Tarkoitan affektilla sitä, mistä kulttuuriteorian “affektiivisessa käänteessä” on kyse: energia, intensiivisyys, esipersoonalliset tunteet ja haluvirrat, “asiat joilla on väliä”, fiilikset ja tunnelmat.

Niin & näin teki aiheesta teemanumeron (2/2007).

Affektin käsite tuntuu tulevan vastaan kaikkialla. Sitä käytetään yhtä lailla filosofiassa, kulttuuriteoriassa, psykologiassa kuin psykonalyysissa. Sillä viitataan aine-energiaan, vaikutuksiin ja tunteisiin. Sen avulla jäsennetään ilmiöitä euroviisujen kansallisesta koskettavuudesta esteettiseen kokemukseen.” (Kontturi & Taira kyseisessä lehdessä, s. 43.)

Taide on eräs tapa vaikuttaa affektuaalisesti.

Affektiivinen vaikuttaminen ohittaa “rationaalisesti ja säädyllisesti argumentoimisen” tai pyrkii tehostamaan sitä tuottamalla fiiliksiä, kanavoimalla haluja tietyllä tavalla, muuttamalla vuorovaikutussuhteita, syöttämällä shokkiefektejä tms. (Ehkä tämä blogi ei nyt varsinaisesti noudata tuota, mikä on vähän paradoksaalista …)

Deleuzen ja Guattarin Anti-Oidipus, jonka suuri fani olen, on hyvä esimerkki affektiivisesta vaikuttamisesta tekstin muodossa. Kirjan lukeminen on hyvin mielenkiintoinen kokemus: kokonaisuus on selkeä, älykäs ja systemaattinen, mutta teksti ei lainkaan argumentoi, vaan toimii tuottamalla viboja ja herättämällä haluja.

Vastaavasti esim. tavanomaista raflaavammat ja onnistuneemmat mielenosoitukset antavat demottajien väitteillä affektiivista lisävoimaa ja -vauhtia.

Itse olen viime aikoina huomannut affektittomuuden kirot: mikään ei jaksa enää ärsyttää, mutta ei oikein innostaakaan. Silloin kun fiilis herääkin, sitä ei saa purettua mielekkäästi.

Syntyy noidankehä: yksilölle syntyy fiiliksiä, vaan koskapa niihin reagoidaan vain latteuksilla, hän oppii hiljentämään affektinsa; kun seuraavaksi joku muu innostuu, ensin mainittu latistaa koko jutun parhaansa mukaan. Isien pahat teot kostetaan seitsemänteen polveen.

Tarkoitat affektuaalisella vaikuttamisella ilmeisesti taidetta?

Efektien luominen on yksi vaihtoehto kommunikaatiolle: vaikutetaan tuottamalla hedelmällisiä (”kumouksellisia”) fiiliksiä, haluja, tunnelmia ja kokemuksia, ei niinkään puhtaan tiedollista sisältöä (tai sen lisäksi). Affektistrategian ei tietenkään tarvitse olla “irrationaalista” tai anti-älymäistä.

Affektuaalista vaikuttamista voi lisäksi tapahtua kielen ulkopuolellakin: kaikki materiaalinen ei ole kieltä, vaikka kieli itse onkin materiaalinen.

Kommunikaatio täytyy pitää alati avoimena projektina; heti, kun se jähmetetään ja aidataan kokouksiin (tai foorumiketjuihin, tai blogeihin), siitä tulee latteaa, koska tällöin tapahtuvan “kommunikaation” aiheena tavoitteena on jo valmiiksi määritelty ja rajattu yhteisymmärrys, so. “päätös” käsillä olevaan asiaan.

Antikommunikaatio on kommunikaatiota, joka rikkoo tämän kaavan: se kulkee kyllä eteenpäin ja jalostuu kaiken aikaa kuitenkaan pyrkimättä mihinkään. Siinä missä spektaakkeli valjastaa kommunikaation omien mielihalujensa toteuttajaksi (hokemalla: “Nyt keskustellaan tästä!”), antikommunikaatio sanoutuu irti strategisen välineen roolistaan. Niinpä antikommunikaatio ei myöskään tapahdu missään muualla kuin julkisessa tilassa nimeltä kieli.

Toteamus “pysy aiheessa” on pahin kommunikaation banalisoija. Missä ikinä se ilmeneekin, siellä kuolee ajattelu ja keskustelusta tulee sitä mitä siitä halutaankin tulevan: latteuksien rituaalinomaista toistamista.