Vallankumouksen hedelmiä

 

Viherpesu, ekologinen pääoma, New Green Deal, päästöjen anekauppa, vihreä kapitalismi…

 

Kööpenhaminan ilmastokokous on käynnissä ja kestää ensi viikon loppuun. Samaan aikaan aika itse uhkaa loppua ekologisesti (ympäristökriisi, merenpinnan nousu jne.), oikeudellisesti (tekijänoikeuksien haravoiminen suuryritysten kontrolliin), biologisesti (itse elämän geeniperimän yksityistäminen) ja sosiaalisesti (uudet yhteiskunnalliset hierarkiat, uudet apartheid-linjat). Mitä on tehtävä?

Suomesta lähtee tänään satojen hedelmien moneus Kööpenhaminaan osoittamaan mieltään, ja myös tämä hedelmä suuntaa kaupunkiin. Päivityksiä tullee ensi viikolla.

 

Kööpenhaminan liikeverkostoa on toiveikkaasti luonnehdittu samankaltaiseksi tihentymäksi kuin Seattlen mielenosoitukset olivat syksyllä 1999. Vertaus ontuu vähintään yhdessä mielessä: tällä kertaa radikaalien yhteiskunnallisten liikkeiden argumentaatio ei ole ollut kovin erityistä. "Erityinen" täytyy ymmärtää kahtalaisesti. Argumentaatio ei ole ollut erityistä erikoistuneessa tai eriytyneessä mielessä, vaan se on jäänyt melko yleiselle tasolle; Kööpenhamina on näyttäytynyt paikkana, jossa soveltaa tätä yleistasoa. Toiseksi argumentaatio ei ole ollut erityisen laadukasta - ei huonoa, mutta ei myöskään mullistavaa. Tai sitten en vain ole seurannut keskusteluja. 

Itsen alistus -blogiin suomennetussa haastattelussa Michael Hardt näkee liikkeiden lähestyvän Kööpenhaminaa kahta linjaa pitkin. Ensimmäinen linja on ympäristöaktivismi, toinen viiva on antikapitalistinen. Mielenosoituskutsujen kautta voi tarkastella kummankin linjan ongelmia. Antikapitalistien retoriikka putoaa helposti samaan vanhaan "johtajat tulee taas päättämään meidän puolesta asioita, joten me räjäytetään kaupunki" -kuvioon. Ympäristöaktivismin ylilyönnit puolestaan ovat usein alilyöntejä, kun ei osata päättää onko tarkoitus vain korjata kapitalismia vai muuttaa koko systeemi yhteiskunnallisia suhteita (eli kapitalismia) myöten.

Linjoja yhdistää commonsien tematiikka. Ympäristöaktivistit tosin korostavat commonsien rajallisuutta ja antikapitalistit commonsien rajattomuutta. Hardt esittää kaksi kysymystä: leikkaavatko nämä kaksi viivaa jossakin pisteessä ja avaako Kööpenhamina yhtä laajan syklin kuin Seattle aikoinaan?

 

Ennen maailmanlaajuisen talouskriisin lopullista puhkeamista, sen aikana ja sen jälkeen on käytetty poliisia tukahduttamaan mielenosoittajien kadulle tuomat totuudet Washingtonista Lontooseen. Nyt Tanska mobilisoi yli 6000 poliisia, vesitykkejä ja ties kuinka monta kilometria mellakka-aitoja tukahduttaaksen katujen viestit.

Miksi sitten lähteä Köpikseen? Koska on turha luulla, että joku Taho muuttaa asioita meidän puolestamme. On turha odottaa toisia kapinoimaan puolestamme, koska "me olemme ne, joita olemme odottaneet".

Lisäksi kaupungissa on luvattu ilmaista seksiä kokoukseen osallistuville. 

Suomeen jäävät voivat lukea lupaavan maaseutulehden Megafonin kolmatta numeroa ja Naomi Kleinin raportteja kokouspaikalta. Sekä tietysti arvuutella, millaisella "vihreällä diilillä" kapitalismi yritetään pelastaa tänä vuonna:

 

The UN Copenhagen climate talks are in disarray today after developing countries reacted furiously to leaked documents that show world leaders will next week be asked to sign an agreement that hands more power to rich countries and sidelines the UN’s role in all future climate change negotiations.

The document is also being interpreted by developing countries as setting unequal limits on per capita carbon emissions for developed and developing countries in 2050; meaning that people in rich countries would be permitted to emit nearly twice as much under the proposals. 

(The Guardian) 

 

Mielenkiintoisinta on se, että sodan kokeneiden aikalaismuistoja pidetään populaareissa julkaisuissa jotenkin autenttisimpina kuin akateemisen historiantutkimuksen. Tällöin ei ymmärretä sitä, että nimenomaan rintamalla ollut sotilas oli kaikista alttein sotapropagandalle ja hänen näkemyksensä sodankulusta oli kaikkein vääristynein – silloin kun tarkastellaan sodankulkua yleensä. Tietenkin sotilaan henkilökohtainen kokemus juoksuhaudan pohjalla tykistökeskityksen keskellä on niin autenttinen kuin voi olla. Muta sen sijaan yleiset arviot sotilaiden taistelukunnosta, moraalista, tappioista, menestyksistä ja sankariteoista olivat kaikki enemmän tai vähemmän valtioneuvoston tiedotusyksikön värittämiä kertomuksia. Eihän yksittäisellä sotilaalla ollut mitään mahdollisuutta saada muualta tietoa sodankulusta tai kotirintamalta kuin virallisista tietolähteistä. Talvisodan aikaisen propagandan ja todellisuuden erottaminen toisistaan on vaikeaa koska valtioneuvoston tiedotusyksikön harjoittama propaganda oli niin onnistunutta, että se elää vielä tänäkin päivänä hyvin.

(Postmoderni identiteetti: 70 vuotta talvisodan propagandasta) 

 

Vallankumouksen hedelmiä ei ole kajonnut nationalistisiin fantasioihin, koska Kuokkavierasjuhlat hoiti aikoinaan sen puolen (kunnes mielenosoittajat menivät lakkoon). Toisaalta on katsottu, että fantasian tuomitseminen vain vahvistaisi sitä tai synnyttäisi tilalle viisi uutta fantasiaa.

En ole ollut erityisen kiinnostunut kansallisten identiteettien rakentamisista tai niiden purkamisesta. Koko keskustelu on ala-asteelta lähtien tuntunut välinpitämättömän kaukaiselta. Se ei ole ikään kuin koskenut tätä hedelmää. Jos on pakko, niin kai sitä samastuu ainakin ajattelun kentällä johonkin "eurooppalaiseen", mutta yleinen (ja objektiivisesti tietenkin virheellinen) kokemukseni on, että samaan aikaan kun nationalismien keinotekoinen ja väkivaltainen luonne tulee yhä selvemmin esille, niin ne koskevat yhä niitä toisia. 

 

Olen samaa mieltä Juicen "Siniristiloppumme" -biisin nimen kanssa. Muuttaisin tosin sijapäätettä: "Siniristiloppunsa." Nationalismin - esimerksi lamojen aina esiin nostaman Suomen talvisotamyytin - tuhoutuminen on erittäin hyvä asia, mutta se on heidän asiansa ja heidän loppunsa, ei minun tai meidän. (Juice-fanit voivat sitten kiistellä loputtomiin, että onko itse biisi ironinen vai fasistinen vai molempia.)

Joidenkin mielestä siniristiloppu täytyisi korvata hakaristialulla, Danin blogissa kerrottiin aiemmin. Kokoomusnuorten puheenjohtaja Ville Rydman teki aloitteen hakaristin palauttamisesta ilmavoimien symboliksi. Eilen Rydman väitteli Aamu-tv:ssä kapitalismista ja ympäristöstä erään ystäväni kanssa. Rydman sanoi jotain sen suuntaista, että "markkinat ovat meidän tekemiämme ja itse olemme ne ylentäneet tai alentaneet". Samaa voisi sanoa nationalistisista fantasioista, myös sellaisista, jotka takertuvat hakaristiin.

Hävittyään "myyttisinä suomalaisina/saksalaisina/ranskalaisina jne." nationalisteista saattaa tulla mielenkiintoisempia ihmisiä. Ja jos annetaan lupa fantasioida, niin voisi jopa ajatella, että jotkut heistä tunnistaisivat asemansa yhteiskunnallisessa luokkasuhteessa ja vahvistaisivat jotain ihan muuta identiteettiä. Tai ehkä lopettaisivat identiteetteihin takertumisen kokonaan!

 

Mitä muuta Suomeen kuuluu? Siirtolaistaustainen BB-voittaja Aso kertoo äänestävänsä keskustapuoluetta. "Mannerheim on kiva mies. Se on yrittänyt ja onnistunut maan ja kansan puolesta", Aso sanoo.

Miksi? Ja miten keskustalla voi olla siirtolainen keskeisenä työntekijänä? Keskustahan ei varmasti millään mittapuilla aja siirtolaisten intressejä. Miksi kuitenkin on siirtolaisia, jotka haluavat äänestää vastoin omia "intressejään"?

Ehkä he haluavat esittää itsensä "suomalaisina". He yli-identifioituvat "suomalaiseen" ja kiinnittyvät siksi keskustan edustamaan kuvitelmaan Suomesta. "Tulin tänne siirtolaisena, mutta nyt minusta on tullut niin suomalainen, että olen oppinut taistelemaan siirtolaisten aseman huonontamisen puolesta."

Tietenkin myös suomalaiset nationalistit itse esittävät itsensä "suomalaisina". He samastuvat johonkin (Kalevalaan, maaseudulle, talvisotaan, jne.) projisoimaansa "suomalaiseen" ja kiinnittyvät näin kuvitelmaansa Suomesta.

Tässä mielessä keskustalaiset siirtolaiset ja nationalistiset suomalaiset toimivat aivan samalla tavalla.

 

Itsenäisyyspäivänä järjestetään muutama mielenosoitus. Poliisin mukaan ne "sujuvat pomminvarmasti rauhallisesti", paitsi ehkä Kolmen Sepän patsaalta klo 17.30 lähtevä Kuumotuskulkue, joka "poliisia hieman huolettaa".

Itsaripäivän demonstraatiot eivät ole keränneet sataa ihmistä enempää väkeä noin kuuteen vuoteen, ja viime joulukuun ilmastomielenosoitus oli vähän hävettävä. Objektiivisesti poliisilla ei siis, valitettavasti, ole syytä huoleen, ja he tietävät sen. Totuus poliisista tuleekin Hesarin foorumilta:

 

Kyllä edes yksi mielenosoitus pitää saadaa näyttämään yhteuiskuntajärjestystä häiritseväksi, jotta poliisi saa syyn ottaa käyttöön mellakkabussit, koirat sekä ainakin 200 mellakkavarusteisiin puettua kommandoa. Kyllä siinä itu-hippi taas vikisee, kun ensi vuoden määrärahoja kaivetaan kasaan.

("JOUHA-varusteet happanee varastoon", nimimerkki "verolle") 

 

Olisihan se piristävää, jos Helsingissä toteutettaisiin ateenalainen joulukapina (vrt.), mutta mitään sellaista ei tapahdu. Turha muutenkaan laittaa tässä osassa Skandinaviaa kaikkea toivoa suoraan konfliktiin! Tärkeimmät vastarinnan viivat kulkevat näkymättömissä (niitä ei tiedosteta).

Toki niistä pitäisi tehdä näkyvämpiä. Mutta en tiedä, onnistuuko se enää itsenäisyyspäivän spektaakkeliyrityksillä. Vähintään noihin yrityksiin tarvittaisiin se poliisin huuruisimpina 1990-luvun vuosina fantasioima ammattimaisten mellakoitsijoiden ulkomailta johdettu armeija… Aah, siinäpä olisi!

En tosin tiedä, kumpi on huuruisempi osapuoli, aktivisteja biorekistereillä vainoava poliisi vai se "anarkisti", joka kirjoitti tämän huumoripaketin. Tai kirjoittajahan itse on loistava trolli, ainoastaan tekstin julkaiseminen hämmentää, koska käsittääkseni Takussa luetaan sinne lähetyt artikkelit.

 

Hesarin foorumi on muuten paras paikka tarkastella ideologian toimintaa. Sinnehän tunnetusti kirjoitetaan tyyliin "kaikki ulkomaalaiset täytyy siirtää internointileirille", "mun sedän vaimon ufokokemus todistaa ilmastomuutoksen valheeksi", "taas ne pasifistianarkistit pahoinpitelevät ohikulkijoita", jne.

Ideologian idea ymmärtääkseni on, että tosiasioilla ei ole mitään tekemistä asenteen tai varsinkaan toiminnan kanssa. Juuri näin HS:n foorumi toimii. On täysin yhdentekevää, miten siirtolaiset toimivat, mikä on luonnontieteilijöiden enemmistön näkemys ilmastonmuutoksesta tai mitä anarkistit tekevät. Kaikesta huolimatta ulkomaalaiset täytyy eristää, ilmastonmuutos on salaliitto ja anarkisteja täytyy halveksua.

Jos ja kun tosiasiat ovat lähes kiistattomasti tällaista retoriikkaa vastaan, niin sen parempi. Foorumin kirjoittajat saavat rietasta nautintoa juuri tästä mielettömyydestä. "Tunnen mukavia maahanmuuttajia, tunnen ilmastotilastot ja tiedän, etteivät anarkistit pahoinpitele ohikulkijoita, mutta kaikesta huolimatta kirjoitan, että…"

 

Tähän voisi väittää vastaan, että HS:n foorumi on vain täynnä trolleja, joita ei pidä ottaa vakavasti. Väite pitää paikkaansa, asia on juuri näin. Silti trollit on pakko huomioida, koska kaikesta huolimatta trollien tekstit ovat kaikkien luettavissa ja tuottavat vaikutuksia. Onko kirjoittajien "vittuilenpas nyt vähän mutten oo tosissani" -fiiliksellä silloin väliä?

Ideologian nykyaikaisin muoto on juuri trollaaminen. "Tiedän tosiasiat, ehkä jopa olen sitä mieltä että osa siirtolaisista on ihan jees ja haluan että ilmastonmuutos torjutaan, mutta kaikesta huolimatta taistelen siirtolaisia vastaa ja ilmastonmuutoksen puolesta ja vieläpä nautin siitä…"

Trollaus on näin Zizekin määrittelemän "ideologisen kyynisyyden" suomenkielinen versio. Se ei silti ole sama asia. Zizekin ongelma on, että hän olettaa aina lopulta yleissivistyneen subjektin, joka tietää miten asiat ovat. Oikeastihan iso osa ihmisistä ei "ihan oikeasti", siis empiirisesti tiedä asioita (mikä ei tarkoita, että tiedon lisääntyminen välttämättä muuttaisi heidän käytöstään). Yllä esitetyllä mallilla ei siksi välttämättä voi "analysoida" kovin paljon muita kuin juuri netissä esiintyviä trolleja.

 

  

Kävi Kuumotuskulkueessa tai ensi viikolla alkavassa Kööpenhaminen ilmastokokouksessa miten tahansa, niin Jorma Ollilan sanoin voimme todeta, että maailma ei ole enää entisensä. 

 

 

 

Lainaan pitkän pätkän Harhautuneita ajatuksia, koska minusta blogi tiivistää hyvin yhden politiikan tekemisen perusongelman. Jos ymmärrän oikein, niin tämän ongelmakentän taustalla on joidenkin toimijoiden kokemus prosessista, jossa "dominoivat miesaktivistit esittivät teoreettisia linjavetoja" ja toisaalta keskusteluista, joissa "jotkut teoriaorientoituneet miesaktivistit" esittävät teoreettisia näkökulmia, mutta eivät jää keskustelemaan kokemuksista. Blogi kirjoittaa näin:

 

Poliittinen toiminta rakentuu myös valmiiden kantojen varaan. Täytyy olla oikealla tai vasemmalla, sitoutua johonkin teoriataustaan. Poliittisiin aktioihin tarvitsee aina teorian, julkilausuman, jossa on selkeät päämäärät ja tavoitteet. Teoria edeltää aina toimintaa. Minusta on kiinnostavaa ajatella tilanteita, joissa se etenee päinvastoin: teoriaa, joka syntyy nimenomaan toiminnan kautta.

Keskeneräisistä ja katkonaisista ajatuksista voisi lähteä uudenlaista poliittista keskustelua, joka ei välttämättä noudata nykyisen poliittisen toimintakulttuurin kaavoja. Toiminnan pohjana voisi olla tarkasti loppuun ajatellun teorian sijaan yhteisestä konkreettisesta tilanteesta syntyvä kokemus, joka ei ole vielä täysin artikuloitu. Tällainen yhdistävä kokemus voisi toiminnan kautta muotoutua teoriaksi, muttei sen välttämättä tarvitsisi. Ennalta ei tarvitsisi tietää lopputulosta. Tällaista toimintaa voisi syntyä missä tahansa. Sen ei tarvitsisi olla lähtöisin sellaisista koulutetuista tai muuten itseään hyvin ilmaisevista aktivisteista, jotka pystyvät kirjoittamaan vaatimuksensa tiukasti argumentoiduksi lehdistötiedotteeksi. Se voisi olla satunnaista tai säännöllistä, mutta pysyisi silti yllättävänä.

Tällaista toimintaa voisi olla sellainen julkisen tilan haltuunotto tai valtaus, jossa agenda ei olisi lukkoon lyöty jo etukäteen kyseenalaistamattomalla teorialla. Tällaisessa tilanteessa poliittinen toiminta kokoaisi eri syistä kiinnostuneet ihmiset yhteen ja yhteinen keskustelu, erilaisten osittaisten ja hajanaisten näkemysten vaihtaminen voisi muodostaa laajempaa poliittista näkemystä ja päämääriä. Tällaista toimintaa voi olla myös feministinen keskustelupiiri, jossa vaihdetut hajanaiset kokemukset ja tuntemukset voisivat muodostaa uudenlaista poliittista toimintaa.

(Keskeneräisistä ajatuksista) 

 

Teoreettisesti tai periaatteellisesti olen pitkälti samaa mieltä kirjoituksen kanssa. Joidenkin vanhempien toimijoiden provosointiyrityksistä huolimatta emme tarvitse mitään "kurinalaista organisaatiota", jonka politrukeilla olisi ylhäältä annettava teoria ja strategia valmiina. Teoriaa ja strategiaa kuitenkin tarvitaan politiikassa, mutta käytännöllisesti: ne täytyy synnyttää ja muovata toiminnan ja kokemusten pohjalta & laittaa kentälle häärimään.

Feminististen liikkeiden ehkä tärkein ja voimakkain panos radikaalin politiikkaan on kokemuksen asettaminen toiminnan lähtöpisteeksi. Emme toimi siksi, koska Teoria sanoo niin, vaan koska haluamme toimia ja päätämme toimia omasta tilanteestamme käsin. Tätä on mielenkiintoista verrata siihen, mitä Marx & Engels kirjoittivat 1845 Saksalaisessa ideologiassa:

 

Aivan päinvastoin kuin saksalaisessa filosofiassa, jossa laskeudutaaan taivaasta maahan, me nousemme maasta taivaaseen, me emme ts. lähde siitä, mistä ihmiset puhuvat, luulevat, kuvittelevat, emmekä myöskään puhutuista, ajatelluista, luulluista, kuvitelluista ihmisistä, tullaksemme sitä kautta fyysisiin ihmisiin - me lähdemme todella toimivista ihmisistä ja heidän todellisen elämisensä prosessista ja osoitamme myös tämän elämänprosessin ideologisten heijastumien ja kaikujen kehityksen.

(Valitut teokset 2, s. 78)

 

Feministit ovat ottaneet sitaatin todesta ja laittaneet sen toimimaan (sillä erolla, että tietenkin myös se, mistä ihmiset puhuvat ja mikä on puhuttua, käsitetään osaksi ihmisten toimintaa). Feministit luottavat kokemuksiin ja pitävät immanenttia liikettä (maa) ensisijaisena abstraktiin teoriaan nähden (taivas). Kaikki valta feministeille! 

Olen kuitenkin kahdessa asiassa hieman eri mieltä Harhautuksien kanssa, koska lähestyn teorian ongelmaa eri suunnasta. Ensimmäinen asia on teorian ja kokemuksen suhde. Toinen on kokemuksellinen huomio. Aloitan jälkimmäisestä.

 

Kokemukseni mukaan suomalaisessa aktivistikulttuurissa on nimenomaan vierastettu teoriaa ja organisoitumista sekä harrastettu loputonta periaate- ja kokemuskeskustelua viimeiset 15 vuotta. Ei ole ihme, jos tältä pohjalta jotkut ovat viimein uskaltaneet vaatia suorempia päätöksiä, tiukempaa strategiaa ja tarkempaa teoriaa!

Jonkun tekisi välillä mieli huudahtaa, että yllä lainatussa kirjoituksessa mainittu "uudenlainen poliittinen toiminta" - sosiologian kielellä "uudet yhteiskunnalliset liikkeet" - on monilta osin "niin nähty juttu".

En nyt tarkoita kyynistä asennetta, jonka mukaan "kaikki on nähty, mitään ei voi tehdä", vaan sitä, että 1960-luvulta alkaen on keskusteltu, on puhuttu, on järjestetty foorumeita, on istuttu ringissä, on oltu habermasilaisia, on oltu deleuzelaisia, on puhuttu anarkismista, on tehty diskursiivinen käänne, on perustettu lehtiä, on istuttu yhdistyksissä ja järjestöissä ja on harjoitettu yhtä sun toista. Tulos tällä hetkellä: porvarit porskuttavat ja pelastavat itsensä talouskriisistä toisten rahoilla.

Ehkä pitäisi välillä kokeilla myös jotain muuta?

Strategia- ja organisaatiovaatimukset menivät syksyllä välillä (esimerkiksi Helsingin talonvaltauksien ympärillä) huonolla tavalla överiksi, samoin esimerkiksi niihin liittyvät kokouskäytännöt. Tästä on saattanut tulla joillekin sellainen kuva, että kentällä vallitsisi "aina" samanlainen halukkuus teoriaan ja organisoitumiseen.

Näin ei ole ollut, vaikka tietyt, lähinnä seksistiset valtarakenteet ovatkin valitettavasti läpäisseet liikekentän lähes aina jossain muodossa.

Kokemukseni mukaan keskeiset jaot teorian/strategian painottamisen ja kokemuksen painottamisen välillä eivät silti kulje ensisijaisesti sukupuolten mukaan, vaan sen mukaan, miten pitkään kukin toimija on ollut mukana ja mihin sykleihin hän on osallistunut tai mitä hän on seurannut.

Muiden kokemuksia? 

 

 

 

Tämän hedelmän mielestä on hyvin piristävää, että alakulttuurien vaalimisen ja nuotioiden ympärillä tanssimisen lisäksi on alettu puhua luokka-analyysista, julkaistu paljon poliittista teoriaa ja veistetty strategioita.

Teoriaa ja strategiaa ei vaadita siksi, että kokemukset tai hapuilevat keskustelut täytyisi jotenkin heittää menemään. Niitä halutaan keskustelujen lisäksi.

Siksi ei ole tarvetta luoda väärää vastakkainasettelua "teorian "ja "keskustelun" tai "kokemuksen" välille.

Tanssitaan yhä nuotion ympärillä ja puhutaan politiikkaa tasavertaisesti, mutta suunnitellaan sen lisäksi strategiaa. Ja tehdään teoriaa. Lisää molempia.

 

Mennään teorian ja kokemuksen suhteeseen. Harhautuksien postaus artikuloi upeasti näkemyksen "paikallisesta" teoriasta, joka rakentuu kokijoiden näkökulmista ja toiminnasta. Mutta jos esitetään, että nykytilanteessa huonoa on teorian edeltävyys suhteessa toimintaan, niin silloin luodaan jälleen väärä vastakkainasettelu. Toimintaa ei nimittäin ole ilman teoriaa. Teoria on välttämätöntä, halusi sitä tai ei.

Teorian välttämättömyydellä tarkoitan, että "teoriattomuus" tarkoittaa yleensä vain tiedostamatonta teoriaa. Toisin sanoen teorian välttämisestä seuraa torjutun paluu, eli teoria, joka on heitetty ikkunasta ulos, kävelee kellarin luukusta takaisin ja ohjaa toimijoita näiden tiedostamatta sitä. Ilman teorioita on vaikea tehdä juuri muuta kuin hengittää, syödä, ulostaa ja lisääntyä.

Vaikka kokemuksellisuus ja omista tarpeista lähteminen on feministisen liikehdinnän ehdottomasti tärkeimpiä keksintöjä, sillä ei tee mitään ilman teoriaa. Lisäksi muutoksiin tähtäävä poliittinen toiminta ei onnistu ilman teoriaa. Kokemukset ilman teoriaa ovat sokeita, teoria ilman kokemusta on tyhjää, vai miten se meni…

Teoria ei tietenkään tarkoita dogmia tai puolueideologiaa, vaan ihan vain naivisti määriteltynä jonkinlaista yhdistelevää ja edes välillä analyyttista tai argumentatiivista yritystä jäsentää kokemusta, hakea suuntaviivoja ja ymmärtää yhteiskuntaa, järjestää tietoa ja kokemusta, selittää asioita, testata oletuksia ja tutkia yhteyksiä.

Jokaisella on teorioita, tai ainakin pirstaleita sellaisesta, ja omistaan kannattaa olla tietoinen.

 

 

Imperiumin käsite synnytti aikoinaan paljon yhteiskunnallista liikehdintää, se koettiin jotenkin hyödylliseksi ja uutta avaavaksi. Minkälaista liikettä commons-käsitteen ympärille voidaan rakentaa?

(Commonseja & kamppailuja)

 

Viime vuonna Joensuussa luettiin Hardtin ja Negrin Imperiumia. Nyt Helsingissä on perustettu trilogian päättävää Commonwealthia käsittelevä opintopiiri. Seuraava tapaaminen on ilmeisesti torstaina 3.12 klo 18 Sosiaalikeskus Satamassa. Lisätietoja blogissa.

Joidenkin mielestä lukupiireistä tuppaa helposti jäämään käteen lähinnä pyörittelyä, koska yhtäältä kukaan ei luennoi, toisaalta kaikki eivät keskustele yhtä paljon tai välttämättä lue tekstejä. Omaehtoiset lueskelut & keskustelut voivat kuitenkin toimia, vaikkei niistä tulisi mitään näkyviä seurauksia. Täytyy vain jaksaa pyöritellä: kyllä maailma jossain vaiheessa menee nurin.

2000-luvun alun WTO- ja G8-protesteja yhdisteltiin joskus Hardtin ja Negrin käsitteillä. Sodanvastainen liike 2003-2007 taas epäonnistui, eikä Hardtista ja Negristä ollut mitenkään valtavasti apua silloin. On mielenkiintoista nähdä, miten commonsien käsite liittyy uuteen alkavaan liikesykliin, joka toimii sekä paremman toimeentulon (vrt. Suomen tuleva opintotukiuudistus, perustulokeskustelu, lisääntyvät työtaistelut) että - jossain määrin - oikeudenmukaisemman ympäristöpolitiikan puolesta (Kööpenhaminan ilmastokokous ensi kuussa).

 

via Tero (& Derridastakin on joskus hyötyä)

Edit: miten Meatrix kaadetaan (kiitos pttp):

Pääministeri Matti Vanhanen päätti viimein erota. Hieno johtopäätös! Hyvin tehty!

Opiskelijatoiminta käväisi Vanhan erotiedotustilaisuudessa kukittamassa Vanhasen. Kiitellä ei paljon voinut, sillä kuten OT:n kukittaja toteaa, hallituksen poliitiikka on ollut pienituloisten kannalta varsin paskaa.

 

 

300 hengen mielenosoitus käveli Asunnottomien yönä 17.10 Hakaniemen torilta Vallilaan. Asuntotoiminnan ja Opiskelijatoiminnan järjestämä tapahtuma vaati alhaisempia vuokria, oikeutta vallata tyhjillään lojuvia kiinteistöjä sekä subjektiivista oikeutta asumiseen.

 

Mielenosoitus näytti jäävän pieneksi. Sadetaivaan renderöimätön harmaus sai monet vallankumoushumanistit ja hipsterit jäämään kotiinsa juomaan teetä, eikä heitä voi siitä syyttää. "Tää on viimeinen taisto, ainakin tässä säässä", kovimmatkin militantit vannoivat kesken kulkueen.

 

 

Helsingissä on totuttu rullaamaan ydinkeskustan katuja pitkin. Asuntotoiminta on uusasiallisista julisteistaan alkaen pyrkinyt tekemään eroa "aktivismiin". Toimintaa on yritetty suunnata kantakaupungin reunoille, ja sanomaa on yritetty avata myös niille, jotka eivät entuudestaan ole vasemmistolaisia tai älyköitä. Ehkä uusi harmaampi ilme on myös karkottanut ihmisiä. Lauantain mielenosoitus marssi Sörnäisten ja Vallilan läpi ja sai mukaansa tanssimaan karaokebaarista nousseita keski-ikäisiä.

 

 

 

 

 

 

Mielenosoitus pysähtyi Elimäenkatu 15:n puretun tontin eteen muistelemaan vuoden 2007 kuuluisinta talonvaltausta.  

 

 

Valtauksesta on jäljellä vain kellarin graffitiseinä. Kuuleman mukaan tontille aiotaan rakentaa uusi toimistorakennus - samaan aikaan Helsingissä on tyhjillään lähes miljoona neliömetriä toimistotilaa. Tiloja pantataan arvonnousun tai verovähennysten toivossa tai yksinkertaisesti muodin vuoksi: yritykset pakenevat alueilta, jotka eivät enää ole tarpeeksi kovassa huudossa. Elimäenkadun juppiutumista odotellessa…

 

Sekalaisten vasemmisto-, valtaaja- ja opiskelijatoimijoiden lisäksi mielenosoituksessa oli mukana myös kommunisteja…

 

 

… sekä muutama anarkopunkkari. Taustalla Vasemmistonuorten lippu.

Nyt kun asia tuli puheeksi: tee hedelmät ja lähde vaikka Vanun bussilla Kööpenhaminaan mielenosoitusturistiksi 10. - 15.12, 110 e. Toinen vaihtoehto: Hyökyaalto.

 

 

"Tämä mielenosoitus on päättynyt", kuulutettiin soundiautosta, "jos joku haluaa jatkaa niin voi seurata oransseja lippuja." Poliisi tarkasteli katua aidan takaa kuin muinaisen beat ‘em upin päävastus.

Oranssit liput veivät korttelin päähän kuusikerroksisen toimistotalon eteen. Talo oli tarkoitus vallata protestiksi kaupungin korkealla vuokratasolle. Rakennuksessa oli myös tarkoitus järjestää asunnottomille hätämajoitusta maanantaiaamuun asti.

Sisäänmenoryhmä alkoi takoa oven kaksinkertaista panssarilasia samalla, kun väki muodosti suojaringin heidän ympärilleen. Muutaman minuutin jälkeen poliisit laittoivat pillit päälle ja yrittivät ajaa suojaringin päälle kolmella autolla. Seinän vieressä seisoskelleista mielenosoittajista ja valokuvaajista uhkasi tulla hedelmäsalaattia. Muutama ehti kirkaista etummaisen auton painaessa kolme tyttöä nalkkiin, mutta onneksi ihmiset blokkasivat autoja ja koputtelivat ikkunoita sen verran, että autot pysähtyivät ja etummainen perääntyi.

Video tilanteesta

 

 

 

Tämä poliisi yritti ajaa ihmisten päälle. Onneksi kaikki säilyivät ehjinä tällä kertaa!

Mielenosoittajien puolelta valtaus oli väkivallaton alusta loppuun.

 

 

Poliisit vetivät mellakkavermeitä päälleen, mutta pysyivät rauhallisina.

 

Välillä sisäänmeno taloon oli yhtä hässäkkää.

 

 

Tilanne kääntyi parhain päin, suurin osa mielenosoittajista pääsi sisään ja poliisit jäivät barrikadin taakse. Talo osoittautui kunnianhimoiseksi kompleksiksi, jossa on oma jättiläismäinen ruokailuhalli, keittiö, sauna, sisäpiha ja niin edelleen. Kuusi kerrosta tyhjiä huoneita, toimistotarvikkeita, tuoleja, pöytiä: sähköt ja vedet ja lämmitys kaikki päällä. Asunnottomien olisi kelvannut nukkua rakennuksessa muutama yö.

 

 

Tukijat seurasivat tilannetta ulkopuolelta ja vilkuttivat.

Illan tullen poliisi ja pelastuslaitos keräsivät kadulle sellaisen armeijan pidätysbusseineen, että valtaajat päättivät neuvotella itsensä ulos talosta. Poliisi esti näin hätämajoituksen järjestämisen, mutta päivän saldoksi jäi onnistunut protestivaltaus (ei yhtään kiinniottoa), laaja mediahuomio ja muutaman sadan valtaajan innostuminen.

 

HS: Talonvaltaus Helsingin Vallilassa päättyi sopuisasti

Valtamedia: Asuntotoiminnan mielenosoitus ja valtaus kuvina

YLE: Yötapahtumat vetoavat asunnottomien puolesta

 

Jos jatkoa seuraa, siitä tulee varmasti tietoa tänne tai tuonne.

 

 

Talonvaltaukset, Vapaa Helsinki -kampanja ja asunnottomuus: viime vuosina on politisoitu kaupunkitilaa ja metropolin käsitettä. Mutta kenen näkökulmasta? Missä päin metropolia puhujan ruumis on sijainnut, Kalliossa vai Kontulassa?

Kaupunkiliikkeet ovat tähän mennessä puhuneet boheemilla Kallio-Punavuori-akselilla. Niiden alueiden kokemuspiiristä käsin Vapaa Helsinki -kampanjan aloituskutsu vuonna 2008 oli täysin ymmärrettävä ja paikkaansapitävä:

 

Helsinki on taloudellisesti yksi maailman tuottavimmista, arvokkaimmista ja rikkaimmista kaupunkiympäristöistä, joka tarjoaa valtavia voittoja niin it-alan yrityksille kuin matkailubisnekselle. Yritykset ovat velkaa meille elävästä kaupunkitilasta, mutta me joudumme ottamaan velkaa ja tekemään loputtomasti töitä surkeilla palkoilla voidaksemme kustantaa kaupungissa elämisemme.

 

Kutsu esittelee yhden suunnan tutkia kaupunkitilaa, mutta se on ensisijaisesti keskustassa asuvien näkökulma, jonka viitekehyksenä on "Helsinki metropolina". Helsingissä on hi-tech tietotuotantoa, hajanainen kaupunkirakenne, maailman pohjoisin metro ja polarisoitunut julkinen tila. Kaupunki on eurooppalaisittain tärkeä taloudellinen, kulttuurillinen ja poliittinen keskus. Näissä oloissa miljoona ihmistä riittää tekemään metropolin. Loughborough’n yliopiston Globalization and World Cities Study Group and Networkin rankkauksen mukaan Helsinki on "beta+"-luokan maailmankaupunki, siis jossain mielessä samassa suhteessa maailmantalouteen kuin Los Angeles, Berliini ja Kööpenhamina. Helsinki on myös maailman 19. kallein suurkaupunki.

Kutsun lähestymistapaa voi tässä valossa pitää perusteltuna. Liikkeiden teoreetikot ovat kuitenkin tuottaneet myös toisenlaista puhetta kaupungista:

 

Fanonin kirja Sorron yöstä auttaa [- -] katsomaan tilannetta, johon suuret läntiset metropolit ovat luisumassa. Sen avulla voidaan nähdä tarkasti suurten metropolien lähiöihin ja erityisesti nuorten alakulttuurien dynamiikkaan sekä niin ”ulossuljettuja” kuin ”integroitujakin” repiviin toistuviin jengisotiin. Siksi ”mieluummin kuin Rousseau kainalossa pohtia hyveellisesti Etelän ongelmia”, on syytä soveltaa Etelästä (Martiniquelta) tulleen Franz Fanonin kehittämiä kategorioita ns. kehittyneihin yhteiskuntiin. On ehkä syytä oppia niiltä, joilla ei ole varaa moraaliin.

[- -]

Nykyisten metropolien asukkaina, prekaareina työläisinä tiedämme hyvin mitä Fanon tarkoittaa kirjoittaessaan, että ”lihaksiinsa kerrostunutta aggressiivisuutta kolonisoitu ilmaisee aluksi omiaan vastaan”. Dekolonisaatio palkkatyöstä (työn prekarisaatio) suurissa metropoleissa on jäänyt tai se elää tuossa ei enää paluuta vanhaan, ei vielä nimettyä vihollista tilanteessa. Kouristuksenomaisesti monet tarttuvat vanhaan, haaveilevat paluusta oikeaan työhön tai aitoon yliopistoon, kuten viimeaikaisissa yrityksissä puolustaa – jälleen kerran – ns. sivistysyliopistoa. Mutta kyse ei ole pelkästään halusta palata vanhaan ja turvalliseen. Tällä hetkellä keskinäinen taistelu ”omiaan vastaan” metropolin tilassa tapahtuvassa työssä ja tuotannossa on ”vailla mitään syytä”: riidat ja välirikot luisuvat hetkessä heimosotien ja etnisten puhdistusten logiikkaan. Kenties meillä olisi paljon enemmän opittavaa Darfurista ja Afganistanista kuin haluamme myöntää.

Elämää väliajalla (Fanon ja metropoli)

 

Uudet barbaarit -blogin esittelemä Fanon/Virno-yhdistelmä voisi olla kaupunkianalyysia lähiön näkökulmasta. "Tuottavan tietotyömetropolin" sisällä Helsinki nimittäin on lähiöiden kaupunki, ja vaikka lähiöistä puuttuvat hökkelikylät, niin itäisimpien kuilujen pohjilla päästään melko kurjiin olosuhteisiin, jos kurjuutta mitataan köyhyyden, työttömyyden ja huonon koulutustason kasautumisella (kts. kartat). Tämän näkökulman esiintuomisella en niinkään yritä arvostella kaupunkikeskustelun tähänastista näkökulmaa, vaan sijoittaa sen tietylle alueelle Helsingissä ja osoittaa sen riittämättömyyden.

Fanon-teksti kannattaa lukea hitaasti: minkälainen poliittinen ohjelma sen rivien välistä voitaisiin rakentaa?

 

Solidaarisuuden ja luokkatietoisuuden rakentaminen:

 

Logiikassa on kuitenkin jotain tuttua ja metropolin asukkaan on helppo ymmärtää Fanonia, kun hän sanoo, että ”siirtomaajärjestelmässä ei ole rehellistä käyttäytymistä”. Prekaarin on helppo lietsoa vihaa kaltaistaan kohtaan, koska kaltaisestaan hän näkee kuin peilistä oman tilanteensa sietämättömyyden. Pelastuksena hänelle näyttäytyy peilin hävittäminen, kaltaisensa tuhoaminen. Fanon: ”Nähdään kuinka kolonisoitu vetää puukon esiin kohdatessaan toisen kolonisoidun katseessa pienintäkään vihamielisyyttä. Sillä kolonisoidun viimeinen oljenkorsi on puolustaa omaa persoonaansa kaltaisensa edessä”. Nykyinen prekaari heiluu siksi outona hedelmänä luottamuksen ja epäluulon, ystävyyden ja vihollisuuden, alistumisen ja alistamisen huteralla oksalla.

 

Egoismista ja kapitalistien jäljittelystä eroon pääseminen:

 

Nykyisestä palkkatyön maailmasta ei puutu heimosotia eikä yksittäisten ihmisten välisiä kamppailuja. Inho itseä kohtaan, kammo omaa työläisidentiteettiä kohtaan ilmenee sekä vihana kaltaisia kohtaan että itsen näkemisenä erityistapauksena, oman aseman väliaikaisuuden paisutteluna ja oman tilanteen näkemisenä pelkkänä poikkeuksena.

Viha omaa tilannetta kohtaan sekoittuu haluun jäljitellä kolonialistin tai kapitalistin tai ”menestyjän” tapoja ja ajatusmaailmaa. Liian usein prekaari työläisemme näkee porvarin omana tulevaisuutenaan, kuten maaton maalainen näkee itsensä tilanherrana: ”ei ole sitä kolonisoitua, joka ei ainakin kerran päivässä uneksisi astuvansa kolonialistin paikalle” (Fanon).

 

Vihollisen osoittaminen:

 

Vihollisen nimeäminen ei ole yksinkertainen tehtävä. Nimeämisessä kyse on myös ulkoisen maailman rakentamisesta ja tilan tekemisestä. Jotta nimi (ja nimeäminen) toimisi, on nimen oltava – Platonia seuraten (Kratylos 423a) – olion substanssin jäljitelmä eikä vain sen jonkun näkyvän puolen jäljitelmä. Mikäli nimeämisessä jäljitellään vain joitakin olion tai vihollisen puolia, siis takerrutaan sen näkyviin ilmauksiin, nimeäminen johtaa harhaan ja löydämme itsemme, kuten labyrintissa, aina uudestaan kohdasta, josta lähdimme liikkeelle. Tämän seminaarin tarkoitus on nähdäkseni päätyä vihollisen nimeämiseen, joka ei metropolin labyrintissa ole aivan helppoa.

 

Lähiöiden politisointi ja "uusien uomien" etsintä:

 

Benjamin näki kokemuksen köyhtymisessä ja katoamisessa uuden barbarismin ja mahdollisuuden kehittää positiivinen barbarismin käsite, siis riippumaton positiivinen subjektiivisuus. Jotta se voitaisiin toteuttaa meidän on ”käännyttävä nykyisen maailman alastoman ihmisen puoleen, ihmisen joka makaa huutaen kuin vastasyntynyt nykyisyyden likaisissa vaipoissa” (”Kokemus ja köyhyys”).

Jotain samankaltaista on Fanonin toteamuksessa, joka sopii hyvin meille metropolien työläisille: ”Olemme nähneet, että tämä väkivalta on pinnalla koko siirtomaavallan ajan, mutta käy tyhjää… Olemme nähneet sen ohjautuvan veljestaisteluihin. Ongelmana on nyt, miten tarttua tähän suuntaa etsivään väkivaltaan. Ennen se viihtyi myyttien äärellä ja keksi keinoikseen joukkoitsemurhatilaisuuksia. Näissä uusissa oloissa sillä on mahdollisuus hakeutua uusiin uomiin”.

Mitä uudet uomat ovat, mihin ne vievät, on vielä vaikea nähdä.

 

Eivätkö lähiöt ole täynnä "suuntaansa etsivää väkivaltaa"?

Mitä sille olisi tehtävä?

 

 

Viimeksi muisteltiin Hardtin ja Negrin Imperiumin osallistumista vuosituhanteen vaihteen aallon tuottamiseen. Nyt on tarkoitus käsitellä kirjan jatko-osaa Multitude. Sitä ennen kuitenkin aiheeseen liittyvä päivänpoliittinen syrjähyppy. Hedelmäblogi on työntänyt kärsänsä yhteiskunnallisten liikkeiden ympärillä häärivään keskusteluun jo muutaman vuoden ajan, ja tällä hetkellä yksi keskustelun tärkeimpiä teemoja vaikuttaa olevan organisoituminen ja sen vaatima "päätös" ja toisaalta tämän organisoitumisen kritiikki.

Kerrataan: Verkkolehti Megafoni uskalsi vuoden alussa tehdä kommentaarin yhdestä Leninin teoksesta ja ehdottaa paitsi tarkempaa analyysia yhteiskuntaluokista, myös tiukempaa organisoitumista hajanaisen alakulttuurihippeilyn lisäksi. Vapun Murrostorstaista alkoi Helsingissä jonkinlaisen "organisoituneen kansanrintaman" kasaamisprosessi, jonka yksi ilmentymä on tämän kuun asunnottomien yön mielenosoitus ja talonvaltaus.

Uutta käännettä on arvosteltu kahdelta suunnalta. On anarkistien perinteinen abstrakti kritiikki, joka ei ole muuttunut mihinkään 150 vuodessa, ja sitten on Jussi Vähämäen kritiikki (oletan, että vaikka kritiikillä ei ole nimettyä kohdetta, se koskee juuri tätä käännettä). Vähämäki blogahti äskettäin näin:

 

Poissaoleva isä ja isän kaipuu tuntuu olevan monen nuorsosialistin ja vasemmistosympatiseeraajan poliittisen ajattelun ydinteema.  Tosin ei yksinoikeus, koska uudet oikeistopopulistiset liikkeet ja puolueet ovat jo järjestäytyneet menneisyyteen projisoitujen voiman ja puhtauden symbolien ympärille. Niiden rinnalla Lenin, Stalin, Neuvostoliitto ja puna-armeija tuoksahtavat vielä turhan paljon mahorkalta, matalaoktaaniselta bensiiniltä, Punaiselta Moskovalta ja terveyssiteenä käytetyn Totuuden painomusteelta.

Muutkin toistuvasti esiin manatut isät ovat tuttuja: organisaatio, konkreettisuus ja päätös.

Järjestö tai organisaatio on aina se hierarkkinen – turvallinen? – tehdasjärjestelmä, kuriyhteiskunta, jossa jokaisella on oma tehtävänsä  ja jonka toiminnassa noudatetaan ”demokraattista sentralismia”, eli  yksisuuntaisia käskysuhteita: ”Haluan tulla käsketyksi, haluan, että  minua lyödään, muuten olo niin paikaton, vieraantunut, epämääräinen.  En halua vain leijua, vaan elää.”

Konkreettinen (ja toiminta) on aina tuota kivaa ”käsillä tekemistä” joko aamukuudelta räntäsateessa  tehtaan portilla flyerien jakamista aamuvuoroon menijöille ja yövuorosta poistuville, demossa huutamista ja lumipallon tai kaljapullon heittelemistä ja kännipäissään uhoamista porvareiden perkeleiden perseiden tervaamisesta ja munien irti repimisestä.

(Isättömien lasten ja lapsettomien isien liitosta)

 

Toisessa päässä organisoitumiskysymystä on Strategian tehdas, joka arvostelee tämän blogin edellistä postausta - ja ehkä epäsuorasti myös Vähämäkeä. Tehtaan liukuhihnalta tipahti Carl Schmittin ylistys:

 

Vuonna 1950 Carl Schmitt julkaisee teoksen ”Der Nomos der Erde – im Völkerrecht des Jus Publicum Europaeum”. Schmitt määrittelee kirjassa, että Nomos on ensimmäinen maan valtaus ja tilan jako. Alkuperäinen jako. Nomos on siis ensimmäinen teko, joka synnyttää poliittisen tilan. Nomos tulee ennen lakia. Laki tulee Nomoksen jälkeen ja siten ainoastaan legitimoi alkuperäisen teon. Aina kun poliittinen tila hajoaa, tapahtuu uusi maan jako. Uusi yhteisen maan jako. Schmittin mukaan Nomos on suvereeni. Valta siis perustuu tekoon ja päätökseen, eikä lakiin, oikeutukseen tai proseduuriin. Tästä minusta pitäisi lähteä. Lisätään vielä, että kokonaisuudessaan Imperiumi-kirjan syvällisemmät kohdat, jotka analysoivat uutta maailmanjärjestystä, ovat hyvin hyvin paljon velkaa Schmittin teokselle.

Näkemykseni on siis se, että ennen commonseja tulee Nomos. Poliittinen päätös.

(Nomos/commons)

 

Mitä tästä pitäisi ajatella? Molemmat kirjoitukset ovat omalla tavallaan hämmästyttäviä. Vähämäki kirjoittaa totuttua deleuzelaista antiautoritaarista, kuria ja kontrollia vastustavaa kritiikkiä. Hyvä! Siitähän tässäkin blogissa on kyse: hedelmät kannattaa kurinpidollisten organisaatioiden tuhoamista. Mutta mistä sellaisia löytää, siis Vähämäen kohdeyleisön joukosta? Mikä organisaatio on kyseessä? Vai onko joku ottanut japanilaista kuria vaativan postauksen otsikon liian vakavasti?

Eikö ole mahdollista organisoitua muuten kuin hierarkkisesti ja isän nimen alle? Jakautuvatko yhteiskunnalliset liikkeet ylipäänsä hierarkkisiin organisaatioihin ja - niin, mihin? Mitä esimerkiksi Vähämäki haluaa, jos kerran kaikki "konkreettinen" on vain kivaa näpertelyä räntäsateessa?

Muistaakseni eräs vasemmistonuori kysyi tätä Vähämäen Itsen alistuksen julkistamistilaisuudessa, ja Vähämäki vastasi suurin piirtein näin: "Meidän pitäisi luoda paikkoja, joissa on mahdollista kokea ennakoimattomia törmäyksiä toisiin."

Siinäkö kaikki?

 

Strategian tehdas ehdottaa Schmittin lailla, että "ensimmäinen teo" on päätös, joka synnyttää poliittisen tilan. Ei siis ole yhteisvaurautta ennen poliittista päätöstä, mikä on ymmärtääkseni johdonmukaista schmittiläisyyttä: Schmittille kaikki on todellakin poliittista, poliittisuus on ihmiselämän eksistentiaalinen pohja ja siten ei voisikaan olla commonseja ilman politiikkaa.

Mutta miksi pitää ylipäänsä olettaa "ensimmäinen" tai "perimmäinen" teko? Mihin tarvitaan ensimmäisen syyn metafysiikkaa? Oma - ja ymmärtääkseni myös nykyisen commons-keskustelun - käsitykseni yhteisvauraudesta perustuu ekologisiin malleihin, jos ekologia ymmärretään ei-ihmiskeskeisten systeemien tutkimukseksi (Deleuze ja Guattari!). Tässä kontekstissa ihmiskeskeisellä metafysiikalla ei ole sijaa.

Commonseja voi siis olla myös ilman "päätöstä", commonsit ovat kaikkialla maailmanhistoriassa, aivan kuten D&G:n sotakoneet ja valtioaparaatit. Tämä ei tarkoita, että commonsien vaatiminen olisi paluuta menneeseen. Kuten Hardt ja Negri kirjoittavat Multituden johdannossa: tästä eteenpäin commonsit on tuotettava. Sama pätee strategistin arvostelemaan myytin käsitteeseen: on taantumuksellisia myyttejä ja sitten on hegeliläinen "järjen mytologia". Tässä blogissa on kirjoitettu myytistä jälkimmäisessä mielessä.

 

Jos haluaisi hieman piikitellä, voisi väittää, että sekä Vähämäen teksti että Strategian tehtaan Schmitt-kiinnostus ovat yhä jollain tavalla Hardtin ja Negrin Multituden painovoimakentän vankeja. Etumerkki vain vaihtuu: Vähämäki tuntuu olevan moneuden lumoissa, kun taas strategisti ehkä hakee kirjoituksessaan jotain (suvereenia, päätöstä), mikä on mahdollisimman kaukana moneuden teoriasta. Ehkä tämä osoittaa jotain Hardtin ja Negrin vaikutuksesta suomalaiseen keskusteluun.

Yksi yritys päästä "vorwärts" vastakkainasetteluista esitellään Liina Kankaan kommentissa: tarvitaan sekä commonseja että lisäarvon ja luokan käsitteisiin perustuvaa analyysia. Liina tuntuu arvostelevan autonomisten marxilaisten taipumusta diakroniseen analyysiin (commonsit, alkuperäinen kasautuminen) ja vaativan kapitalismin synkronista analyysia (luokkakompositio, lisäarvo, logiikka). Huomautan vain, että kun sanotaan, että

 

Commons-keskustelu on tärkeää, mutta parhaalla tahdollakin on kai oltava STn kanssa samaa mieltä siitä, että se sisältää taipumuksen nostalgiaan. Taipumuksen, ei välttämättömyyttä tai edes koko sisällön valottamista nostalgian kautta. Eli toistaiseksi sitä on leimannut liiaksi tapa argumentoida joko historiaa fiilistellen tai pitäytyen ns. mukavuusalueilla eli jo nyt suhteellisen autonomisissa vertaistuotannon muodoissa.

 

niin paino on sanalla "keskustelu". Totta kai commonsit voi artikuloida ilman nostalgiaa (kuten Liinakin myöntää), vaikka niitä koskenut keskustelu joiltain osin olisikin menneen fiilistelyä.

Ehkä nostalgiaa helpommin commons-puhetta voitaisiin arvostella reaktiivisuudesta: "Meidän täytyy suojella yhteisvaurautta…" Kritiikkiin pitäisi vastata: commonsien suojelemiseenkin tarvitaan valtaa, jota meillä ei ole - eteenpäin siis mennään ja lisää commonseja tuotetaan.

Henkilökohtaisesti commonsit ovat lähinnä helppo ja ajankohtainen lähtöpiste ja sopiva tapa politisoida deleuzelais-guattarilaista kompleksisuusteoriaa. Katsotaan mihin siitä päädytään.

Niin, se Hardtin ja Negrin kirja.

 

Multitude tuntui heikolta Imperiumin jälkeen. Megafoni kirjoitti kirjan ilmestyessä, että "monissa kohdin se vain tarkentelee Empiren teesejä uusien kehitelmien jäädessä lyhyehköiksi avauksiksi". Tekijät itse vertaavat teosta Hobbesin De Civeen, jos edellinen kirja vertautui Leviathaniin. Tiivistettynä Multitude kertoo kolmesta teemasta: moneudesta, sodasta ja demokratiasta.

Hardtin ja Negrin tuotanto rakentuu pohjimmiltaan kahtiajakojen ympärille: kapitalistiloiset vs. tuottava moneus, transsendentti moderni vs. immanentti moderni, modernisaatio vs. vastamodernisaatio (vs. altermodernisaatio), kansa vs. moneus, Imperiumi vs. vastaimperiumi, Imperiumi vs. väki. Ei tarvi olla kovin välkky tajutakseen, että usein jälkimmäinen termi on positiivinen ja hyvä. Moneus on termeistä "paras".

Multitudessa käsitteen määrittely aloitetaan oudosti kieltojen kautta: moneus ei ole kansa, massa eikä työväenluokka (vaan jotain "täysin erilaista"). Varhaistuotannossaan Negri määrittelee moneuden välittömäksi, vallankumoukselliseksi, immanentiksi ja "positiiviseksi" kollektiiviseksi subjektiksi. Imperiumissa moneus kytketään uuteen imperiaaliseen järjestykseen, ja Multitudessa käsite jätetään yhtä hämäräksi. Kyseessä on vanha mannermaisen filosofian kikka: käsitettä ei voi määritellä tarkasti, koska yksi käsitteen rakennepiirteistä on määrittämättömyys tai epämääräisyys (vrt. deterritorialisaation käsite, joka on itse esimerkki deterritorialisaatiosta).

Moneuden käsitettä on viime aikoina arvosteltu ajattelun laiskuudesta, epäanalyyttisyydesta ja mystiikasta. Syytteet pitävät paikkaansa, jos on tarkoitus tehdä politiikkaa. Politiikan tutkimuksen kannalta käsite kuitenkin tavoittaa demokraattisen linjan, joka kulkee Machiavellista ja Spinozasta Hardtiin ja Negriin. Jos todella haluaisi arvostella moneuden käsitettä eikä vain sen nykyistä poliittista käyttöä, pitäisi paneutua tähän poliittisen ontologian traditioon.

 

Tarkempi on Multituden analyysi 2000-luvun sotatilasta. Imperiumin aikakaudella sota on sisällissotaa ja meitä hallitaan jatkuvalla poikkeustilalla (kuten muistamme, suvereeni on se, joka päättää poikkeustilasta, ja Imperiumi on uusi suvereeniuden muoto). Sodasta on tullut teknistä ja epäpolitisoitua poliisitoimintaa, johon liittyy tehokas mediankäyttö ja hi-tech-aseet. Irakin sodan kohdalla Hardt ja Negri vaikuttavat hieman säikähtävän ja peräytyvän Imperiumin teoriasta; hapuilun voi tietysti nähdä myös taktikointina, kirja kun on edeltäjäänsä huimasti popularisoivammin kirjoitettu.

Entä se demokratia, johon kaikki Hardtin ja Negrin tekstit lopulta päättyvät? Sen käsitteitä ja historiaa pyöritellään kauniisti, mutta itse poliittinen projekti jää täysin tyhjän päälle. Multituden seuraaja on tässä vahvempi puhuessaan "vallankumouksellisesta parallelismista" ja kommonismista demokratian pohjana.

Suurin ongelma kirjassa on sen heikko taloustieteellinen viitekehys. Uuden tieto- ja tunnetyön hegemonisen aseman jankuttaminen uhkaa tehdä trilogiasta nousevan nuoren keskiluokan päiväunikirjan. Vaikka nykyään "kaikki tuottaa" ja tuottoja kiskotaan yhä enemmän vuokran kaltaisilla mekanismeilla, niin eivät lisäarvon tai työväenluokan käsitteet ole täysin menettäneet merkitystään, toisin kuin Hardt ja Negri houreisimmillaan väittävät.

Kuten tavataan sanoa: jos työnnät ne ovesta ulos, niin ne tulevat ikkunasta sisään…

 

Mitä sitten tulee esimerkiksi Strategian tehtaan väitteeseen, että Imperiumi-hypoteesi tuhoutui vuoden 2001 jälkeen, koska "kaikki muuttui. Kansallisvaltiot palasivat. Uudet poliittiset liikkeet nimeltä islamismi ja nationalismi nousivat moninaisuuden sydämessä kommunismin tilalle", niin Hardt ja Negri vastaavat siihen itse:

 

We should not get caught up here in the tired debates about globalisation and nation-states as if the two were necessarily incompatible…today imperial administration is conducted largely by the structures and personnel of the dominant nation-states. [etc.]

(siteerattu tässä)

 

Summien summa: Multitude oli teoreettinen pettymys mutta jonkinlainen käytännöllinen menestys. Se analysoi onnistuneesti aikaansa ja levitti autonomistisia argumentteja (tuotannon yhteiskunnallistuminen, tieto- ja tunnetyön hegemonia jne.) sekä käsitteitä laajalle ja teki niistä jopa itsestäänselvyyksiä, eikä aina vain hyvässä mielessä.

Jos Imperiumista odotettiin uutta Pääomaa ja kirjasta tuli sen sijaan uusi Kommunistinen manifesti, niin Multitudesta saatiin toinen uusi Kommunistinen manifesti. Jäämme seuraamaan, tuleeko trilogian viimeisestä osasta kolmas manifesti.

Tämän postaustrilogia jää tähän: kolmas osa ilmestyy eräässä lehdessä myöhemmin syksyllä, jos ilmestyy.

 

 

 

 

Maailmassa kummittelee kommonismin haamu. Kapitalismin kritiikkejä ei yhdistä eniten lisäarvon käsite eikä edes luokkataistelu, vaan yhteismaiden yksityistämisen, tuhoamisen, takaisin valtaamisen ja luomisen analyysi.

Kapitalismin historia on kertomus yhteismaiden aitaamisesta. Vastaavasti vastarinnan historia on kertomus yhteisvaurauden haltuunotosta ja yhteisen luomisesta. Väitän, että nämä kertomukset ovat kapitalismin vastustajien pienin yhteinen nimittäjä. Yhteisrintamien luominen lähtee "yhteisten" eli kommonsien politiikasta.

Kommonsit ovat tänä ja ensi vuonna erityisen mielenkiinnon kohteena kirja-, lehti-, vasemmisto- ja aktivistimaailmoissa. Aikaisempina vuosina samanlaista huomiota osoitettiin vuorotellen globaalille järjestykselle ja väen moneudelle. Valokeilojen takana on pitkälti kolme kirjaa ja niihin liittyvät keskustelut.

Tämä johdannoksi postaustrilogialle.

 

Empire is materializing before our very eyes. (Michael Hardt & Antonio Negri, Empire, ensimmäinen sivu)

The possibility of democracy on a global scale is emerging today for the very first time. (Michael Hardt & Antonio Negri, Multitude, ensimmäinen sivu)

War, suffering, misery, and exploitation increasingly characterize our globalizing world. (Michael Hardt & Antonio Negri, Commonwealth, ensimmäinen sivu)

 

Aikoinaan koko maailma tuntui puhuvan Hardtin ja Negrin Imperiumista (2000). Kirja pisti kampukset kiehumaan LA:sta Pariisiin ja Tokioon. Lukupiirejä järjestettiin jyväskyläläisessä kellarissa asti. Onkohan kukaan laskenut kirjaan liittyvien keskustelujen pohjalta syntyneitä yhteiskunnallisia liikkeitä? No Borders, prekariaattiliike ja Vapaa liikkuvuus -verkosto ovat vain esimerkkejä.

Imperiumi räjäytti kaiken, kirja oli metafyysinen pommi. Jos sitä miettii kirjana, siis tyylin, rakenteen ja lukukokemuksen kannalta, niin siitä on vähän typerä kirjoittaa analyyttisesti. Se on paras ikinä kirjoitettu versio Kommunistisesta manifestista ja samalla upea romaani, joka kokoaa yhteen 500 vuotta radikaalin ajattelun ja vastarinnan historiaa. Sitä on vaikea ajatella ilman mahtipontisia assosiaatioita: Dante, Chaucer, Joyce, Pynchon.

Kohtasin kirjan lukiolaisena, joka oli kiinnostunut fenomenologiasta ja kirjoitti yhteiskuntafilosofian kurssille tutkielmaa anarkismista. Teksti ei oikein avautunut, joten tein itselleni muistiinpanon: "Lue Marxin Pääoma ja Deleuzen & Guattarin Kapitalismi ja skitsofrenia." Molemmat sarjat ovat yhä kesken, mutta jossain vaiheessa jatkuva Foucault’n, Deleuzen, Marxin, sosiologian ja Megafonin tankkaaminen teki tehtävänsä, ja vuodesta 2007 alkaen olen saanut Imperiumista yhä enemmän irti.

Kirja "selitti kaiken". Siitä puuttui varsinainen uusi analyysi, se ilmaisi paikoin lukukelvottoman monimutkaisella tyylillä nolostuttavan yksinkertaisia asioita, ja filosofian osalta sen uutuudet rajoittuivat kaiketi moderniteetin historian ja suvereniteettiteorioiden kommentointiin. Mutta kirja selitti kaiken yhdistämällä vasemmiston pirstaleet suureksi kertomukseksi. Ja minkälainen kertomus!

 

Hardt & Negri kirjoittivat Imperiumista, uudesta globaalista hallitsemisen logiikasta ja rakenteesta, joka "on hajautettu ja deterritorialisoiva valtakoneisto, joka asteittain sulkee koko maailman avoimien ja yhä laajenevien rajojensa sisään”. Tämä uusi valtakoneisto "ohjailee monenkirjavia identiteettejä, joustavia hierarkioita ja monimuotoista kanssakäymistä mukautuvien komentoverkostojen välityksellä".

Kansallisvaltioiden rappioitunut suvereenius on siirtymässä Imperiumille (trilogian perusteella prosessi käydään olennaisesti 1920-2010). Muodostuu "kansallisten ja ylikansallisten organismien ketju, joita yhdistää samanlainen vallan logiikka". Imperiumin syntyprosessi on samalla siirtymä imperialistisen ajan maailmankartan kansallisväreistä "imperiaaliseen sateenkaareen". Maailmat sekoittuvat, tehdastyön voima vaihtuu kommunikatiivisen ja affektiivisen työhön hegemoniaan, ja itse yhteiskunnallinen elämä astuu tuotantoon ("biopoliittinen tuotanto").

Imperiumi on kaikkialla. Se on rajaton järjestelmä, joka pyrkii lopettamaan historian. Se on "suunnaton sorto- ja tuhokoneisto". Mitä sille voi tehdä?

Ehdin jo tehdä itselleni uuden muistiinpanon: "Voiko kapitalismia todella poistaa muuten kuin itsemurhalla?" Seuraavaksi Hardt & Negri kuitenkin jo kirjoittivat: "Väen luovat voimat, jotka pitävät yllä Imperiumia, kykenevät myös autonomisesti rakentamaan vastaimperiumin, globaalien virtausten ja vaihdon vaihtoehtoisen poliittisen organisaation."

Tavoite on Imperiumin prosessien uudelleenorganisointi ja suuntaaminen kohti uusia päämääriä, uusia demokratian muotoja. Avuksi kutsutaan filosofia, historiatiede, kulttuurintutkimus, taloustiede, politiikantutkimus, antropologia ja uusi globalisaatiokriittinen liike. Niiden avulle esitetään Imperiumin genealogia ja biopoliittinen manifesti.

Ja tämä oli vasta kirjan esipuheen referointia!

 

 

 

Rakastan Imperiumia. Rakastan sitä niin kuin rakastettua rakastetaan: tiedostetaan viat ja suututaan niistä aina välillä, mutta tiukan paikan tullen rakas on etusijalla. Vaikka se murhaisi.

Rakastan sitä niin kuin Spinoza rakastaa: toimintakykyä kasvattavalla ilolla ja autuudella.

Rakastan sitä niin kuin ampiainen rakastaa orkideaa: hieromalla itseään siihen vain huvin vuoksi.

Haluaisin edelleen lukea kirjan jokaisen lähdeviitteen jokaisen teoksen, artikkelin ja kirjeen. Haluaisin kirjoittaa kirjasta 2000-sivuisen kommentaarin. Haluaisin syödä kirjan sämpylän välissä.

Imperiumi on kulutukseen ja käytön jälkeen poisheitettäväksi tarkoitettu poliittinen julistus. Silti siihen lankeaa loputtomasti. Osan viehätyksestä täytyy tulla pelkästä kasvukokemuksesta: sen kautta oppi filosofiaa, politiikkaa ja italialaista autonomiaa. Mutta silti! Kirjan pyhä ydin surraa edelleen. Sitä tunnelmaa lähelle voi päästä ehkä vain Yeah Yeah Yeahsin biisin Heads Will Roll Digiraati-remixin avulla.

En voi enää jatkaa sanojen tasolla, joten jätän tämän tähän.

 

Imperiumin Helvetistä sikisi jatko-osia: Kiirastuli Multitude (2004) sekä Taivas Commonwealth (2009). Tavallaan jatko-osissa olisi voinut lukea mitä soopaa tahansa, ja niille olisi nyökkäilty ymmärtäväisesti. Tavallaan näin myös kävi. Eikä trilogian rinnastus umpiteologiseen Jumalaiseen näytelmään ole mikään vitsi. Negrin osuudet taustakertomuksessa ovat silkkaa Augustinuksen De civitas deitä: paetaan Babyloniasta (Spinozan) Jumalan kaupunkiin!

Multitude veti varovaisesti takaisin Imperiumin metafyysisen mahtipontisia skeemoja. Yhtäältä on noloa keksiä suuri teoria ja neljän vuoden päästä paikkailla sitä niin, ettei se enää vakuuta ketään. Toisaalta Imperiumi itse tiesi paremmin kuin Hardt & Negri. Meidän ei tarvitse ottaa Multitudea vakavasti, koska meillä on Imperiumi. Jatko-osa on kuitenkin käyttökelpoinen hengennostattaja ja neuvonantaja, vaikka se kaiken kromin jälkeen jättää käsittelemänsä vastarinnan subjektin eli "moneuden" kaikilla tasoilla epäselväksi.

Commonwealth viimeistelee trilogian - dialektisesti. Yksi Hardtin ja Negrin nolouksista on ristiriita väitteiden ("dialektiikka on ohitettu") ja käytännön argumentoinnin (perinteistä vulgäärihegeliläistä "oho, vasen onkin oikea" -dialektiikkaa) välillä. Trilogian rakenne on rautalankamainen: ykkönen esittää kovan teesin, josta kakkonen vähän hajoilee ja etenee nolostellen, ja sitten kolmonen palaa ykkösen teesiin, aufhebungittaa ja kirjoittaa sen uusiksi vähän vaihtelevista näkökulmista. Päämäärään saapuminen ei yllätä, mutta matka on ehdottomasti tekemisen arvoinen: trilogiaa voi monessa mielessä kutsua vasemmistolaiseksi Bildungsromaniksi.

 

Michael Hardtista & Antonio Negristä on väännettyä loputtomasti suomalaisia versioita: Mikko Kova ja Toni Tumma, Härski Hartikainen ja Antti Neekeri, Mikael Vaikea ja Tomppa Mustapää… Myös kirjojen sisältöä on suomalaistettu muun muassa veivaamalla se megamankelin läpi 1999-2008. Jos on lukenut Megafonia ja esimerkiksi tätä blogia, Hardtin ja Negrin trilogia ei ehkä tarjoa kovin paljon uusia käsitteitä tai analyyttisia aseita. Mutta kirjojen tyyliä ja tarinankerrontaa on mahdotonta referoida tai tiivistää. Lukemalla ne voi totisesti kokea kommunistin elämän ikuisen keveyden ja ilon!

Ensi kerroilla tässä sarjassa: muistelmat jatkavat Multitudesta ja päättyvät ensivaikutelmiin trilogian päätösosasta, joka julkaistiin viime viikolla.