Suuri kertomus 1990-2010
Jos lukee pieniä lähteitä, zinejä, blogeja, verkkolehtiä, artikkeleita, valokuvia, kannanottoja ja mielipidekirjoituksia, niin viime vuosikymmenien toiminnasta voisi syntyä seuraava kuva.
1990-luvulla Suomessa tehtiin hajanaista, anarkistista, verkostomaista ja medialla pelaavaa ulkoparlamentaarista politiikkaa, joka keskittyi ympäristöön. Puhuttiin suuryritysten vallasta, eläinten oikeuksista ja kasvissyönnistä, köyhyydestä, ympäristöstä, globalisaatiosta, Euroopan Unionista, valtiosta ja poliisista. Yleinen sävy oli "hippimäinen" ja "amatöörimäinen" pienillä punk-vivahteilla.
Tausta: 90-luvun lama, hyvinvointivaltion alasajo ja eliitin luokkavallan lujittaminen, uusliberalismin nousu, Vihreän liiton institutionalisoituminen, reaalisosialismin tuho ja vasemmiston rappio, zapatistit ja Seattle, ympäristökriisin paheneminen.
TJEU: Muutoksen kevät, Kapinatyöläinen, Pomminheittäjä, anarkismi.net, Maailman tilan kootut selitykset, NoLogo, Liike-elämää, Maailma yhtiöiden vallassa, Väärin ajateltua.
"Se on jäänyt ysärille" tarkoittaa: 1) henkilö suhtautuu dogmaattisesti ja abstraktisti periaatteisiin, kuten kielto toimia puolueessa (kielto myös kuulua puolueeseen), kielto syödä maitotuotteita, vaatimus epäillä että jokaisessa tilanteessa syntyy (patriarkaalisia) hierarkioita; 2) henkilö on poliittisesti korrekti, eli hänelle ei saa mainita pornoa, lihansyöntiä, lentomatkailua ym. ainakaan ilman automaattisesti tuomitsevaa ja syyllistävää sävyä.
2000-luvulla koettiin "diskursiivinen käänne". Tee-se-itse-painotus väistyi hieman manifestien, tutkimuksen, käsitteellistämisen ja erityisesti karnevaalien, spektaakkeleiden ja performanssien tieltä. Tärkeimmät teemat olivat kontrollin lisääntyminen (kontrolliyhteiskunta) ja yhteiskunnan muutos työn näkökulmasta. Puhuttiin prekarisaatiosta, työstä ja toimeentulosta, vaihtoehtoisesta globalisaatiosta, kansallisvaltiosta, siirtolaisista, sosiaalikeskuksista, kaupunkitilasta ja yliopistosta. Toiminnan luonne säilyi korostetun löyhänä ja verkostomaisena, vaikka näkyvät sävyt olivat "akateemisia" ja "postmoderneja".
Tausta: it-kupla ja sen romahdus, kapitalismin vallankumous, uuden median ja talouden nousukausi, globalisaatiokritiikki, uusi kulttuurivasemmistolaisuus, antropologisuus ja kolmasmaailmalaisuus, yliopiston proletarisoituminen, Stop töhryille -kampanja ja nollatoleranssipolitiikka, postmoderni politiikan filosofia.
TJEU: EuroMayDay, megafoni.kulma.net, tottelemattomat, yo-mango, vihreät, Uuden työn sanakirja, Imperiumi, Postmoderni politiikan filosofia, tämä blogi, Deleuze, Guattari, Foucault.
"Se on jäänyt 2000-luvulle" tarkoittaa: 1) henkilö puhuu edelleen "diskurssien paradigmoista"; 2) henkilö on entinen hippi, joka vittuilee nykyisille hipeille, koska se on poliittisesti epäkorrektia; 3) henkilön mielestä tärkein vastarinta tapahtuu kaikkialla (eli ei-missään), koska kaikki on kulttuuria ja taloutta ja tuottavaa, ja siksi henkilö ei katso tarpeelliseksi kohdata valtaa suoraan.
2010-luvun alussa uusasiallisuus nousee vallitsevaksi sävyksi. Vasemmistoliittoon virtaa ihmisiä ja energiaa. Jatketaan teorian tuottamista, korostetaan strategioita ja yritetään organisoitua. Tärkeimmät kamppailut liittyvät yhä toimeentuloon ja kontrolliin.
Vaikka puhutaan linjojen ylittämisestä ja rintaman keräämisestä, kenttä jakautuu jyrkemmin kolmeen osaan. Ensin ovat akateemisesti koulutettu eliitti, palvelualojen prekaarit, massaälymystö sekä muita duunareita. Tämä ryhmittymä jatkaa vanhaa kahden tason strategiaa, mutta hieman eri tavalla ja painotuksella: alataso on autonominen (esimerkiksi Opiskelijatoiminta ja sosiaalikeskusliikkeet) ja ylätason muodostavat muiden muassa Vasemmistoliitto, ylioppilaskuntien edustajistot ja, ehkä jonain päivänä, jotkin ammattiliitot. Toiseksi ovat "yhteiskuntakelpoisemmat" ja kokoomusyhteensopivammat toimijat, maltilliset kansalaisjärjestöt ja ympäristöaktivistit. Kolmantena ovat "syrjäytyneet", uudet ja vanhat barbaarit, anarkistit ja primitivistit.
Muuten yhteiskunnassa rekisteröityjen kansalaisjärjestöjen virallinen rooli saattaa kasvaa, mutta käytännössä ne jatkavat hidasta jähmettymistä eivätkä pysty tekemään merkittäviä aloitteita. Liikkeiden parissa toitotetaan ammattimaisuutta ja kurinalaisuutta, mutta toiminta on silti samanlaista sekoilua kuin ennenkin, koska se mikä voitetaan ammattimaisuudessa hävitään heti autoritaarisuudessa - kurilla saa mukaan vain inttifanaatikkoja, ja radikaalivasemmistosta niitä löytyy vähän.
Tausta: maailmanlaajuinen talouskriisi, äärioikeiston näkyvyyden lisääntyminen, reaalitalouden ja luokkataistelun paluu, tarpeiden korostus, kyllästyminen 2000-lukuun.
TJEU: Megafoni #1-5, Revalvaatio, Vasemmistonuorten kannanotot, Tampereen yhteiskunnallinen opisto, Takku, Hyökyaalto, Tresquat, tamperelaisten sosiologian opiskelijoiden tulevat gradut.
Tulevaisuudessa ei luultavasti tulla sanomaan "se on jäänyt 2010-luvulle", vaan "se on jäänyt 1970-luvulle". Tarkoittaa: 1) henkilö suhtautuu dogmaattisesti Marxiin ja marxilaisuuteen eikä suostu hyväksymään "postmodernia" tai "jälkistrukturalistista" humbuugia; 2) henkilö katsoo ajavansa luokkakantaista politiikkaa flirttailemalla kuviteltujen "rivojen kansansubjektien" kanssa, kuuntelemalla vanhoja Suomi-hittejä ja fantasioimalla vaaliliitosta perussuomalaisten kanssa; 3) …mutta henkilö on edelleen niin postmodernin ironinen että pitää tätä kaikkea vain läppänä (jolla ei tietenkään ole mitään tekemistä juuri 2000-luvulle hylättyjen postmodernien identiteettien ja affektien kanssa).
Mikä on toimintaohje? Mihin ryhmään rynnätä? Kenen rss-syötteitä tilata?
Onko edellisen vuosikymmenen karnevalismi kiellettävä ja ohitettava karulla kommunismilla? Onko jatkettava 1990-luvun perinnön tuhoamista hippejä ja anarkisteja lyömällä? Täytyykö liittoutua, taktikoida ja tehdä kompromisseja?
Jotkut tanssivat Leninin tahtiin, toiset tavoittelevat molotovimonopolia. Kolmannet ryhtyvät kepulaisiksi:
On helppoa tehdä abstrakti täyskäännös kieltämällä ajattelun objekti ja vaatimalla vastakohtaa. Onko kurin ja järjestyksen vaatiminen tosiaan ratkaisu globaalin vasemmiston heikkoon asemaan? Jos tarvitaan organisoitumista, liittoutumista, taktikointia ja vallan suoraa haastamista, niin tämä ei tarkoita että pitäisi mennä ääripäihin esikuvissa (Lenin, Paavali) tai edes retoriikassa (marxismi-leninismin harmaa sanasto). Ehkä dialektiikasta puuttuu monimutkaisuus, siis sommitelmat ja "keskustat" tai miljööt. Kuten verkkolehti Megafonin kolmannen numeron pääkirjoitus julisti: keskustalaisuus on oikea tie!
