Onhan se affirmatiivista olla ottamatta “vihollista” liikaa huomioon ja keskittyä sen sijaan hyvään meininkiin.

—

Suomen poliisin taktiikasta massatapahtumissa olisi helppo vetää jotain tällaista analyysia: kun poliisi marssii paikalle valtavalla ylivoimalla ja raskailla mellakkavarusteilla, tilanne voi näyttää jo aluksi siltä, että vastakkain ovat “turvallisuus” ja “vaara”. Tilanne saadaan näyttämään niin uhkaavalta, että sitä varten tarvitaan rajavartiosto, palokunta, jouha-joukot ja tarkka-ampuja. Alkuasetelmaan siis kirjoitetaan sopivat roolit kaikilla osapuolille, ja jos poliisilla käy tuuri, tapahtuma etenee tämän kieliopin mukaan. Mellakkapoliisit provosoivat esim. tönimällä huvikseen ja nappaamalla kulkueesta satunnaisen lipunkantajan, järjestysmiehen tai tanssijan. Jos provoaminen onnistuu ja tilanne kärjistyy, alkuasetelman vuoksi sivulliset – varsinkin mediat – voivat ikään kuin huokaista helpotuksesta: “Tässä on nyt sitä riehumista, alkuasetelma piti paikkaansa, huuh, tätä on helppo analysoida.” Näin repression päämäärä toteutuu, keskustelu tapahtumasta kääntyy sen sisällön sijaan sen muotoon ja “häiriköintiin”. Samalla sivuutetaan onnistuneesti kaupunkitilan politiikka ja latistetaan tapahtuma tekniseksi kysymykseksi kontrollista ja riehumisesta jne.

Mä en käsitä mikä ihme Suomen meininkejä vaivaa. Syy ei voi olla ulkopuolinen provokaatio pelkästään. Toivottavasti tänä vappuna saadaan enemän hyvää meininkiä, ja että ihmisillä on oikeasti hauskaa. Ainakaan mä en aijo ottaa, tai julkaista valokuvia poliisesita. Please, älkää muutkaan..