Ludwig Wittgensteinin (1889 - 1951) ensimmäinen filosofinen sankari oli Schopenhauer. Wittgenstein opiskeli insinööritieteitä ja sitten matematiikkaa, tapasi Fregen, joka puolestaan kehotti tapaamaan Russellin. Russellin ajatuksiin Wittgenstein vaikutti oppilaana vuodesta 1912 eteenpäin. Maailmansodan muistiinpainoista syntyi Tractatus Logico-Philosophicus (julkaistu 1922).

[Kannisto heilutti luennollaan kädessään irtosivuja Tractatuksesta, koska "Tractatus hajoaa väistämättä käsiin".] Tällä luennolla huomioidaan myös muistikirjat ensimmäisen maailmansodan ajalta.

Wittgensteinin perustelematon lähtökohta on seuraava. Jokainen lause on ehdottomasti ja yksiselitteisesti tosi tai epätosi. Lisäksi jokaisella ajatellulla lauseella (Satz) on yksiselitteinen, loppuun asti menevä analyysinsa. Vaikka lause olisi kuinka kompleksinen, se on (periaatteessa) analysoitavissa elementaarilauseiksi, jotka puolestaan koostuvat mahdollisimman yksinkertaisista merkeistä, eli "nimistä". Wittgenstein kannatti Frege-periaatetta (ts. semantiikan kontekstiperiaate): nimillä on merkitystä ainoastaan lauseyhteydessä.

Kieltä vastaava rakenne on myös todellisuudessa: jokainen nimi saa merkityksensä siitä, että se viittaa yksinkertaiseen todellisuuden elementtiin, jota Wittgenstein kutsuu olioksi. (Lausumatta sitä Wittgenstein siis kannattaa myös merkityksen referentiaalista teoriaa.) Oliot muodostavat välittömästi yksinkertaisia tosiseikkoja, jotka taas muodostavat kompleksisia tosiseikkoja.

Nimi nimeää olion, ja lause kuvaa tosiseikan (siksi vain lauseella voi olla totuusarvo): tämä on Tractatuksessa esitetty kielen kuvateoria, jonka mukaan lauseet ovat todellisuuden kuvia. Kielen kyky kuvata maailmaa perustuu siihen, että kielellä on sama looginen muoto kuin todellisuudella.

Mutta kumpi on ensisijainen: maailman vai kielen muoto? Wittgenstein ei anna suoraa vastausta. On kaksi tulkintavaihtoehtoa:

1) realistien tulkinta: todellisuuden looginen muoto määrää kielen loogisen muodon;

2) kantilainen tulkinta: kielen looginen muoto määrää todellisuuden loogisen muodon (tai: subjekti antaa maailmalle muodon).

 

***

 

Kokemuksemme maailmasta ei ole "asioita asioiden vieressä", vaan se koostuu joukosta lauseita. Lauseet kuvaavat tosiseikkoja. Maailma koostuu tosiseikoista (vallitsevat) ja asiantiloista (eivät vallitse, vaan ovat mahdollisia tosiseikkoja).

Nimillä on looginen muoto, joka jakaa ne ryhmiin. Samoin olioiden looginen muoto määrää niiden ryhmät ja yhdistymiset. Nimellä ja oliolla on oltava sama looginen muoto, jotta kieli voi kuvata todellisuutta – kielellä ja todellisuudella on siis yhteinen looginen muoto, ne ovat isomorfisia eli rakenneyhtäläisiä. Mutta tätä loogista muotoa ei voi kuvata, koska se on kaiken ymmärryksen lähtökohta. Kieltä sen kaikkein perustavimmassa ominaisuudessa ei voi kuvata, koska ainoa väline tähän olisi kieli itse. Jos tätä loogista muotoa yritettäisiin kuvata toisella kielellä, jolla olisi erilainen looginen muoto, se ei onnistuisi.

Esimerkiksi luonnollisen kielen lause "Pekka on pitempi kuin Pätkä" on löysässä valepuvussa, joka ei paljasta loogisia ruumiinmuotoja: a R b, ( ) R ( ), [kuva] … Loogisella notaatiolla päästään lähemmäksi kuvaa eli yksinkertaisia tosiseikkoja.

Keskeinen Tractatuksen tulkintaongelma liittyy siihen, minkälaisia elementaarilauseet ovat. Wittgenstein esittää niin kovia vaatimuksia, että mitkään luonnollisen kielen lauseet eivät täytä niitä. Ensimmäiset tulkitsijat ajattelivat, että elementaarilauseet kuvaavat välitöntä havaintoa. Jokainen mielekäs lause voidaan siis kääntää lauseiksi, jotka kuvaavat välitöntä kokemusta. [Kanniston mukaan tämä tulkinta on oikea.]

Wittgensteinin mukaan analyysin tehtävänä on

1) tuottaa merkkikieli ja

2) analysoida filosofisesti mielenkiintoisesti lauseita.

Analyysi ei ole Wittgensteinille itseisarvoista, vaan sitä motivoi filosofisten ongelmien osoittaminen loogisen muodon väärinymmärtämiseksi ja mielettömyydeksi. Pyrkimyksenä on vetää kielenkäytön rajat sisältä päin niin, että sisälle jäävät mielekkäät lauseet. "Kaikki filosofia on kielen kritiikkiä", kirjoittaa Wittgenstein ja viittaa Russellin määrättyjen kuvausten teoriaan.

Tässä kohtaamme analyyttisen filosofian kielellisen käänteen. Se on karkeasti sanottuna siirtymä Mooren ja Rurssellin käsiterealismista Wittgensteinin formuloimaan kielen analyysiin ja kritiikkiin.

 

***

 

Jokainen lause lopulta sanoo vain, miten asiat ovat tai voivat olla, siis kuvaa mahdollisia asiantiloja. Lauseen ja elementaarilauseen suhde on totuusfunktionaalinen suhde: lauseen totuusarvo määräytyy elementaarilauseiden totuusarvon nojalla.

Lauseiden luokittelua nuoren Wittgensteinin mukaan:

A) Mieltä vailla olevat (Sinnlos) lauseet (eli logiikan lauseet): 1) tautologiat ja 2) kontradiktiot.

Tässä Wittgensteinin kanta erosi Fregestä: hänelle logiikan lauseet ovat tyhjiä eivätkä kuvaa mitään.   

B) Mielekkäät lauseet (kuvaavat tosiseikkoja/asiantiloja): 1) todet lauseet ja 2) epätodet lauseet

C) Mielettömät (Unsinnlich) lauseet, jotka eivät kuvaa mitään mahdollisia asiantiloja. Esimerkiksi lause "Sokrates on identtinen."

Mielenkiintoisia Wittgensteinille ovat juuri "entisen metafysiikan" väitteet, jotka on ennen kuviteltu mielekkäiksi.

 

***

 

Wittgenstein kirjoittaa: "Kirjani tavoite on eettinen … Teokseni koostuu kahdesta osasta …" Tractatuksen kirjoittamaton (eettinen) osa on kirjoitettua tärkeämpi.

Eettisten lauseiden luokkaa ei ole. Kaikki lauseet ovat samanarvoisia, eikä yksikään lause ilmaise mitään korkeampaa. Ei ole olemassa arvo-ominaisuuksia sisältäviä tosiseikkoja. Mutta: "Vaikka etiikka ei käsittele maailmaa, se on logiikan tavoin maailman edellytys." (Muistikirjat)

Etiikan merkitys tulee subjektin tahdosta, ei maailmasta. Tämä tahto ei ole maailman ilmiö nimeltä "tahto", vaan maailmaan kokonaisuutena kohdistuva, rajalla oleva tahto, josta ei voi puhua. Tahto voi muuttaa vain maailman rajoja, ei tosiseikkoja.

Onnellisen ihmisen maailma on toinen kuin onnettoman. Eettisyyttä kannattava tahto on sellainen, joka antaa maailmalle merkityksen ja tärkeyden. "Onnellisuus on elämistä sovussa maailman kanssa." (Wittgenstein harrasti Dostojevskin siteeraamista.) Onnellinen kokee elämänsä tärkeänä. Onneton taas on välinpitämätön maailmaa kohtaa, koska ei anna tosiseikoilla mitään tärkeyttä.

Itsemurha on elementaarinen synti. Itsemurhaajalle maailma ei enää merkitse mitään.

"Omatunto on Jumalan ääni ihmisessä": emme voi olla sovussa kaikkien tosiseikkojen kanssa. Hyvä omatunto syntyy tiedon elämästä, jonkinlaisesta kontemplatiivisesta asenteesta elämään.

Lopulta W haluaa etiikassaan pitää kaksi asiaa erillä toisistaan, mielekkään puheen ja siihen lisätyn – vertaa Jeesuksen lauseeseen Matteuksen evankeliumissa.

Etiikka ei pidä yrittää perustella. Tahto sitoutuu pitämään maailmaa tärkeänä.

 

***

 

Lopulta: varsinainen filosofia on selventävää ja rajaavaa toimintaa, ei lauseiden tuottamista.

Siis: se mikä voidaan sanoa, voidaan sanoa selvästi…

Tractatus itse päättyy paradoksiin: se ei noudata omia ohjeitaan.

Kannisto: "Oikea filosofia on siis ikään kuin kytiksellä olemista. Metafyysikot ovat rikollisia..."

Wittgenstein itse on suurrikollinen. Hänen rikostaan voidaan kuitenkin käyttää tikapuina, joilla nousta korkeuksiin. Sen jälkeen tikapuut heitetään pois.

The rest is silence.