Vallankumouksen hedelmiä

 

 

On paikka helvetissä, Malebolge,

 kivestä tehty, teräsharmaa, niinkuin

myös kalliotkin, jotka saartaa sitä.

 

Tuon kentän pahan keskuksessa juuri

syvänne laaja, synkkä ammottavi;

sen rakenteen ma kohdallansa kerron.

(Dante: Helvetti)

 

 

 

… joku kirjoitti seinääni VITUN HOMO, pihavaloa peittää pentagrammi, pikkupoika kusee valon alla seinään, rappukäytävissä välähtelevät sytkärit ja niistä löytyy käytettyä vessapaperia, talossa kuvataan autenttisissa olosuhteissa "kaupungin alamaailmasta" kertovaa tv-sarjaa. Sisällä köyhiä opiskelijoita, työttömiä, eläkeläisiä, narkkareita, anonyymeja yksinhuoltajia ja juoksukaljamiehiä, ulkona riivittyjä ruusupensasrivejä, elementtitaloja, synkkiä puukujia, harmaita hiekkalaatikkoja, vinoja penkkejä ja jynssättyjä roskiksia…

 

 

 

Piirissä kolmannessa oon, miss sade

 kirottu, kylmä, ikirankka lankee:

se laatuaan ei koskaan muuksi muuta.

 

Pimeyden halki sinkoo rakeet suuret

samea vesi, hyinen hyhmä siellä,

maa märkä haisee tuosta inhuudesta.

 

 

 

 

 

Kuten Dante sanoi käydessään Mellunmäessä: paikan

 

äyräät home peitti, synnyttämä

alhaalta kohoavan kolkon huurun,

mi silmän niinkuin nenänkin on kiusa.

 

Niin syvä on sen pohja, ettei sinne

voi nähdä nousematta kaaren selkään,

miss’ uloin kallion on kieli. Tuonne

 

tulimme, näin ma kuilun pohjan täynnä

sukua, uppoovata saastaisuuteen,

min laatu oli niinkuin ihmislantaa.

 

 

 

 

 

Mut tuota silmin tutkiessa, yhden

pään näin niin likaisen, siit’ ettei päättää

oliko maallikko vai pappi, voinut.

 

 Kenet Dante mahtoi havaita kuilun pohjalla?

 

Uusimmassa Tiede&Edistyksessä julkaistu artikkeli ("Immanenssi. Eräs elämä…") toi mieleen Itä-Helsingin metrossa kohtaamani anonyymin subjektin. Subjekti oli ruumiillistunut keski-ikäiseksi naiseksi, joka piti monologia honottavalla äänellä:

 

Minä olin jo kuolleena raiteilla. Minä ammuin ne kaikki. Kun soitetaan poliisit paikalle niin tänne tulee kolmessa minuutissa poliisikoira Tampereelta. Ei tässä laukussa ole mitään pommia. Täällä on ase. Minä ammuin ne Kauhajoella. Minä tapoin ne opettajat ja minä tapoin ne oppilaat. No niin. Tää tilanne on nyt rauennut ja me kaikki ollaan hengissä. Ei muuta kuin tervemenoa koko porukka. Minä olin kuolleena…

 

Joillain eläimillä, juopoilla, näkijöillä, spurguilla, sairailla, egoistaan eroon päässeillä kirjoittajilla, narkkareilla, netissäeläjillä, mellakoitsijoilla, lapsilla ja psykokommunisteilla on tällainen anonyymi subjektiivisuus, jossa kokemuksen muoto irtautuu biologisesta yksilöstä ja hourailee pitkin yhteiskuntaa ja maailmanhistoriaa: "Minä tapoin ne kaikki…" Tai niin kuin hulluksi tuleva Nietzsche sanoi: "Minä olen kaikki historian nimet…"

Jotain tapahtuu, tapahtuma koetaan ja jotain luodaan, mutta kokija-luoja ei ole mikään yksilö vaan anonyymi subjektiivisuus, epäpersoonallinen tajunnanvirta. Vauvan kasvaminen on esimerkki anonyymin subjektiivisuuden rakentumisesta. Deleuze kirjoittaa em. artikkelissa:

 

Esimerkiksi kaikki pikkuvauvat muistuttavat toisiaan ilman vähäisintäkään yksilöllisyyttä. Mutta heissä on ainutkertaisuuksia kuten hymy, ele, virne, subjektiivisista luonteenpiirteistä erovia tapahtumia. Pikkuvauvat läpäisee immanentti elämä, joka on puhdasta voimaa ja peräti autuutta vaivojen ja avuttomuuden keskellä.

 

Anonyymi subjektiivisuus on jotain jokapäiväisen yksilöön kiinnittyvän subjektin ja Deleuzen puhtaan immanentin "erään elämän" väliltä. Se on lähempänä immanenttia elämänvirtaa kuin yksilösubjekti, eikä sillä ole mitään tekemistä egon kanssa, siksi se kykenee olemaan luovempi kuin porvarilliseen egoon kiinnittynyt subjekti - joskin juopon tai narkkarin anonyymi subjektiivisuus kulkee yleensä eri suuntaan kuin pikkuvauvan. Niinpä anonyymi subjektiivisuus ei ole täysin immanenttia, siinä on jonkinlainen "eräästä elämästä" nouseva subjektirakenne, joka on yleinen, virtaava ja esipersoonallinen. Anonyymissä subjektiivisuudessa on jotain universaalia… Tämän kartoittaminen olisi yksi deleuzelainen tutkimusongelma.

(Käytännön esimerkkejä uudesta anonyymin subjektiivisuuden lajista voi etsiä 4chanista tai Kuvalaudalta.)

Indeed, the reading lists of contemporary military institutions include works from around 1968 (with a special emphasis on the writings of Gilles Deleuze, Félix Guattari and Guy Debord), as well as more contemporary writings on urbanism, psychology, cybernetics, post-colonial and post-Structuralist theory.

…labelled with phrases such as ‘Difference and Repetition – The Dialectics of Structuring and Structure’, ‘Formless Rival Entities’, ‘Fractal Manoeuvre’, ‘Velocity vs. Rhythms’, ‘The Wahabi War Machine’, ‘Postmodern Anarchists’ and ‘Nomadic Terrorists’, they often reference the work of Deleuze and Guattari. War machines, according to the philosophers, are polymorphous; diffuse organizations characterized by their capacity for metamorphosis, made up of small groups that split up or merge with one another, depending on contingency and circumstances.

"The Art of War: Deleuze, Guattari, Debord and the Israeli Defense Force"

 

"Relativismin" eri versioiden todellinen ongelma ei ole se, että kaikki olisi "ihan samaa" tai "mikä tahansa" kävisi. Oikea ongelma on seuraava: fasistien on mahdollista käyttää relativistista teoriaa aseena, ihan niin kuin Nokian puhelinta tai rynnäkkökivääriä, ellei teoriaa miinoiteta jotenkin.

Tarkoitan sitä, mistä tämä blogi jo kirjoitti puolestani, eli radikaalin valtakriittisen teorian sulauttamista vallan tarpeisiin. Deleuze, jos joku, symppasi palestiinalaisia. Kuitenkin Israelin armeija keksi tavan soveltaa kaupunkisodankäyntiin Deleuzen ja Guattarin Mille plataux’n käsitteitä "sileä tila" - "uurteinen tila":

 

… I asked Naveh why Deleuze and Guattari were so popular with the Israeli military. He replied that ‘several of the concepts in A Thousand Plateaux became instrumental for us […] allowing us to explain contemporary situations in a way that we could not have otherwise. It problematized our own paradigms. Most important was the distinction they have pointed out between the concepts of “smooth” and “striated” space [which accordingly reflect] the organizational concepts of the “war machine” and the “state apparatus”. In the IDF we now often use the term “to smooth out space” when we want to refer to operation in a space as if it had no borders. […] Palestinian areas could indeed be thought of as “striated” in the sense that they are enclosed by fences, walls, ditches, roads blocks and so on.’

 

Tapauksesta voisi vetää muutamia johtopäätöksiä:

1. tämä lienee itsestään selvää jo yliopiston tilan ja Halla-ahon perusteella, mutta toistetaan vielä kerran: koulutus ei ole mikään maailman pelastaja tai moraalin ylentäjä, usein se päin vastoin antaa käteen aiempia julmempia aseita;
2. jos armeija soveltaa Deleuzea, Guattaria ja Debordia toimivalla tavalla urbaanien taisteluympäristöjen ymmärtämiseen, se kertoo em. teoreetikkojen totuudellisuudesta. Esimerkiksi Deleuze ja Guattari osoittautuvat viimeistään nyt todella toimiviksi: toisin kuin joku analyyttinen valtiofilosofi 90-luvulla väitti, jälkistrukturalistisella teorialla on viitepisteistä myös arkitodellisuudessa. Se siitä science wars -debatista sitten.

 

Miksi juuri Mille plateux, miksei saman sarjan Anti-Oidipus? Koska AO on miinoitettu ja MP ei. Foucault kirjoittaa AO:n englanninkielisen laitoksen esipuheessa itselleni rakkaita rivejä:

 

Voitaisiin jopa sanoa, että valta kiinnostaa Deleuzea ja Guattaria niin vähän, että he ovat yrittäneet neutralisoida vallan vaikutukset, jotka liittyvät heidän omaan diskurssiinsa. Sen vuoksi leikit ja ansat ovat hajautuneet kaikkialle tähän kirjaan, mikä tekee sen kääntämisestä todella taiturimaisen teon. Mutta nämä eivät ole tavallisia retoriikan ansoja: jälkimmäiset toimivat vakuuttaakseen lukijan ilman että hän on tietoinen manipuloinnista, ja voittavat hänet vastoin hänen omaa tahtoaan. Anti-Oidipuksen loukut ovat huumorin loukkuja: siksi siinä on monta houkutusta heittää itsensä ulos, ottaa hatkat tekstistä ja lyödä ovi kiinni. Kirja johtaa usein lukijan uskomaan, että siinä on kyse vain hauskanpidosta ja leikeistä, kun jotain olennaista tapahtuu, kun jotain äärimmäisen tärkeää tapahtuu: fasismin kaikkien muotojen jäljittäminen, niistä suurista muodoista jotka ympäröivät meitä ja murskaavat meidät niihin pieniin fasismin muotoihin, jotka perustavat arkemme tyrannisen katkeruuden.

 

Ehkä äskeinen on vain kikkailua ja AO on hybrideineen ja eroottisine sosiaalisuuksineen yhtä lailla hyväksikäytettävissä fasistisiin tarkoituksiin.

Voiko teoriaa miinoittaa tarpeeksi tehokkaasti muulla kuin tylsyydellä ja naivilla hyödyttömyydellä, niin kuin analyyttiset valtiofilosofit tekevät?

Ehkä "relativismin" traaginen ulottuvuus täytyy vain myöntää: kyllä, myös fasistit saattavat käyttää hyväkseen Nietzscheä tai Bataillea tai Deleuzea (vaikka meistä he tekevät sen virheellisesti ja teoreetikkojen oman eetoksen unohtaen jne. jne.).

 

Vai: jos jatketaan hölmöä "filosofinen käsite on ase" -vertausta, niin voisiko käsitteen lukita samalla tavalla kuin aseen voi kiinnittää tietyn sotilaan henkilöllisyyteen, niin että se on viholliselle hyödytön. Filosofisen diskurssin taso itsessään saattoi joskus olla tällainen turvalukitus (vrt. Heideggerin proosa ja "tyhmät natsit"), mutta ei varmasti enää, ja menneisyydestäkin voidaan aina kaivaa sivistynyt Eichmann tai joku brutaali ja valistunut itsevaltias.

Deleuze ei enää riitä vallankumouksen tekemiseen…