Itse
1. Itsetekniikoita. Aamuyöllä, kesken 31 tunnin valvomissessiota, päätin että alimman tason päivärutiinien täytyy muuttua. Kuinka saada itsensä heräämään yhdeltätoista, jos on vuoden ajan vetänyt sängyssä viiteen asti iltapäivällä? Löytyi hämmästyttävä personal training -ohje: kuinka nousta sängystä heti kellon soidessa.
Kyseessä on klassinen esimerkki ehdollistamisesta, yksinkertaisimmasta itsetekniikasta. Liitä yhteen kellon ääni ja tietty sarja tekoja, poista viive - tässä on jo itsetekniikka, automatisoitu ja ruumiin tasolla toimiva rutiini.
Tietenkin jutun kirjoittaja kuuluu Pekka Himasen ja muiden hakkerieetikoiden tavalla uuden kapitalismin profeettoihin, ja tietysti viiveen eliminoiminen palvelee tämän kaltaisissa tapauksissa työnostajaa eikä autonomiaa. Välittömästi reagoiva spontaani ja hyvä hakkerityyppihän on työ"elämän" unelmatapaus. Mutta miksi jättää juttu tähän: itsetekniikoita voi käyttää myös vallankumouksellisesti.
Hardt ja Negri kirjoittavat Imperiumissa:
Vastustamisen tahto vaatii loppujen lopuksi ruumiin, joka on tyystin alistumiskyvytön. Se vaatii ruumiin, joka ei kykene sopeutumaan perhe-elämään, tehdaskuriin, perinteisen sukupuolielämän rajoituksiin jne. ("Jos huomaat ruumiisi torjuvan nämä ‘normaalin’ elämän muodot, älä sure, vaan käytä lahjaasi hyväksi!") (Hardt & Negri 2005, 219.)
Itsetekniikat, hakkerietiikka, ruumiin esteettinen muokkaaminen ja zen-habitus voidaan organisoida myös niin, että ne tähtäävät alistumiskyvyttömän ruumiin luomiseen. Millaisia ovat anarkistiset rutiinit ja autonomiset itsetekniikat?
2. Itsereflektiota: käännöksiä. Olen kääntänyt Aseistakieltäytyjäliitolle pari tekstiä. Viime Sivarissa & Totaalissa oli Dahr Jamailin kirjoitus Irakin tilanteesta: maahan sijoitettujen sotilaiden määrä on nyt huipussa, mutta väkivalta ei ole loppunut, eikä USA:n tukema hallitus saa vieläkään mitään aikaan. AKL:n blogiin meni Amy Goodmanin juttu Kongon meiningistä: miljoonia kuolemia, seksuaalista terroria ja suuryhtiöitä riistämässä luonnonvaroja.
Mahdollisia suuntia seuraavaksi: Tibet-Kiina-jupakka, jossa on kyse taloudesta ja sotapolitiikasta, sekä WRI:n kampanja sodasta hyötyviä yrityksiä vastaan.
3. "Mannermaisten" filosofien tyylistä. Kaksi jälkistrukturalistista blogia (Perverse Egalitarism, Larval Subjects) on kääntynyt kriittisesti itseään vastaan ja miettii nyt, oliko Hegelin, Lacanin, Derridan ja Deleuzen tyylin "ymmärtämiseen" investoitu aika sen arvoista. Tyypit ovat tavallaan palanneet analyyttisen filosofian tasolle vaatimaan, että se (propositio tai käsite), mihin filosofin tyyli (lause) "viittaa", annettaisiin lukijalle helpommin ja suoremmin.
Ikään kuin ranskalaiset ja saksalaiset ajattelijat tahallaan piilottelisivat substanssiaan koukeroisen ja "vaikean" tyylin takana.
Kun on lukenut vaikka Deleuzea niin paljon, että on luonut hänestä oman kuvansa ja käsitteistönsä, on luonnollista palata ihmettelemään, miksei Deleuze voi suoraan antaa tätä kuvaa ja käsitteistöä. Tällainen ihmettely sotkeutuu analyyttisen filosofin perusvirheeseen: unohdetaan tekstin affektiivinen, kouluttava ja eetokseen vaikuttava poliittinen toiminta.
On aivan eri asia lähestyä Deleuzen käsitteitä Michael Hardtin "hard-ass philosophical lingon" kuin esimerkiksi Jussi Vähämäen agitoinnin kautta.
Deleuzelainen proosa keskipakoisvoimineen ja anarkioineen on myös yksi itsetekniikan muoto, jolla voi vapauttaa itsensä yksiulotteisesta järjestä ja oikeistolaisesta valtiofilosofiasta.
