimerkiksi "f(x,)" - tämäkään ei riittäisi, koska emme tuntisi yleisyysmerkinnän alaa. […]

6.02 Luku on operaation eksponentti.

6.45 Maailman näkeminen sub specie aeterni on sen näkemistä - rajattuna - kokonaisuutena. Maailman tunteminen rajatuksi kokonaisuudeksi on mystinen tunne.

 

Vastaavasti voitaisiin avata logiikan oppikirja, kvanttifysiikka koskeva artikkeli tai mielenfilosofinen argumentaatioketju sopivasta kohdasta, ottaa sitaatti siitä ja sanoa: "Mä en tajuu…"

Mitä ja mistä se kertoo että "joku" ei "tajua" annettua tekstiä?

Ajattelin kirjoittaa tähän polveilevan ja vakavan vastauksen kunnes tajusin, että senkin voi korvata sitaatilla. Barthes, Mytologioita, s. 40-41:

 

Miksi kriitikot sitten tuovat säännöllisin väliajoin julki oman avuttomuutensa taikka ymmärtämättömyytensä? Eivät ainakaan vaatimattomuudesta. […] Kaikki tämä merkitsee itse asiassa niin varmaa uskoa omaan älykkyyteen, että ymmärtämättömyyden tunnustaminen asettaa kyseenalaiseksi tekijän selkeyden eikä kriitikon oman älyn selkeyttä. Kriitikko esittää typerää saadakseen yleisön paremmin päivittelemään ja johdattaakseen sen näin suopeasti avuttomuuden rikoskumppanuudesta älykkyyden rikoskumppanuuteen.

Jos kritikoi ammatikseen ja julistaa, ettei ymmärrä eksistentialismista tai marxilaisuudesta mitään (sillä ikään kuin sattumalta juuri näitä filosofioita ei ymmärretä), silloin tekee omasta sokeudestaan tai mykkyydestään havainnon yleismaailmallisen säännön ja kieltää maailmalta marxilaisuuden tai eksistentialismin: "Minä en ymmärrä, joten te olette idiootteja."

Mutta jos todella pelkää tai halveksii jonkin teoksen filosofisia perusteita näin paljon ja vaatii näin tarmokkaasti oikeutta olla ymmärtämättä ja puhumatta niistä mitään, miksi sitten ryhtyä kriitikoksi? Ymmärtäminen ja valistaminenhan kuuluvat ammattiinne. Voitte tietysti arvioida filosofiaa vetoamalla terveeseen järkeen, mutta ikävä kyllä vaikka "terve järki" ja "tunne" eivät ymmärrä mitään filosofiasta, filosofia puolestaan ymmärtää niitä varsin hyvin. Te ette selitä filosofeja, mutta filosofit selittävät teitä.

 

 

Suomessa myydään kahta vallankumouksellisen makuista nuudelilajiketta. Ensimmäinen on kuvassa näkyvä oranssi currynuudeli. Toinen on yum yum -currynuudeli. Molemmat ovat ilmeisesti maitoproteiinia lukuun ottamatta kasvissyöjille kelpaavia. Jos juustoa kehtaa joskus harvoin syödä, niin nuudelit maistuvat hyvältä fetakuutioiden ja varsinkin feta snack -pakettien kanssa. Annokseen kannattaa myös pilkkoa kokonainen tomaatti, ja Vii Voanista saatava sipulirouhe viimeistelee satsin. Oliiviöljyn kanssa nautittuna rasvaa on lautasella niin paljon, että sillä kun vuoraa rintansa niin Pohjanmeren eeppiset jäätuuletkaan eivät pääse kalvamaan kylkiä. Sitä paitsi liha on puumaista ja hierarkkista, liha on organisoitua, nuudeleissa taas on jotain hyvin elimetöntä. Voi kuuluisia currynuudeleita: Hakaniemen ympyrätalon S-marketkin on ottanut kyseiseltä brändiltä myyntiinsä vain näitä kaikkien kasvissyöjien palvomia oransseja makutrippejä. Vegaanihedonismia, jossa on jotain nylénmäisen askeettista ja harrasta. Parasta on syödä nuudelinsa puikoilla, kovan lutkimisäänen kera.

 

 

Edellinen postaus on muistiinpano, joka auttaa itseäni palauttamaan mieleen, millaista on innostua assosioivasta kielestä. Olen melkein unohtanut sen.

On kaksi mielenkiintoista tapaa kirjoittaa: puumais-analyyttinen (siis hierarkkinen) ja rihmastollis-liukuva (siis horisontaalinen).

Tämä ei tarkoita, ettei suoraviivainen ja "selkeäjärkinen" kirjoitus voisi liukua tai ettei assosioivampi rihmastoteksti voisi olla analyyttinen; molemmissa on molempia.

 

On kolmas ja neljäskin tärkeä tapa kirjoittaa. Jos tekstin ensimmäinen ulottuvuus on erottelu puuteksti - rihmastoteksti, toinen voisi olla käsiteteksti - affektiteksti. "Käsite" tarkoittaa tässä loogisten rakenteiden ja termien välisten suhteiden painottamista. "Affektissa" on kysymys kappaleiden ja liikkeiden aiheuttamasta ruumiillisesta vaikutuksesta, jonka efektit rekisteröidään esimerkiksi tunteina.

Erotteluista saadaan kaunis nelikenttä, jolla voidaan helposti lokeroida teoksia ja tyylejä. Esimerkiksi koulukaanonin mukaan postmoderni lyriikka olisi suurilta osin rihmasto + affektitekstiä, klassinen romaani puu + affektitekstiä, akateeminen artikkeli puu + käsitetekstiä ja Deleuzen ja Guattarin Mille plateux rihmasto + käsite + affektitekstiä. (Jaottelu tietysti edellyttää lausumattoman käsityksen kirjallisuudesta, ja tässä tapauksessa käsitys on yhtä aikaa melko konservatiivinen ja mielivaltainen.)

 

	käsiteteksti	affektiteksti
puuteksti	[tiede?]	[epiikka?]
rihmastoteksti	[filosofia?]	[lyriikka?]

 

 

Olen kai itse juuri nyt lähestynyt ensimmäistä ruutua eli "loogis-argumentatiivista" kirjoittamista ja etääntynyt kaikista muista ruuduista, mikä tarkoittaa myös, että olen etääntynyt kaunokirjallisuudesta ja lähentynyt kuivaa asiatekstiä sekä lukemisessa että kirjoittamisessa.

(Ehkä filosofian laitoksen analyyttisella kurikoneella on jotain tekemistä tämän kanssa. Olen kirjoittanut parhaat tenttivastaukseni loogisesta positivismista.)

Nyt liukuvan zappanietzschetekstin lukeminen tuntuu lähinnä ärsyttävän epätieteelliseltä humanistifiilistelyltä: miksei voi kirjoittaa selkeästi, jos kerran on jotain sanottavaa…

 

Yksi eurooppalaisen filosofian hienouksista on monien ranskalaisten ja italialaisten ajattelijoiden kyky yhdistää kirjoitustyyli tekstin "sisältämään" argumenttiin, jolloin molemmat puolet vahvistavat toisiaan. Metodin ongelma tulee esille siinä vaiheessa, kun tyyli ei enää palvele uusien argumenttien luomista tai edes tehosta argumenttia affektiivisesti, vaan jähmettyy mestari-isukin matkimiseksi tai jonkinlaiseksi itseisarvoksi.

Jotkut Deleuzen ja Derridan lukijat kapsahtavat tähän ja vaikuttavat lähinnä humanistiteineiltä, jotka kopioivat runovihkoonsa A. W. Yrjänän säkeitä.

Toistetaan tässä varmuuden vuoksi, että kyllä, akateeminenkin kieli on retoriikkaa. Mikä tekisi akateemisesta retoriikasta filosofian kannalta tärkeämpää kuin jostakin, joka mahdollistaa toisenlaisen luovuuden? Korkeintaan valta. Jos ajattelu rajoittaa itsensä vallan hyväksymään tieteelliseen kieleen (tiettyjen kontrollisääntöjen tottelemiseen) ja siihen, mikä vaikuttaa "järkevältä", se jää sovinnaisten tapojen ja terveen järjen kurinpidon sfääriin.

Tällaisen autoritaarisuuden tuhoaminen on yksi tärkeimmistä syistä harrastaa filosofiaa.

 

Jos kuitenkin on tarkoitus varioida luomisesta kirjoittavien Deleuzen ja Guattarin ajatuksia, niin sen voi ehkä tehdä luovemminkin kuin kopioimalla heidän kirjoitustyyliään. Esimerkkinä epäilyttävästä kommentaarista toimikoon Brian Massumin A User’s Guide to Capitalism and Schizophrenia (1992). Massumilla on omakin projektinsa, joka eksplikoituu enemmän myöhemmissä töissä, mutta sikäli kun olen raivoltani saanut luettua, tekstin pääfunktio tuntuu olevan Deleuzen ja Guattarin esitteleminen amerikkalaiselle yleisölle ja käsiteltyjen teemojen kevyt kierrättäminen. Valitettavasti Massumi on matkinut tyylinsä esikuvilta, mikä nakertaa muuten mainiota rakennetta. Herää ärsyttävä kysymys: ovatko Deleuze ja Guattari nyt sitten kovinkaan luovia, kun heidän esittelijänsä pöllii tyylinsä heiltä eikä juuri yritä kääntää D&G:n teosten keskeisiä ajatuskuvioita muille kielille.

Voi tietysti olla, että äkillinen ärsyyntymiseni Massumin tekstiin on vain ohimenevä oire - esimerkiksi joulusta. Voi myös olla, että jonkun vain pitäisi kirjoittaa kriittinen analyysi erilaisista filosofisista kirjoitustyyleistä ja määrittää niiden "legiitimit ja illegitiimit" käytöt, vähän niin kuin Kant teki järjen kritiikissään: illegitiimiksi tyylin tai järjen käyttö menee ulottuessaan dogmaattiseen transsendenssiin, jolloin se muuttuu metafysiikaksi.

Stencil-kommentti pronssiyön mellakkaan, tai kapitalismiin

 

 

(C)-graffiti vanhassa kaupungissa

 

 

Porttikongissa on kokiksen värejä

 

 

Varasto satamassa

 

 

 Hotelli Virun edestä jos kävelee pari minuuttia niin löytää hylättyjä taloja - Tallinnassa on ilmeisesti vain yksi puolijulkinen vallattu talo, squat Volk

 

Mörskiä

 

 

 

Antifa näkyy kaduilla

 

 

Raunio

 

 

Tämä ei ole taidetta eikä liity seuraavaan kuvaan

 

 

Kapakassa on artsyä

 

 

Reval-café Vene-kadulla, 2. kerros, ikkunakoroke verhojen takana

 

 

Hymyilyttää

Olen viehtynyt Strategisen anarkian keskuksen postaukseen, jossa esitellään kymmenen anarkoystävällistä Hollywood-elokuvaa. (Erityisesti Mike Judgen Office Space on hillitöntä katseltavaa.) Satunnaisen katselulistan pohjalta voisi listata viisi uudehkoa, hollywoodahtavaa ja yleisesti vasemmistoystävällistä leffaa, joita kaikki eivät välttämättä ole vielä nähneet.

 

5. Pan’s Labyrinth (2006). Jo historiallinen tausta fasisteineen ja anarkisteineen tekee elokuvasta mielenkiintoisen. On nerokas veto kuvata anarkismiin liittyvää utopistista fantasiaelementtiä konkreettisen satumaailman kautta.

Fasismin ydin on Kantin moraaliajattelua muistuttava muodollinen ja tyhjä kaava tyyliin "Lakia täytyy totella koska se on Laki", tai "vain universaali ja ehdoton totteleminen voi turvata meidät". Elokuva on tämän kaavan analyysi. Viimeinen Panin asettama tehtävä - käsky uhrata viattoman verta oman tai yleisen edun vuoksi - ja sen ratkaisu kohottavat elokuvan lopun eksistentiaalisen sankaruuden korkeuksiin.

 

4. Hotel Rwanda (2004). Sivari&Totaalissa 3/2008 on juttu totaalikieltäytyjän mielen katkeroittaneesta vankilasimputuksesta.

Sen lisäksi, että vankila tuhosi kyvyn luottaa ihmiseen tässä maailmassa, se tuhosi myös kaikenlaisen halun auttaa ketään tai maksaa veroja. Vankilan aikana minua on virkailijoiden puolesta uhkailtu väkivallalla. Petivaatteeni on viskottu ympäri selliä ja tavaroitani on ronklittu välillä päivittäin. Työntekoani on häiriköity käymällä sisällä työpaikallani. Minut on riisutettu alasti, ruumiillista koskemattomuuttani on loukattu, minua on pidetty suljetummissa tiloissa kuin on ollut välttämätöntä ja minua on avoimesti nimitelty ja haukuttu. Selliäni on sotkettu ja vartijat ovat jakaneet ohjeita siitä, miten minun pitäisi rakastella tyttöystävääni. Rasittavinta koko hommassa on, että juuri kukaan ei tunnu uskovan. Suomalaisten sokea luottamus valtioon ei ole koskaan hämmästyttänyt yhtä paljon. [- -]

Vankila tuntuu sekoittavan myös siellä työskentelevien päät urakalla. En enää ihmettele hetkeäkään sitä, miten Ruandan kansanmurhat tai keskitysleirit ovat mahdollisia.

Sitaatti tavallaan summaa elokuvan opetuksen. Ehkä Hotelli Ruandaa voi katsoa allegoriana myös suomalaisesta simputuskäytännöstä. Leffa tosin opettaa luottamaan enemmän rauhanturvajoukkoihin kuin vankila valtioon.

 

3. Fast Food Nation (2006). Dokufiktio pikaruokateollisuuden vaikutuksesta ihmisiin, eläimiin ja ympäristöön. Tarttui sattumalta silmään joskus maksullisen leffakanavan ilmaisviikonloppuna. Kuvittaa saman nimisen kirjan vähän latteasti, mutta viihdyttävä joka tapauksessa. Sisältää mm. Bruce Willisin.

 

2. I Heart Huckabees (2004). Vasemmistolaiset kahvilafilosofit pitävät tästä "eksistentiaalisesta dekkarikomediasta". Lämpimän psykoottista ympäristöaktivistien, runopoikien ja Sartren lukijoiden ironisointia. Puhdasta kuraa, keskiluokkaista kurjuutta, kauppaketjujen naurettavuutta ja ranskalainen opettajatar. Samaa tyyliä joskin vakavammin toteuttaa animaatio Waking Life (2001).

 

1. Battle in Seattle (2007). Hiljattain teatterilevitykseen tullut leffa on ison rahan draamaeepos vuoden 1999 legendaarisesta Seattlen WTO-vastaisesta mielenosoituksesta. Muiden muassa Michelle Rodriguez näyttelee anarkistiaktivistia (jep, Michelle näyttelee myös Fast & Furiousissa, SWATissa ja Resident Evilissä). Seattlen veteraanit ovat arvostelleet elokuvaa seksistisistä sukupuolirooleista ja hierarkkisen johtajuuden ylistämisestä, mutta kukaan ei kiistäne sen intensiivisyyttä.

 

En voi olla viittaamatta myös seuraaviin dokkareihin:

• Earthlings
• Breaking the Spell
• Steal This Film I & II

Muita?

”Todellisuus” on fantasiakonstruktio, joka auttaa meitä naamioimaan halumme reaalisen.

(Slavoj Zizek, Ideologian ylevä objekti, s. 73.)

 

Foucault kirjoitti Deleuzen & Guattarin Anti-Oidipuksen englanninkielisen painoksen esipuheessa jotenkin niin, että ”this is not flashy Hegel stuff”. Slavoj Zizek, jos joku, on flashyä Hegel-stuffia.

Otetaan esimerkki. Zizek tekee tunnetun 180 asteen dialektisen käännöksensä –  muun muassa ja vaatimattomasti – 2000-luvun zeitgeistille. Yleisen mielipiteen mukaan aikamme on kaikista ajoista kyynisin, tunteettomin ja skeptisin. Zizekin mukaan asia on täsmälleen päin vastoin:  emme ole koskaan ennen uskoneet asioihin ja tunteneet yhtä vahvasti kuin nyt.

Uskomme ja tunteidemme vahvuuden paljastaa pakonomainen taipumus etääntyä, ironisoida, tyylitellä ja vitsailla kaikesta sanotusta. Aikaisemmin saatettiin esimerkiksi sanoa suoraan ja huolettomasti: ”Minä rakastan sinua.” Nyt täytyy sanoa: ”Siteeratakseni Freudia, minä rakastan sinua.”

 

Sanojan täytyy siis etäännyttää itsensä sanomastaan ja ironisoida oma lausumansa. Zizekistä tämä osoittaa täsmälleen sen, että uskomme sanomaamme liikaa, jotta voisimme sanoa asiamme suoraan. Tunnemme liian vahvasti. Jos todella olisimme rakastamisen suhteen kyynisiä ja tunteettomia, meitä ei haittaisi heitellä rakkaudentunnustuksia huolettomasti joka puolelle. Sen sijaan etäännytämme itsemme siitä metatasolle, emmekä uskalla olla suoria.

Flashy-osuus Zizekin argumentaatiossa on se, että se ainakin vaikuttaa helpolta haastaa, mutta haastajat vaikuttavat tylsiltä. Ihan niin kuin Hegelin tai Kojèven suhteen: aina voidaan väittää itsepäisesti, että historia ei ole loppunut, mutta sen väittäminen on pikkumaista ja typerää filosofien mahtipontisiin kikkoihin verrattuna.

Tätä voisi ”hauskalla” ”sanaleikillä” kutsua giggailuksi. Giggailu sisältää sekä letkeän verbimuodon sanasta ”giga” että tavallisen teonsanan ”kikkailla”. Hegeliläisen tradition vahvin voima on juuri giggailussa: niin mahtipontisessa kikkailussa, että sen vastustajat menettävät elämänhalunsa ja hyppäävät parvekkeelta.

 

Zizek on itsekin hysteerinen etäännyttäjä. Tämä on hänen mukaansa sittenkin välttämätöntä, koska

[Post-strukturalismin perusoppi] ”metakieltä ei ole olemassa” tarkoittaa itse asiassa sen varsinaista vastakohtaa: sitä, että ei ole olemassa puhdasta objektikieltä, kieltä, joka toimisi puhtaan läpinäkyvänä ennalta annetun todellisuuden osoittamisen välineenä. Jokainen ”objektiivinen” väite sisältää jonkinlaisen etäisyyden itsestään, signifioijan takaisinponnahduksen ”kirjaimellisesta merkityksestään”. Toisin sanoen kieli sanoo aina enemmän tai vähemmän jotain muuta kuin mitä se pyrkii sanomaan. (Ideologian ylevä objekti, s. 218.)

Etäännytys on sisäänrakennettu (ainakin oman aikamme) kieleen. Jos tarkoituksena on analysoida zeitgeistia, niin etäännyttäminen täytyy tietenkin kiihdyttää huippuunsa. Siinä lacanistit ovat onnistuneet, aina siihen pisteeseen asti, että mitään ei voi eikä kannata tehdä. Jokainen teko kun voidaan kieltää hegeliläisen giggailun avulla.

Vuoden 1968 kapina oli giggailevalle Lacanille vain hysteeristä uuden herran etsimistä. Vastaavasti marxilaisten historiallistava kritiikki psykoanalyysin hierarkkista perhekolmiota ja tyrannista oidipuskompleksia kohtaan on giggailijoista vain marxilaisten oman hierarkkisen taipumuksen peittelyä, tai kuten Zizek giggailee, ”liian nopea historiallistaminen tekee meidät sokeiksi reaalisen ytimelle, joka palaa samana läpi erilaisten historiallistamisten/symbolisaatioiden” (IYO, s. 80).

 

Jokainen teko voidaan giggailemalla osoittaa teon itsensä kieltämiseksi. Tämän takia useimmat hegeliläiset, varsinkin lacanilaiset, toimivat viime kädessä valtiofilosofeina. Epäilen myös, että molempien suuri suosio humanistien keskuudessa liittyy tähän piirteeseen. Hegeliläisenä tai varsinkin lacanistina ei tarvitse tehdä mitään: jokainen teko kuitenkin vain onnistuisi kieltämään itsensä. On parempi pysyä syvällisenä giggailijana kuin riskeerata jokin ele.

Ehkä koko lacanilaisuus on pelkkä defenssimekanismi naivina nolatuksi tulemisen pelkoa vastaan.

 

Itse haen tästä lähes käsittämättömästä ryteiköstä selvennystä alkuperäiseen kysymykseen ironiasta ja etäännyttämisestä. Onko mahdollista kirjoittaa ei-ironisesti esimerkiksi politiikasta? Voiko blogia kirjoittaa etäännyttämättä ja ironisoimatta itseään? Vai päästäänkö haluttuun vaikutukseen suoremmin kiertotien kautta, eli giggailemalla ironisoivasti?

Lööppejä korvataan joka päivä uusilla

 

 

Tarrarihmastoa Idässä

 

 

Töölö

 

 

HeSa, sivistyksen kehto

 

 

Ulos on vain yksi tie

 

 

Elämä imee, ja sitsä vittu kuolet

 

Viime viikonlopun Tuska esitti taas kerran paradoksin: miten niin negatiivinen tapahtuma voi olla niin positiivinen? Miten hevikulttuurin tiivistymä eli negaatio - Jumalan, kirkon, auringon, sateenkaaren, moraalin, deodorantin, popin ja mainstreamin kieltäminen - voi tuottaa myönteisen eron kesän kaikkiin muihin festareihin?

Tuskahan on kuuluisa siitä, että se on suurista festareista rauhallisin. Siellä ei pahemmin vedetä turpaan eikä raiskata. Tänä vuonna poliisille ei ilmoitettu yhtäkään järjestyshäiriötä. Pahinta taisi olla, kun näki viiden järkkärin kantavan ulos sammunutta paidatonta bläkmetallimiestä (jonka mustat hiukset laahasivat hiekassa).

Todistetusta myönteisyydestään huolimatta Tuskalla on negatiivista energiaa: se pelottaa ja aiheuttaa vastustusta kiihkokristityissä, city-kaneissa ja huolestuneissa kaupunkilaisissa. Metallimusiikilla on edelleen ontologisen pahuuden aura.

Hetkinen: negatiivisuus… myönteisyys… Alkaa pahasti kuulostaa dialektiikalta. Mutta voidaanko Tuska sulloa näin helposti negatiivisen dialektiikan rautapaitaan?

Tutkitaan ensin "negatiivista" ja sitten "myönteistä" Tuskaa. Nämä laatusanat on ymmärrettävä filosofisiksi käsitteiksi, ei asenteita ilmaiseviksi sanoiksi.

 

 

Metrohousut ja rautaristi: edelliset assosioidaan perinteisesti maskuliinis-väkivaltaisiin alakulttuureihin, kuten skineihin. Rautaristi, Eisernes Kreuz, taas oli Preussin ja Saksan armeijan kunniamerkki, joka periytyi ritarikunnalta. Viimeiset rautaristit myönsi Hitler: toisen maailmansodan jälkeen merkki lakkautettiin.

Väkivalta + saksalainen ritarihenki = negatiivisuutta

 Oikealla näkyy palava pentagrammi. Koska kyseessä on mahdollisimman monimielinen yleismaaginen ja pakanallinen symboli, se täytyy tulkita neutraaliksi, vaikka media ja uskonnonopettajat saattavatkin liittää sen "Saatanan palvontaan".

 

 

 Jumala on kuollut? What a news!

Väljähtänyt antikristillisyys = negatiivisuutta

 

 

Ovatko kummatkaan nyt enää niin äärimmäisiä? Metalli on valtavirtaa ja hevarit taviksia. 

Äärimmäisyyshakuisuus + identiteettipolitiikka = negatiivisuutta

 

 

Puhdasta nussivaa metallia?

Purismi = negatiivisuutta

 

Seuraavaksi arvioimme muutamia Tuskan positiivisia aspekteja.

 

Mustan blokin kokoontumisajot vai festariväkeä? (Molempia?)

Moneus + yhteisöllisyys = positiivisuutta

 

 

 Etana näyttää sarvensa Dimmulle: yleisön ja esiintyjän symbolit kohtaavat ja muodostavat yhteisen Tapahtuman.

Ekstaattinen dionysismi joka transgressoi egon rajat = positiivisuutta

 

 

 Moshpitti rokkaa ja kukkoilee.

Rituaalinen tasavertaisten fyysinen kilvoittelu + viinaa kokispullossa = positiivisuutta

 

No niin. Kaikki haluavat vastauksen kysymykseen: "Mitä tapahtuu, kun negatiivuus ja positiivisuus lasketaan yhteen? Mikä on saldo? Kumpi voittaa, hyvä vai paha? Et kai sä vaan jää neutraaliks?"

Kysymyksellä ei ole merkitystä. Olennaista sen sijaan on ihmetellä, miten ilmiselvästä negatiivisuudesta ikinä päästään positiivisuuteen. Miten on mahdollista, että negatiivinen, kieltävä ja tuhoava myöntää ja tuottaa positiivisuutta?

Vastaus on kuin onkin negatiivisessa dialektiikassa(!), joka ei kuitenkaan jää jumiin teesin ja antiteesin väliin, vaan tuottaa positiivisen eron, jolla ei ole tasan mitään tekemistä lattean synteesin kanssa.

Kyse on siitä, että hyvät festarit voivat toteutua vain negatiivisesti, kiellon kautta.

Yleensä festarit yrittävät tavoittaa "hyvän festariuden" suoraan. Ne julistavat positiivisuutta: meillä on paras meininki, Ilosaari, jee, bileet. Jo Tuskan nimi kuitenkin osoittaa, että kyse on negatiivisuudesta. Kun lisäksi kaikki kävijät pukeutuvat mustaan ja näyttävät muutenkin kirkonpolttajilta samalla kun bändit vetävät kissantappometallia, on selvää, ettei Tuska ole mikään myönteinen juttu.

Juuri tämä negatiivisuus vapauttaa Tuskan kävijät bilettämään myönteisesti, mistä syntyy aito positiivisuus. Ilon ja juhlan kieltäminen tuskan, pimeyden ja vihan symboliikalla turvaa ilon, juhlan ja vapauden festareilla.

 

Vaikka olen sättinyt dialektiikkaa ja väittänyt sitä laimean kriittiseksi, Tuskan kohdella todellisuus näyttää tekevän poikkeuksen ja osoittautuvan itsessään dialektiseksi. Juuri kun sitä luulee keksineensä hyvän teoreettisen pointin, todellisuus tekee intervention ja sotkee taas kaiken… Niinhän?

Ei. Tuska vahvistaa pointtini: juuri dialektiikan epädialektinen vastakohta eli eron ontologiaan perustuva kompleksisuusteoria on oikeassa. Koska jos todellisuus olisi vain dialektinen tai vain jälkistrukturalistinen, todellisuus ei olisi kovin kompleksinen, vaan… dialektinen tai jälkistrukturalistinen.

Perverssisti poikkeaminen kompleksisuusteoriasta juuri vahvistaa teorian: todellisuus tosiaan on kompleksinen. Niin kompleksinen, että dialektiikallekin on tilaa. (Tätä merkitsee hokema "poikkeus vahvistaa säännön".)

Dialektikko voisi väittää vastaan esittämällä, että ylläoleva on itsessään dialektinen pointti ja siten performatiivisessa ristiriidassa itsensä kanssa. Mutta kompleksisuusteoria nokittaa aina metatasolla, joka jatkuu äärettömästi: aivan, asia on juuri niin, mutta vain kompleksisuusteoria selittää, miksi ja miten asia on juuri niin…

 

Jos Tuskaa haluaa käsitellä kansan kielellä, niin Kalle Sepän juuri Megafonissa intrudusoima compound on käyttökelpoinen työkalu.

 

Geopolitiikan paluu on tuonut mukanaan myös uuden käsitteen, joka on huomattavasti tärkeämpi kuin "raja-alue": "compound". "Compound" on suljettu - ja suojattu alue, joka poissulkee ympäröivän maa-alueen ja joka ei edes tavoittele sen pysyvää kontrollointia. Nopeita pyrähdyksiä panssaroiduilla maastureilla. Ympäröivän alueen teknologista kontrollia ilmasta käsin. Compound - uudessa arkipäivän geopolitiikassa - on yksityistetty ja suojattu alue, jossa yhteisö voi elää turvallisesti. "Compound" - vihreä hallintoalue Bagdadissa tai vihreä asuinalue Santa Monicassa - liittyy turvallisuuteen ja poikkeustilaan, juuri yhtä läheisesti kuin piikkilanka ja friisiläiset hevoset. Uuden ajan geopolitiikassa tilan laajuudella ei ole merkitystä. "Compound" eräänlaisena roomalaisten vartiotornina imperiumin reunamilla, ilman kuitenkaan imperiumin maa-aluetta. Etäispesäkkeitä. Mahdollisuus väreillä ympäröivälle alueelle vallan mahtia ilman tosiasiallista alueen telluurista kontrollia.

… uusi kumouksellisen geopolitiikan kesä? Ei rakentaakseen tuotannollisia tiloja prekariaatille, vaan rakentaakseen uuden poliittisen nomoksen. Suojaa ja kansalaisuutta. Compoundeja ja Green Zoneja. Viholliselta vapautettuja "etnisesti" puhtaita alueita, jos tässä yhteydessä sana "etninen" halutaan ironisesti ymmärtää juuri etnisyyden vastakohtana.

… politiikka on muuta kuin demokratian piirileikkiä. Politiikka on vihollisen tuhoamista ja ystävien suojelua. Oman alueen koskemattomuutta.

 

Viikonloppuna syntyi kaksi outoa compoundia: mustanpinkin blokin demo Pride-kulkueessa ja Tuskan negaation kautta syntyvä yhteisö. Dramaattinen loppukysymys kuuluu: mitä eroa näillä compoundeilla oikeastaan on? Sillä Tuskan teemaväri 2008 oli pinkki ja väki oli mustempana kuin missään black blocissa, minkä lisäksi molemmat tapahtumat toivat maailmaan yhtä aikaa iloa ja eroa - onko niidenkään välillä lopulta mitään eroa?

 

Epilogi

Compoundien ulkopuolella vallitsee villin kapitalismin raaka sisällissota vartijoiden ja väen välillä.

 

 

 Kuva on ilmeisesti Tuskan aikana otettu (Mr. Qva)

 

 

 

 Rapukin rakastaa sinua.

 

 

 Viirus-teatterin sisäseinää.

 

 

EuroMayDay 2008: Vapaa Helsinki -julisteita.

 

Kaisaniemen tunnelista bongattua.

 

Varoita kanssamatkustajaasi -joukkoliikennekampanja.

 

 

HKL:n mukaan tarrat ovat ilkivaltaa ja häiritsevät tarkastajien työtä. Solidaarisuussemiotiikka ei kuitenkaan näytä tähtäävän tarkastajiin, vaan toisiin matkustajiin: kaikki julkisen liikenteen käyttäjät, yhtykää.

 

 

 "Laskualas EuroMayDayhin" näyttäisi olevan käynnissä, tai jokin. Vapusta spekuloidaan taas kaikenlaista, kaikkialla.

 Satoi tai paistoi, rakkauden kesä ‘08 alkaa tästä.

Hesarissa julkaistiin Helsingin kauppakorkeakoulun tutkijoiden mielipidekirjoitus, joka toistaa erästä uusien viestintätieteiden taustaoletusta:

Aineistostamme nousi myös mielenkiintoisena piirteenä esiin mainonnan kriittinen lukutapa. Mainontaa lähestyttiin tietynlaisena kuvallisen kerronnan lajityyppinä, jonka ei ehkä olekaan tarkoitus kuvata todellisuutta tai antaa roolimalleja.

Kuluttajat analysoivat mainoksia tarkasti. Mainostajan viestimiä houkuttimia, lupauksia ja tarkoitusperiä pyrittiin aktiivisesti "paljastamaan".

Vaikka suomalaista naista voidaan pitää tutkimuksemme valossa amerikkalaiseen populaari- ja julkkiskulttuuriin akkulturoituneena, on häntä vaikea nähdä passiivisena, tietokoneavusteisten fantasiakuvien uhrina. 

Mitä väliä "kriittisellä lukutavalla" on, kun kerran mainonta toimii, vaikuttaa ja saa ihmiset maksamaan ja tottelemaan? Mitä väliä "tarkoitusperien paljastamisella" on, kun mainokset täyttävät julkisen tilan ja median? Mitä väliä yleisön "aktiivisuudella" on, jos mainosten ulkonäköhygienian seurauksena kärsitään masennusta esimerkiksi tuonpuoleisten kauneusnormien tavoittamattomuudesta?

"Kuluttajien kriittinen analyysi" mainoksista ei riitä, vaikka olisi kuinka aktiivinen ja semioottinen, jos se ei kiinnitä huomiota sosiaalisiin tapahtumakulkuihin ja mainosten vallankäytön materiaalisiin ja affektiivisiin vaikutuksiin, siis konkreettiseen käytäntöön.

Voi olla, että "kuluttajat analysoivat mainoksia tarkasti" ja lähestyvät niitä "tietynlaisena kuvallisen kerronnan lajityyppinä". Tällä ei ole väliä. Väliä on sillä, mitä ihmiset tekevät käytännössä. Jos olen tietoinen markkinoinnin intresseistä ja silti tottelen ja ostan, mikään ei ole muuttunut. Ironinen tai tietoinen mainosten seuraaminen ei vaikutuksiltaan eroa tiedottomasta kaupalle alistumisesta.

 

 

Frankfurtin koulu näytti 1900-luvun puolivälissä mallia mainoskritiikille puhumalla kulttuuriteollisuudesta, joka saastuttaa niin kutsutun vapaa-ajan aivopesemällä ihmiset orjallisiksi kuluttajiksi. Sen lisäksi, että väkeä riistetään työpaikalla, työn jälkeen ihmisille syötetään mainoksilla, viihteellä ja yksiulotteisilla kulttuurituotteilla kurjaa ideologiaa, valittivat frankfurtilaiset.

Ihmissuhteiden lisäksi myös kulttuuria oltiin pakkaamassa tavaramuotoon ja myymässä massatuotteina tyhmennetyille laumoille, ikään kuin huumeena. Tällainen kritiikki näki yleisön enemmän tai vähemmän passiivisesti vastaanottavana massana, johon mainokset (huumeruiskut) injektoivat ideologiaa. Ideologian huume sitten tuhoaa yleisön kyvyn ajatella kriittisesti.

Uusien humanososiaalisten tieteiden - kuten semiotiikan, uudemman kirjallisuustieteen ja viestinnän - riveistä hyökättiin 1970-luvulta alkaen tätä "ruiskumalliksi" kutsuttua teoriaa vastaan. Uuden oletuksen mukaan yleisö on aktiivinen semioottinen toimija. Se ei vain ota viestejä passiivisesti vastaan, vaan osallistuu niiden luomiseen. Viihde ja mainonta ei siis välttämättä olekaan niin ongelmallista, koska ihmiset osaavat lukea mediaa "haastavasti", kuten kauppakorkeakoulun tutkijat antavat kirjoituksessaan ymmärtää.

 

Uusi malli on optimistinen. Yleisö osallistuu teoksen tuottamiseen tulkitsemalla ja suodattamalla sitä luokkataustansa, kokemustensa, välittömän sosiaalisen ympäristön jne. mukaan. Ihmiset leikkivät merkityksillä, parodioivat ja analysoivat tekstejä, muuntelevat ja laajentavat niitä. Huikeimmissa teorioissa lukijalla tai lukijayhteisölle annetaan lähes kaikki valta luoda teos.

Itsessään huomiot lukijoiden aktiivisuudesta ja erilaisuudesta pitävät tietysti paikkaansa. Mallista tulee kuitenkin vain heikosti poliittinen, kun se unohtaa ruumillisuuden ja mainosten puhtaan ärsykevoiman ja volyymin tuottamat affektit. Affekti-efekteihin kuuluvat välittömästi koetut värähtelyt, fiilikset ja intensiteetit, jotka sitten tulkitaan "tunteiksi", sekä välillisesti vaikuttava mielialojen, tunnelmien ja odotusten modulointi.

Malli keskittyy sisältöön - siihen, mitä ja miten esimerkiksi mainoksen tulkitaan esittävän - enemmän kuin vaikutuksiin: siihen, minkälaisia konkreettisia efektejä esimerkiksi media tuottaa, ja miten nämä efektit kytkeytyvät materiaaliseen ympäristöön ja sen käytäntöihin. Affekti-efektit vaikuttavat riippumatta siitä, miten "kuluttajat lukevat" mainosten representatiivista sisältöä tai miten "kuluttajat analysoivat kriittisesti" mainosten viestimiä ihanteita.

 

Pahimmillaan "semioottisen mallin" viitekehys pelkistää historialliset tapahtumat epähistoriallisiksi narratiiveiksi, diskursseiksi ja kielipeleiksi. Kaikesta tulee tekstiä, jota tulkitaan ja luetaan vastakarvaan ja analysoidaan ja toistetaan ja toisintoistetaan. Toisiinsa viittaavien merkkien kudelma on kaikki, mitä tunnustetaan olevaksi (tai siis "sosiaalisesti konstruoiduksi"), ja käytännön poliittiset taistelut nähdään lähinnä kaukaisina tapahtumina tai vain epämiellyttävinä häiriöinä.

Esimerkin mallin lamauttavuudesta antoi semiootikkoystävä, joka yliopistoa vallatessa häpesi ovia tukkivia kollegoitaan. "Te vain tuette spektaakkelia", sanoi lacanisti ja veti paon viivan. Olisi siis parempi analysoida spektaakkelia kriittisesti, pysyä puhtaan älyllisenä ja säilyttää etäisyys reaaliseen kuin tehdä jotain käytännöllistä…

 

Emme ole koskaan olleet mainoskriittisiä: jos olisimme, emme olisi antaneet ympäristömme kehittyä tällaiseksi samalla, kun kulutamme aikaamme analysoimalla mainoksia kriittisesti.