Jos haluaa aikaa ja käyttää kaiken aikansa työhön, niin onko se aina vain kapitalismin mykän pakon syytä?

En ole lukenut vielä Riihimäkeä, mutta ehkä näitä kuluttajaa puolustavia vasemmistoteoreetikkoja yhdistää affirmatiivinen ajattelu, eräänlainen poliittinen jujitsutaktiikka: jos meillä on kulutusyhteiskunta, niin meidän täytyy myöntää se aktiivisesti ja kehittää vallankumouksellista subjektiivisuutta sitä kautta ja sen voimalla, ei sitä vastaan.

Kannan mukaan kulutusyhteiskunnan vastustaminen johtaa lähinnä reaktiivisuuteen ja passiiviseen moralismiin. Sitä paitsi, jos otetaan ihmisten subjektiiviset halut vakavasti, huomataan, että ihmiset eivät halua luopua kuluttamisesta.

Ymmärrän tämän ajattelutavan erittäin hyvin, mutta vain abstraktisti. En vielä tiedä miten kääntää se konkreettiseksi toiminnaksi, joka todella vaikuttaisi sosiaalisen lisäksi myös eläinten ja ympäristön asemaan (molemmat puuttuvat täysin esim. General Intellect -diskurssista). Lisäksi olen viehättynyt lifestyle-aktivismin muodoista, joissa pyritään romuttamaan kuluttamiseen pakottavia järjestelmiä.

Onko “vastuullinen kuluttaminen” vain lievempää mutta silti ihmiskeskeistä kapitalismia? Ja miten “kasvattaa” ihmisiä huomaamaan oikea suvereeniutensa?

Marxilaista ajattelua lähellä oleva talousfilosofi Aapo Riihimäki kirjoittaa teoksessaan “Eros ja talous - kohti historian loppuselvitystä” (Atena 2006), että nimenomaan kuluttaja tulee olemaan “vallankumouksellinen” subjekti. Tiedä sitten miten tähän pitäisi suhtautua. Oli miten oli, hyviä pointteja Riihimäki kuitenkin heittää.

Kun proletariaatista ei ollut vallankumoukselliseksi voimaksi, vaan tuli integroiduksi kapitalistiseen järjestelmään, voidaan proletariaatin tilalle asettaa autonominen kuluttaja. Kun parlamentarismi ei enää edusta kansalaisen - siis kuluttajan - etuja ja poliitikan tilalle on tullut talous, voimme ajatella että suoran demokratian toteuttaminen voi toteutua osallistumalla talouteen, ei parlamentaariseen demokratiaan. Riihimäelle kuluttaja on nykyisen markkinatalouden negaatio, sen kumoaja.

En ole varma, ampuuko Riihimäki täysin ohi vai osuuko hän napakymppiin, mutta ajatus kuluttajasta “vallankumouksellisena” voimana kannattaa ottaa vakavasti. “Vallankumouksellisuus” ei tässä tietenkään ole Che Guevara-linjan romantiikkaa, vaan hieman banaalimpi asia - kuten todellisuus yleensäkin.

Olemassaolon taistelu yhteiskunnassamme johtuu siitä että sekoitamme perustarpeet ja lisätarpeet. Perustarpeet on jo tyydytetty - liiaksikin, esim. maidosta on jo ylituotantoa länsimaissa - mutta lisätarpeiden tuotannosta tehdään jotain sellaista minkä yksilö kokee välttämättömksi, siis perustarpeeksi. Tästä hyvä esimerkki on kännykkä: emme varsinaisesti tarvitse joka vuosi uutta puhelinta, pystyisimme viestimään myös vanhalla, mutta silti koemme ikään kuin jäävämme kehityksestä jälkeen, ellemme osta tuoretta puhelinmallia. Sama koskee muotiteollisuutta: emme suoranaisesti tarvitse joka vuosi uutta vaatekertaa, mutta silti koemme muodin perässä juoksemisen välttämättömäksi. Tällaisten lisätarpeiden jatkuva tuottaminen johtaa siihen että yksilöt eivät kykene enää toimimaan yhdessä koska joutuvat kilpailemaan “uusista perustarpeista” - siis lisätarpeista.

“Kuluttajan aito suvereenius ja kapitalistisen järjestelmän säilyminen ovat […] dialektisesti vastakkain. Kuluttaja näet pysyy kapitalismin tukipilarina vain niin kauan kuin hänellä on aivan tietyllä tavalla vääristynyt kuva suvereeniudestaan. Sen oivallettuaan hän vetäisi tukensa pois, kapitalismille kohtalokkain seuraamuksin.” - Aapo Riihimäki, “Eros ja talous”, s. 26

Kun kuluttaja huomaa hänelle tuotettujen tarpeiden keinotekoisuuden, kuluttaja lakkaa osallistumasta kulutusyhteiskuntaan. Riihimäen mukaan yhteiskunnassa vallitsee ihmisten välinen kilpailu mikä estää yhteisten päämäärien omaksumisen ja täten myöskin yleisinhimillisen emansipaation. Riihimäen mielestä ihmiset tulisi kasvattaa niin sanottuun vastuulliseen kuluttamiseen. Vastuullinen kuluttaminen ei kuitenkaan toteudu atomisoitujen ihmisten yhteiskunnassa, jossa vallitsee taistelu olemassaolosta. Olemassaolo tulee rauhoittaa. (Marcuse)