Teorian miinoittaminen
Indeed, the reading lists of contemporary military institutions include works from around 1968 (with a special emphasis on the writings of Gilles Deleuze, Félix Guattari and Guy Debord), as well as more contemporary writings on urbanism, psychology, cybernetics, post-colonial and post-Structuralist theory.
…labelled with phrases such as ‘Difference and Repetition – The Dialectics of Structuring and Structure’, ‘Formless Rival Entities’, ‘Fractal Manoeuvre’, ‘Velocity vs. Rhythms’, ‘The Wahabi War Machine’, ‘Postmodern Anarchists’ and ‘Nomadic Terrorists’, they often reference the work of Deleuze and Guattari. War machines, according to the philosophers, are polymorphous; diffuse organizations characterized by their capacity for metamorphosis, made up of small groups that split up or merge with one another, depending on contingency and circumstances.
"The Art of War: Deleuze, Guattari, Debord and the Israeli Defense Force"
"Relativismin" eri versioiden todellinen ongelma ei ole se, että kaikki olisi "ihan samaa" tai "mikä tahansa" kävisi. Oikea ongelma on seuraava: fasistien on mahdollista käyttää relativistista teoriaa aseena, ihan niin kuin Nokian puhelinta tai rynnäkkökivääriä, ellei teoriaa miinoiteta jotenkin.
Tarkoitan sitä, mistä tämä blogi jo kirjoitti puolestani, eli radikaalin valtakriittisen teorian sulauttamista vallan tarpeisiin. Deleuze, jos joku, symppasi palestiinalaisia. Kuitenkin Israelin armeija keksi tavan soveltaa kaupunkisodankäyntiin Deleuzen ja Guattarin Mille plataux’n käsitteitä "sileä tila" - "uurteinen tila":
… I asked Naveh why Deleuze and Guattari were so popular with the Israeli military. He replied that ‘several of the concepts in A Thousand Plateaux became instrumental for us […] allowing us to explain contemporary situations in a way that we could not have otherwise. It problematized our own paradigms. Most important was the distinction they have pointed out between the concepts of “smooth” and “striated” space [which accordingly reflect] the organizational concepts of the “war machine” and the “state apparatus”. In the IDF we now often use the term “to smooth out space” when we want to refer to operation in a space as if it had no borders. […] Palestinian areas could indeed be thought of as “striated” in the sense that they are enclosed by fences, walls, ditches, roads blocks and so on.’
Tapauksesta voisi vetää muutamia johtopäätöksiä:
- tämä lienee itsestään selvää jo yliopiston tilan ja Halla-ahon perusteella, mutta toistetaan vielä kerran: koulutus ei ole mikään maailman pelastaja tai moraalin ylentäjä, usein se päin vastoin antaa käteen aiempia julmempia aseita;
- jos armeija soveltaa Deleuzea, Guattaria ja Debordia toimivalla tavalla urbaanien taisteluympäristöjen ymmärtämiseen, se kertoo em. teoreetikkojen totuudellisuudesta. Esimerkiksi Deleuze ja Guattari osoittautuvat viimeistään nyt todella toimiviksi: toisin kuin joku analyyttinen valtiofilosofi 90-luvulla väitti, jälkistrukturalistisella teorialla on viitepisteistä myös arkitodellisuudessa. Se siitä science wars -debatista sitten.
Miksi juuri Mille plateux, miksei saman sarjan Anti-Oidipus? Koska AO on miinoitettu ja MP ei. Foucault kirjoittaa AO:n englanninkielisen laitoksen esipuheessa itselleni rakkaita rivejä:
Voitaisiin jopa sanoa, että valta kiinnostaa Deleuzea ja Guattaria niin vähän, että he ovat yrittäneet neutralisoida vallan vaikutukset, jotka liittyvät heidän omaan diskurssiinsa. Sen vuoksi leikit ja ansat ovat hajautuneet kaikkialle tähän kirjaan, mikä tekee sen kääntämisestä todella taiturimaisen teon. Mutta nämä eivät ole tavallisia retoriikan ansoja: jälkimmäiset toimivat vakuuttaakseen lukijan ilman että hän on tietoinen manipuloinnista, ja voittavat hänet vastoin hänen omaa tahtoaan. Anti-Oidipuksen loukut ovat huumorin loukkuja: siksi siinä on monta houkutusta heittää itsensä ulos, ottaa hatkat tekstistä ja lyödä ovi kiinni. Kirja johtaa usein lukijan uskomaan, että siinä on kyse vain hauskanpidosta ja leikeistä, kun jotain olennaista tapahtuu, kun jotain äärimmäisen tärkeää tapahtuu: fasismin kaikkien muotojen jäljittäminen, niistä suurista muodoista jotka ympäröivät meitä ja murskaavat meidät niihin pieniin fasismin muotoihin, jotka perustavat arkemme tyrannisen katkeruuden.
Ehkä äskeinen on vain kikkailua ja AO on hybrideineen ja eroottisine sosiaalisuuksineen yhtä lailla hyväksikäytettävissä fasistisiin tarkoituksiin.
Voiko teoriaa miinoittaa tarpeeksi tehokkaasti muulla kuin tylsyydellä ja naivilla hyödyttömyydellä, niin kuin analyyttiset valtiofilosofit tekevät?
Ehkä "relativismin" traaginen ulottuvuus täytyy vain myöntää: kyllä, myös fasistit saattavat käyttää hyväkseen Nietzscheä tai Bataillea tai Deleuzea (vaikka meistä he tekevät sen virheellisesti ja teoreetikkojen oman eetoksen unohtaen jne. jne.).
Vai: jos jatketaan hölmöä "filosofinen käsite on ase" -vertausta, niin voisiko käsitteen lukita samalla tavalla kuin aseen voi kiinnittää tietyn sotilaan henkilöllisyyteen, niin että se on viholliselle hyödytön. Filosofisen diskurssin taso itsessään saattoi joskus olla tällainen turvalukitus (vrt. Heideggerin proosa ja "tyhmät natsit"), mutta ei varmasti enää, ja menneisyydestäkin voidaan aina kaivaa sivistynyt Eichmann tai joku brutaali ja valistunut itsevaltias.
Deleuze ei enää riitä vallankumouksen tekemiseen…
