Tekstuaalinen nelikenttä
Edellinen postaus on muistiinpano, joka auttaa itseäni palauttamaan mieleen, millaista on innostua assosioivasta kielestä. Olen melkein unohtanut sen.
On kaksi mielenkiintoista tapaa kirjoittaa: puumais-analyyttinen (siis hierarkkinen) ja rihmastollis-liukuva (siis horisontaalinen).
Tämä ei tarkoita, ettei suoraviivainen ja "selkeäjärkinen" kirjoitus voisi liukua tai ettei assosioivampi rihmastoteksti voisi olla analyyttinen; molemmissa on molempia.
On kolmas ja neljäskin tärkeä tapa kirjoittaa. Jos tekstin ensimmäinen ulottuvuus on erottelu puuteksti - rihmastoteksti, toinen voisi olla käsiteteksti - affektiteksti. "Käsite" tarkoittaa tässä loogisten rakenteiden ja termien välisten suhteiden painottamista. "Affektissa" on kysymys kappaleiden ja liikkeiden aiheuttamasta ruumiillisesta vaikutuksesta, jonka efektit rekisteröidään esimerkiksi tunteina.
Erotteluista saadaan kaunis nelikenttä, jolla voidaan helposti lokeroida teoksia ja tyylejä. Esimerkiksi koulukaanonin mukaan postmoderni lyriikka olisi suurilta osin rihmasto + affektitekstiä, klassinen romaani puu + affektitekstiä, akateeminen artikkeli puu + käsitetekstiä ja Deleuzen ja Guattarin Mille plateux rihmasto + käsite + affektitekstiä. (Jaottelu tietysti edellyttää lausumattoman käsityksen kirjallisuudesta, ja tässä tapauksessa käsitys on yhtä aikaa melko konservatiivinen ja mielivaltainen.)
| käsiteteksti | affektiteksti | |
| puuteksti |
[tiede?] | [epiikka?] |
| rihmastoteksti | [filosofia?] | [lyriikka?] |
Olen kai itse juuri nyt lähestynyt ensimmäistä ruutua eli "loogis-argumentatiivista" kirjoittamista ja etääntynyt kaikista muista ruuduista, mikä tarkoittaa myös, että olen etääntynyt kaunokirjallisuudesta ja lähentynyt kuivaa asiatekstiä sekä lukemisessa että kirjoittamisessa.
(Ehkä filosofian laitoksen analyyttisella kurikoneella on jotain tekemistä tämän kanssa. Olen kirjoittanut parhaat tenttivastaukseni loogisesta positivismista.)
Nyt liukuvan zappanietzschetekstin lukeminen tuntuu lähinnä ärsyttävän epätieteelliseltä humanistifiilistelyltä: miksei voi kirjoittaa selkeästi, jos kerran on jotain sanottavaa…
Yksi eurooppalaisen filosofian hienouksista on monien ranskalaisten ja italialaisten ajattelijoiden kyky yhdistää kirjoitustyyli tekstin "sisältämään" argumenttiin, jolloin molemmat puolet vahvistavat toisiaan. Metodin ongelma tulee esille siinä vaiheessa, kun tyyli ei enää palvele uusien argumenttien luomista tai edes tehosta argumenttia affektiivisesti, vaan jähmettyy mestari-isukin matkimiseksi tai jonkinlaiseksi itseisarvoksi.
Jotkut Deleuzen ja Derridan lukijat kapsahtavat tähän ja vaikuttavat lähinnä humanistiteineiltä, jotka kopioivat runovihkoonsa A. W. Yrjänän säkeitä.
Toistetaan tässä varmuuden vuoksi, että kyllä, akateeminenkin kieli on retoriikkaa. Mikä tekisi akateemisesta retoriikasta filosofian kannalta tärkeämpää kuin jostakin, joka mahdollistaa toisenlaisen luovuuden? Korkeintaan valta. Jos ajattelu rajoittaa itsensä vallan hyväksymään tieteelliseen kieleen (tiettyjen kontrollisääntöjen tottelemiseen) ja siihen, mikä vaikuttaa "järkevältä", se jää sovinnaisten tapojen ja terveen järjen kurinpidon sfääriin.
Tällaisen autoritaarisuuden tuhoaminen on yksi tärkeimmistä syistä harrastaa filosofiaa.
Jos kuitenkin on tarkoitus varioida luomisesta kirjoittavien Deleuzen ja Guattarin ajatuksia, niin sen voi ehkä tehdä luovemminkin kuin kopioimalla heidän kirjoitustyyliään. Esimerkkinä epäilyttävästä kommentaarista toimikoon Brian Massumin A User’s Guide to Capitalism and Schizophrenia (1992). Massumilla on omakin projektinsa, joka eksplikoituu enemmän myöhemmissä töissä, mutta sikäli kun olen raivoltani saanut luettua, tekstin pääfunktio tuntuu olevan Deleuzen ja Guattarin esitteleminen amerikkalaiselle yleisölle ja käsiteltyjen teemojen kevyt kierrättäminen. Valitettavasti Massumi on matkinut tyylinsä esikuvilta, mikä nakertaa muuten mainiota rakennetta. Herää ärsyttävä kysymys: ovatko Deleuze ja Guattari nyt sitten kovinkaan luovia, kun heidän esittelijänsä pöllii tyylinsä heiltä eikä juuri yritä kääntää D&G:n teosten keskeisiä ajatuskuvioita muille kielille.
Voi tietysti olla, että äkillinen ärsyyntymiseni Massumin tekstiin on vain ohimenevä oire - esimerkiksi joulusta. Voi myös olla, että jonkun vain pitäisi kirjoittaa kriittinen analyysi erilaisista filosofisista kirjoitustyyleistä ja määrittää niiden "legiitimit ja illegitiimit" käytöt, vähän niin kuin Kant teki järjen kritiikissään: illegitiimiksi tyylin tai järjen käyttö menee ulottuessaan dogmaattiseen transsendenssiin, jolloin se muuttuu metafysiikaksi.
