Vallankumouksen hedelmiä

Dogmin mukaan meidän täytyy tulla kriittisiksi. Täytyy oppia ajattelemaan kriittisesti, lukemaan kriittisesti, katsomaan kriittisesti. Tarvitaan yhteiskuntakuntakritiikkiä, kulttuurikritiikkiä, mediakritiikkiä, elokuva- ja kirjallisuuskritiikkiä.

No, meillä on kriittisiä sosiologeja, kriittisiä pedagogeja, kriittisiä kriitikoita ja kriittisiä tieteellisiä realisteja, eikä moralismi tai taantumuksellisuus ole mihinkään vähentynyt. Virallisen vanhan vasemmiston esittämä oikeistokritiikki ei ole paljon painanut, kriittiset yhteiskuntatieteilijät eivät ole saaneet aikaan vallankumousta, eikä tiedekritiikki ole muuttanut teknokratiaa.

Ongelma on kritiikin käsitteessä. Kriittisyys on negatiivista, ja negatiivisuus on sellainen asia, että sen kanssa leikkiessä kannattaa olla varovainen. Muuten saattaa palaa muutakin kuin uunissa paistuvat pullat.

 

Filosofian tärkein tehtävä on päästä eroon kriittisestä ajattelusta. Kriittisyydessä hidastutaan ja pysähdytään, jotta kritiikin kohteeseen voidaan reagoida. Kritiikki on re-aktiivista toimintaa, jossa reagoidaan jo-olevaan sen sijaan, että aktiivisesti asetettaisiin oma asia, oma ongelma ja oma oleminen.

Kriittiseen asenteeseen liittyy selän takaa tuomaroiminen, paremmin tietäminen, syyllistäminen, kaunaisuus ja rajoittaminen. Se johtaa passiivisuuteen, kyvyttömyyteen kunnioittaa ja rakastaa, syyttämiseen ja virheiden mittaamiseen.

Kriittisyys on kärsimistä. Kritiikissä punnitaan kriitikon oma kärsimys ja syytetään kohdetta muiden kärsimyksestä.

Kritiikki saattaa myös tukea kohdettaan. Tämä liittyy siihen, että kriittisyys toimii yleensä pop-dialektiikan tavoin: ensin kohde kielletään symmetrisesti, sitten sen kanssa tehdään kompromissi. Tuloksena on entistä vahvempi kohde (ajatellaan vaikka Saatanaa ja kirkkoa keskiajalla, tai symmetrisiä "etnisiä" nokitteluja, jotka voimistavat eri osapuolten identiteettejä).

Kritiikki onnistu siis harvoin edes siinä, minkä pitäisi olla sen olemus, eli negatiivisuudessa. Kritiikki ei pysty viemään negatiivisuutta absoluuttiselle tasolle, jossa kohde tuhottaisiin täysin.

Kritiikki voi lopulta lähinnä joko hidastaa tai sitten tukea kohdettaan.

 

Kriittisyyttä parempaa on myöntää kohde ja luoda jotain. Tiedämme tämän Spinozan, Nietzschen ja Deleuzen pohjalta: aktiivisten voimien ylistys, olemisen affirmoiminen tulemiseksi, immanenssi, käsitteiden rakentaminen, Jumalan älyllinen rakastaminen, amor fati, ikuinen paluu, nomadologia…

Esimerkiksi: kapitalismia ei voiteta kieltämällä se (klassinen "antikapitalismi"), vaan myöntämisen kautta. Affirmaatio etenee kolmella tanssiaskeleella.

Ensin kapitalismia täytyy analysoida:

Kapitalismin kehityksen edellytys on aiempien yhteiskunnallisten suhteiden ja elämänmuotojen repiminen juuriltaan. Kapitalismi laittaa yhteiskunnallisen kentän pakenemaan. Kapitalismi on immanentti systeemi, joka ei lakkaa ylittämästä omia rajojaan ja samalla asettamasta rajoja uudestaan.

Toiseksi kapitalismi myönnetään:

Kapitalismin deterritorialisoivalla voimalla on myös vapauttavia seurauksia. Kapitalismi tuhoaa konservatiivisia hierarkioita ja alistavia arvoja. Kapitalismi purkaa transsendenssin, kansallisvaltion ja kirkon. Markkinoiden kautta kapitalismi pystyy osittain ottamaan huomioon ihmisten uusia haluja ja tarpeita. Pienelle osalle maailman väestöstä kapitalismi merkitsee suurta kohtuullisen elämän mahdollisuutta.

 

Tässä vaiheessa vanhojen vasemmistolaisten silmien pitäisi kellahtaa nurin. Osa heistä kun edelleen perustaa kritiikkinsä varsin abstraktille ajattelulle. Abstraktissa ajattelussahan yksi piirre leimaa koko kohteen: esimerkiksi murhaajassa ei voi olla mitään hyvää, vaan tämän täytyy olla läpeensä paha ja paatunut, kuten kapitalismin ajatellaan olevan.

Konkreettinen ajattelu uskaltaa myöntää kohteen energisoivat ja vapauttavat voimat. Konkreettinen ajattelu uskaltaa kohdata kohteen ja tehdä sen kanssa jotain, sen sijaan että ottaisi siihen turvallisesti etäisyyttä ja kritisoisi sitä abstrakteista periaatteista käsin.

Myöntävä kohtaaminen antaa sijaa kolmannelle askeleelle, joka on tietysti luominen. Myönnettyjä voimia kiihdytetään ja muunnellaan tarkoituksiin sopiviksi. Kohde organisoidaan ja suunnataan uudelleen: luodaan uusi sommitelma ja yhdistetään se uusiin virtoihin. Kriiittisyyden sijaan pannaan jotain liikkeelle, synnytetään tapahtuma.

Kapitalismin kohdalla tämä tarkoittaa toisenlaisten maailmojen luomista menemällä eteenpäin. Kun pääoman virrat uhkaavat hajottaa kansallisvaltion, ei vaadita (kriittisesti) vetäytymistä nationalismiin tai hyvinvointivaltioon, vaan tavoitellaan rajatonta maailmaa ja alistavan kansallisuussaatteen tuhoa. Kun pätkä- ja silpputyö lisääntyy eivätkä työmarkkinat mitenkään pysty tarjoamaan töitä kaikille, ei vaadita (kriittisesti) paluuta hyvinvointivaltion takaamaan täystyöllisyyteen ja elämänmittaisiin ammatti-identiteetteihin, vaan halutaan lisää pätkätöitä, mutta perustulon takaamilla paremmilla ehdoilla.

 

Jujutsun käyttö poliittisena karttana on vanha idea, ja viime vuosina sillä on kuvattu esimerkiksi semioottista aktivismia, joka pyrkii käyttämään mainosten ja brändien voimaa niitä itseään vastaan. Lajin idea on juuri affirmaatio.

Jujutsu evolved among the samurai of feudal Japan as a method for dispatching an armed and armored opponent in situations where the use of weapons was impractical or forbidden. Due to the difficulty of dispatching an armored opponent with striking techniques, the most efficient methods for neutralizing an enemy took the form of pins, joint locks, and throws. These techniques were developed around the principle of using an attacker’s energy against him, rather than directly opposing it, and came to be known as jujutsu. [Wiki]

Eli kun vihollinen (valtio, kapitalismi) on aseistautunut ja panssaroitu eikä aseellinen vallankumous ole järkevä vaihtoehto, täytyy turvautua jujutsuun. Siinä vihollisen oma voima suunnataan uudelleen vihollista vastaan.

Helpoin esimerkki tästä on prekariaattiaktivismi. Juuri pätkätöihin kulminoitunut polemiikki prekariaattiaktivismin huippuvuonna 2006 osoitti sekä väsyneiden kriitikkojen että aivottomien myötäilijöiden typeryyden.

Kriitikot joko (vanhojen vasemmistolaisten tavoin) säikähtivät aktivistien myöntävää asennetta ja syyttivät heitä lapsellisuudesta ja kurittomuudesta tai sitten (kuten keski-ikäiset moralistit) luulivat, että aktivistit (ja uuden työn tekijät ylipäänsä) halusivat enemmän ja nopeammin vakituisia työsuhteita, niin kuin ennen vanhaan. Samoin medioissa uutisoitiin, että aktivistit "vastustivat" pätkätöitä, tai peräti globalisaatiota.

Aivottomat myötäilijät taas selittivät, kuten yksikin kokkarikoomikko A-Talkissa, että eihän tilanteessa ole mitään ongelmaa, kun pätkätyöt vapauttavat ja jokainen yksilö voi shoppailla työpätkiä miten huvittaa ja tehdä uraa.

Kamppailulajin näkökulmasta kriitikot yrittivät puskea hyökkääjän takaisin päällään, mistä typeryydestä ei tähän mennessä ole seurannut muuta kuin verta ja tajuttomuutta. Aivottomat myötäilijät puolestaan ottavat potkun vastaan ja hymyilevät väkisin kesken lennon, kunnes laskeutuvat uudelleen potkittavaksi.

Väärin, ihan väärin. Hyökkääjä täytyy laittaa oikosulkuun omalla voimallaan ja pakottaa neuvottelemaan. Tai sitten täytyy kaataa se kokonaan.

 

Suomessa affirmatiivista politiikkaa on toteuttanut lähinnä uusi autonominen vasemmisto tavisten, tutkijoiden, taiteilijoiden, nuorisopoliitikkojen, affektiivisten aktivistien, Megafonin, General Intellectin, Jussi Vähämäen ja muiden muassa, ja äskeinen kapitalismiesimerkki on lähinnä näiden liikkeiden referointia. Talon- ja kadunvaltaajat, perustulon vaatijat, siirtolaiset ja heidän puolustajansa, piraattiaktivistit, eläinaktivistit, radikaalit filosofit ja muut ovat vähitellen pääsemässä eroon kriittisestä ajattelusta.

Myöntävän ajattelun ei tarvitse olla niinkään poliittista ja pitkälle menevää kuin edellä on esitetty (vaikka esimerkkini on lopulta peräisin jo 60-luvulta ja vaikka siitä on tullut aika itsestään selvä juttu tietyissä piireissä). Kuten Deleuzen Nietzsche-kirja osoittaa, affirmoiva ajattelu on politiikan lisäksi parempaa self-help-toimintaa kuin yhdenkään konsultin tai personal trainerin jupinat. Se alkaa tilanteen myöntämisestä ja päätyy aktiiviseen toimintaan.

Kyse on yksinkertaisesti asioiden myöntämisestä, aivan kirjaimellisesti. Affirmointi ottaa asiat omiin käsiin ja säilyttää aloitteen: tämä on aforismin "se, mikä ei tapa, vahvistaa" merkitys ja mieli.

Kun syytetään jostain, minkä ehkä onkin tehnyt, on myönnettävä kaikki ja kerrottava kaikki. Parhaassa tapauksessa vastustajat hämmästyvät eivätkä pysty kontrolloimaan tapahtumia. Ja vaikket olisikaan tehnyt mitään, syyte on täydellinen pomppulauta uuteen tapahtumaan, jos sen muotoilee uudelleen.

 

Jo Hesarin pääkirjoituksetkin ylistivät keskustan Timo Kallin aktiivista tapaa voittaa vaalirahakohu myöntämällä, kertomalla ja pyytämällä anteeksi. Samat kirjoitukset nostivat reaktiiviseksi esimerkiksi Ilkka Kanervan, joka vanhan vasemmistolaisen tavoin puski kriittisesti vastaan tajuamatta mitään jujutsun dynamiikasta.

Jos Hesari osaa jotain, juttu on ikivanha ja osin kaapattu. Mainitut personal trainerit ja muut ovatkin vesittäneet ja hyväksikäyttäneet affirmatiivista ajattelua vuosikymmenet (konsultitkin kuulemma siteeraavat Deleuzen Nietzsche-tekstejä: sun tarttee olla aktiivinen, älä oo reaktiivinen). Tässä ei kuitenkaan ole mitään ongelmaa: maailmanhistoria on pitkälti aktiivisten/affirmoivien ja reaktiivisten/negatiivisten voimien vääntöä, ja jos aktiivisia elementtejä ilmestyy auktoriteettien kehtoihin, se ei ole meiltä pois.

Radikaali affirmaatio säilyttää voimansa, kunhan sitä käytetään jatkuvasti uusiin, taktisiin kohteisiin. Kapitalismi ja taantumus kyllä ottavat kiinni ja koodaavat, mutta affirmaattorit dekoodaavat, pakenevat ja laittavat pakenemaan. Väki on tässä myönteinen ja aktiivinen, historiaa liikuttava luova voima - todellisuudessa se hallitsee maailmaa, ja muut voivat vain loisia.

 

*

 

Filosofian kentällä siintää joka tapauksessa jo toinen, kokonaan uusi tapa ja perusta tehdä vastarintaa kritiikille. Kriittisyyden toinen merkityshän tulee Kantin aloittamasta "kriittisestä käänteestä", jonka mukaan "jokainen x on aina x y:lle", eli objektit ovat aina annettuja subjektille, jonka kategorioihin objektien täytyy mukautua. Tästä seuraa, että maailma jakautuu olioihin niin kuin ne ovat ja olioihin niin kuin meille näyttäytyvät.

Kriittisen filosofian mukaan maailmaa "niin kuin se on" ei voida tavoittaa suoraan, vaan välissä on aina jotain, joka muokkaa havaintoamme (ehkä tuottaa sen kokonaan?): muodot ja kategoriat (Kant - ja saksalainen idealismi), sosioekonomiset rakenteet (Marx), kieli (Wittgenstein), ihmismielen syvärakenteet (strukturalistinen antropologia), historiallinen a priori (nuori Foucault), ja Lacanista en edes aloita…

Quentin Meillassoux kutsuu tätä traditiota "korrelationismiksi", ja Larval Subjects on taas ensimmäisenä esittelemässä argumentteja. LS:n mukaan ongelma on lähinnä siinä, että meillä on kyllä tarjolla vaihtoehtoja korrelationismille, mutta meiltä puuttuvat tiedolliset kriteerit valita vaihtoehdoista. Voidaanko Deleuzen ja Badioun välinen valinta tehdä muuten kuin poliittisin tai affektiivisin perustein? Jos ei, niin haittaako se?

Miten korrelationismia vastaan voidaan hyökätä affektin käsitteellä ja mitä tästä seuraa politiikan kannalta? Mikä on affirmatiivisen ajattelun yhteys tähän?

 

Esimerkkejä käytännön affirmatiivisesta ajattelusta:

• antimainokset, mainosten muuntelu
• eronsa myöntäminen ja siitä nauttiminen (ala- tai vastakulttuurin perustaminen, mikrokulttuurit)
• detournaus
• queer-teoria
• Stringeillä kirjailtu kapinalippu (seksuaalisuuden affirmaatio)
• Perustuloa bilettäjille & Bilettely ja luokkatietoisuus (bileaspektin affirmaatio politiikassa)
• satiiri, joka on täysin vakavaa
• pellepataljoonat ja piirakkaprikaatit
• kollaasi (voi olla reaktiivistakin)
• crimethInc.
• hedonistinen vasemmistonietzscheläisyys
• yleisesti: asioiden ottaminen omiin käsiin, itse tekeminen, DIY

 

Edit: tekstissä on yksinkertainen jujutsun käsitteeseen liittyvä ongelma. Kuten sanottua, lajissa "vihollisen oma voima suunnataan uudelleen vihollista vastaan". Siis vastaan. Tämä on vasta puolivillainen affirmaatio. Teoreetikot ja aktivistit kaikkialla yrittävät nyt kehittää tapoja toteuttaa affirmaatiota jonkin oman puolesta niin, ettei toiminta jäisi pelkäksi reaktioksi. Tähän ei jujutsu riitä.