Vallankumouksen hedelmiä

Sukupuolesta ja luokasta puhutaan nyt paljon. Sen sijaan "huumeet ja luokkataistelu" on harvinaisempi aihe. Kuitenkin kemikaalit ovat poliittisia ja niitä on käytetty yhteiskuntaluokkien välisessä kamppailussa sekä hyökkäys- että puolustusvälineinä.

Luokkasidonnaiset päihteet tukevat niihin liittyviä alakulttuureja ja käytäntöjä ja antavat materiaalia yhteisöjä vahvistavien rituaalien luomiseen (puolustus). Tämä antaa toisille luokille mahdollisuuden hallita kyseisiä käytäntöjä ja väestöryhmiä sekä hajottaa yhteisöjä päihdepolitiikan avulla (hyökkäys).

Erityisesti huumaavien aineiden nauttimiseen puututaan moraalisaarnoilla, laeilla ja väkivallalla, jos aineita nauttivat "vaaralliset" tai "epämääräiset" ihmiset, kuten siirtolaiset, alakulttuureihin lukeutuvat ihmiset, aktivistit tai entisen työväenluokan jäsenet. Niinpä esimerkiksi 1800-luvun Englannissa köyhien työläisten suosima gini oli eräässä vaiheessa kielletty samalla, kun porvarit nautiskelivat viskistä.

 

William Hogarth: The Gine Lane - Gini turmelee moraalin, viski ei

 

Länsimaiden pitkä ja työläs sota kannabista vastaan alkoi varsinaisesti Yhdysvalloissa 1900-luvun alussa. Meksikon vallankumouksen jälkeen USA:han muutti paljon siirtolaisia, ja meksikolaiset työläiset toivat mukanaan kulttuurin, johon liittyi marihuanan "virkistyskäyttö". Sitä ennen hamppua oli käytetty maassa lähinnä tekstiiliteollisuuden materiaalina ja lääkeaineena. Vasta vieraiden siirtolaisten tuoma hamppukulttuuri sai viranomaiset pelkäämään kasvia ja vähitellen kriminalisoimaan sen.

Esimerkeistä voisi kirjoittaa väitöskirjan: LSD ja 1960-luvun vastakulttuuri. Kannabis ja underground-skene Suomessa. Ekstaasi ja konemuusikot. Tupakka ja alemmat sosiaaliryhmät EU:ssa…

Luokkataistelun historian valossa huumeväittelyissä esiin vyörytettävät eipäs-juupas-tutkimukset alkavat vaikuttaa jotenkin toissijaiselta ja masinoitavalta kuonalta. Jos diskurssi tarvitsee tutkimustuloksia, niin diskurssi tuottaa tutkimustuloksia. Kannabista vastustettiin aluksi väittämällä, että aine tekee "hulluksi". Hieman myöhemmin viranomaiset esittivätkin, että oli aine itse miten vaaraton tahansa, se johtaa kovempiin huumeisiin ("porttiteoria"). 1950-luvulla taktiikkaa muutettiin jälleen: kannabis olikin nyt kommunistien maahantuomaa myrkkyä. (Ks. Chomsky on Marijuana.) Kaiken tämän piti perustua tutkimukseen…

Joten muista, että seuraavan kerran kun vedät hatsia ja slurkit tulevat: sinua vainotaan enemmän luokkapolitiikan kuin terveystieteen nimissä.

 

Edit: juttu jatkuu Olemisen porteilla.

Yleisö mossaa

 

Naomi Klein pistäytyi eilen Helsingin yliopiston Metsätalolla. Moshpit oli täynnä myös salin ulkopuolella. Sisälle ei päässyt ilman zurnalistikorttia, ellei saapunut tuntia ennen keikan alkua. Spektaakkeli reagoi tapahtumaan odotetusti.

Hesari on kirjoittanut Kleinista tänä vuonna kolme kertaa. Kirjoitukset toteuttavat yksitoikkoista dialektiikkaa: ensin myöntö, sitten symmetrinen kielto, ja lopuksi yhdistävä, säilyttäen kumoava ja kyynisesti kohottava yhteenveto.

Tammikuussa lehdessä ilmestyi kokosivun esittely ja kasvokuva WSOY:n kustantamasta Tuhokapitalismin noususta. (Hölmö suomennos: nimen pitäisi olla Shokkioppi.) Lehteä syytettiin oman painotuotteen puffaamisesta.

Maaliskuussa edellisen jutun positiivisuus haluttiin kumota laittamalla Osmo Soininvaara arvostelemaan Kleinin kirja. Soininvaara päätti kusta entisten äänestäjiensä niskaan - tai siis "globalisaation vastustajien".

Soininvaaran mukaan "Klein näkee historian oikeiston salajuonena", mutta

 

Kleinin kirja ei kuitenkaan tarjoa muuta purkautumistietä kuin mellakoinnin aina siellä, missä maailman johtajat kokoontuvat. Tarvittaisiin kunnon ohjelma, jonka voisi esittää nykykehityksen vaihtoehdoksi.

 

Niin. Hyvin kirjoitettua arvostelua vastaan vaivautuu joskus argumentoimaan, mutta jos kirjaa ei ole luettu, juttuun on turhauttavaa kajota. Soininvaara olisi voinut vaikka selata kirjan viimeistä lukua ja jättää vanhimmat populismit pois.

 

Viimeisin teksti, uutinen eilisestä luennosta, nostaa esiin kysymyksen moralismista. Hesari kirjoittaa:

 

Kapitalismin kritiikki käy hyvin kaupaksi … Klein on Suomessa markkinoimassa … rockvideomaista … Vaikuttuneisuuden voi melkein kuulla … Yleisö palkitsee Kleinin … ovensuun myyntipisteessä on kuhinaa.

 

Meillä on yhteiskunta, jossa ainoa tapa saada äänensä kuuluviin on kerätä rahaa, markkinoida ja rockvideomaistaa. Jos mediaan yrittää sitten luoda uusia ongelmia tätä kautta, moralistit syyttävät epäautenttisuudesta ja vesittävät jutun.

 

Tästä seuraa Julma-Henrin analysoima tilanne:

 

sä ihmettelet miks mä rikoin jonkun vitun ikkunan
mitä vittua muuta mä voin tehdä häh
ostaa hesarista mainospaikan ajatukselleni?

 

Julma-Henri suosittelee affektiivista politiikkaa.

 

Kleinin kirjoja voi itse asiassa lukea affektiivisen aktivismin journalistisena taustakuvana.

No Logo (1999) esitteli jo ennen Hardtin & Negrin Imperiumia (2000) argumentin kapitalismin rekuperaatiokoneiston uusimmasta vaiheesta: moninaisuuden, marginaalien ja identiteettien (brändien) kaupallisesta valjastamisesta. Vastarintaa ja vaihtoehtoja (2002) vastaa Hardtin & Negrin Multitudea (2003) esittelemällä vastarinnan aakkosia.

Shokkioppi puolestaan on eräänlainen kapitalismin musta kirja 50 vuoden ajalta. Ongelmallista tekstissä on subjektikeskeisyys ja rationaalisuus: historia näyttäytyy vähän liian tarkasti suunnitellulta ja tarkoitetulta muutaman yksilön tuotteelta - välillä Soininvaarankin oikeistopopulismi osuu. Tällaiset viat ovat kuitenkin tekstin taustarakennelmassa, eivät pinnassa, toisin kuin vaikka Chomskyllä, jonka uudempia kirjoituksia ainakin minun on vaikea lukea niiden rationalistis-moralistisen paatoksen takia.

Kirja toimii tuhokapitalismin karttana matkalla CIA:n sähköshokkitesteistä ja USA:n tukemista Etelä-Amerikan diktatuureista Neuvostoliiton hajoamiseen, Etelä-Afrikkaan, tsunaminjälkeiseen Sri Lankaan ja Thaimaahan, Irakin sotaan ja myrskyn hävittämään New Orleansiin. Pihvi on siinä, että tekstissä yhdistyy harvinaisella tavalla vasemmistolainen historiankirjoitus, kevyt teoria (shokkiopin logiikka) ja porvarillisen taloustieteen kritiikki.

Erityisen tärkeää on muistaa Kleinin esittämä kritiikki Amnestyä ja vastaavia ihmisoikeusjärjestöjä kohtaan. Järjestöt valittavat nykyisestä tilanteesta eivätkä koskaan kysy, miksi ja miten tilanteeseen on päädytty - kannan ottaminen tuhoaisi esimerkiksi Amnestyn hellimän myytin poliittisesta sitoutumattomuudesta.

Ihmisoikeusjärjestöt eivät voi muuttaa vallitsevia syväjärjestelmiä niin kauan kun ne ovat yksilökeskeisiä ja sivuuttavat kysymyksen poliittisista rakentumisprosesseista, ja taloudesta.

 

 Shh! Kuuntelemme Kleinia

 

Kun nainen on ensin kielessä esineellistetty ja nöyryytetty, todellisen naisen alistaminen käy helpommin ja huomaamattomammin. (Jokinen 2000, 146. Sama pätee myös "vihollisen" ja muiden elävien olentojen tappamiseen - ja muuhun väkivaltaan, myös siviilissä.)

 

 

 

Simo Hämäläisen sotilasslangikirja antaa hakusanalle "nainen" 121 synonyymia: akselin rasvauskuppi, haaralavetti, kasapanos, kenttähuora, tukikohta, vitunraamit… Varusmiesslangissa puhutaan norsunvitusta, neitilinjasta, vitturätistä ja valkovuodosta. Kouluttajat opettavat alaisiaan kertomalla, että sotilaan morsiamen reikä on rasvattava, ettei se rupea punoittamaan.

Konservatismin, rasismin ja muukalaisvihan lisäksi sotilaspuhe pitää yllä seksistisiä hierarkioita. Vai mitä muuta tekee armeijan vittuun, kyrpään, kuseen ja paskaan mieltynyt koululaiskieli? Ainakaan se ei toteutu myyttistä kasvatustehtävää, joka tekisi "pojista" "miehiä": pojat pysyvät (seksistisinä, konservatiivisina ja rasistisina) poikina.

 

Armeija on "avoimesti väkivaltaan valmistautuva ja siihen kouluttava yhteiskunnallisesti legitiimi laitos, joka liittää opettamansa väkivaltakäyttäytymisen suoraan miehiin ja miehuuteen" (Jokinen 2000, 127). Kovin paljon ei ole tutkittu sitä, miten ja kuinka paljon miesten järjestäytyminen aggressiivista maskuliinisuutta ruokkiviin väkivaltamafioihin - kuten poliisiin ja armeijaan - tuottaa ja levittää väkivaltaa yhteiskuntaan.

Siksi on terveellistä tutustua miestutkimuksen suomalaiseen klassikkoon, Arto Jokisen kirjaan Panssaroitu maskuliinisuus: mies, väkivalta ja kulttuuri (2000).

Kirjan pohjalta voi esittää kysymyksen: onko korrelaatio Suomen muuhun Eurooppaan verrattuna poikkeuksellisen yleisen, erityisesti naisiin kohdistuvan väkivallan ja suomalaisen yleisen asevelvollisuuden (sekä sitä ruokkivan virallisesti hyväksytyn nationalistisen militarismin) välillä sattumaa?*

Miten miehiin vaikuttaa vähintään kuuden kuukauden mittainen eristäminen hierarkkiseen väkivaltalaitokseen? Miten miehet jatkavat heihin heijastettavaa väkivaltaisten halujen ja tunteiden sarjaa? Kuinka suuri osa armeijakulttuurista kanavoituu siviilissä väkivaltaisesti naisiin ja lapsiin?

 

Armeija on sukupuolittunut instituutio, joka liittää eksplisiittisesti maskuliinisuuden väkivaltaan ja alistaviin hierarkioihin sekä opettaa misogynisiä ja autoritaarisia asenteita. Sotakoulutus tuottaa väkivallan ammattilaisia, jotka ovat miehiä. Väkivaltaiset asenteet liittyvät yleensä miehiin. (Jokinen 2000, 132.)

 

 

 

*) Wikipedian mukaan Puolustusvoimien komentaja Juhani Kaskeala on "arvioinut sodan ajan vahvuuden edelleen pienenevän 250 000 mieheen 2010-luvulla. Silloinkin se olisi Euroopan suurimpia armeijoita, kaksi kertaa suurempi kuin muilla pohjoismailla yhteensä." Suomessa asepalveluksen suorittavien prosentti on maailman korkeimpia: yli 80% miehistä. Wikin sanoin "laajasta asevelvollisuudesta on pitkään vallinnut Suomen politiikassa lähes täysi konsensus". Maanpuolustuskorkeakoulun tutkija Arto Nokkalan mukaan "yleisestä asevelvollisuudesta on tullut osa suomalaisuutta".

"Suomi on Länsi-Euroopan väkivaltaisin maa. Suhteellisesti eniten väkivaltarikoksia koko Euroopassa tehdään Baltian maissa", sanotaan WHO:n raportissa (Hesarin muotoilu).

Odotan edelleen tieteellistä tutkimusta armeijan vaikutuksesta naisiin ja lapsiin kohdistuvaan väkivaltaan, homofobiaan ja rasismiin.

 

Kevennystä: Cityn ajan hengellä kirjoitettu juttu totaalikieltäytyjistä.

Alkuvuoden uutisista tulee apokalyptisia viboja: mellakoita, talouskriisejä ja hajoamisuhkia, ilmastonmuutosta, raaka-aineiden ja öljyn hinnan nousua, nälänhätää, mielisairauksia, Irakin epäonnistumisia, Kongon sodan jälkimaininkeja, virtuaalisia ja reaalisia tauteja, sensuuria, rasismia, veroparatiiseja, häätöjä, prekarisaatiota, kielteisyyttä, porvarihallitusta ja elintasokuiluja myös rikkaiden maiden sisällä.

Tere Vadénin sanoin: tänä vuonna paska lyö tuuletinta.

 

 

Erikoisin kuolonmerkki löytyi Sitran ja Tekesin nuorisotutkimuksesta, jonka mukaan kärkisijoilla suomalaisnuorten tulevaisuutta koskevissa

kuvitelmissa ovat perhe ja vakiintunut parisuhde; monille on löytynyt ihannetyö ahkeran opiskelun jälkeen.

Maailman muuttaminen ei nuoria kiinnosta. He arvostavat luotettavuutta. Sukupuoliroolit ovat perinteiset. Suomi näyttäytyy idyllinä omakotitalossa.

Unelmista yleisin on ydinperhe ja yhtä tärkeää on matkustaminen. Täyttymys on, kun ne yhdistyvät, ja voidaan matkustaa oman perheen kanssa etelään. 

Nuorison moraali on taas kerran rapistumassa, mutta väärään suuntaan!

Annamari Sipilä kirjoittaa kolumnissaan "Nuorisolle opiksi" (HS 13.4) aivan oikein:  

Ihannekuva itsestä työntekijänä on ahkera ja kunnollinen.

Ahkera ja kunnollinen! Suomalainen nuoriso tuntuu oikein odottavan, että heitä poljetaan ja alistetaan, irtisanotaan ja lomautetaan. Sillä niinhän kaikille ahkerille ja kunnollisille lopulta käy.

Oikein voi kuulla, kuinka yritysjohtajat hierovat jo tyytyväisinä käsiään. Tuleva työntekijäpolvi ei rettelöi, vaan haluaa alistua. Sehän sopii työnantajille.

… [nuoriso] on niin riivatun kilttiä ja kunnollista, että huolestuttaa. Itse se siitä lopulta eniten kärsii.

Jälleen kerran ihmiset ilmoittavat halustaan alistua. Nousee kiusaus nauraa Sipilän sukupolvelle: sitä saa, mitä tuottaa. Pitkälti hänen ikätovereidensa johtama valtio on holhonnut ja oidipalisoinut alamaisiaan milloin koulun, milloin poliisin keinoin. Lisäksi haluja ovat tukahduttaneet oikeistolainen mediakontrolli ja työmarkkinoiden tehotuotanto-olosuhteet. Kun tarpeeksi kilpailutetaan, yksityistetään ja laitetaan joustamaan, niin täytyyhän siitä syntyä tulosta.

Muutkin katastrofiuutiset johtavat sylttytehtaalle. Yhdenkään takaa ei löydy mystiikkaa. Poliittiset kehityskulut ovat olleet kaikkien nähtävillä: olemme tienneet, että lihatuotantoon perustuva globaali maatalous on täysin kestämätön järjestelmä väkiluvun ja kulutustason kasvaessa, että Imperiumin ajamat globalisaation trendit tuhoavat luontoa ja aiheuttavat nälänhätää, että finanssikeinottelu romahduttaa heikompien maiden talouksia ja nostaa ruoan hintaa, että ravinnon tuotanto-olosuhteet huonontuvat jatkuvasti ympäristötuhon ja luonnonvarojen hupenemisen myötä ja että Maailmanpankilta ei ollut kovin viisasta ohjata köyhiä maita luopumaan ruokavarastoista sillä perusteella, että varastot ovat "iso rasite valtiontaloudelle".

Kaikki on ollut nähtävillä ja tiedossa: kaikki on täysin ilmaistu, eikä ole mitään salaliittoja, yllätyksiä tai vääriä tietoisuuksia. Ei ole myöskään mitään syytä kauhistella jo kauan tiedossa olleiden - ja osin tietoisesti luotujen - tuotantoprosessien seurauksia. Opiksi Sipilän sukupolvelle!

 

Apokalyptiset vibat eivät kuitenkaan anna aihetta suruun tai paheksuntaan. Ne pitää myöntää. Täytyy oppia surffaamaan tsunamilla.

Esimerkiksi mainitun nuorisotutkimuksen voi ottaa totuutena yhteiskunnallisten kamppailujen tilasta. Totuutta voisi sitten tulkita pessimistisesti prekarisaation käsitteen kautta: nuoriso ja muut kapinalliset toimijat joutuvat nykyään taistelemaan auktoriteetteja vastaan jatkuvasti hajoavalla ja muuttuvalla maaperällä. Monen on vaikea tehdä vastarintaa, kun ei saa jalansijaa virtaavassa maailmassa. Niinpä sovinnaiset suunnitelmat tulevaisuuden suhteen ovat melko järkevä vaihtoehto.

Tai sitten voi ajatella, että tutkimuksen löytämiä asenteita tärkeämpiä ovat käytännöt: se, mitä kaduilla ja taloissa oikeasti tapahtuu. Sillä siellähän tapahtuu: ihmiset pakenevat työelämää ja ura-ajattelua kaukaisille matkoille tai kommuuneihin, sadat tuhannet nuoret ja vanhat suomalaiset rikkovat lakia tietoisesti jakaessaan immateriaalista kulttuuria, taloja on tänäkin vuonna vallattu jo neljästä Suomen kaupungista, urbaaniin tilaan luodaan joka päivä omaehtoista taidetta ja viestintää, kapitalismia vastustetaan dyykkaamalla, varastamalla kaupoista ja elämällä kollektiivisesti, kaiken ikäiset ihmiset organisoituvat demokraattisesti tekemään mitä huvittaa - olen kirjoittanut tällaisista tapahtumista niin monta kertaa jo kolmen kuukauden aikana.

Eikä kapinoinnilla ole mitään tekemistä sukupolvien taistelun kanssa: jokaisesta ikäluokasta löytyy  anarkisteja ja auktoriteetteja. Tämän päivän kapinalliset ovat sekalaista rahvasta, puhdasta moneutta ja kaaosta. Opiksi Hesarin kulttuuritoimittajille!

 

Ja opiksi vielä valtamedioille: täällä kapinoidaan, mutta uudella tyylillä ja uusissa paikoissa. Reaktiivinen kauhistelu asenteiden tasolla ei auta: täytyy tutkia, mitä tapahtuu käytännössä. Ja myöntää se.

Jos ei huvita nähdä kapinoita ja liittyä mukaan, voi käpertyä pommisuojaan ja alkaa valmistautua seuraavaan lamaan.

Hesarissa julkaistiin Helsingin kauppakorkeakoulun tutkijoiden mielipidekirjoitus, joka toistaa erästä uusien viestintätieteiden taustaoletusta:

Aineistostamme nousi myös mielenkiintoisena piirteenä esiin mainonnan kriittinen lukutapa. Mainontaa lähestyttiin tietynlaisena kuvallisen kerronnan lajityyppinä, jonka ei ehkä olekaan tarkoitus kuvata todellisuutta tai antaa roolimalleja.

Kuluttajat analysoivat mainoksia tarkasti. Mainostajan viestimiä houkuttimia, lupauksia ja tarkoitusperiä pyrittiin aktiivisesti "paljastamaan".

Vaikka suomalaista naista voidaan pitää tutkimuksemme valossa amerikkalaiseen populaari- ja julkkiskulttuuriin akkulturoituneena, on häntä vaikea nähdä passiivisena, tietokoneavusteisten fantasiakuvien uhrina. 

Mitä väliä "kriittisellä lukutavalla" on, kun kerran mainonta toimii, vaikuttaa ja saa ihmiset maksamaan ja tottelemaan? Mitä väliä "tarkoitusperien paljastamisella" on, kun mainokset täyttävät julkisen tilan ja median? Mitä väliä yleisön "aktiivisuudella" on, jos mainosten ulkonäköhygienian seurauksena kärsitään masennusta esimerkiksi tuonpuoleisten kauneusnormien tavoittamattomuudesta?

"Kuluttajien kriittinen analyysi" mainoksista ei riitä, vaikka olisi kuinka aktiivinen ja semioottinen, jos se ei kiinnitä huomiota sosiaalisiin tapahtumakulkuihin ja mainosten vallankäytön materiaalisiin ja affektiivisiin vaikutuksiin, siis konkreettiseen käytäntöön.

Voi olla, että "kuluttajat analysoivat mainoksia tarkasti" ja lähestyvät niitä "tietynlaisena kuvallisen kerronnan lajityyppinä". Tällä ei ole väliä. Väliä on sillä, mitä ihmiset tekevät käytännössä. Jos olen tietoinen markkinoinnin intresseistä ja silti tottelen ja ostan, mikään ei ole muuttunut. Ironinen tai tietoinen mainosten seuraaminen ei vaikutuksiltaan eroa tiedottomasta kaupalle alistumisesta.

 

 

Frankfurtin koulu näytti 1900-luvun puolivälissä mallia mainoskritiikille puhumalla kulttuuriteollisuudesta, joka saastuttaa niin kutsutun vapaa-ajan aivopesemällä ihmiset orjallisiksi kuluttajiksi. Sen lisäksi, että väkeä riistetään työpaikalla, työn jälkeen ihmisille syötetään mainoksilla, viihteellä ja yksiulotteisilla kulttuurituotteilla kurjaa ideologiaa, valittivat frankfurtilaiset.

Ihmissuhteiden lisäksi myös kulttuuria oltiin pakkaamassa tavaramuotoon ja myymässä massatuotteina tyhmennetyille laumoille, ikään kuin huumeena. Tällainen kritiikki näki yleisön enemmän tai vähemmän passiivisesti vastaanottavana massana, johon mainokset (huumeruiskut) injektoivat ideologiaa. Ideologian huume sitten tuhoaa yleisön kyvyn ajatella kriittisesti.

Uusien humanososiaalisten tieteiden - kuten semiotiikan, uudemman kirjallisuustieteen ja viestinnän - riveistä hyökättiin 1970-luvulta alkaen tätä "ruiskumalliksi" kutsuttua teoriaa vastaan. Uuden oletuksen mukaan yleisö on aktiivinen semioottinen toimija. Se ei vain ota viestejä passiivisesti vastaan, vaan osallistuu niiden luomiseen. Viihde ja mainonta ei siis välttämättä olekaan niin ongelmallista, koska ihmiset osaavat lukea mediaa "haastavasti", kuten kauppakorkeakoulun tutkijat antavat kirjoituksessaan ymmärtää.

 

Uusi malli on optimistinen. Yleisö osallistuu teoksen tuottamiseen tulkitsemalla ja suodattamalla sitä luokkataustansa, kokemustensa, välittömän sosiaalisen ympäristön jne. mukaan. Ihmiset leikkivät merkityksillä, parodioivat ja analysoivat tekstejä, muuntelevat ja laajentavat niitä. Huikeimmissa teorioissa lukijalla tai lukijayhteisölle annetaan lähes kaikki valta luoda teos.

Itsessään huomiot lukijoiden aktiivisuudesta ja erilaisuudesta pitävät tietysti paikkaansa. Mallista tulee kuitenkin vain heikosti poliittinen, kun se unohtaa ruumillisuuden ja mainosten puhtaan ärsykevoiman ja volyymin tuottamat affektit. Affekti-efekteihin kuuluvat välittömästi koetut värähtelyt, fiilikset ja intensiteetit, jotka sitten tulkitaan "tunteiksi", sekä välillisesti vaikuttava mielialojen, tunnelmien ja odotusten modulointi.

Malli keskittyy sisältöön - siihen, mitä ja miten esimerkiksi mainoksen tulkitaan esittävän - enemmän kuin vaikutuksiin: siihen, minkälaisia konkreettisia efektejä esimerkiksi media tuottaa, ja miten nämä efektit kytkeytyvät materiaaliseen ympäristöön ja sen käytäntöihin. Affekti-efektit vaikuttavat riippumatta siitä, miten "kuluttajat lukevat" mainosten representatiivista sisältöä tai miten "kuluttajat analysoivat kriittisesti" mainosten viestimiä ihanteita.

 

Pahimmillaan "semioottisen mallin" viitekehys pelkistää historialliset tapahtumat epähistoriallisiksi narratiiveiksi, diskursseiksi ja kielipeleiksi. Kaikesta tulee tekstiä, jota tulkitaan ja luetaan vastakarvaan ja analysoidaan ja toistetaan ja toisintoistetaan. Toisiinsa viittaavien merkkien kudelma on kaikki, mitä tunnustetaan olevaksi (tai siis "sosiaalisesti konstruoiduksi"), ja käytännön poliittiset taistelut nähdään lähinnä kaukaisina tapahtumina tai vain epämiellyttävinä häiriöinä.

Esimerkin mallin lamauttavuudesta antoi semiootikkoystävä, joka yliopistoa vallatessa häpesi ovia tukkivia kollegoitaan. "Te vain tuette spektaakkelia", sanoi lacanisti ja veti paon viivan. Olisi siis parempi analysoida spektaakkelia kriittisesti, pysyä puhtaan älyllisenä ja säilyttää etäisyys reaaliseen kuin tehdä jotain käytännöllistä…

 

Emme ole koskaan olleet mainoskriittisiä: jos olisimme, emme olisi antaneet ympäristömme kehittyä tällaiseksi samalla, kun kulutamme aikaamme analysoimalla mainoksia kriittisesti.

 

 

Michel Foucault kirjoittaa Tarkkailla ja rangaista -teoksessaan:

Syyllinen on kuitenkin vain yksi rangaistuksen kohteista. Rangaistus tähtää ennen kaikkea muihin yksilöihin, siis kaikkiin mahdollisiin syyllisiin. Nämä tuomitun mielikuvaan vähitellen kaiverretut, esteenä toimivat merkit siis kiertävät ihmisten joukossa nopeasti ja laajalle, niin että kaikki hyväksyvät ne ja lähettävät ne eteenpäin. (2005, s. 150)

Luku käsittelee ranskalaista rangaistuslaitosta 1700-luvun jälkipuolella. Silloin vanhan monarkistisen valtateknologian rinnalle kehittyi uusi rangaistusmalli, joka ei nähnyt rikollista enää kidutettavana ruumiina, vaan manipuloitavana sieluna, jonka avulla voitiin tuottaa yhteiskunnallisesti hyödyllisiä merkkejä.

Merkkisarjojen avulla rangaistavasta yksilöstä voitiin luoda yleinen mielikuva vallan tarkoituksiin: ajateltiin, että manipuloimalla assosiaatioita ja merkkiketjuja pystyttäisiin ehkäisemään epätoivottua toimintaa ja oikeuttamaan vallan toimenpiteitä.

 

Syntyi siis eräänlainen rikoksen ja rangaistuksen semiotiikka. Uuden mallin mukaan rikoksesta oli tehtävä rangaistuksen merkki, ne oli assosioitava toisiinsa. Rangaistuksen tuli liittyä rikollisen teon mielikuvaan välittömästi ja luonnollisesti: jos ajattelet murhaa, ajattelet samalla heti kuolemantuomiota.

Vastaavasti on aina toiminut esimerkiksi suomalainen huumekasvatus, jonka mukaan huumeen täytyy olla välitön merkki epäsosiaalisuudesta ja epäluotettavuudesta, rikollisuudesta, tuhosta ja kuolemasta. Vastaavasti "aktivismin" käsite yritetään saada viittaamaan vain nuoruuteen, ymmärtämättömyyteen, laiskuuteen, työttömyyteen, hippeyteen - ja tietysti huumeisiin.

Meitä hallitaan koodamalla mieliimme rituaalisesti tällaisia assosiaatioita. Foucault’n sanoin valta "käyttää ihmismieltä kuin kirjoituspintana välineenään semiologia" (s. 142).

 

Poliisin semiotiikka ei ole kokonaan muuttunut 250 vuodessa. Suomen poliisi on viime viikkoina tehnyt enemmän tai vähemmän satunnaisia ja aistinvaraisia tarkistuksia ja ratsioita, jotka vähemmistövaltuutetun mukaan ovat lähellä etnistä profilointia. Mielenkiintoisinta poliisin rasismiriehassa onkin semioottinen tapa, jolla poliisi tuottaa median avulla assosiaatioita ja yleistä mielipidettä oikeuttaakseen toimensa.

Iskujen julkilausuttu tarkoitus on ollut laittomasti maassa olevien ihmisten löytäminen. 15. - 16.3 poliisi ratsasi kaksi helsinkiläistä yökerhoa ja tuntien operaation jälkeen otti säilöön vain kaksi "Venäjään liittyvää" naista. Valtamedian toimitus kirjoittaa:

Ratsian perimmäinen tavoite olikin vallan toinen, ja kyllähän poliisi jo ratsian tehdessään tiesi, ettei kyseisistä yökerhoista juurikaan napattavaa löydy. Poliisi on ratsannut vastaavia paikkoja jo vuosikausia, ja saldo on aina jäänyt melko heikoksi. Tarkoituksena oli linkittää ulkomaalaisratsiat rikollisuuteen, prostituutioon ja jopa ihmiskauppaan. Poliisihan on tiedottanut, että se yritti puhutteluilla ja työoloista päättelemällä selvittää, olivatko yökerhojen työntekijät pakotettu töihin. Yhtään ihmiskaupan uhria ei löytynyt. Operaation ideana oli hankkia oikeutus ulkomaalaisratsioille kevättä varten sekä hiljentää hipit ja kaiken maailman antirasistit. Samalla oli tärkeää pystyä ohjaamaan yleistä mielipidettä - kaikkihan vastustavat rikollisuutta!

[Valtamedia, Helsinki: maailman pohjasakka ja poliisi] 

 

Foucault’n tutkimassa Ranskassa tuomitun "mielikuvaan vähitellen kaiverretut, esteenä toimivat merkit siis kiertävät ihmisten joukossa nopeasti ja laajalle, niin että kaikki hyväksyvät ne ja lähettävät ne eteenpäin".

Nyky-Suomessa toimenpiteiden kohteina olevien mielikuviin kaiverretaan merkkejä, jotka kiertävät mediassa ja leviävät ihmiseltä toiselle niin, että ne muuttuvat yleiseksi mielipiteeksi. Laittomasti maassa olevan ihmisen käsitteeseen täytyy saada assosioitua rikollisuus, ihmiskauppa ja prostituutio.

[Poliisi] sai linkitettyä ratsiat osaksi rikollisuuden torjuntaa tekemällä itseään myyvistä naisista operaationsa kulmakiven. Tarkastukset koskivat yökerhoissa lähinnä naisia. Tämän jälkeen sellaisetkin valistuneet keskiluokkaiset ihmisoikeustahot, jotka mitä merkittävässä määrin koostuvat naisista, eivät enää epäile poliisin ulkomaalaisratsioiden oikeellisuutta. Kyllähän ihmiskauppaa pitää vastustaa! Poliisi on myös tiedottanut äskettäin, että Suomessa on tuhansia ulkomaalaisia luvattomasti. Tämänkin teeman yhteydessä poliisi leimaa kaikki luvatta maassa oleskelevat ihmiset rikollisiksi. Otetaanpa esimerkkinä vaikkapa poliisiylitarkastaja Esko Ruokonen sisäministeriön poliisiosastolta: "Esimerkiksi rikostapausten yhteydessä tulee aika usein ilmi tällaisia henkilöitä, jotka ovat olleet maassa pitkäänkin ilman lupaa".

Kohteen ei siis tarvitse olla tuomittu mistään: riittää, että kyseinen väestöryhmä on poliisin toiminnan kohteena sopivassa yhteydessä. Näin tuotetaan hyödyllinen assosiaatio: jos ajattelet ulkomaalaisratsiaa, ajattelet samalla ihmiskauppaa ja huoraamista. Siispä ratsioilla on oikeutus. Jos ajattelet ilman lupaa maassa olevia ulkomaalaisia, ajattelet rikollisutta. Siispä on hyvä juttu, että poliisi ahdistelee (tiettyjä) ulkomaalaisen näköisiä väestöryhmiä.

Kaiken lisäksi assosiaatioiden myötä jopa nykyinen ulkomaalaispolitiikan linja saattaa joistakuista alkaa kokonaisuudessaan tuntua järkevältä.

 

*

 

Lähinnä Hesarin toimittajat, kapitalismin kyynistämät ihmiset ja analyyttiset valtiofilosofit voivat pitää poliisin kaltaisia instituutioita "neutraaleina". Vaikkeivat ne kävisi jokaiseen fyysisesti käsiksi, valtiolliset ja ylivaltiolliset koneistot vaikuttavat kaikkiin tuottamalla merkkejä, merkityksiä ja assosiaatioita. Merkeillä ja niihin kytkeytyvillä affekteilla meitä nykyään kontrolloidaan.

Kontrollia voidaan vastustaa tuottamalla kapinallista semiotiikkaa: aktioita, tutkimuksia, tekstejä, vastamediaa, puhetta, sloganeita, grafiikkaa, katutaidetta, tarroja, videoita, mielenosoituksia, lobbausta.

Erityisen mielenkiintoista olisi tehdä hieman syvempää, avoimesti poliittista sosiaalipsykologista tutkimusta: ensin selvitettäisiin tiettyihin käsitteisiin liittyviä assosiaatioita ja jaoteltaisiin niitä vastaajan (luokka)aseman mukaan, sitten yritettäisin pureutua siihen, miten ja miksi juuri nämä assosiaatiot on tuotettu ja ketä ne palvelevat.

 

Julkiset hyökkäykset Lidliin, tuotantoeläinten vapautusiskut, Naomi Kleinin kuvaama tuhokapitalismi, supersankareiksi pukeutuneet aktivistivarkaat, nollatoleranssiteollisuus, kuokkavierasjuhlat, asfaltti-intiaanit, EuroMayDay, makasiinien mellakka ja tuli, poliisin pr-operaatio Smash Asemissa, kadun- ja talonvaltaukset … ja salaa kuvatut tehotuotantovideot. Näitä kaikkia yhdistää affektin käsite ja affektiivinen politiikka.

Suomalaiset saivat joulun alla 2000-luvun sianhoito-oppaan, kun eläinaktivistit julkaisivat salaa kuvattuja otteita maatalouden arjesta. Videoissa apaattiset ja veriset oliot kyhjöttävät saastaisissa karsinoissa, joissa ei mahdu kääntämään kylkeä, napsivat toisiaan ja mädäntyvät täyteen tungetuissa halleissa.

Tehotuotannon kärsimysnäytelmästä on Suomessakin julkaistu kirjallisuutta ja kannanottoja yli kymmenen vuoden ajan. Asian olisi siis pitänyt olla tiedossa.

Kuitenkin vasta argumentaation vaikeneminen ja laittomasti kuvatun shokkimateriaalin heittäminen yhteiskunnan kasvoille antoi asialle voiman läpäistä yleinen tietoisuus, uutiskynnys, eduskunta ja mielipidepalstat.

 

Tapauksessa tiivistyy hyvin jälkiteollinen elämänmuoto.

Suurimman osan vuotta erilaiset mediat täyttää merkityksetön kommunikaatio kommunikaation vuoksi. Uutisia julkaistaan tietty määrä, tapahtui niitä tai ei. Itseilmaisu pulppuaa kännyköistä ja facebookeista. Ihmiset purkavat persoonallisuuttaan netissä ja tositv:ssä.

Puheen ja tekstin merkitys hajautuu loputtomiin, valtavalla nopeudella mediakoneistoja kiertäviin informaatio- ja tunnevirtoihin. Viestin sisällöllä ei ole enää merkitystä, ainoastaan sillä on, että sanojen tulva jatkuu ilman taukoja.

Siksi argumenttien ja kuvailujen sijaan täytyy sulkea suu ja syöttää mediaan audiovisuaalisia shokkeja, jos haluaa saada säröjä aikaan. Täytyy tehdä politiikkaa affekteilla.

 

Teatterin olemassaolo muistettiin pitkästä aikaa, kun Kristian Smedsin Tuntematon sotilas alkoi ampua kovilla. Vastaavasti taide sai näkyvyyttä kaduilla liikkuvan jättiläisvaginan muodossa. Samoin perustulosta ja työnostajien armoilla elävän silpputyösukupolven ongelmista alettiin puhua kunnolla vasta, kun riittävästi ikkunoita oli mennyt hajalle ja VR:n makasiinit poltettu.

Tilanne on johdonmukainen seuraus nykyisestä huomiotaloudesta, jossa ainoastaan viboja tuottava kivien heittely ja aisteja runnovilla järkytyksillä fiilistely tuottaa tulosta.

Ei ihme, jos otteet kovenevat puolin ja toisin.

 

(Affektiivinen, intensiteeteillä ja tunne- ja fiilisperäisillä vaikutuksilla pelaava politiikka, jonka  teoreettisen ymmärryksen taustalla on kulttuurintutkimuksen ja radikaalin filosofian 1990-luvulta alkanut affektiivinen käänne, on ilmiö, jota pitäisi tutkia paljon enemmän. Tähän täytyy palata vielä monesti.)

 

Affektiivinen tupakkamainos

Joskus, kun istuu väsyneenä, tuntee irtoavansa tuolista ja kohoavansa sivulta kääntyen ylösalaisin leijumaan jalat kohti kattoa. Kokemus on näiden päivien symboli: kaikki tuntuu toimivan nurin päin tai metatasolla.

 

Työstä metatyöhön 

Nykyiseen työhöni kuuluu työnsosiologian opiskeleminen. Työntutkimuksesta saa opintotukea, vaikka ei koskaan ole ollut "oikeissa" töissä. Sitä siis opiskelee jotain tavallista ja välttämätöntä, jotain itsestäänselvää, jota ei ole varsinaisesti itse kokenut, niin kuin robotti, joka ihmettelee hengittämistä.

Eipä se mitään: työn korvaaminen metatasolla vaikuttaa nykyään tyypilliseltä, kun ison osan työstä saattaa viedä työn arviointi ("laadunvalvonta") ja reflektointi (itsensä markkinoiminen, itsekontrollin kehittäminen). Konsultti- ja asiantuntijateollisuuden puristuksessa sitä sitten voi ihmetellä, mihin varsinainen referenssi - itse työ - on kadonnut sen ihmettelyn alta.

Työelämä on muutenkin kääntynyt ylösalaisin. Yhä suurempi osa ajasta menee valmistautumiseen ja työnhakuun: mistä saada seuraava pätkä ja rahat asumiseen, miten päivittää itsensä ja cv:nsä, miten kehittää persoonallisuuttaan, mitä taitoja ja kieliä opetella, miten verkostoitua, millainen portfolio luoda.

 

Prekarisaatio

Siirtyminen uuteen työhön näkyy opiskelijoissa. Työn sosiologian johdatuskurssin aiempien vuosien ryhmätöissä on kuulemma tullut esiin lähinnä palkkatyökeskeisiä määritelmiä: "Työ on sitä, mistä saa rahaa." Nyt työ on paljon laajempi käsite. Menossa olevalla kurssilla joku ehti jo määritellä työn "koko elämäksi".

Kokemus johtunee oman työkyvyn myynnistä, johon meitä yritetään jatkuvasti pakottaa. Elämän osa-alueet hajaantuvat ja limittyvät, epävarmuus ja tunne toisten armoilla olemisesta lisääntyy, tieto- ja tunnetyötä on mahdotonta erottaa "vapaa-ajasta", ja silti pitäisi olla tehokas moniosaaja.

Pitäisi tehdä niin hitosti työtä, jotta pääsee töihin.

 

Johtopäätös 

Ehkä zerzanilaisilla ekoanarkisteilla on pointti. Keräilijä-metsästäjät kun selvisivät parilla työtunnilla päivässä (ja elivät muuten lähinnä kasviksilla). Sivilisaation kehitys on kaikkialla tarkoittanut hierarkian, epätasarvon ja työn lisääntymistä. Länsimaisen tieteen keksinnöt, joita on inspiroinut laiskuus ja halu helpottaa työtä, ovat säännönmukaisesti johtaneet työn määrän ja työajan kasvamiseen.

Mitä rikkaampi valtio, sitä suurempi merkitys työllä on. Mitä rikkaammat vanhemmat, sitä enemmän lapsi viettää päivähoidossa. Mitä isompi palkka, sitä vähemmän vapaa-aikaa.

Siellä missä kaikki on ylösalaisin, tosi on epätoden momentti.

 

Oliver Zunzin mukaan teollisen kapitalismin keskiluokkaa ohjaava kaava kuului näin:

Elämänne on suljettu työn loppumattoman ikävyyden häkkiin, mutta sen korvaamiseksi kapitalismi takaa, että vapaahetkinä voitte kuluttaa kaikkia viimeisimpiä ihmisälyn tuottamia vempaimia ja voitte elää suhteellisen turvattua elämää.

Jälkiteollisessa kapitalismissa

demokratia on muuttunut vain näytelmäksi, joka on kokonaisuudessaan käsikirjoitettu Microsoftin supervallan levittämissä tietokoneohjelmissa, Murdochin tv-ohjelmissa ja mainoskuvan teennäisissä virroissa. Meitä neuvotaan kuluttamaan paskaa kunnes räjähdämme, ja me kulutamme paskaa kunnes räjähdämme. Meitä kehotetaan työskentelemään kuin automaatit aamusta iltaan, ja me tottelemme kuin ääliöt. Meidät määrätään hurraamaan kenraaleille, jotka menevät pommittamaan ja tappamaan naisia, vanhuksia ja lapsia johonkin sivistymättömien mutakuonojen maahana, ja me iloitsemme joukkokuolemista ja massamurhista sekä otamme terminaattoripommittajat vastaan riemunhuudoin. Avantgardistisen kulttuurin eristäytyneissä nurkkauksissa, jossain taide-elokuvassa tai vaikeasti luettavassa kirjassa vaara tuodaan esiin ja ajatuksenvapauden katoamista valitellaan. Mutta kuka menee katsomaan taide-elokuvia ja kuka lukee noita vaikeasti luettavia kirjoja? Sensuuri ei ole lainkaan tarpeen, noita kummallisia taiteilijoita ei tarvitse tuomita kaleeriin, heille voi jopa myöntää palkinnon. Sillä kuka siitä vähät välittää: 99 prosenttia kunnollisesta länsimaisesta väestöstä loikoo sohvalla, joka on vastikään haettu osamaksulla hypermarketista, ja puolihypnoottisessa tilassa täyttää itseään ihraisilla rasvoilla nauttien uusimmasta Murdochin palveluksissa olevien orjakäsikirjoittajien tuottamasta televisiosarjasta. Itsenäisten aivojen toiminnan tukahduttamiseen ei tarvita fasismia, koska ihmiskunnan valtavalla enemmistöllä ei enää ole omia aivoja. Mitä vaaraa pienestä tyytymättömien pseudointellektuellin vähemmistöstä voisi koitua?

[Franco "Bifo" Berardi (2006): Tietotyö ja prekaari mielentila, s. 133 - 134. Zunzin sitaatti s. 114.]

Kevään tullen on hyvä palata perusteisiin. Mitä hyötyä on italialaisesta kapinateoriasta tai kieliopillisesta tavukikkailusta, jos edes alkeet eivät ole hallussa? Alkeissa on kyse kahdesta asiasta: poliittisesta ja tuotannosta. Ehkä myös skitso-etuliitteestä. Tässä on yksinkertainen luonnos poliittisen tuotannon analyysin ohjelmasta.

Poliittisen tuotannon käsitteen voi ymmärtää kahdella tavalla: politiikan kannalta tai tuotannon kannalta.

 

1. Politiikan tuotanto

Ensimmäisessä mielessä käsite koskee politiikkaa: sitä, miten politiikkaa ja poliittista tuotetaan, mikä määritellään poliittiseksi, siis kiistanalaiseksi ja keinotekoiseksi, ja mistä tehdään ei-poliittista, siis luonnollista ja välttämätöntä.

Kyse on siitä, mitkä prosessit tuottavat tämän jaon: asioiden jakaminen poliittisiin ja ei-poliittisiin on itse poliittista tuottamista. Poliittisen tuotanto siis edeltää liberaalin ajattelun ”politiikkaa” eli julkisen sfääriä.

Poliittisen tuotannon analyysin ensimmäinen aspekti liittyy näin ideologiakritiikkiin, tai nykytermein "subjekteja ja tietoisuutta tuottavien koneiden analyysiin". Siinä tutkitaan, missä, miten ja minkä eduksi ideologia järjestelmänä toimii sekä etsitään tapoja aktivoida niitä toisiin suuntiin.

Ideologiaksi voidaan kutsua subjekteja tuottava ja tietoisuuksia muokkaavaa koneistoa, joka toimii valtioaparaatin ja abstraktin kapitalistisen koneen puolesta, kontrolloi, luonnollistaa (depolitisoi) jotkin asiat ja epäluonnollistaa (politisoi) toiset, nostaa yhdet aspektit etualalle ja työntää toiset varjoihin.

Ideologiaa ei tule sotkea vulgaarimarxilaisuuden ”väärään tietoisuuteen”, joka antaa olettaa, että olisi olemassa oikea tietoisuus: mikään tapa jäsentää maailma ei ole ideologian tai vallan ulkopuolella, eikä ideologian vastakohta ole totuus, vaan vallankumouksellisuus.

Ideologian käsitettä vastaan on hyökätty paljon: sitä sanotaan toissijaiseksi ja kuvitteelliseksi, pelkäksi pölyksi, jota nousee ilmaan ensisijaisista tapahtumista eli konkreettisista yhteiskunnallisista taisteluista. Juuri näin asia täytyykin käsittää: ideologia on savuverhoa, luonnollista asennetta, tervettä järkeä ja ennakkoluuloa, uurrettua tilaa ja pelkkää lämpöä pinnalla - mutta sillä on todellisia vaikutuksia ja se liittyy kaikkeen tuotantoon, eikä sen käyttämiseen liity ortodoksimarxilaisten paatoksellisia ongelmia, jos se ajatellaan samalle tuotannon tasolle kuin tehtaat, mediateollisuus, maatalous ja lopulta ”luonto”. Yhdet koneet tuottavat autoja, toiset kananmunia ja kolmannet ideologiaa, joka suojelee autojen ja kananmunien tuotantoa.

 

2. Tuotannon tuotanto 

Toiseksi analyysissa on kyse itse tuotannosta ja sen suhteesta poliittiseen. Poliittisen tuotannon tutkimuksen toinen aspekti tarkoittaa tuotannon ja tuotannon tuotannon politisoimista. Tuotannolla tarkoitetaan tässä kaikkea luomista: tuotannon tuotannon lisäksi jakelun tuotanto, kulutuksen tuotanto, muokkaamisen tuotanto, biosfäärin, geosfäärin ja noosfäärin tuotanto.

Tuotannon analyysi kysyy: miten erilaiset tavaran – hyödykkeiden, tiedon ja työvoiman – muodot tuotetaan yhteiskunnassa poliittisesti, mikä on noosfäärin ideologiatuotannon tausta, mikä politiikka ohjaa kulloistakin subjektiivisuuden tuotantoa, miten subjekteille tuotetaan haluja, miten subjektit itse tuottavat tapahtumia …

Tavaroiden, tunteiden ja tiedon tuottaminen on poliittista, taloudellisten rakenteiden tuottaminen on poliittista, kaupallinen kulutus on tuottavaa (se tuottaa rahaa, affekteja, perseptejä ja sosiaalisuutta kokemisen ja tekemisen tapoina) ja siten poliittista. Kirjallisuudessa taas merkitykset tuotetaan aina funktioilla ja niiden koneistoilla, ja analyysin on edettävä uusfunktionalistisesti ja osoitettava lukemisen ja kirjoittamisen poliittinen luonne. Tieteissä merkitystuotanto kytkeytyy tieteellisen diskurssin kriteereihin, joilla puolestaan on yhteiskunnalliset suhteensa.

Joka alalla törmätään näin tuotannon käsitteeseen ja huomataan tuottamisen poliittisuus: se, ettei sitä lopulta voi erottaa poliittisen tuotannosta.

 

3. Esimerkki: Marx ja uskontokritiikki

Analyysia voi havainnollistaa palauttamalla mieleen Marxin varhaiskirjoituksissa toistuvaa pyrkimystä sivuuttaa molaarinen tai ideologinen taso ja edetä yhteiskunnallisen tuotannon salaiselle alueelle, jonka tuotetta fenomenologinen elämismaailma on. Pelkän välittömästi ilmenevän sorron – uskonnollisuuden tai juridisen epätasa-arvon – kritiikki ei ole Marxille tarpeeksi radikaalia: kritiikin täytyy ulottua sorron tuotantoon eli kapitalistiseen järjestelmään asti.

Hegelin oikeusfilosofian arvostelussa Marx esittää argumenttinsa ehkä selkeimmin: uskonnon kritiikki on jo viety loppuun, seuraavaksi pitää keskittyä yhteiskuntaan. Yhteiskunta tuottaa uskonnon, joten pelkän uskonnon kritiikkiin rajoittuminen ei vielä tuota tarpeeksi seurauksia.

Uskonto on osallisena sorrossa, joten se voi olla hyvä alku: ”Uskonnon kritiikki on siis idussaan sen murheenlaakson kritiikkiä, jonka sädekehänä on uskonto.” Mutta kritiikin on radikalisoiduttava:

Taivaan kritiikki muuttuu näin maan kritiikiksi, uskonnon kritiikki oikeuden kritiikiksi, teologian kritiikki politiikan kritiikiksi.

[Marx & Engels: Valitut teokset (VT) I, s. 102.]

Tuotteiden kritiikki muuttuu siis poliittisen tuotannon järjestelmän kritiikiksi. Jotta voisimme vaikuttaa riistoon, ei riitä, että keskitymme sen seurauksien ja oireiden poistamiseen. Itse riistoa rakentavat mekanismit ja niitä tuottava syväjärjestelmä on tuhottava.

Tämä on myös Juutalaiskysymyksestä-teoksen pääargumentti. Marx suomii siinä kollegansa Bruno Bauerin esittämää uskontokritiikkiä, joka vastustaa uskontoja ja alistavaa uskonnollisuutta mutta unohtaa valtion ja talouden.  Tällainen kritiikki – kuten nykyajan liberaalien ateistien viha uskontoja kohtaan – peittää talouden ja vallan syvimmät rakenteet, joiden seurausta uskonto Marxin mukaan on:

Uskonto ei merkitse meille enää maallisen rajoittuneisuuden perustetta, vaan enää vain sen ilmenemistä. Selitämme näin ollen vapaiden kansalaisten uskonnollisen sidonnaisuuden heidän maallisella sidonnaisuudellaan. Me emme väitä, että heidän täytyy luopua uskonnollisesta rajoittuneisuudestaan voidakseen luopua maallisesta rajoituksestaan. Me väitämme, että he luopuvat uskonnollisesta rajoituksestaan niin pian kun he luopuvat maallisista rajoituksistaan. (VT I, s. 72.)

Bauer ei ole tarpeeksi radikaali: hän taistelee yhteiskunnallisten ristiriitojen uskonnollista ilmausta vastaan, mutta jättää käsittelemättä niiden ”maallisen” perustan. Uskonnot ovat nuorelle Marxille klassisia ideologioita, jotka kätkevät ”valtion maallisten tavoitteiden alhaisuuden” ja joiden kritiikkiin rajoittuminen ei tee mitään valtarakenteiden salailulle (VT I, 81).

Bauerin uskontokritiikki on Marxille muutenkin rajoittunutta. Valtio voi kyllä vapautua uskonnollisuudestaan ilman että sen ihmiset vapautuvat, kuten USA:ssa, jossa valtion ja kirkon erillisyydestä huolimatta teismi ja fundamentalismi kukkivat. Lisäksi yhtä lailla uskontoa kuin usko Jeesukseen on liberaalin demokratian usko ”yksilön” suvereeniuteen, autonomisen monadin abstrakteihin ihmisoikeuksiin, epäsosiaaliseen olemukseen ja valtiollisen kansalaisen elämän kollektiiviseen tuonpuoleisuuteen. Lisäksi liberaali usko vielä naamioidaan epäpoliittiseksi, toisin kuin uskonto. 

 

4. Liberalismin kurjuus

Liberalismi, poliittisesti tuotettu ideologia, on depolitisoinut syyn (talousjärjestelmä) ja politisoinut apurikriitikoidensa avulla pelkkiä tuotteita (uskonnollinen sorto), joiden poistaminen ei koske tuotantoon.

Liberalistisesta kritiikistä on seurannut, että

ihmistä ei vapautettu uskonnosta, vaan hän sai uskonnonvapauden. Häntä ei vapautettu omistuksesta. Hän sai omistuksen vapauden. Häntä ei vapautettu elinkeinon egoismista, vaan hän sai elinkeinovapauden. (VT I, s. 91.)

Historiallinen lopputulos on ankea, eikä uskonnosta eroon pääseminen lohduta kovin paljon, kun elämme kapitalismissa:

Raha on kaikkien asioiden yleinen, itseään varten järjestetty arvo. Tästä syystä se on riistänyt koko maailmalta, ihmisten maailmalta samoin kuin luonnoltakin niiden ominaisarvon. Raha on ihmisen työn ja olemassaolon ihmisestä vieraantunut olemus, ja tämä vieras olemus hallitsee häntä ja hän rukoilee sitä. (VT I, s. 97.)

Kuvaus kapitalismin seurauksista säilyy myös ilman ”ominaisarvon” ja ”vieraantumisen” essentialistisia käsitteitä. Deleuzen ja Guattarin terminologialla kyse on siitä, että pääoma on purkanut ja siirtänyt kontekstistaan eli deterritorialisoinut vanhat hierarkiat, työvoiman sekä perinteiset arvot ja rajoitukset (traditiot, uskonnot, jne.), mutta reterritorialisoinut kaiken takaisin äärimmäiseen hierarkiaan ja rajaan eli rahaan.

Kapitalismi purkaa kaikki sosiaaliset virtaukset hierarkioista, mutta ei uskalla vapautua äärirajoilleen, vaan pelästyy itseään ja palauttaa sosiaaliset virrat takaisin rahan virtaan (ja kansallisvaltioon ja tv-yleisöön ja monikansallisten yhtiöiden monopoliin ja …). Tämä kaikki edellyttää tuhoamisen ja vapauttamisen (dekoodaus), homogenisoimisen (kapitalistisen logiikan edellytyksien luominen) ja takaisin-alistamisen (rekoodaaminen rahaan) kolmoisliikettä.

Liberalismi on tätä pelkurimaista ja skitsofreenista dekoodaus-rekoodaus-ailahtelua peittävä sumuverho, tai subjektiivisuuskoneisto. Kapitalismin skitsofrenia on se systeemi, johon kritiikin pitää tarttua järjestelmän tuotteiden sijasta.

 

Lopuksi: ihmisoikeuksien poliittinen tuotanto

Marxin vanha argumentti ei sinänsä tietenkään toimi enää: modernin ajattelun helpoksi kuvittelema ero pinnan ja perustan tai efektin ja syväjärjestelmän välillä on romahtanut, ja uskonto on aina myös tuotantoa. Ei myöskään voida olettaa, että kapitalismin tuho jotenkin itsestään johtaisi uskonnon tuhoon.

Marxin logiikkaa voi silti soveltaa yhä vaikkapa ihmisoikeuksiin ja muodolliseen tasa-arvoon, jotka peittävät alleen tosiasiallisen epäyhdenvertaisuuden. Kuten Marx kirjoittaa:

Vain yhteiskunnan yleisten oikeuksien nimissä voi erityinen luokka vaatia itselleen yleistä herruutta. (VT I, s. 113.)

Porvarillinen pohjoinen ylpeilee abstraktilla yhdenvertaisuudellaan ja julistaa pakottavansa koko maailman sen alle piittaamaatta todellisesta sorrosta, jota tapahtuu myös pohjoisessa ja joka kohdistuu alaluokkiin, köyhiin ja prekarisoituihin. Tasa-arvon länsimainen metafysiikka on ironisesti tuottanut historian materiaalisesti epätasa-arvoisimman maailmanjärjestelmän.

Kapitalismia on oikeutettu egalitaristisella ontologialla. Haluaisivatko alistetut todella abstraktia oikeutta, jos heidän olisi mahdollista saada konkreettista oikeutta? Mitä kaikkea porvarillinen tasa-arvo- ja ihmisoikeusretoriikka peittää alleen?