Lisälukemistoa analyyttisesta perinteestä:

Hegeliläisyys saapui Englantiin Stirlingin kirjassa Hegelin salaisuus (1865). (Sanotaan, että kirja piti "Hegelin salaisuuden" varsin hyvin.) Liike kasvoi mm. Bradleyn ja McTaggartin kautta.

Analyyttisen filosofian varsinaisina perustajina pidetään G. E. Moorea ja Bertrand Russellia. Molemmat olivat aluksi Bradleyn & McTaggartin vaikutuksen alaisina eräänlaisia absoluuttisia hegeliläisiä idealisteja, jotka halusivat luoda dialektisen synteesin kaikista tieteistä. Taustalla oli myös englantilainen empirismi (esimerkiksi John Stuart Mill oli Russellin kummisetä).

Moore luopui hegeliläisyydestä ensin ja sai Russellin mukaansa. Russell alkoi nyt puhua "analyyttisesta menetelmästä". Nimitys "analyyttinen filosofia" esiintyi Nagelin teksteissä 1930-luvulla, mutta vakiintui vasta 1950-luvulla. Analyyttista metodia (dihairesis) sen sijaan käytetty jo Platonin akatemiassa; silloin se tarkoitti lähinnä käsitteen jakamista alaluokkiin. Itse erottelu analyyttiseen ja synteettiseen peräisin antiikin geometriasta; jokapäiväiseen keskusteluun ne toi Kant arvostelmien luokittelullaan.

Moore ja Russell olivat erityisen tyytymättömiä Hegelin

1) holismiin, jossa käsite piti aina liittää laajempaan kokonaisuuteen, jotta sen todellinen merkitys ilmenisi, ja

2) spekulatiivisuuteen, jonka vuoksi asiat pystyttiin ymmärtämään vasta liittämälle ne absoluuttisen hengen kokonaisuuteen, mutta tuloksia ei voitu mitenkään kontrolloida.

Moore ja Russell halusivat kehittää filosofialle omintakeisen menetelmän, joka kykenisi tarkastelemaan asioita riippumatta muusta ja arvioimaan tuloksia intersubjektiivisesti.

Analyyttisen menetelmän ontologiseksi taustaksi Moore ja Russell omaksuivat eräänlaisen käsiterealismin - joka ei lopulta ole kovin kaukana Hegelistä. Mooren mukaan hänen filosofiansa oli "uuden ajan systeemeistä platonisin". Mitään muuta ei ole kuin käsitteitä – jopa olemassaolo on käsite, ja kaikki koostuu käsitteistä. Käsitteet olivat todellisia, ideaalisia ja riippumattomia ulkoisia objekteja, jotka muodostivat hierarkkisia rakenteita jakautumalla kompleksisiin ja yksinkertaisiin.

 

***

 

Ajallisesti Moorea ja Russellia edelsi Gottlob Frege, jota sanottiin "liian filosofiseksi matemaatikoille" ja toisin päin. Fregen maine on vähitellen kohonnut, ja jotkut pitävät häntä analyyttisen filosofian perustajana. Hänen mukaansa filosofia on ajatusten ja päättelyiden analyysia. Tältä pohjalta hän yritti luoda "käsitekirjoituksen" (Begriffschrift, 1879) tai "puhtaan ajattelun kaavakielen", jossa kaiken ajattelun muodot tulisivat selkeästi esiin – sellaiset muodot, jotka vaikuttavat lauseen totuuteen tai päättelyyn. Uusi formaali merkkikieli (notaatio) oli syntynyt. Fregen eräs tavoite oli käyttää tätä formaalia kieltä keinona selvittää arkikielen aiheuttamia sekaannuksia (esimerkiksi sanan "on" monimielisyydet saadaan eksplikoitua käsitekirjoituksella: a = b, P(x), Ex, jne.).

Matematiikan filosofiassa Frege yritti toteuttaa logistista ohjelmaa: matematiikka piti palauttaa aritmetiikkaan ja aritmetiikka taas logiikkaan. Tämän piti antaa matematiikalle vahvempi perusta, kun luvut määriteltiin loogisten käsitteiden avulla. Frege käsitti luvut luokkien luokkiksi, jotka alkavat nollasta ja etenevät seuraajarelaatioilla. Russell kuitenkin löysi systeemistä kuuluisan paradoksin: Fregen ohjelma mahdollisti ristiriitaisen luokan konstruoinnin, luokan, joka sekä sisältää että ei sisällä itsensä.

Russell ja A. N. Whitehead pyrkivät itse toteuttamaan samaa logistista ohjelmaa tyyppiteorian avulla: tietyt asiat on ryhmiteltävä tietynlaisiksi tyypeiksi, joista on osoitettava, millä tavalla ne liittyvät tai eivät liity yhteen (mikä takaa sen, että mikään luokka ei voi olla itsensä jäsen).

 

***

 

Mooren ja Russellin käsiterealismin mukaan mikä tahansa, mitä voidaan ajatella, on käsite ja olemassa (koska sitä voidaan ajatella). Kaikki muodostuu kompleksisista ja yksinkertaisista käsitteistä. Jos mieli havaitsee jonkin kompleksiseksi, silloin se jokin on sellainen.

Analyyttisen filosofian alkuvaiheessa merkitys ymmärrettiin merkityksen referentiaalisen teorian kautta: sanat saavat merkityksen viittaamalla objektiin eli käsitteeseen, joka on sanan merkitys.

Moore ja Russell luopuivat käsiterealismista varsin nopeasti ja hankkivat todellisuudentajua miettimällä, että olemassaoloa ei ehkä kannata myöntää mille tahansa. Nyt käsitteet jäivät toiselle sijalle ja näyttämön valtasi reduktiivinen analyysi, joka pyrkii selvittämään

1) minkälaiset asiat ovat välittömättömimmin ja varmimmin tiedettyjä, ja

2) minkälaisten asioiden olemassaoloon meidän kannattaa sitoutua.

Russell kehitti joka vuosi uuden teorian, ja yleisesti irvailtiinkin, että puhuttaessa hänen filosofiastaan täytyy aina mainita tarkka vuosiluku. Esimerkiksi vuonna 1912 hän kirjoitti sense datumista teoksessa The Problems of Philosophy.  Sense datum tarkoittaa "aistinsisältöä" tai aistimuksen välittömiä kohteita, partikulaareja, joista päättelemme tai arvaamme todelliset (eli itsenäisesti olemassa olevat) fyysiset objektit. Aistimusten lisäksi olemme välittömästi tietoisia myös loogisista muodoista ja omasta minästä. Vuonna 1914 Russell halusikin (kirjassa Tietomme ulkomaailmasta) redusoida fyysiset kappaleet kokonaan sense datumeista tehdyksi loogisiksi konstruktioiksi. Tämän teorian mukaan kappaleet siis tiedetään varmasti, mutta ne eivät ole itsenäisesti olemassa.

 

***

 

Russellin tunnetuin yksittäinen analyysi, josta tuli malli seuraavan sukupolven analyytikoille, oli vuoden 1905 artikkelissa "On Denoting" esitetty määrättyjen kuvausten teoria. Määrätyt kuvaukset ovat kielellisiä ilmauksia, jotka viittaavat yhteen tiettyyn objektiin (the object). Russellin ongelma oli tämä: jokainen mielekäs lause on välttämättä tosi tai epätosi. Mietitään nyt lausetta "Ranskan kuningas on kalju." Se tuntuu mielekkäältä lauseelta, mutta ei vaikuta olevan sen paremmin tosi kuin epätosi. Russellin analyysin mukaan väitteen looginen muoto on erilainen kuin sen kieliopillinen muoto, niin että lause sisältääkin kolme erillistä väitettä:

1) on olemassa Ranskan kuningas;

2) jos on olemassa Ranskan kuningas, hän on kaljupäinen;

3) ei ole olemassa kuin yksi Ranskan kuningas.

Koska lause sisältää eksistenssiväitteen ja koska sen referenssi puuttuu, lause on siis Russellin mukaan epätosi.

Siinä missä Russellin analyysit olivat formaaleja tai reduktiivisia, Moore teki perinteisiä käsiteanalyyseja (esimerkiksi Principia Ethica, 1903: "hyvän" käsite ei ole analysoitavissa eteenpäin, vaan se on yksinkertainen ei-luonnollinen ominaisuus). Mooren analyysit vetosivat usein kielitajuun, kuten avoimen kysymyksen argumentissa: poikamiehestä on mieletöntä kysyä, onko hän naimaton, mutta nautinnosta on aina mielekästä kysyä, onko se todella hyvää.

Lopuksi: varhaisen analyyttisen filosofian mukaan filosofian tehtävä on antaa yleinen kuvaus maailmasta sen yleisimmällä tasolla: mitä se sisältää (inventaario), mistä se koostuu, minkä muotoisia sen tosiseikat ovat, onko oma minä redusoimaton entiteetti, ja niin edelleen. Analyyttisen filosofian menetelmäksi vakiintui analyysi, jonka tarkoituksena on ajatusten ja ajattelun selventäminen hajottamalla ajatukset osiinsa niin, että lopulta löydetään yksinkertaisin mahdollinen taso.

Russell itse muutti kantaansa jälleen vuonna 1924: hän vaati ensin loogista analyysia, jota sitten seuraisi looginen synteesi. Tässä vaiheessa analyyttinen filosofia kehittyi kuitenkin jo aivan toiseen suuntaan. Se palasi vasta 1900-luvun lopussa lähelle Mooren ja Russellin varhaista ihannetta, "yleistä tiedettä".

 

***

Triviaa:

Russell ja Sartre ovat 1900-luvun laajimmin toimineet filosofit, joita on molempia verrattu Voltaireen. Russell: 70 teosta, 2000 artikkelia, 40 000 kirjettä...