Toisaalta, itse puhun nykyään lähinnä “työn prekarisaatiosta” yleisemmin, en niinkään prekariaatista. Koskettaahan työn prekarisaatio myös “perinteisiä” teollisia aloja ja esim. kuljetusalaa (vrt. ahtaajien lakon syyt).

Ad hominen kriitiikki on sellaista kriitiikkiä, jossa hyökätään itse henkilöä kohtaan, ei asiaa kohtaan. Ta paremminkin, jossa asiaa kohtaan hyökätään käymällä henkilön kimppuun.

Megafonin tekijäthän julkaisivat 90-luvulla Kaurapuuroa. Tosin, sivistyssanakirjaa saattaa senkin kahlaamiseen tarvita. Mutta eikö uuden oppiminen edellytä myös oman ajattelun haastamista?

Toivoisin myös, että useampi Vasemmistonuori littyisi itse puolueeseen jalkapallon pelaamisen sijaan.

Itse asiastahan on toki puhuttu hyvin pitkään, valitettavasti demarijohtoiset ammattiliitot heräsivät liian myöhään.

Käsite on sinällään hieman huono, että jos on vähänkin vähemmän perehtynyt asiaan, niin ei ole tarkkaa hajua, että tarkoitetaanko prekariaatilla tarkalleen ottaen mitä.

Itsellä toki megafoni jäänyt lukematta lukuisista yrityksistä huolimatta, kun termistö on sellaista, että tarvitsisi sanakirjan. Ja loppuretoriikka on jostain 50-luvulta, eli aikansa elänyttä.

Sisältöä en kommentoi, kun en siitä mitään ymmärtänyt.

Tässä syyllistytään nyt yksinkertaistavaan ad hominen-kritiikkiin: ei kai prekariaatti käsitteen hedelmällisyys riipu mitenkään sen esittäjistä? Sitä paitsi, eivätkö Vasemmistonuoret ole myös pitäneet ääntä työn prekarisaatioon liittyen? Vaikka totta onkin, että käsite on tuotu keskusteluun “ulkoa päin”, tarkkaan ottaen Megafonista - jonka kirjoittajat olivat aktiivisia jo nostalgisella 90-luvulla.

Hemille: vapaudutaanko palkkatyöstä puhtaasti kielellisesti? Onko kyse vain käsitteellisestä, filosofin aivojen sisäisestä muutoksesta, joka edeltää itse palkkatyöstä vapautumista? Subjektiivinen askeesi palkkatyön ulkopuolella? Itseriittoisaa idealismia?

Mutta totta toki on, että on ajateltava “laatikon” (pääoman logiikan) ulkopuolella ja on luotava/päivitettävä käsitteitä. Mutta pääomalogiikkaa ei suisteta raiteiltaan puhtaasti käsitteellisesti, eikä palkkatyön ulkopuolella elävä elä itse palkkatyöläisen kategorian ulkopuolelle - sillä minne työstä kieltäytynyt askeetti yksin kulkeekin, sieltä hän löytää palkkatyön vaatimukset ja mittapuun. Sanalla sanoen, kyse ei ole kielellisestä “identiteettipolitiikasta”, vaikkei tämä ulottuvuus merkityksetön olekaan.

Ehkemme tarvitse ideaaleja, vaan materiaaleja.

(Deleuzesta: kukas nyt on pitänyt ihmisiä halukoneina? Ei kai? Käsittääkseni Anti-Oidipuksen ekalla sivulla kirjoitetaan, miten kaikki, mukaan lukien ihmiset, koostuu koneista.)”

Zizek määrittelee yhdessä puheessaan marxin käsitystä kapitalismista “being reduced into a subjectivity without substance” mikä käsittää minusta vieraantumisen että pääoma yrittää täyttää toimintamme itsellään. Mikä pitää sisällään ajatuksen että on jokin oikeus siihen substanssiin, oli se sitten sosiaalisella, symbolisella tai jollain materiaalisella tasolla.
Jos jollekin mahdollisuudelle “tehdään väkivaltaa” se tarkoittaa, että sen mahdollisuuden on jossakin mielessä “tarkoitus olla” vähintäänkin oikeutena vapauteen tehdä jotakin muuta.
En ihan oikeasti näe, millä tavalla tämä ei ole ajatus perustasta, moralistinen kanta ja niin edelleen. Tottakai se on, mutta ilman sellaisia koko kapitalismikritiikissä ei ole mitään järkeä, ellei se ole esim. puhtaan ekologista.
“koostuu” eli on “lukemattomia”. Sama asia moninaistetusti.

“Työväestä on pakko puhua yhä siksi, että suurin osa ihmisistä sattuu edelleen tekemään palkkatyötä. Emme voi puhua vain ideaaleista, ei yhteiskunta muutu sillä että hoetaan kuinka kivaa olis jos kenenkään ei tarvis tehdä työtä.”

Noh, noh, toisaalta, meidän kielemme sitoo sen konseptia, minkä ajattelemme olevan mahdollista. Tuo käsite yksinkertaisesti itsessään katkaisee mahdollisuuden laajempiin horisontteihin. Tietty voidaan ajatella että nykytila on fine eikä mitään ideaaleja tarvita. Mutta jotenkin tuntuu ettei sitä ihan ajettu takaa.

Itse katsoisin, että Vasemmistonuorten suurin nousu tapahtui 2000-luvun alkuvuosina, kun prekariaatti tuli tapetille joskus vuoden 2006 tienoilla, jolloin Vasemmistonuoret oli ylivoimaisesti näkyvin ja aktiivimäärältään selkeesti suurin poliittinen nuorisojärjestö.

Itse Vasemmistonuorten pitkäaikaisena aktiivina kuulin koko termistä joskus vuoden 2005 huhtikuussa, joten en usko, että järjestön nousu siitä liikkeestä on ollut kiinni. Toki aiemmin näkyvänä ollut ay-väki tuntuu kadonneen järjestöstä kokonaan, opiskelijapainotteisuus on lisääntynyt. Sikäli negatiivinen kehityssuunta, koska itse koen jäsenistön heterogeenisyyden nimenomaan vahvuutena.

Toki en usko, että yllämainittu nyt tuskin mistään prekariaattikeskustelusta johtuu. Samoista ongelmistahan Vasemmistonuoret on työelämän puolella pitänyt ääntä jo 90-luvulta asti. Silloin kun nämä aktiivisimmat prekariaattipamflettien kirjoittajat eivät olleet koko työelämästä kiinnostuneita lainkaan.

Hassua tässä koko prekariaattikeskustelussa ja monessa muussakin asiassa on se, että joku haluaa väkisin keksiä pyörän uudestaan. Tosin pakko tehä se retoriikalla, jolla päästään entistä pahemmin marginaaliin.

Päinvastoin. Pitkälti juuri prekariaattikeskustelun vuoksi esimerkiksi perustulo on nyt erilaisten ylioppilaskuntien tavoiteohjelmissa sekä Keskustanuorilla, Vihreillä ja Vasemmistoliitolla. Uskon myös Vasliiton ja Vanun viimeaikaisen nousun johtuvan ainakin osittain prekariaattiliikkeen (ja muiden yhteiskunnallisten liikkeiden) esille tuomien teemojen mukaan ottamisesta.

@Hemi: en kyllä ymmärrä paljonkaan siitä mitä kirjoitat.

Ei kai subjektiviteetilla ole mitään essentiaa? Ja miten sen substanssi tähän liittyy? Sitaatti kai tahtoo sanoa vain, että kapitalismi vieraannuttaa meitä toimijuudestamme ja meille mahdollisista kokemisen ja tekemisen tyyleistä, toisin sanoen se tekee väkivaltaa mahdollisuuksillemme.

(Deleuzesta: kukas nyt on pitänyt ihmisiä halukoneina? Ei kai? Käsittääkseni Anti-Oidipuksen ekalla sivulla kirjoitetaan, miten kaikki, mukaan lukien ihmiset, koostuu koneista.)

Työväen sivistyksestä: työväen sivistysliike on ihan historiallinen liike, joka alkoi 1800-luvulta ja saavutti aika paljon hyvää (on hyvä juttu että työläiset esim. oppivat lukemaan ja tietämään mistä heidän paikkansa yhteiskunnassa johtuu). Työväestä on pakko puhua yhä siksi, että suurin osa ihmisistä sattuu edelleen tekemään palkkatyötä. Emme voi puhua vain ideaaleista, ei yhteiskunta muutu sillä että hoetaan kuinka kivaa olis jos kenenkään ei tarvis tehdä työtä.

Oleellista ei ole siis väittää, että “olemme Todesta Olemuksestamme vieraantuneita” vaan, että kapitalismi tendenssimäisesti vieraannuttaa meitä subjektiivisuudestamme.

Herättää minussa hämmennustä. Haluaisiko joku kertoa mikä on subjektiviteetin substanssin ja essentian välinen ero? Minusta se näyttää täsmälleen samalta asialta ilmaistuna eri kielipelissä, se on vain hieman -etäännytetympi- minkä ehkä zizek lainaus selittää, vaikka zizek itse tuskin viittasi juuri tähän:
http://www.youtube.com/watch?v=HuZXplZvlVU

Jälleen, tämä on vanha Chomsky-Foucault keskustelu, jossa Foucault vain väistelee eikä todella sano mitään: http://www.youtube.com/watch?v=WveI_vgmPz8
ja silti samat ihmiset jotka ajattelevat foucaulaisesti usein pitävät delouzelaisesta tavasta ajatella ihmisiä “halukoineina” mikä jälleen tarkoittaa täsmälleen samaa asiaa ilmaistuna eri kielipelissä.

Myöskin, toinen tapa ylittää “sivistys” jonka liität porvarilliseen kielipeliin - vaikka sillä voi myös tarkoittaa sivistyksen ymmärtämistä ymmärryksenä joka on itseisarvoista, jonka tarkoitus ei ole olla väline työelämälle - puhumalla “työväen sivistyksestä” joka paitsi tuhoaa tuon merkityksen, eikä siksi tarkoita mitään, ja tuo siihen sanan “työväki” joka liittää yhteen väen ja työn ja siksi tekee mahdottomaksi vapautua työstä.