There is no need for arms, physical violence, material constraints. Just a gaze. An inspecting gaze, a gaze which each individual under its weight will end by interiorising to the point that  he is his own overseer, each individual thus exercising this surveillance over, and against, himself. A superb formula: power exercised continuously and for what turns out to be a minimal cost.

(Foucault, 1980: 155; siteerattu tässä paperissa)

 

Palaan kysymykseen kameravalvonnasta ja jatkan osittain HK:n soveltamista kun luentopäiväkirjakin pitää kerran tehdä.

HK:n mukaan kameravalvonta vaikuttaa tekniseltä yksityiskohdalta, mutta todellisuudessa se muuttaa kaupunkitilan luonnetta suuresti. Tiivistetysti kameravalvotun tilan päävaikutus on siinä, että jokainen asetetaan automaattisesti epäilyksen alaiseksi. Kameravalvonta viestii luottamuksen puutteesta ja antaa jo lähtökohtaisesti olettaa, että tässä tilassa tapahtuu jotain pahaa.

Koska tietoisuus kamerasta on sen edellytys, että kamera voi toimia rikollisuutta ehkäisevästi, kameroiden täytyy olla näkyvillä tai ainakin niistä pitää varoittaa esimerkiksi tarroilla tai kylteillä. Kun ihmiset sitten sisäistävät sen, että heitä valvotaan tai edes saatetaan valvoa koko ajan, he alkavat itse valvoa itseään, aivan kuten Foucault tuossa yllä kirjoittaa. HK komppaa: In cities, the routine of surveillance makes the use of power almost instinctive: people are controlled, categorised, disciplined and normalised without any particular reason.

Kameravalvonta vaikuttaa kokonaisuudessaan kovin kustannustehokkaalta ja kattavalta kontrollitekniikalta.

 

Kuitenkin esimerkiksi erään Joensuussa tehdyn tutkimuksen (HK 2001) mukaan valvontakameroiden näyttävä asentaminen kaupungin keskustaan ja tästä uutisoiminen ei vaikuttanut rikollisuuteen mitenkään. Katuväkivalta tapahtui edelleen lähinnä kännissä yöllä, aivan kuten ennen kameroita. Jeremy Benthamin Panoptikon-mekanismi ei toimi ainakaan maassa, jossa vallitsee humalahakuinen juomatapa…

Metatutkimusten mukaan on jokseenkin fifty-fifty todennäköisyys, että kameravalvonnalla on vaikutusta rikollisuuteen. Jos vaikutus on havaittavissa, se kuitenkin liittyy usein siihen hetkeen kun kamerat on asennettu ja niistä uutisoidaan paljon. Ajan myötä rikollisuus joko palaa ennalleen tai siirtyy toiselle alueelle.

Lopputulos vaikuttaa kriminologian näkökulmasta siltä, että kamerat eivät juuri ennaltaehkäise rikollisuutta ja että kameroilla suurempi vaikutus omaisuusrikosten korjaamiseen kuin väkivallan ehkäisemiseen. Kameran avulla voidaan hankkia maksaja rikotulle ikkunalla, mutta ei poistaa väkivallan kokemista. Sen sijaan poistaa voidaan ihmisten välinen luottamus, oma yksityisyydensuoja sekä oikeus käyttää julkista tilaa ilman lähtökohtaista epäilyä siitä, että itse on rikollinen.

Ei ehkä pidä ihmetellä, jos valvontakameroiden jatkuva lisääminen polarisoi tilaa. Ei myöskään pidä ihmetellä, jos ristiriitojen kärjistyminen puhkeaa joskus.

 

Muistutuksena vielä Suomen kameroista kommentti sekä vuoden vanha uutinen:

Järjestyspoliisi sijoittaa noin sata valvontakameraa ympäri Helsinkiä

Valvontakameroita asennetaan ylikomisario Mika Pöyryn mukaan alueille, joilla järjestyshäiriöiden mahdollisuus on suuri.

Kiinteän kameravalvonnan ohella järjestyspoliisi saa käyttöönsä myös liikuteltavia valvontakameroita. Niitä on tarkoitus käyttää muun muassa suurten yleisötilaisuuksien ja valtiollisten tapahtumien yhteydessä. [- -]

"Teemme tämän yhteistyössä poliisin kanssa. Tarkoituksena on, että kaupunkilaisten kokema turvallisuus on samalla tasolla kaikkialla kaupungissa", kaupunginjohtaja Pajunen sanoo.

Kaupungille kameralaitteet maksavat määrästä riippuen puolesta miljoonasta miljoonaan euroon. Järjestelmä valmistuu suurimmilta osin vuoteen 2010 mennessä. [- -]

Jotkin järjestyspoliisin yksiköt aiotaan varustaa liikuteltavilla valvontakameroilla. Näillä voitaisiin seurata ihmisten käyttäytymistä suurissa yleisötilaisuuksissa.

Tällaisiksi Pöyry mainitsee Kaivopuiston ja Kaisaniemen konsertit sekä Senaatintorin uudenvuoden tapahtuman. Myös valtiovierailuiden aikana kamerat raahataan kentälle.

 

Entäpä jos ihmiset alkaisivat itse ottaa kameroita alas ja maalata linssejä umpeen? Pitäisikö auktoriteettien ehkä asentaa valvontakameroita valvomaan valvontakameroita?

Ehkä meidän pitäisi kulkea kadulla koko ajan kännissä, niin emme välittäisi kameroista.

 

Valtsikassa on menossa monitieteellinen kaupunkitilaa käsittelevä luentosarja, joka koostuu 14 kaupunkitutkijan vierailuista. Sarjasta voisi ammentaa vaikka kuinka monta postausta, mutta nostetaan tässä yksi pointti esille.

Väikkärinsä pelosta ja kaupungilla liikkumisen kokemuksesta tehneen Hille Koskelan mukaan kupukamerat Helsingin Rautatieaseman sisäkatossa ovat niin tarkkoja, että niillä voidaan zoomata hallissa kulkevan ihmisen kädessä olevaan matkalippuun ja lukea junan määränpää. Huippuluokan kameroista ei kuitenkaan usein tunnu olevan hyötyä, kun asemalla todella tapahtuu jotain rikollista.

Ensimmäinen esimerkki on erään luennolla olleen naisen meksikolainen ystävättär, jolta vohkittiin käsilaukku steissillä. Jutusta tehtiin rikosilmoitus, ja kysymykseen valvontakameran materiaalista poliisi kuulemma vastasi, että asia ei ole "katsomisen arvoinen” - vaikka nykyisillä laitteilla katsomisen vaivan ei pitäisi olla kovin suuri.

Minkäköhänlaisten rikosten kohdalla nähdään sitten niin paljon vaivaa, että etsitään digitaalisesta kuvamateriaalista muutamalla klikkauksella oikea kohta. Ehkä väkivaltarikosten kohdalla? Valtamediassa julkaistiin pari päivää sitten uutinen, joka käy toisesta esimerkistä:

 

FPS:n vartijana toiminut Mika Antero Korjonen tuomittiin perjantaina 30. lokakuuta kahdesta pahoinpitelystä, joihin hän syyllistyi työssään vartijana Helsingin rautatieasemalla. 

Tuomiota, 60 päiväsakkoa eli yhteensä 1500 euroa, voi pitää verrattain pienenä siihen suhteutettuna, että kyseessä on ollut valta-aseman hyväksikäyttö ja toisessa tapauksessa vielä selkeästi rasistisin motiivein tehty teko. Toisessa pahoinpitelyssä Korjosta avustanut vartija vapautettiin perusteluitta. [–]

Korjonen tuomittiin, koska pahoinpitelyt tapahtuivat Helsingin kameravalvotuimmassa tilassa. Tästä huolimatta oikeus ei saanut käsiinsä kamerakuvaa tapahtumasta, vaan pelkästään printattuja pysähdyskuvia, joista ensimmäinen oli otettu noin 7 sekuntia pahoinpitelyn alkamisen jälkeen. Valvontakamerat eivät tarjoa suojaa pahoinpitelyjä vastaan, vaan ovat puhdas kontrollimekanismi.

 

Tosiaan: miksi Rautatieasemalla on niin paljon niin tehokkaita valvontakameroita?

Tai miksi Suomessa on toiseksi eniten valvontakameroita koko Euroopassa?

(Ehkä palaan aiheeseen huomenna.)

 

 

Muutama vuosi sitten konsultit olivat ekstaasissa kun keksivät, että elämme "informaatioyhteiskunnassa", joka perustuu "tietotalouteen". Sitä oltiin konsulttien kanssa yleisesti samaa mieltä ja surffattiin yhtä suurta tiedon valtatietä virtuaaliseen kommunikaatioon perustuviin etätöihin luomufarmille. Puhuttiin, että IT luo globaalin maailmankylän, jossa fyysisellä sijainnilla ei ole enää väliä.

Tässä metromodernin teknokonsernin hehkutuksessa unohtui vain todellisuus. Siis se paikka, jossa kävellään kadulla ja syödään ruokaa. Tällaisia toimintoja täytyy harrastaa edelleen riippumatta siitä, elämmekö tieto- vai maatalouskapitalismissa.

 

Myös tietotalous tarvitsee materiaalisen ja paikkoihin kiinnittyvän perustan. Tietotalouden perustana on paskaduunien palvelutalous. Toimistotilat täytyy rakentaa, korjata ja huoltaa, varastoreiskojen pitää nostella kamoja, jonkun täytyy siivota kadut ja kokata ruoka, it-nörtit vaativat pornoa viihtyäkseen jne.

Tietotaloudella meuhkaavat kaupungit elävät palvelusektorin paskatöistä. Voiko sen sanoa selvemmin? Immateriaalisella imagolla brändätyn it-kaupungin perusta on rivo kasa paskasti palkatun paskaväen lapioimaa paskaa. Asia on näin yksinkertainen. Jostain syystä globalisaatiosta puhuttaessa mainitaan silti vain poliittisesti korrekti "yläosa" ja unohdetaan aktuaaliset materiaaliset prosessit, tietokapitalismin solmukohtina toimivien metropolien aineellinen perusta, talouden tilallinen ulottuvuus.

Virtuaalisen maailmankylän sijaan meillä on nyt kaupunkien verkostojen globaali hierarkia, kaupunkien sisällä hierarkioiden ruuduttama mosaiikki. Yhdet komentavat pilvenpiirtäjän huipulla, toiset tottelevat palvellen pohjalla.

 

Kupatakseni Saskia Sassenia: solmukohta-metropolien tarve kumoaa sen joskus esitetyn väitteen, että digitalisaation myötä materiaaliset paikat - kuten kaupungit - tulisivat taloudellisesti vähempiarvoisiksi. Kaupungit toimivat maailmantalouden komentopisteinä, finanssialan ja erikoispalveluiden tuotanto- ja markkina-alueina sekä tietenkin kuuluisien innovaatioiden tuotantovälineinä.

Sassenin mukaan kaupungit ovat itse asiassa kasvattaneet asemaansa tietotalouden myötä. Firmat tykkäävät "innovatiivisista sektoreista" eli alueista, joissa on inspiroiva ympäristö, mahdollisuus face-to-face-kommunikaatioon (joka on tärkeä tuotantoprosessi nykytaloudessa) liiketuttujen kanssa ja erilaisia kutkuttavan pikantteja elämäntyylejä. Ynnä ylellisyyttä. Unohtamatta sisäpiiritietoa. Ja nopeutta. Ja arvovaltaa.

 

Tämä liittyy köyhyyteen siten, että innovatiiviset sektorit eivät synny neitseellisesti. Jokainen niistä on metropolitaanisen prekariaatin rinnoilta väkisin riistetty lapsi. Kohdun muodostaa naisten, laittomien ja laillisten siirtolaisten, ylikoulutettujen silppu- ja pätkätyöläisten ja muiden vähemmistöjen epämääräinen ja hajanainen väki.

Väki tuottaa kaupungille sen elävyyden, mutta joutuu raatamaan keski- ja yläluokkien hyväksi pystyäkseen edes syömään ja asumaan. Väki rakentaa kaupungin materiaalisen perustan, mutta joutuu maksamaan jopa liikkumisestaan kaupungissa. Väki synnyttää kulttuuriteollisuuden tarvitseman raaka-aineen ilmaiseksi, mutta joutuu ostamaan materiaalinsa takaisin kalliissa paketissa. Palkaksi kaikesta väki saa lisää joustamista, juppiutumista, kontrollointia, holhoamista, leikkauksia ja paskatöitä.

Lopputuloksena väki on rahalla mitattuna hyvin köyhä, vaikka se on muista näkökulmista äärimmäisen rikas ja tuottava.

 

Kaupunki elää perustastaan. Perusta on köyhä yläpään nirsoilun takia. Perusta on perse, joka hoitelee haisevia pökäleitä, jotta yläpää voisi nauttia glamourista.

Olisiko liikaa myöntää näin alkajaisiksi kunnon palkka tälle anukselle?

Ja jos palkkaa ei tipu, pitäisikö peräaukon ottaa se?

 

Lisäksi kaupunki…

 

Palomiehet sammuttavat tuhopoltettua romanialaisleiriä Italiassa (toukokuu 2008)

 

Itä-Euroopan romaneja käsitelleessä vaalipaneelissa nousi esille, että sietämättömintä Suomeen tulleissa romaneissa on heidän halunsa liikkua ja auttaa itse itseään.

Romanit lähtevät kotoaan etsimään parempaa elämää sen sijaan, että jäisivät odottamaan paikallisten viranomaisten toimia heidän tilanteensa parantamiseksi. Heille on tietenkin selvää, että näitä toimia ei ole tulossa valtiokoneiston korruption, kontrollihalun ja rasististen rakenteiden vuoksi. Ja koska he eivät pääse helposti edes paskatöihin tai eivät halua sellaisiin, jotkut heistä ovat valinneet kerjäämisen tai katusoiton, eli toimen, jossa on taattu edes jonkinlainen tulo ja autonomia.

Suomalaisista viranomaisista tämä on sietämätöntä. On sietämätöntä, että romanit eivät suostu jäämään viranomaisten holhouksen kohteeksi, vaan tekevät itsestään liikkuvan subjektin. Byrokraattien näkökulmasta parasta olisi, jos romanit ja muut köyhät siirtolaiset palaisivat kotimaihinsa ja jähmettyisivät helposti hallittavaksi möykyksi.

 

Viranomaisten asenne tuo mieleen rasismin klassisimmillaan. Julkilausumaton eetos Helsingin kaupungin toiminnassa on, että "näillä ihmisillä voi olla arvoa – kunhan pysyvät siellä missä sattuivat syntymään", tai "voisimme kyllä muuten auttaa, mutta sitten siirtolaisten tuholaisparvi tulvisi maahamme ja raiskaisi sen".

Aivan kuin ihmiset vain huvikseen jättäisivät kotinsa ja tulisivat Suomeen kerjäämään. Paneelissa huomautettiin, että tätä on pelätty aina, esimerkiksi inkeriläisten paluumuuton ja Viron EU-jäsenyyden myötä. Toistaiseksi inkeriläiset tai virolaiset eivät kuitenkaan ole täyttäneet Suomea miljoonittain, aivan kuten romanitkaan eivät tule täyttämään. Eivät, vaikka heitä alettaisiin kohdella muiden EU-kansalaisten tavoin.

 

Viimeisen vuoden aikana rasistiset rakenteet ovat korostuneet eurooppalaisissa instituutioissa Italian siirtolaisia koskevista poikkeuslaeista Suomen ulkomaalaispoliisin tekemiin ”aistinvaraisiin” tarkastuksiin ja romanileirien hajottamisiin asti. Viimeisin veto on Helsingin kaupungin romanikampanja, jota varten on budjetoitu 75 000 euroa vuodessa. Kampanjaa koskeva tieto on kiven alla, mutta Vapaa liikkuvuus -verkoston tietojen mukaan kampanja työllistää vain yhden katutyöntekijän, jonka toimenkuva on käytännössä tehdä etnistä profilointia romaneista. Tämä osoittaa jälleen kerran, että resursseja on kyllä olemassa, mutta niitä ei vain haluta käyttää romanien auttamiseen heitä itseään hyödyttävällä tavalla.

Vielä yksi ”romanikysymyksen” käsittelyn tärkeistä opetuksista on käytäntöjen rooli politiikassa. Maahanmuuttopolitiikkaa tehdään usein väliaikaisesti sovituilla tai tehokkaiksi koetuilla käytännöillä ennemmin kuin esimerkiksi abstraktien ihmisoikeuksien tai periaatepäätösten pohjalta. Sosiaalisia oikeuksia käytetään jopa lyömäaseena maahanmuuttoasioissa: jos elät toimeentulotuen varassa (mihin sinulla on oikeus), se voi olla peruste karkottaa sinut maasta.

 

 

1960-luvulla radikaalit antipsykiatrit näkivät hulluuden toiseuden vallankumouksellisena muotona, jonkinlaisena peilinä, joka kritisoi kapitalistista yhteiskuntaa. Tänään hulluus ei ole kovin kapinallista.

 

Masennuksesta puhutaan kansantautina, kun taas esimerkiksi bipolaariseen mielenterveyshäiriöön liitetään bisnesmaailmassa positiivisia piirteitä – sen maaniset vaiheet kun mahdollistavat häikäilemättömyyden ja armottoman päätöksentekokyvyn. Pörssi toimii hulluuden bensalla, ja osakkeiden hinnat liikkuvat huhujen mukaan. Liike-elämässä on ylipäänsä vaikea toimia terveesti ja vastuullisesti, siis muuten kuin hullun lailla. Lisäksi elämme jatkuvassa kollektiivisessa psykoosissa, kun emme huomioi nykyisen elämänmenon tuottamaa sosiaalista ja ympäristöllistä katastrofia.

Ja jos hulluudesta jää vielä jotain radikaalia tai haastavaa jäljelle, niin mainostoimistot osaavat kyllä kesyttää ja valjastaa sen talouden käyttöön.

Parasiittiklubin hulluutta ja mielenterveyttä ruotiva aihe ei siis ehkä ollut kovin vallankumouksellinen, mutta sen turpaanvetävyysastetta ei voi kiistää. Teemu Mäki muotoili kysymyksen näin: miksi köyhässä Nigeriassa ei ole sen enempää mielenterveysongelmia kuin Suomessa? Miksi länsimaisen teknologian huipulla haisee nihilismi, jonka ongelma paikannetaan yksilön pään sisään?

 

Ilpo Helénin mukaan psyykenlääkkeitä syö noin 300 000 suomalaista. Jos mukaan lasketaan ahditus-, uni- ja antipsykoottiset lääkkeet, niin koko Suomen väestöstä vähintään neljäsosa on joka päivä psyykeen vaikuttavien lääkkeiden vaikutuksen alaisena. Masennuslääkkeiden käyttö on 8-10-kertaistunut 15 vuodessa. Nyt meillä on lääkkeitä joka elämäntilanteeseen, ja viimeistään vanhuusiässä ihminen voidaan sulkea sairaalaan ja täyttää lääkkeillä pitkälti hänestä itsestään riippumatta.

Helénin näkökulmasta kehitys ei johdu mistään tietystä tapahtumasta, kuten 90-luvun lamakaudesta tai sen perinnöstä, vaan taloudesta laajemmin. Mielenterveysongelmien lisääntyminen on kapitalistisen ihmiskuvan automaattinen seuraus. Sen myötä syrjäytyneet jäävät oman onnensa nojaan, koska tuntevat olevansa itse vastuussa ”sairaudestaan”.

Tai kuten Mäki sanoo, nykyään yhteiskunnasta syrjäytynyt ajattelee joko 1) ”olenpa tosiaan tyhmä ja huono” tai sitten 2) ”olen sairastunut johonkin tautiin, siksi olen syrjäytynyt ja etsin sairautta itsestäni”.

 

Talouden synnyttämä individualisoiva ajattelu paikantaa ongelmat aina yksilöön ja yksilössä tämän (synnynnäisiin) ominaisuuksiin tai sitten yksilön sairastamaan ”tautiin”. Ennen tällaisen ihmiskuvan ja mielenterveysdiskurssin leviämistä syrjäytyneen ihmisen ajatuskuvio vielä usein huomioi ongelmien sosiaalisen luonteen. Se saattoi mennä esimerkiksi näin: ”minua riistetään, siksi olen syrjäytynyt – siispä voin vaikuttaa tilanteeseen nousemalla barrikadeille”.

Julkisesta valituksesta huolimatta nykyinen tilanne ei siis ehkä olekaan täysin negatiivinen hallinnolliselta kannalta. Keskustelussa nousi useita kertoja esiin, miten hyvin mielialojen sääntely ja mielialaongelmat toimivat sekä ulkoisen että sisäisen kontrollin välineinä. Tämä kontrolli rakentui Suomessa 1960- ja 70-luvuilla samaan aikaan hyvinvointivaltion kanssa. Ja hyvinhän väki on pysynyt hiljaisena.

Mahdollisiksi ratkaisuiksi yleisöstä esitettiin hierarkkisen lääkemääräyskulttuurin purkamista, vertaistukea, kapitalismin vaikutuksiin keskittyvää systeemianalyysia ja kollektiivista terapiaa. Lisäksi muistutettiin, että yleisestä kielteisyydestään huolimatta depressio on myös mahdollistanut monien irtautumisen työn ahdistavasta vankeudesta.  Joten samalla, kun psykoottiset bisnesgurut kiihdyttävät taloutta laittamalla liiat överit kuriin ja leikkaamalla downerinsa pois lääkkeillä, mielenterveysongelmilla voi olla myös nykyisen työelämän ylittäviä funktioita.

Vanhan koulukunnan anarkistien asenne vaaleissa äänestämiseen on suurin piirtein seuraavanlainen.

Ensiksi perustelu on tämä:

 

 

 

Ja toiseksi äänestyslipukkeet ovat yhtä kuin tämä, tai ainakin äänet päätyvät tähän:

 

 

 

Ajattelin ennen näin, ja ymmärrän ajatuksen edelleen. Nykyään haluaisin kuitenkin vastata äänestämistä vastaan kampanjoiville näin:

 

Vaaliläppä ei tarkoita, että uskoisimme edustukselliseen demokratiaan. Uskomme siihen, että yhteiskunnalliset konfliktit ratkaisevat, ja mahdollisuuksiemme mukaan pyrimme kärjistämään noita konflikteja vallankumoukselliseen suuntaan.

Mielestämme on hirvittävän vanhanaikaista uskoa, että vaaleihin osallistuminen legitimoisi valtaa. Valta ei ole koskaan legitimaatiota tarvinnut, ja sitä paitsi valta sijaitsee nykypäivänä jossain aivan muualla kuin kansallisvaltioiden parlamenteissa tai kaupunkien valtuustoissa. Jos vaaliboikoteilla olisi jotakin merkitystä, olisimme varmasti sabotaasin etulinjassa, mutta kun vaaliboikoteilla ei ole mitään merkitystä - kuten ei vaaleillakaan.

Vaalien kautta voi kuitenkin olla mahdollista tuoda joitakin ajatuksia julkiseen tilaan ja vaikuttaa mahdollisuuksiin [esimerkiksi] ylläpitää vallattuja sosiaalikeskuksia …

Samaan aikaan ja ensisijaisesti kehotamme ihmisiä ottamaan haltuun yhteiskunnallista rikkautta ja tekemään siitä yhteistä, perustamaan piraattiradioita ja järjestämään piraattileffanäytöksiä, valtaamaan tiloja ja ottamaan itselleen niitä tavaroita, joita tarvitsevat, maalaamaan piissejä ja jakamaan p2p-verkostoissa tiedostoja.

(Arkistossa pölyttynyt 451-kollektiivin lehti, #2, 2004)

 

Niin. Äänestämättä jättää iso kasa nuoria. Vähätuloiset, kouluttamattomat, syrjäytyneet tai anarkohenkiset voivat myös jättää äänestämättä, kuten tähänkin asti. Lopputuloksena saadaan normaalia äänestysprosentin päivittelyä ja - valittavan filosofin sanoin - samaa paskaa vuodesta toiseen, koska demarihenkiset eivät kuitenkaan uskalla jättää äänestämättä, keskustahenkisille se on velvollisuus tai jotain ja kokkarit nyt äänestävät muuten vaan.

Tässä tilanteessa voisi kai ihan yhtä hyvin äänestää vastavetona jotain vähemmän pahaa vasemman laidan ehdokasta kuin jättää äänestämättä ja antaa stalinistiänkyröiden jatkaa. Ei sillä, että se olisi mitenkään välttämätöntä tai että sen eteen tarvitsisi nähdä vaivaa, vaan esimerkiksi sen takia, että kunnallisvaaleilla sattuu nykyisessä todellisuudessa olemaan jonkin verran vaikutusta lähiympäristöön, eikä vallankumous luultavasti tule ennen vaaleja. Miksei siis äänestäminen voi olla yksi taktiikka muiden joukossa?

(Suomessa on muuten vanha kunnallisen autonomian perinne…)

Huumetutkimusta lukiessa vastaan tulleita faktoja, muistiinpanoja ja kysymyksiä:

 

• huumepolitiikka näyttää epäilyttävän usein seuraavan luokkajakoa ja muuttuvan usein muun kulttuurin muutosten myötä - varsinkin jos kulttuurin muutokseen liittyy vahvasti siirtolaisuus, lama tai "vieraiden" elementtien tulo yhteiskuntaan

• (yleensä eksoottiset) huumeet ovatkin yhteiskuntajärjestystä uhkaavien vieraiden voimien helppo symboli (Christie & Bruun, Hyvä vihollinen, 1986: "yksi vaarallisimmista huumeiden käyttötavoista on niiden poliittinen käyttö")

• on myös väitetty, että perimmiltään länsimaiden kauhu huumausaineita kohtaan johtuu kemikaalien tavasta kyseenalaistaa kartesiolainen tajunta, jossa tajunta ja ruumis ovat jyrkästi erillään; länsimaisen tajunnan normina on "selvä ja tarkka" rationaalinen laskukone

• vastaavasti itämaiden kauhu huumausaineita kohtaan saattaa johtua vahvasta yhteisöllisyydestä, joka huumeidenkäyttäjän koetaan pettävän

• huumeiden kontrolloimiseen käytetään valtavasti enemmän rahaa kuin huumeriippuvuuksien hoitoon

• silti kansainvälinen huumekontrolli pystyy poistamaan markkinoilta vain 5 - 10 % tuotannosta

• arviolta 5 % huumeita joskus kokeilleista tulee riippuvaiseksi (Ted Goldberg v. 1999)

• näiden suhteellisen harvojen huumeriippuvaisten eliniän ennuste on huono, mutta se riippuu olennaisesti siitä, miten yhteiskunta heitä kohtelee

• muiden sairauksien kohdalla puhutaan terveydestä ja sairauden hoitamisesta, sen sijaan huumeaddiktio määritellään rikolliseksi sairaudeksi - ja terveydenhuollon korvaa rikosoikeus

• nykyisten (koka- tai oopiumipohjaisten) suosikkihuumeiden alkutuotannon vähentäminen ei ratkaise huumekysymystä, koska uusia synteettisiä huumeita kehitetään joka päivä, ja kysyntää niille riittää varmasti

• jos huumeet todella olisivat niin äärimmäisen haitallisia kuin väitetään, miksi niitä sitten käytetään niin valtavan paljon ja kaikilla yhteiskunnan tasoilla?

• ihmiskunnan historia ei tunne aikaa ilman huumeita

• Nancy ja Ronald Reagan sanoivat Valkoisen talon tiedotteessa 1980-luvulla: "… huumeet uhkaavat yhteiskuntaamme. Ne uhkaavat arvojamme ja tekevät tyhjäksi instituutioitamme. Ne tappavat lapsemme." Huumeet = X? Ovatko huumeet todella näiden kaikkien ongelmien takana, vai voisiko ehkä väärällä sosiaalipolitiikalla olla osaa?

• Nixon julisti vuonna 1970 kansallisen hätätilan huumeiden vuoksi, mikä tarkoitti että yhteiskunnan varoja kanavoitiin köyhyyden torjumisesta huumeiden torjumiseen - tämä antoi hallinnolle entistä parempia kontrollimahdollisuuksia huumesodan nimissä

• huumesota ideologian poiskuorimisen jälkeen: sota köyhiä vastaan

• Suomessa käytettiin 1930-luvulla 7 kiloa heroiinia vuodessa miljoonaa asukasta kohden - maailmassa vain Japani ylsi samalle tasolle. Miksi tämä heroiiniennätys ei ollut silloin ongelma? Miksi siitä tuli ongelma myöhemmin, kun käyttäjien määrä itse asiassa laski? (Selitys: 30-luvun heroiinijuttu oli yläluokan kulttuuria)

• onko sattumaa, että huumeongelma syntyi juuri 1960-luvulla - samaan aikaan kun huumelainsäädäntöä kiristettiin?

• myös huumeaddiktin klassinen identiteetti (syrjäytynyt narkkari) on luotu 60-luvulla

• huumeidenkäytön historiallisuus ja luokkapohjaisuus on tehokkaasti pyritty häivyttämään (1700-luvulla gini oli moraalitonta ja viski ylevää, nyt piri ja heroiini ovat moraalittomia, kun taas Ritalin ja kipulääkkeet ovat välttämättömiä)

• sekä huumeiden että graffitien suhteen puhutaan nollatoleranssista - molemmat ilmiöt uhkaavat keskiluokan vaalimaa puhtauden ideaalia, ja molempien kohdalla nollatoleranssi on epäonnistunut pahasti

• nollatoleranssipolitiikka ei ole missään päin maailmaa juurikaan onnistunut vähentämään huumeiden käyttäjien määrää (tätä voi verrata muinaisten alkoholin kieltolakien vaikutuksiin Suomessa ja USA:ssa)

• nollatoleranssi vain kärjistää valta- ja alakulttuurin välejä

• laittomien päihteiden pelko on erityisesti porvarillista itsekontrollin ja työkyvyn tai -halun menettämisen pelkoa

• huumeet ovat aina toimineet politiikan ja sodan keppihevosina: oopiumisodassa aine toimi kaupan ja nationalismin välineenä, 1600-luvulla Kiinassa ja Venäjällä tupakasta saattoi saada kidutus- tai jopa teloitustuomion

• huumeidenkäyttäjien kohtelua voidaan täysin verrata vähäarvoisten etnisten vähemmistöjen kohteluun - siis rasismiin

• alkoholia ei arvioida tarkastelemalla vain rappioalkoholisteja, sen sijaan laittomia huumausaineita…

 

Yleisesti ottaen huumeiden käyttö on lähtökohtaisesti vaaraksi lähinnä käyttäjille itselleen, ja heistäkin vain osalle, erityisesti pakonomaisille käyttäjille. Monet huumeiden käyttäjien ongelmat, ja valtaosa muille kuin käyttäjille koituvista huumeisiin liittyvistä ongelmista näyttävät olevan itse asiassa epäonnistuneen huumepolitiikan ja syrjinnän seurauksia. [- -]

Huumeita ei ole lopulta syytä pelätä siinä määrin ja niissä merkityksissä kuin nykyisin on tavallista. Huumeiden ongelmakäyttö on sairaus muiden sairauksien joukossa. Sen sijaan on syytä pelätä maailmalla vallitsevaa huumepolitiikkaa, jonka seurauksena vaurastutetaan rikollisia ja tuotetaan mittavia kärsimyksiä ja yhä raaistuvaa väkivaltaa - uhreina yhä useammin sivulliset, joilla ei muutoin olisi huumeiden käytön kanssa mitään tekemistä.

(Juhani Salokari, "Huumeiden merkityksistä psykiatrian kannalta", s. 125 - 126, teoksessa Onnela 2001.)

 

 

Lähteitä:

Onnela (toim., 2001): Pyhä huumesota. Huumepolitiikan pelkoja ja utopioita.
Kalela & Lindroos (toim., 2001): Jokapäiväinen historia.
Kaukonen & Hakkarainen (toim., 2002): Huumeiden käyttäjä hyvinvointivaltiossa.

Tapahtuma on tärkeä sana. Esimerkiksi surullista koulumurhaa ei pitäisi ajatella vain syillä ja seurauksilla selitettävänä yksittäistapauksena. Sitä(kin) pitäisi ajatella pysyvänä, arkipäiväisen historian ulkopuolisena tapahtumana, joka etenee mielivaltaisesti valitusta pisteestä erilaisten polkujen kautta yhtä mielivaltaisesti valittuun loppuun ja palaa taas alkuun, loputtomasti. Niin ajateltuna tapahtuma ei sulkeudu, vaan sen ahdistava muutosvoima pysyy näkyvissä ja valuu nykyhetkeen. Tämä pakottaisi tekemään asialle jotain loputtoman vatvonnan sijaan.

Useimmat tapahtumaa koskevat kommentit unohtavat sen, ettei riitä, että jokin tapahtuma on kerran koettu ja ohitettu historiallisena. Täytyy jatkuvasti palata alkuun ja ajatella tapahtumaa tapahtumana, sitä, mitä ja miten siinä itse asiassa tapahtuu. Erityisen tärkeää on vastustaa taipumusta palauttaa ja jähmettää massamurhan kaltainen tapahtuma nimilapuksi, esimerkiksi "häiriintyneen nuoren järjettömäksi teoksi" tai "hullun typeryydeksi".

Jähmettäminen esineellistää tapahtuman virtaavan aineksen ja estää sen radikaalin olemuksen ajattelemisen.

 

Tapahtuman jähmettämisyritysten klassinen funktio on pönkittää "meidän" (terveiden, normaalien, porvareiden) identiteettiä Toista vastaan. Jähmettämisrakenteen rakenne on kolmiosainen ja toistuu yleisesti mediassa, ja sen avulla voi yhtä hyvin analysoida aktivismia, nollatoleranssia tai huumeiden käyttäjiä koskevaa spektaakkelia.

Ensiksi kohde, vaikkapa tappaja, loitonnetaan ja eristetään Toiseksi: "Mikä sai nuoren abiturientin tekemään näin järjettömän teon?" (Sitaatit ovat HS:n pääkirjoituksesta päivä Jokelan surmien jälkeen.) Tekijä on hullu, häiriintynyt, yksinäinen yksilö, mielenvikainen, eksynyt, vajaa, epänormaali ja irrationaalinen, kuten graffitimaalarit tai Virgin Techin kampustappaja: kaikkea sitä, mitä porvari ei ole. Vain poikkeustapaus voi "töhriä" seinän tai murhata käsiaseella kuusi oppilasta, rehtorin ja terveydenhoitajan, tai kahdeksan amiksen oppilasta, kuten tänään.

Jos tekijä ei olisi seonnut, vaan terve ja mieleltään normaali, se tarkoittaisi, että kuka tahansa voisi tehdä saman. Tämä johtopäätös olisi mahdotonta kestää.

Toinen liike on yksilöidä syntipukki: "Internetistä on tullut väline, joka ei palvele pelkästään hyvää. Sieltä löytyy myös pahuuden maailma, joka kiehtoo ja vie mennessään." Tai: väkivaltaviihde, tietokonepelit, yksinkertainen individualismi, aseiden lukumäärä, aselait…

Kolmanneksi ratkaisuna esitetään tiukemman kontrollin vaatiminen: "[- -] on toivottavaa, että selvästi häiriintyneisiin ja rikoksiin yllyttäviin teksteihin puututtaisiin nykyistä tiukemmin. [- -] Tähän saakka puheet metallinpaljastimista ja turvamiehistä kouluissa ovat kuulostaneet suomalaisessa koulumaailmassa liioittelulta. Nyt niistä varmasti keskustellaan yhteiskunnan eri tasoilla. [- -] Huomion keskittäminen turvallisuuteen on luonnollista, mutta sen rinnalla on pohdittava keinoja, joilla Jokelan murhenäytelmän kaltaisia tekoja hautovat nuoret voidaan tunnistaa." (Tämän päivän versio: Vanhanen haluaa internetin ja aselupien valvontaa.)

 

Loitontaminen Toiseksi, syyllistäminen ja kontrollin lisääminen: porvarin itsepuolustuspaketti. Toiseuttaminen vetää rajan turvapaikka-itsen ja vihollinen-Toisen välille; syyllistäminen antaa helpotusta omasta osuudesta, kanavoi kaunaa ja siirtää huomiota; lisäkontrolli edustaa aggressiivista kostoa.

Ensimmäinen liike hylkää Toisen ymmärtämisen tämän omilla ehdoilla ja kieltäytyy ajattelemasta sitä samaa, joka virtaa itsessä ja Toisessa.

Toinen liike on humanistisen subjektiajattelun perua: "Täytyy olla olemassa joku tai jokin, joka on vastuussa tästä ja jota voi syyllistää!"

Kolmas liike kohdistaa toimenpiteet seurauksiin syiden sijaan, oireisiin sairauden sijaan, trivialisoi tapahtuman ja epäpolitisoi sen.

 

Mitä sitten pitäisi tehdä? Ainakin kääntää mainitut kolme kohtaa nurin. Se voisi olla alku.

 

Ps. Ampujan siteeraama War-biisin säkeistö on tavallaan osuva kuvaus elämästä tietokykykapitalismissa:

 

 Whole life is war and whole life is pain

and you will fight alone in your personal war

 

Nollatoleranssin uhrien haamuja

 

Aluksi blogin tarkoitus oli koota ja tiivistää yhteiskunnallisille liikkeille relevantteja uutisia ja argumentteja. Kun Helsingin nollatoleranssipolitiikkaa vastaan on nyt 10 vuotta Stop Töhryille -kampanjan alkamisen jälkeen noussut niin suuri kriitikin aalto, että Helsingin Sanomien pääkirjoituskin (18.9) päätyy melkein puolustamaan Töhryfest-mielenosoitukseen liittynyttä "mellakkaa", niin haluaisin lyhyesti palata alkuuni ja tiivistää keskustelua muutaman muistiinpanon muodossa.

 

1. Nollatoleranssin laajuus. Valtajulkisuudessa keskustelu nollatoleranssista on palautunut kiistelyksi siitä, ovatko graffitit taidetta vai eivät, saako niitä tehdä vai ei ja eroavatko ne "töhryistä". Näillä kysymyksillä on lopulta vain jonkin verran tekemistä nollatoleranssin olennaisten ongelmien kanssa.

Ensiksi keskustelussa on unohdettu, että nollatoleranssi koskee myös jokaista tarraa ja julistetta, olivatpa ne miten helposti tahansa irrotettavissa. Tämä vie vähävaraisilta ja epäkaupallisilta toimijoilta mahdollisuuden näkyä kadulla. Sen lisäksi se tietysti tekee katukuvasti hyvin köyhän näköistä.

Toiseksi keskustelussa on käsitelty nollatoleranssia abstraktina ilmiönä, ikään kuin analyyttisen valtiofilosofin silmin, pelkkänä sääntö- ja periaatejoukkona. On unohdettu se, mitä kadulla tapahtuu konkreettisesti: vartijat käyttävät väkivaltaa ihmisiin. Töhryfest-mielenosoitus osoitti tämän äärimmäisen selvästi: poliisi otti väkivaltaisesti ihmisiä kadulta kiinni, koska "tuo on juuri sen näköinen kaveri, että varmasti tekee jotain, parempi ottaa kiinni." (Ks. mielipidekirjoitus "Mielenosoituksessa oli aiheettomia kiinniottoja", HS 19.9.2008.)

Kolmanneksi on unohdettu ilmiön viitekehys eli pääoman tarve kehittää uudenlaista, "turvallisuuteen" perustuvaa kaupunkitilan kontrollia, joka operoi erilaisten poikkeustilojen kautta ja tähtää kaupunkiväen moneuden joustavaan hallintaan.

 

2. Kyse ei siis ole vain "taiteesta", vaan oikeudesta käyttää yhteistä kaupunkitilaa. Eikä kysymys kaupunkitilasta ratkea sillä, että graffiteja saa maalata johonkin muurinpätkään, vaikka se olisikin jo pieni askel parempaan kaupunkiin. Pelissä on paljon enemmän: kyse on siitä, saavatko kaupunkia käyttää myös kaupunkilaiset, jotka tekevät kaupungista elävän ja joiden pyörittämään palvelutalouteen kaupungin ylärakenne perustuu, vai saavatko tilaan jättää merkkejä ainoastaan kaupunkilaisten tuotantoa loisivat kaupalliset, usein ylikansalliset toimijat.

Nollatoleranssi.infon Kenen kaupunki? -kohdassa kirjoitetaan osuvasti:

 

Kaupunkitilan arvo, sen elävyys ja houkuttelevuus, perustuu ihmisten vapaaseen kanssakäymiseen. Tila tuotetaan hengailemalla, juomalla kahvia tai olutta, skeittaamalla, järjestämällä konsertteja, kuljeskelemalla lastenvaunujen kanssa, luomalla uusia pukeutumismalleja, joita muotibisnes sitten käyttää hyväkseen. Esimerkkejä siitä, miten parjattua graffitikulttuuria käytetään jatkuvasti hyväksi myynninedistämisessä, löytyy helposti. Hyvin todennäköisesti monenkin buffatun graffitin - jonka tekijä on ensin hakattu ja sitten tuomittu loputtomaan velkaorjuuteen - päälle kiinnitetään myöhemmin graffitityyliä hyödyntävä mainosjuliste.

 

3. Poikkeus(tila) vahvistaa uuden säännön. Historia toistaa itseään kontrollilogiikan suhteen. Kontrollitoimet alkavat aina jostakin vähemmistöstä, ja lopulta ne laajenevat kattamaan suurimman osan väestöä. Kuten Bertolt Brecht aikoinaan sanoi:

 

ensin ne vei graffitimaalarit
sitten ne vei tarrojen liimaajat
sitten ne vei julisteiden kiinnittäjät
sitten ne vei katuun sylkijät
ja kun ne tuli hakemaan mua
kaupungissa ei ollut enää ketään
joka olisi puolustanut minua

 

Kaupungin asenteet katutilaa kohtaan oikeistolaistuivat asteittain erilaisiin poikkeuksiin iskemisen kautta. Helsingissä vastustettiin aluksi rumia töhryjä ja ilkivaltaa. Sitten tuli nollatoleranssi graffitien suhteen ja maalareiden pahoinpitelyt. Pian sen jälkeen otettiin kohteeksi myös julisteet, tarrat ja niitä kiinnittävät ihmiset. Mitä seuraavaksi?

Paavo Arhinmäki kirjoittaa Taide-lehdessä:

 

Stop töhryille -projekti alkoi graffitien vastaisena kampanjana. Pikku hiljaa se on imenyt sisäänsä myös muut katutaiteen ja ruohonjuuritason katuelämän muodot. Kun graffitien määrä on vähentynyt, on pitänyt löytää uusia uhkakuvia. Vielä jokunen vuosi sitten kenellekään ei tullut mieleenkään, että mielenosoitusta, bändikeikkaa tai keskustelutilaisuutta mainostavan julisteen kiinnittäminen sähkökaappiin tai työmaa-aitaan olisi rikos. Tänä päivänä se kuitenkin on.

 

Nollatoleranssi on polttoainetta kontrollikoneelle, joka uhkaa erilaisten poikkeustilojen kautta imeä sisäänsä kaiken ei-kaupallisen kaupunkitoiminnan.

 

4. Mainoksilla on jo töhritty koko kaupunki. Elisa liimasi mainostarroja kotien oviin. "Tavoittelemme huomioarvoa. Voisin kuvitella, että omaan oveen liimattu mainos huomataan helpommin kuin vaikkapa lehti-ilmoitus", Elisan henkilöasiakkaiden markkinointijohtaja Kaj Wasastjerna sanoo.

Jostain syystä en usko, että Elisan tarraliimaajilla tai Wasastjernalla on riski tulla pahoinpidellyksi, putkaan viedyksi tai tuomituksi suuriin vahingonkorvauksiin.

Tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun kaupalliset toimijat pääsevät helpolla:

• MTV harrasti vuosia sitten Suomessa sissimarkkinointia
• Egmont mainosti aikoinaan Blair Witch Projectia sähkökaappikampanjalla
• Yleisurheilun MM-kisojen aikaan 2005 kenkäfirma Puma liimasi mainostarroja mm. Mannerheimin patsaaseen
• myös Ruotsin yleisurheilumaajoukkueen sponsorin iskulauseita kirjoitettiin katuun tuolloin
• kunnallisvaaliehdokkaat, teleoperaattorit ja ravintolat ovat mainostaneet tarroilla
• Fennian seinää on peittänyt luvaton 800 neliön Star Wars –lakana
• osasta yrityksille mainoksista ei ole tullut mitään seurauksia, osasta on lähetetty pieni siivouslasku
• lisää tapauksia voi kaivella Kromin artikkeliarkistosta

Tarvitseeko enää postata tähän kuvia mainoksilla sotketuista busseista, raitiovaunuista ja metroista?

Väännä se piikkilangasta: kaupunkitilaa saavat käyttää vapaasti ainoastaan ne, joilla on rahaa. Tämä on voimakasta vallankäyttöä ja symbolista väkivaltaa kaupunkilaisia kohtaan.

Elisan markkinointijohtaja paljasti jutun juonen: tärkeää kaupunkitilassa on huomioarvo. Nollatoleranssi riistää kaupunkilaisilta ja epäkaupallisilta toimijoilta julkisen tilan huomioarvon, jonka se myy markkinoilla.

 

5. Nollatoleranssiongelma on poliittisesti tuotettu ja se voidaan myös purkaa poliittisesti. "Helsinki voi käydä graffitilinjauksensa uudelleen läpi", väittää apulaiskaupunginjohtaja Pekka Sauri. Olisi tosiaan aika laittaa ei vain graffitilinjaus, vaan koko julkisen tilan politiikka uusiksi.

Samalla voitaisiin pitää yllä luovaa katutilan käyttöä ja tehdä jotain itse asialle, eli mainoksille (mahdollisia hakusanoja: liisteröinti, antimainonta, repiminen, päälle maalaaminen). Suoran toiminnan lisäksi kaupungin tapahtumiin voi ihan oikeasti vaikuttaa, vaikka sitten minimaalisesti, ensi kuun kunnallisvaaleissa.

 

 HS:n älymystöraadista 76 % ilmoitti vastustavansa nollatoleranssia

 Samuli Ikäheimon upeita kuvia tiistain mielenosoituksesta

 

 Kaupunki on lähtökohtaisesti kahtiajakautunut alue. Kaupunki syntyi kauppapaikaksi torin ympärille: se syntyi porvariston ja käsityöläisten vastakohtaisuutena maaseudulle. Kaupunki oli jo alussa jakautunut kahtia, sillä oli sisäpuoli ja ulkopuoli. Siitä lähtien jyrkkä vastakkainasettelu on kuulunut kaupungin rakenteeseen ja ehdollistanut sen elämää vuosisatojen ajan.

Myöhemmin, teollistumisen aikakaudella, kaupunki jakautui reunojen enimmäkseen ammattitaidottomaan teollisuustyöväkeen ja keskustan porvareihin, virkamiehiin ja kulttuurieliittiin. Syntyi vastakkainasettelu proletariaatin ja porvariston, työväen ja omistajien tai virkamiesten, työväenkulttuurin ja keskiluokan tai eliitin välille. Keskusta hyötyi siitä, että työväki pysyi reunalla tai esikaupungissa huonojen kulkuyhteyksien tuolla puolen ja teki työtä, josta keskusta kiskoi lisäarvoa.

 

"Jälkiteollistumisen" aikana, 1970-luvulta lähtien, työväen ja porvariston klassinen vastakkanasettelu alkoi murentua. Sen tilalle tuli Deleuzen sanoin yksi orjien luokka, jossa eräät orjat alistavat toisia. Koska talous perustuu tietoon, tunteisiin ja sosiaalisuuteen, jokainen on jollain tavalla tuottava. Jotkut kuitenkin saavat tuotannosta valtavat voitot samalla, kun toiset elävät ilman palkkaa. Kaupunki jakautuu tuottaja-loisiin ja tuottaja-paskaduunareihin, -prekaareihin ja muuhun "väkeen".

Mitä ylemmäs kaupunkihierarkian pyramidia kiivetään, sitä utuisempia ja liukuvampia ovat osapuolten väliset aste-erot. Kahtiajaon perusrakenne kuitenkin säilyy: ylhäällä on "luovan luokan" etuoikeutettu eliitti, alhaalla mahdollisimman prekaarit ja deterritorialisoidut työntekijät (erityisesti palveluammateissa). Vastakkaisten luokkien välissä on epämääräinen keskiluokka, joka yrittää kiivetä ylemmäs ja uhkaa vajota alemmas.

Lainaan muinaista italialaisen sosiologian referaattia:

 

Kysymys on pohjimmiltaan hyvin yksinkertaisesta epäkohdasta: ihmiset tuottavat yhteiskunnalle valtavasti hyötyä ja arvoa, josta vain osa maksetaan heille takaisin työpalkan muodossa.

Kotityö, merkitysten ja symbolien tuotanto ja suurin osa hoiva- ja tunnetyöstä sekä kommunikaatiosta tapahtuu ilmaiseksi. Väki tuottaa omilla resursseillaan, ja elinkeinoelämä käärii voitot tästä kollektiivisesta tuotannosta, koska se, kuten koko kapitalistinen suhdejärjestelmä, voi toimia vain loisimalla väen tuotantoa.

Metropolien keskustat ovat nykyajan tehtaita: kaduilla ja ostoskeskuksissa virtaava väki tuottaa luovuudellaan, puheellaan, muodillaan, eleillään ja pelkällä olemisellaan ilmaista sosiaalis-kommunikatiivista raaka-ainetta, jota muotisuunnittelijat, ravintoloitsijat, viestintäalan ammattilaiset, kiinteistöjen omistajat jne. jalostavat tuotteiksi. Ja yritysten on pidettävä konttorinsa ja liikkeensä keskustassa, koska siellä ihmiset liikkuvat.

Nykykapitalismissa metropolin väkeä riistetään paketoimalla heidän ilmainen tuotantonsa maksullisiksi tuotteiksi. Yritykset siis myyvät väelle takaisin väen itse tuottamat sosiaaliset raaka-aineet tavaramuodossa. Yritykset pyrkivät muuttamaan kaupunkitilan yksityiseksi ja kaupalliseksi – tilan, jolla voi olla arvoa vain, koska kaupunkiväki tuottaa tätä arvoa – enimmäkseen kapitalisteille ilmaiseksi – elämällä ja hengittämällä siinä.

[Käytännön autonomiaa] 

Vastakkainasettelu elää myös sekoittuneessa 2000-luvun metropolissa: jotkut ovat systemaattisesti vapaampia, vauraampia ja vähemmän kontrolloituja kuin toiset. Jotkut komentavat pilvenpiirtäjän huipulla, toiset tottelevat rakennuksen alakerroksissa. Ja kellarissa nukkuvat kokonaan syrjäytetyt.

Tämä rakenne pitää yllä kaupungin hiljaista sisällissotaa. "Kaupungissa käydään sotaa, jonka useimmat taistelut rikkaat voittavat."

 

Jo Runeberg artikuloi vallan ja vaurauden suhteen

 

Lisäksi kaupunki…