Mutta ei hyvä työpaikkakaan merkitse kaikkea. Onnellisuuden ja hyvän elämän kannalta on aika sama missä työpaikassa työskentelee. Paskaduuneissa työskentelevät sentään juovat paljon ja sitä kautta heillä on laaja sosiaalinen verkosto ja arvostus, joita kiltit, hyvän työpaikan ihmiset eivät koskaan saa. Työn tekeminen itsessään on tärkeintä, ei sillä ole mitään väliä mitä työtä tekee. Kunhan tekee tai edes teeskentelee. Naisellekin on tärkeää että miehellä on edes jonkin verran rahaa, mutta tärkein on arvostus.

Onhan se kyllä vain niin typerää että työstä puhutaan nykyään “työelämänä”. Aivan kuten perheestä “parisuhteena”. Mielestäni todella laskelmoivaa ja epäviehättävää tuo kaikki. Suomalainen pakenee työhön, koska hänen oma perheensä on niin kaukainen. Perhehän voisi olla todella tehokas vastavoima työlle.

Ja vaikka se olisi kuinka todellisuutta, en itse halua puhua mistään sosiaalisesta, kulttuurisesta ym. pääomasta. En halua sisäistää edes noita termejä, koska ne jo itsessään tuntuvat ahdistavilta. Vähän sama kun terveyden määritteleminen fyysiseksi, psyykkiseksi ja sosiaaliseksi hyvinvoinniksi; kaikkien noiden kolmen elementin t ä y t y y olla kunnossa, muuten ei voi sanoa itseään terveeksi. Minusta se on kauhean ahdistavaa; tuntuu että on pakko olla esim. sosiaalinen, eikä voi olla oma itsensä. Kauheita valheita täynnä tämä maailma, eikä kukaan viitsi korjata niitä.

Miksei ihminen saisi yrittää kohota muiden yläpuolelle? Eikä edes tikapuiden avulla vaan ihan lentämällä. Jos hän osaa lentää, kyllä muut uskovat häntä. Hän vain tarvitsee suuren voiman ja uskon. Väkijoukon seassa näkee ei näe mitään kuin nuo ihmiset, varsinkin jos on lapsi.

Tuotantoa on tänään koko elämä, kaikki aika on tuotannon aikaa. En minä ainakaan osaa sanoa, mikä olisi tiukassa mielessä vapaa-aikaa, kun kaikki aika tuottaa jotain: persoonallisuutta (sellainen tarvitaan nykyään töissä), taitoja (kommunikaatio), ihmissuhteita (se verkostoituminen) ja ihan fyysisiä resursseja jaksaa. Ja (palkka)työelämä tahtoo tämän kaiken itselleen.

Jotenkin työ/tuotanto on silti ja yhä kaiken pakopiste. Työelämä tahtoo joustavuutta, nopeutta, halpuutta, se epävarmentaa, keski- ja alaluokan ihmiset ovat työnostajien armoilla, en pääse siitä nyt mihinkään.

Sitä paitsi “työ” varmaan voi toimia pop-sosiologisena osoittimena suht. pysyvistä sosiaalisista ja taloudellisista eriarvoisuuksista ylipäänsä. Mikä olisi parempi sateenvarjotermi taloudellisen, sosiaalisen, kulttuurisen ja symbolisen pääoman kerrostumille?

…

Nero nostaa itsensä yksilölliseksi auktoriteetiksi, kollektiivinen vallankumous taas kumoaa auktoriteetin. Aivopesuaine lähtee vallankumouksellisen Tapahtuman avulla. Jos nero auttaa luomaan Tapahtuman, en vastusta.

Ja nykyajan ihmiset ovat todellakin niin kyynisiä ja tv:n ja internetin läpeensä aivopesemiä, ettei heistä ole kuin naureskelemaan millekään todelliselle vallankumoukselle. Siispä tarvitaan joku herättämään ihmiset. Ja sen ihmisen täytyy olla suuri nero.

Oikeastaan tarvitaan vain yksi nero. Suuri ihminen, joka tajuaa asioiden yhteydet ja merkitykset. Parempi olisi joukko neroja, mutta kun sellaisia ihmisiä muutenkin syntyy harvoin. Vallankumoukselle on tietenkin jokainen älykäs ihminen hyödyksi, mutta vain tuo yksi pystyy yhdistämään irtonaiset langanpätkät; luomaan kokonaisen uuden maailman. Uusi maailma, ei enempää eikä vähempää kuin uusi maailma on tavoite.

“Ehkä kapinallista onkin kiihdyttää länsimainen logiikka huippuunsa”

Ehkä niin… Mutta se loppu tulee olemaan todella katkera.

Sosiologiassa on jonkin aikaa puhuttu kolmiosaisesta pyramidimaisesta luokkajaosta:

1) luova huippuosaajien luokka, joka saa edut;

2) hyvin koulutetut massat (”massaälymystö” tai general intellect), joihin kohdistuu prekarisaatiota, “keskiluokka”;

3) uusi palvelusluokka, matalapalkkaisten paskaduunien tekijät, töihin ei vaadita koulutusta; palvelu- ja hoitotyö on muuttumassa tällaiseksi.

Kyseessä on uusi vedos piika- tai kauniimmin sanottuna “palveluyhteiskunnasta”.

Vallankumouksen subjekti tarkoittaa sanakirjan mukaan vallankumouksen tekijää, tekijyyttä tai toimijaa. Aluksi sellaisen muodostivat orjat, sitten tehdastyöväki, sitten opiskelijat, sitten seksuaalivähemmistöt, sitten ekologistit, ketkä nyt? Lunastaako prekariaatti Marxin lupaukset? Miten voittaa keskiluokan opportunistinen ja kyyninen jähmeys?

Pelkään nimittäin, että länsimaat haluavat kulkea kulutuksen ja riiston tien aina katkeraan loppuun asti. Sitten voi tulla vuosisatojen pimeä aikakausi.

Yleensähän imperiumeille käy juuri näin. Ehkä kapinallista onkin kiihdyttää länsimainen logiikka huippuunsa, antaa sille keinotekoista vauhtia, kunnes se murtuu.

Uskon, että jotain uutta voidaan synnyttää. Mutta vapauteen jotenkin “vapauttavana voimana” en usko. Vapaus on hyvin epätasa-arvoinen voima. Joillekin se on toki paratiisi. Pahinta on se, että vapaudesta aletaan kilpailla ja ihmisille tulee pakko olla vapaa (kuten nykyään) ja kun samalla halutaan olla onnellisia, se ei toimi. Tarkoitan tässä sitä, että jos rikotaan perhe- ja sukuyhteisö, siitä kärsivät yhteiskunnan kaikkein heikoimmat jäsenet. Eikö ole aika julmaa, että syrjäytyneillä (en tarkoita erityisesti alkoholisteja) ei olisi edes omaa perhettä jonka puoleen kääntyä (vanhemmathan määräävät sen miten lähellä lapset heitä ovat)? Ja sitten maailmasta tulee vielä sietämättömämpi, kun herkimmät - vapauteen kykenemättömät - pakotetaan itsemurhaan. Kaikilla ei ole kykyä valita vapaasti omaa yhteisöään.

Minä en halua olla vapaa. Tai ainakaan sillä tavalla miten sanaa nyt käytetään. En halua väkisin muuttua mihinkään suuntaan, haluan olla oma laiska itseni.

Mikä on vallankumouksen subjekti? Mitä se tarkkaan ottaen tarkoittaa? Enpä ole kyllä hirveästi miettinytkään sitä millainen vallankumous lopulta olisi. Tiedän ainakin, että nykyinen järjestelmä on kelvoton.

Eipä toki kovin paljon hurraamista ole ollut myöskään Uuden ajan tekopyhässä kristillisyydessä. Ja kuitenkin ilman henkistä/hengellistä aspektia maailma on tuomittu tuhoutumaan. Esim. ilmastonmuutos on täysin sekulaarin maailman tuote. Mielestäni ihmisten olisi taas aika oppia tuntemaan Jumala. Kristinusko on edelleen todella kehittynyt järjestelmä, mutta se on vain niin rappiolla länsimaissa. (Kapinallistahan on myös esim. naiivius. Tosin sitä on mahdotonta teeskennellä.)

Ja tähän vallankumoukseen tarvitaan todella suuri ajatus. Pelkään nimittäin, että länsimaat haluavat kulkea kulutuksen ja riiston tien aina katkeraan loppuun asti. Sitten voi tulla vuosisatojen pimeä aikakausi. Tämän luonnollisen kehityksen katkaiseminen ja ihmisten herättäminen olisi kai parasta aloittaa ajoissa.

Tämä ei tarkoita, että tyytyisin nyt olevaan. Muutosta tarvitaan. Ei kuitenkaan nostalgista tai muuten reaktiivista, vaan nykytilanteesta lähtevää. Ei paluuta (sukuyhteisöön, vakityöhön, identiteettiin, nationalismiin), vaan pakoa uuteen.

Mutta nyt maailma on lopullisesti muuttunut, ja tarvitaan toisenlainen vallankumous. Huojentavaa on, että sen voi tehdä todella nopeasti. Tarvitaan vain riittävästi ajatusta ja ihmisiltä uskoa.

Juuri näin. Mikä on vallankumouksen subjekti? Onko sitä? Pitäisikö meidän alkaa tässä rakentaa sellaista?

Työväenluokka ei ole kadonnut, vaan muuttunut vanhasta uuden työväen luokaksi - kuten Sauli Niinistön mainostoimisto asian tajusi. Kokoomus on uuden työväen puolue, ja koska ei ole tarpeeksi aggressiivista uuden työväen uutta työväenliikettä, kokkarit kahmivat huomion.

Lisäys: se, ettei kapitalismi pysty antamaan parasta, on hyvä syy kapinoida. Hedonisti- ja gourmetfilosofi Michel Onfray vetää tällaista linjaa. En tosin usko, että elitismissä itsessään on mitään kovin kapinallista. Mutta hedonistinen anarkoelitismi á la Onfray-Nietzsche …

Nyt vedenjakajana on myös se, onko yhteiskunnassa joukkoviestintää vai ei. Anonymiteetti tulee peliin vasta nykyaikana, kun meillä on tämä massiivisen tuhoisa massamedia. Mutta jo kun esim. astutaan sen taikapiirin ulkopuolelle, käy anonymiteetin tarve naurettavaksi. Esim. perheessä. Nykyään on kuitenkin oireellista, että perheinstituutio on niin heikko, että ihmiset tuntevat puoli yhdeksän tv-uutisten lukijan paremmin kuin oman isoäitinsä. Eikä se ole mitään vapautta vaan vieraantumista.

Tiedät kai myös, ettei mitään työväenluokkaa länsimaissa ole enää olemassa. Kaikki ovat nyt vain yksinkertaisesti “kuluttajia”.

M.A. Numminen on tajunnut, että nykyaikana suurinta kapinallisuutta on olla e l i t i s t i. Eli aidosti ja häpeilemättä haluta parasta. Kapitalistinen järjestelmä ei sitä parasta (tai jos ei pidä superlatiiveista, voi sanoa vain: loistavaa) kykene antamaan, joten eikö siinä ole riittävän hyvä syy kapinoida? Tämän päivän kapinaa on esim. soittaa radiossa klassista musiikkia ja keskustella ruokapöydässä sielun kuolemattomuudesta. Ja ilman vähäisintäkään (itse)ironiaa.

Sosialistinen vallankumous olisi pitänyt tehdä jo aikoja sitten; nyt se on liian myöhäistä. Ensimmäinen tilaisuus oli jo 1918. Sen jälkeen 2. maailmansodassa ja vielä 60-70-luvuillakin jotkut yrittivät. Mutta nyt maailma on lopullisesti muuttunut, ja tarvitaan toisenlainen vallankumous. Huojentavaa on, että sen voi tehdä todella nopeasti. Tarvitaan vain riittävästi ajatusta ja ihmisiltä uskoa.

Mikä olisi kapinallista kapinallisuutta? Olen kovin kiinnostunut uusista tai vanhoista kapinallisuuden kriteereistä.

Siinä mielessä jutussasi on pointtia, että tavallisen ihmisen elämä on vapautta. Anonymiteetti on vapautta. Erottuminen ja “epätavallisuus” on porvarillista, kun taas tavallisuus on työväenluokkaista.

Haluaisit siis tavallisen ihmisen vanhanaikaisen vallankumouksen? Yllätysarvonsa takia se voisi toimiakin: kukaan ei ole vähään aikaan osannut ottaa vallankumousta niin vakavasti.

Mitä tulee filosofiaan ja politiikkaan, niin edellinenhän on vain luokkataistelun jatkamista käsitteiden muodossa. Filosofia on aina poliittista, mutta ei mitenkään liberaalilla tavalla.

Niin, ja kyllähän minä haluaisin rentoutua, mutta kun en voi. Tai niin. Ehkä voin, mutta. Mutta minä haluan tehdä vallankumouksen niin että se tuntuu, että se jyrähtelee ja salamoi, että se tuntuu vielä vuosisatojen päästä! Ehkä olen vanhanaikainen, mutta mitäpä tuosta; usein se onkin hauskempaa, luulen.

“sabotoimalla analyyttisten valtiofilosofien maailmanvalloitussuunnitelmia”

Mitä tuo käytännössä tarkoittaa? Et kai vain tee sitä poliittisesti? Kaikki poliitikothan ovat idiootteja.

Oma ongelmani on lyhyesti sanottuna se, etten viihdy bileissä, joita toiset vallankumoukseksi kutsuvat.

Mutta nyt olen tietenkin ymmärtänyt taas kaiken väärin.